Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikot. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. maaliskuuta 2014

Lumoavat orpolapset - eli sananen tyttökirjoista




Jokaisen aikuisen, jolla on ollut lapsena tärkeitä kirjoja, kannattaisi mielestäni palata noihin teoksiin. Blogiani kauemmin lukeneet tietävät, että minä palaan omien aarrekirjojeni pariin aika ajoin. Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista olen löytänyt aikuisena aivan uusia puolia. Toisaalta olen  lukiessani  tavannut kuin hipaisun verran sen lukevan tytön, joka joskus olin. Sen, joka ihasteli tyttökirjaklassikoissa menneen ajan aikoja ja tapoja - ja mekkoja - sekä sitä, miten selkeältä kaikki vaikutti.

Tänä vuonna olen lukenut Anni Swanin Iris rukan ja F. H. Burnettin Salaisen puutarhan, jota en ole muistaakseni lukenut lapsena, mutta jota lukiessani tavoitan lapsuuden lukuhetkien tunnelman.

Vaikka Iris rukka sijoittuu suomalaiseen metsäpirttiin sekä Helsinkiin ja Salainen puutarha Intiaan ja Englantiin, niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa on kyse orpotytön kasvusta uuteen ympäristöön ja uusiin tapoihin, uuden yhteisön jäseneksi. Suurin ero taitaa olla siinä, että Iris on kultainen ja kaunis alusta asti, mutta Salaisen puutarhan Mary löytää sisäisen ja ulkoisen kauneutensa vähitellen.

Minua kiinnostaa tyttökirjaklassikoissa edelleen menneen ajan kuvaus. Siinä missä pikkutyttönä kiinnitin huomiota kirjallisten tyttöjen kampauksiin, vaatteisiin ja ystävyyssuhteisiin, nyt kiinnostavampaa on normaali arki, eli työssäkäyminen ja kodin- ja puutarhanhoito sekä se tyttöjen ystävyyttä laajemminkin se, millaisista hahmoista kirjan yhteisö muodostuu.

Useinhan nuo hahmot ovat melko yksioikoisia. Muistan lapsena ajatelleeni niin ikään yksioikoisesti, että ennen ihmiset eivät tainneet voida itse vaikuttaa juuri asioihinsa, mutta maailmanjärjestys oli looginen. Oli köyhiä, rikkaita, kauniita, rumia, kopeita, yksinkertaisia, laihoja ja lihavia - kaikenlaisia ihmisiä, joilla oli omat tapansa ja paikkansa. Ajattelin, että ennen kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa.

Poikkeuksen tästä ennalta määrätystä kuviosta muodostivat orvot sankarittaret, sellaiset kuin Iris, Anna ja Mary. En muista koskaan säälineeni orpotyttöjä, vaan ihailleeni: miten itsenäistä ja rohkeaa käytöstä, miten kutkuttavaa kohota ihan omana itsenä hylätystä raukasta yhteisön jäseneksi. Kirjat taisivat ruokkia jonkinlaista kurjuusromantikkoraukkaa minussa. Nyt aikuisena olen paljon myötätuntoisempi orpolapsia kohtaan. Huomaan myös, että aikojen, tapojen ja ihmisten kuvaus on suoraviivaista - tai sitten ennen vanhaan taisi olla pikemminkin yleisesti ottaen ahdistavan normatiivista eikä ihastuttavan loogista.

