Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turunen Seppo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turunen Seppo. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Seppo Turunen: Lemmikkielämää


Joistakin kirjoista on vahva mielipide jo ennen niiden lukemista. Seppo Turusen Lemmikkielämää oli provosoinut minut vastustavalle kannalle jo ennen kuin olin pitänyt kirjaa kertaakaan hyppysissäni. Luin Helsingin Sanomien sivuilta Turusen, eläinfysiologin ja Korkeasaaren entisen johtajan, haastattelun ja kimmastuin. Artikkeli loppuu näin:

Lemmikkiharrastus elää Turusen mukaan pitkälti mainonnan myötävaikutuksella. "Eräässä mielessä se on samanlainen markkinoinnin muoti-ihanteiden tuote kuin vaikkapa anoreksia", hän lataa.

Lemmikkienpidon tilalle hän tarjoaa muun muassa luonnoneläinten tarkkailua ja niiden hyvinvoinnin lisäämistä. Hänestä eläinsuhdettamme tervehdyttää ja avartaa se, ettemme omista luonnoneläintä.


Turusen kirja oli saatava.

Odotin siis lukevani kirjan kiukusta kihisten, ärsyyntymisestä tuhisten ja silmiäni pyöritellen, kuten kahden kissan – ja vielä paheellisesti rotukissan! – omistajalta sopiikin. Lukeminen lähti kuitenkin liikkeelle varsin maltillisesti.

En voi kuin yhtyä Turuseen siinä, että lemmikkibisnes on osin karannut käsistä. Eläimien salakuljetusta tapahtuu pöyristyttävän paljon, ja monien lemmikkien jalostaminen on mennyt järkyttäväksi. Turunen kirjoittaa esimerkiksi viime aikoina onneksi paljon esillä olleesta tärkeästä asiasta, rotukoirien jalostamisesta. Oman lemmikkielämäni aikana olen kauhistuneena havahtunut, että maailmassa on nykyisin koiria ja kissojakin, joista ei suurin piirtein ensivilkaisulla tiedä, mikä eläin on kyseessä. Tai vaikka tietäisi, niin koiralla saattaa olla jatkuva päänsärky, kun aivot eivät mahdu kunnolla pääkoppaan – siksi, että pääkoppa on ihmisen kauneusihanteiden mukaisesti pieneksi jalostettu. Vähän aikaan sitten näin tv-ohjelman lyhytjalkaisista kissoista. Siis töpöjalkaisista, vaikka kissan toinen nimi on loikka! Kuten tiedätte, luetteloa ihmisten oikkujen vuoksi omituisista eläimistä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi. Liian pitkäksi.

Turunen on mielestäni oikeassa myös siinä, että ihmisten pitäisi miettiä nykyistä tarkemmin paitsi yleisiä lemmikinpitomotiivejaan myös sitä, mikä eläin sopii juuri minulle. Tai ylipäätään Suomeen: kaikkein eksoottisin eläin ei välttämättä viihdy talvisen Suomen kuivassa, keinotekoisesti lämmitetyssä huoneilmassa. Ja esimerkiksi tiikeri ei viihdy kenenkään kotona, eikä muukaan villieläin.

Yhdynpä Turuseen vielä siinäkin, että ihmisten ei pitäisi hakea luontokokemuksia ja eläinnautintoja vain niistä omista karvakavereista, vaan eläimiä on ulkonakin. Suomessa ei ole keino eikä mikään lähteä luontoretkelle. Ja vielä: jos luontoretkelle haluaa, voi pysyä kotikulmilla. Turunen huomauttaa, että esimerkiksi Galapagossaarilla käy 180 000 ”luonnonystävää” vuodessa, mikä ei voi olla häiritsemättä saarien ainutlaatuista ekosysteemiä.

Kirja on osin siis hyvää asiaa, sellaista, jonka soisin mahdollisimman monien tietävän ja ymmärtävän. Lopulta pääsin kuitenkin ärähtelemäänkin.

Turunen esittää suorasukaisesti, että koska lemmikit ovat mm. epäekologisia, (hän vertaa hieman erikoisesti isoa koiraa ja citymaasturia, ilmastotuholaisia kumpikin), niitä ei pitäisi olla ollenkaan. Lemmikit häiritsevät ihmisten normaalia luontosuhdetta, kun pyrimme inhimillistämään lemmikkejä. Lisäksi ne levittävät zoonooseja eli eläintauteja. Jos eläimiä kuitenkin on, niiden pitäisi olla mahdollisimman monen ihmisen yhteisiä – esim. yksi koira yhdessä kylässä – tai sellaisia, että ne voidaan lopulta syödä:

Pelkästään seuraeläimiksi jalostetut eläimet kuluttavat ehtyviä, ihmisellekin tarpeellisia ravintovaroja ja lääkintäresursseja.