Tällä kertaa* käsiini sattui Salaisen puutarhan laitos, jossa Kaisa Neimala pohtii esipuheessa juuri näitä asioita. Olisin voinut alleviivata koko pohdinnan, sillä niin hyvin se kiteytti omia ajatuksiani. Esimerkiksi:


...toisaalta vieraaseen, vihamieliseen tai ainakin välinpitämättömään ympäristöön joutunut lapsi on mainio päähenkilö, nykyisinkin. Hänelle voi luontevasti sepittää poikkeuksellisen tunne-elämän ja vahvan mielikuvituksen. - - ...nuorten romaanihenkilöiden orppuden syy voi olla vanhempien puutteen mukanaan tuoma vapaus (vrt. Mowgli, Tarzan). Haikea, yksinäinen, kompasteleva vapaus tosin, mutta pääähenkilön luonteenpiirteenä hyvä. Eivätpä pääsisi Mary ja Colin seikkailemaan päiväkausia omin päin luonnon ihmeitä ihastelemassa, jos molempien yläluokkaiset vanhemmat olisivat elossa ja läsnä.


Niinpä. Aikuinen minussa ymmärtää kyllä nämä orpouden mahdollisuudet. Ymmärrän myös, että kirjojen stereotyyppiset hahmot ja suoraviivaiset juonenkulut ovat mahdollistaneet kirjoille monenlaisia piiloagendoja; Neimalakin huomauttaa, ettei Mary ole sattumalta laiha ja ruma: kunnon ruoka ja fyysiset ponnistukset raikkaassa ulkoilmassa reipastuttavat hänet.

Kaikesta tästä ymmärryksestä ja noista ennalta arvattavista piirteistä huolimatta - tai juuri niiden takia - rakastan yhä hupsua, romanttista ja paikoin julmaakin tyttökirjamaailmaa. Siinä on jotain sellaista, mitä en tavoita muista kirjoista.


Kerro tyttökirjakokemuksista


Jos olet samaa mieltä ja olet pohtinut tai haluat pohtia itseäsi (ulkomaisten) tyttökirjojen lukijana, vinkkaan ystäväni Sara Kokkosen vielä jonkin aikaa jatkuvasta lukukokemuskeruusta. Lisätietoja keruusta ja Saran tulevasta tyttökirjakirjasta - jo toisesta! - saat Saran kirjat -blogista. Sara on mukana myös Korjaamon kirjamarkkinoiden tyttökirjakeskustelussa. Menen kuuntelemaan!





Kirjojen tiedot:

Anni Swan: Iris rukka. WSOY 1916 (13. painos 1963). Kansi Marta Wendelin.
F. H. Burnett: Salainen puutarha. (The Secret Garden). Wsoy, 2007, 13. painos. Suom. Toini Swan


*Salainen puutarha on Iris rukan tavoin on omasta hyllystäni ja olen lukenut sen kerran ennenkin, mutta tällä kertaa maltoin lukea "virallisen osuuden" ensimmäistä lukukertaa paremmin.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Juhani Aho, kevään esikoiskirjailija!

Pienen esikoiskirjakerhon PEKKin kuukauden uutiskirje sisälsi hämmästyttävän tiedon: tämän vuoden esikoiskirjailijoihin kuuluu myös itse Juhani Aho.

Icasos-kustantamo, josta en ollut muuten koskaan kuullutkaan, on julkaissut Ahon esikoisromaanista Rautatiestä ainutkertaisen ensipainostekstin vuodelta 1884. Nyt julkaistussa teoksessa on vertailuja Rautatien myöhempiin laitoksiin sekä Tatu Kokon kirjoittama nykysuomiversio Rautatiestä.

Kuulostaa mielenkiintoiselta. Icasoksen sivuilla opin myös sen, että nyt onkin Juhani Ahon 150-vuotisjuhlavuosi. Pitäisiköhän tarttua johonkin hänen teokseensa ihan sen kunniaksi? Mitä suosittelette? Olen lukenut ainakin Papin tyttären, Papin rouvan ja Juhan ja pitänyt niistä suuresti. Muistaakseni Rautatiekin on tuttu jostain kouluajoilta. Teoksia Juhani Aholla ainakin riittää, niin ettei lukeminen ole ainakaan siitä kiinni!

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

F. H. Burnett: Salainen puutarha



Kun luonto on ihana ja ruoka maittavaa, kun romaanin henkilöt ovat jännittäviä, kohtalot liikuttavia ja juoni eloisa, ei yhtään ihmetytä, että Salainen puutarha kiinnostaa Suomessakin jo neljättä kirjanlukijain sukupolvea.

Näin kirjoitti Kaisa Neimala v. 1999 F. H. Burnettin kuuluisan Salaisen puutarhan esipuheeseen. Tuossa kiteytyy hyvin, mistä tässä lastenklassikossa on kyse ja mihin sen lumo perustuu. 




Olin hämmästynyt, kun en löytänyt tätä kirjaa suoraan kirjahyllystäni, sillä lapsuudenaikaisessa kirjakokoelmassani on tämäntyyppisiä aarteita. Vielä suuremmaksi hämmästyksekseni en ollut lukiessani edes aivan varma, olenko lukenut Salaisen puutarhan ennenkin. Kyllä varmaan – mutta sekä lapsena että aikuisena olen tutustunut moniin muihinkin teoksiin, jossa surkea orpolapsi lähetetään enemmän tai vähemmän tylyjen sukulaisten hoiviin. Uudessa paikassa lapsi alkaa kuitenkin muuttua ja lopulta sekä hänen että lähipiirin elämä on erilaista; tyypillisesti lapsi myös ystävystyy ainakin yhden sellaisen lapsen kanssa, jonka saa käänteen tästä kohtaamisesta.

En tarkoita olla pahansuopa enkä vitsailla klassikkojen kustannuksella. Tämän vuoksihan niitä rakastetaan: on liikuttavaa ja viihdyttävää lukea, miten viheliäinen orpo alkaa voida paremmin ja saa lähipiirinsäkin kukoistamaan. Salaisessa puutarhassa tuo orpo on Intiassa asuva piskuinen Mary-tyttö, joka joutuu vanhempiensa kuoltua Englantiin yrmeän, aina poissaolevan sedän taloon. Pian Mary on ystävystynyt naapurin "eläintenkesyttäjän", luonnonlapsipojan, kanssa ja ennen kaikkea selvittänyt talon salaisuudet. Niitä ovat salainen puutarha ja sedän sairaalloinen, kuolemaan tuomittu poika, josta ei haluta edes kertoa Marylle. Lopuksi niin puutarha kuin kirjan henkilöhahmotkin ovat puhjenneet kukkaan.




Aikuisena, vihertäväpeukaloisena lukijana nautin kirjassa eniten lumoavan salaisen puutarhan kuvauksista ja siitä, miten lapset hoitivat hellästi tuota puutarhaa; puutarha oli oikeastaan yksi kirjan päähahmoista. Ei ihme, että tämä kirja kuuluu monen aikuisen kevät- ja kesätraditioihin! Ihan tunsin keväisen hennon auringonlämmön ihollani ja mullantuoksun nenässäni:

Puutarhassa oli muitakin puita, ja pitkin niiden runkoja kierteli köynnösruusuja. Ne riippuivat alas pitkinä, taipuisina lonkeroina, jotka kutoutuivat kuin kevyiksi verhoiksi; siellä täällä ne olivat takertuneet toisiinsa tai johonkin etäämpänä olevaan oksaan ja pujottautuivat puusta toiseen sieviksi silloiksi. Nyt niissä ei ollut lehtiä eikä kukkia, eikä Mary tietänyt olivatko ne kuolleita vai elossa, mutta niiden ohuet, harmaat ja ruskeahkot oksat ja köynnökset nauttivat usvaiselta viitalta, johon kaikki peittyi – muurit, puut, vieläpä ruskea nurmikin. Tämä usvainen, takkuinen, puusta puuhun kulkeva köynnösrata sai kaiken näyttämään hyvin salaperäiseltä. (s. 89)

Sitten hän pujahti sisään ja sulki oven. Hän nojasi selkäänsä sitä vasten katsellen ympärilleen ja hengittäen taajaan kiihtymyksestä, ihmetyksestä ja ihastuksesta.
Hän seisoi salaperäisessä puutarhassa.