Tulevaisuudessa ihmisten ravinto painottuu tehokkuussyistä nykyistä selvemmin kasveihin, mutta pienikokoiset eläimet sopivat pidettäviksi kotipiirissä omatoimisuutta harrastavan omakotiasujan ravintolisänä. Ruuanvalmistuksen alkeet on helppo omaksua. Tämä olisi paluuta vanhoihin käytäntöihin. Lemmikkilajien valikoima olisi kutistunut nykyisistä sadoista vain muutamaan hyötyeläimeen. Talon eläin olisi yhä useammin paitsi omistajiensa seuraa myös tulevaa ruokaa. (s. 182)

Minusta se, että ihmisellä on lihaa syövä lemmikki, ei vielä tee ihmisestä suurta maapallontuhoajaa. Päinvastoin: moni tietämäni lemmikinomistaja matkustaa vähän ja viihtyy muutenkin enemmän kotona, koska ei halua olla erossa lemmikistään. Itsekin olen muuttunut kotikissaksi kissojen myötä. Moni koiranomistaja harrastaa varsin ekologisesti esim. lähimetsässä ulkoilua sen sijaan, että vaikkapa hyppäisi siihen citymaasturiin ja ajaisi esim. keinotekoisesti jäädytetylle luistinradalle pelaamaan jääkiekkoa. Monille lemmikkien omistajille luonto eläimineen on myös todella tärkeä osa elämää. En ymmärrä, miten lemmikin omistaminen saisi ihmisen unohtamaan ”oikean luonnon”. Kirjassa ei myöskään käsitellä juuri lemmikkien terveysvaikutuksia: lemmikeistä on hyötyä niin mielenterveydelle kuin esim. verenpaineelle.

Olisin odottanut entiseltä eläintarhan johtajalta myös hieman itsetutkiskelua. Surkeimmat näkemäni eläimet ovat olleet ulkomaisessa eläintarhassa, eivät ihmisten kotona. Toisaalta eräs hyvin hoidettu, suuri ja luonnonmukainen eläintarha sekä ammattitaitoisesti ylläpidetty kilpikonnanhoitokeskus ovat eräitä mieleen jäävimpiä matkamuistojani.

Turunen käsittelee eläintarhoja kuitenkin hyvin lyhyesti, lähinnä vain kirjansa loppupuolella. Hän myöntää, etteivät eläintarhat ole ongelmattomia eikä niiden olemassaolo yksiselitteistä. Aika ympäripyöreäksi kuitenkin jää:

Suomalaisista eläintarhoista Korkeasaari sekä Ähtärin ja Ranuan eläinpuistot kuuluvat Euroopan eläintarhojen ja akvaarioiden liittoon (EAZA). Tällaisten tarhojen toiminta on säädeltyä, ja niiden tilojen ja hoidon tason voidaan sanoa olevan eläimelle monin verroin parempia kuin kodissa pidetyille eläinlajeille.

On myös eläintarhoja, joiden taustat ovat muunlaisia ja jotka voivat olla avoimia yleisölle. Osa tällaisista on huonoja. Taannoinen uutinen Kiinasta kuvaa sekä paikallisen väestön eläinsuhdetta että yhden sikäläisen tarhan oloja: yhdentoista sen amurintiikereistä kerrottiin kuolleen nälkään. (s. 172)

Kirjasta tulee vähän sellainen olo, että jaahas, lemmikkiä ei saisi ottaa eikä villieläimiä mennä katsomaan kotikorttelia kauemmas. Mikä siis avuksi? Turusen vastaus on nykyteknologia ja eläintarhat:

Vaikka lemmikkieläimistä lopulta luovuttaisiin, eksoottiset ja kotimaiset villieläimet luultavasti kiinnostavat ihmisiä tulevaisuudessakin. Niitä katsellaan silloin kirjoista, näyttöpäätteiltä, luontodokumenteissa, kotimaassa tai pihapiirissä, tuskin lainkaan enää kaukomatkoilla ekoturisteina. – – Eläintarhassa sadat tuhannet ihmiset pääsevät nauttimaan samasta eläimestä, toisin kuin kodeissa, joissa lemmikki viihdyttää vain muutamaa omistajaansa. Lemmikeistä luopumisen jälkeen ihmiset alkaisivat uudelleen arvostaa ja tuntea luonnonvaraisia eläimiä ja pyrkiä kaikin tavoin edistämään niiden menestymistä omassa lähiympäristössä ja muualla luonnossa. (s. 183)

Avaran luonnon vakikatsojana kannatan luontodokumenttimielipidettä. Sen sijaan epäilen, onko tarhaeläimelle vastavuoroista iloa sadoista tuhansista ihmisystävistään. Enkä kirjan luettuanikaan aio luopua kissoistani, vaan päinvastoin, haluaisin niitä joskus lisääkin, vieläpä rotunsa edustajia.

Tästä kirjoituksesta tuli nyt hyvin pitkä ja Turusen kirjan sijasta lähinnä omia mielipiteitäni esittelevä. Kirja toimi kuten arvelinkin: se provosoi minut. Suosittelen muillekin provosoitumista sen parissa!

Seppo Turunen: Lemmikkielämää. Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen. Gaudeamus, 2011