Tämän kirjoituksen kuvat ovat minun salaisesta puutarhastani, paikasta, jota ajattelin paljon lukiessani tätä kirjaa. Tuo puutarha on kotimme lähellä oleva pieni rehevöitynyt kukkula, vanha maalaistalon pihapiiri. Kukkulan keskellä on kuin salaisessa majassa tai keskellä satua. Tulevan asuinalueen vuoksi kukkulalla on enää vain pari vuotta elinaikaa, joten olen käynyt kuvaamassa sitä. Nämä kuvat ovat viimekesäiseltä lauantai-illan retkeltä. Tuli tyttökirjafiilis, kun hiippailin muinaisessa pihapiirissä yksinäni!

F. H. Burnett: Salainen puutarha. (The Secret Garden). Wsoy, 2007, 13. painos. Suom. Toini Swan

torstai 5. elokuuta 2010

Venäläisiä kertojia

Tänään illalla meillä on historiallinen lukupiirin tapaaminen: kukaan ei taida olla lukenut koko kirjaa. Sellaista se kesälukeminen on, ja vielä hieman vaikeasti luettavaksi saatavan uutuuskirjan kanssa... Mutta pääasia, että tavataan: lukupiiri on kuukauden kohokohta ja elämän ilo!
Ennakkoimme kesän lukulaiskuutta (lue: kesälomamatkojen aiheuttamia lukukatkoksia, ei suinkaan oikeaa laiskuutta) valitsemalla tietoisesti kuukauden kirjaksi novelleja. Novellikirjasta voi lukea vain osan ja jo niistä saa käsityksen, millainen kirja on kyseessä.

Venäläisiä kertojia oli erinomainen valinta muullakin tavalla. ”Kaikkihan” haluavat lukea venäläisiä klassikkoja vähintäänkin yleissivistyksen vuoksi ja monet suunnittelevat lukevansa niitä juuri kesäisin... Jos haluat aloittaa kevyesti, valitse tämä kirja. Monipuolisessa kokoelmassa on erinomainen, perusteellinen esipuhe, jossa kerrotaan kaikista kokoelman kirjailijoista. Ja kun on novellien kautta makustellut eri kirjailijoita, on helpompi punnita, keneen tutustuisi tarkemmin, jos venäläinen kirjallisuus kiinnostaa.

Minä en ole siis makustellut kuin tuota esipuhetta ja kokoelman ensimmäisiä novelleja. Ilahduin heti myönteisesti: Unohtakaa stereotypia raskassoutuisista, vaikeaselkoisista, kovin hitaista venäläisklassikoista. Puškinin Patarouva on hauska, nopea ja helppo. Nautin juonenkäänteistä ja paikoin viiltävän ironisesta, suorastaan nasevasta tekstistä. Mainio veto sijoittaa tällainen novelli heti kokoelman alkuun, se poistaa varmasti monen lukijan venäläispelkoa.

Kirjan tarkempi esittely löytyy kustantajan sivuilta. Tekstinäytettä ei tule, koska kirja on lukiskaverilla lainassa.

Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Avain, 2010.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Tammikuun kirjalista: klassikot

Alkuvuoden innolle ei näemmä voi mitään. Keksin, että voisin listata kerran kuussa erityyppisiä ja eri tilanteisiin sopivia kirjoja ja kirjailijoita. Aloitan klassikkolistalla ja olen jo suunnitellut mm. runous-, tietokirja- ja hömppälistaa. Otan mielelläni vastaan vinkkejä niin kirjallisuuslajeista kuin yleisimmistä teemoista, kuten eri tilanteista tai fiiliksistä, joissa tarvitaan juuri tietynlaista kirjallisuutta. Kerro siis, millaisen listan haluaisit lukea! Toivottavasti edes joku haluaa lukea vinkkilistoja... Ja toivottavasti kukaan omassa blogissaan vinkkilistoja harrastava ei pahastu idean käyttämisestä, mutta kyllähän kirjalistoja maailmaan mahtuu, minun mielestäni ainakin.


Klassikkolistani ei ole superharkittu eikä varsinkaan tieteellisen tarkka, mutta rentona haluan listat pitääkin. Tässä viisi ensimmäisenä mieleeni tullutta, minuun vaikutukseen tehnyttä klassikkoa.


1. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Olen kuullut monen tuskailevan tämän 1800-lukulaisen tiiliskiven kanssa, mutta minut se vei mennessään, vaikkakin venäläisten henkilöjen nimet tuppasivat vähän sekaantumaan välillä. Tätä voi lukea kuin jännityskertomusta tai historiallista romaania, mutta erityisesti sitä kannattaa tarkastella psykologisesta näkökulmasta, tietenkin etenkin juuri rikoksen ja rangaistuksen kannalta. Pätevätkö moraalisäännöt aina, onko joskus oikeus murhiin, voiko tekonsa hyvittää kärsimyksellä? (Lue lisää esim. täältä)


2. Albert Camus: Sivullinen

Tässä ohuempi ja kevyempi versio osin samoista teemoista. Voiko ihminen olla täysin tunteeton, mikä on aitoa rehellisyyttä, voiko murhata vahingossa? Suosittelen psykologisen kerronnan sekä myös ranskalaisen kirjallisuuden ystäville. Kirja antaa ajattelemisen aihetta ja toisaalta vie auringonpaisteeseen. Luin tämän sattumalta juuri Rikos ja rangaistuksen jälkeen ja ehkä kirjat jäivät mieleen vielä voimakkaammin yhdessä kuin jos olisin lukenut ne erikseen. (Lisätietoja)


3. George Orwell: Eläinten vallankumous

Helppolukuinen totalitarismia kritisoiva satiiri, pelottavan osuvaa tekstiä. Kun luin tämän, ajattelin, että tämän pitäisi kuulua pakollisena jokaisen poliitikon tai muuten valtaa pitävän ihmisen lukemistoon! Eläinsadun muotoon puettu teos sopii nuoremmillekin lukijoille: Kun luimme tämän lukupiirissämme, myös yhden piiriläisen 10-vuotias tytär luki kirjan. Hänkin oli siitä vaikuttunut, mutta kiinnitti toki huomiota eri asioihin kuin aikuiset, koska luki tarinaa kirjaimellisemmin kuin me. (Lisätietoja)


4. Victor Hugo: Kurjat

Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta muistan, että Kurjat oli minusta ennen kaikkea hyvä lukuromaani ja pidin siitä tehdystä elokuvastakin (kumma kyllä, tiedättehän miten yleensä käy, kun on ensin lukenut kirjan ja sitten näkee elokuvan). Aikuisempi lukija löytää kirjasta mm. ihmisoikeuksiin liittyviä teemoja - Kurjat syntyikin juuri ihmisoikeuksien puolesta. (Lisätietoja)


5. Minna Canth, koko tuotanto

Huomaan, että klassikkolistani on kovin ulkomainen ja synkeä. Minna Canth olkoon kotimaan edustaja, iloisuutta ei tosin hänkään tuo listalle kuin hitusen. Ihailen Canthia ja hänen tekstiensä ajattomuutta. Esim. Papin perhe puhuttelee yhä, samoin Anna Liisa: vaikka ajat muuttuvat, ihmiset ovat samoja, se on klisee mutta totta. Yhteiskunnallisesti kantaa ottavien teosten lisäksi Canth kirjoitti myös kepeitä näytelmiä. Esimerkiksi Hän on Sysmästä on hassu myös muuten kuin nimensä takia. (Lisätietoja)


Oletko lukenut näitä klassikoita? Mitä olisit itse suositellut ja miksi?