Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijat. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. maaliskuuta 2015

Haruki Murakami: The Strange Library



Tämä on miniarviotakin minimpi kirjaluonnehdinta, mutta pieni on kirjakin, eikä lukukokemuskaan ollut suurenmoinen.

Kuten niin moni muukin, minäkin fanitan Haruki Murakamin kirjoja ja seurailen miestä melko aktiivisesti sosiaalisessa mediassakin. Olin hyvin tyytyväinen, kun sain hänen viimesyksyisen teoksensa The Strange Library joululahjaksi. "Kaunis ja kiehtova kirja!" iloitsin.

Kirja on minusta edelleen esineenä kaunis. Runsas kuvitus teki siitä kiehtovankin, mutta tarina jätti kylmäksi. On poika, joka joutuu kumman kirjaston vangiksi, ja siinäpä se. Ilman kuvia tarina olisi käynyt novellista, mutta kirjaksi siitä ei olisi riittänyt (en halua todellakaan halveksua novelleja, päinvastoin, mutta yksittäistä novellia ei voi julkaista romaanina!). Suurin ilonaiheeni ja konkreettisin muistikuvani alkuvuoden lukukokemuksesta on, että kirjassa vilahti jonkin sortin lammasmies. Kun luimme taannoin Suuren lammasseikkailun lukupiirimme kanssa, kaikki olivat kiinnostuneita ja kiintyneitä outoon lammasmieheen.

Kenties minulta meni jotakin ohi englanninkielisestä tekstistä, mutta lukukokemus oli varsin mitätön. Tunteeni Murakamia kohtaan eivät kuitenkaan laantuneet, vaan haluan lukea seuraavaksi aivan erilaista Murakamia, nimittäin juoksukirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Ilahduin myös tiedosta, että ystävä lukee parhaillaan teosta The Wind-Up Bird Chronicle . Se taitaa olla kaikkien aikojen suosikki-Murakamini.

Ai niin, samaisen ystävän kanssa katsoimme hiljattain The Norwegian Wood -elokuvan, emmekä oikein innostuneet. Enkä ainakaan minä innostunut täysin Värittömän miehen vaellusvuosistakaan.

Hmmm. Ehkä tunteeni ailahtelevat kuitenkin? Ei auta kuin lukea lisää ja selvittää asia.


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Doris Lessing, kiitos



Olin aikeissa kirjoittaa tänään kolmesta syksyn vaikuttavimmasta lukukokemuksesta, mutten voi. Luin juuri Ylen sivuilta vaikuttavan uutisen: Doris Lessing on kuollut.

Sen jälkeen, kun Lessing sai Nobel-palkinnon, olen rakastanut tuota palkintoa. Ilman sitä en olisi ehkä koskaan tutustunut kirjailijaan, joka kirjoittaa kauniisti ja erityisesti kunnioittavasti Kissoista, jonka lyhytromaani Viides lapsi jatko-osansa Ben, in the World  kanssa on yksi pelottavimmista mutta hienoimmista lukukokemuksistani, jonka romaaneista olen järjestäen nauttinut vaikka Kultainen muistikirja onkin jäänyt kahdesti kesken, ja jonka scifiromaaneihinkin haluan joskus tutustua; toistaiseksi olen päässyt lähimmäs scifi-Lessingiä Eloonjääneen muistelmien kautta.

Katselin äsken noin kymmenen romaania käsittävää Lessing-kokoelmaani, luin vähän Kissoista-kirjaa ja mietin, miten onkin niin, että useimmat suosikkikirjailijani ovat jo iäkkäitä - ja vielä useammat kuolleita. Onneksi monilla on laaja tuotanto ja niin hyviä ja viisaita kirjoja, että ne kestävät monia, monia lukukertoja.

Doris Lessingin tuotanto ainakin kestää. Olen kirjoittanut tuossa Eloonjääneen muistelmien arviossa näin:


- - jotkut kirjailijat ovat ihailtavia siinä, että he kirjoittavat taidokkaasti ja varmasti, vaativat lukijalta - mutta vaikka tältä menisi osa tekstistä ohikin, kirjan jälkeen on sellainen olo, että on tullut kuitenkin kohdellusti ystävällisesti, ei ylimielisesti. Mainitsin ystävälleni esimerkkinä Leena Krohnin, mutta yhtä hyvin olisin voinut puhua Doris Lessingistä. Olen lähes varma, etten saa hänen teoksistaan joka ajatusta ja merkitystä irti, mutta se ei haittaa. Kun olen luonnollisesti kulkevan ja viisaan tekstin äärellä, minun on hyvä olla.


Kiitos kirjoista, Doris Lessing.

torstai 1. syyskuuta 2011

Kariston houkuttelevat lastenkirjat

Eilen oli oikea superpäivä, sillä aamuinen Otavan-visiitti ei riittänyt, vaan illalla kävin vielä Kariston kirjajuhlissa. Karisto ei ole minulle kustantamona kovin tuttu, joten oli mielenkiintoista päästä tutustumaan sen syksyn kirjoihin oikean täsmäillan muodossa: lavalle asteli vuorotellen yli 20 kirjailijaan kertomaan teoksistaan. Sitten syötiin ja juotiin ja kuunneltiin Sania, mukavaa oli.

Kariston kirjasyksyssä oli mielestäni kiinnostavinta lasten- ja nuortenkirjojen suuri määrä. Moni kirja kuulosti siltä, että voisin lukea ne itsekin mielelläni. Tässä poimintoja:


Juha-Pekka ja Miranda Koskisen Kauhea Gabriel Hullo on kiinnostava jo siksi, että sen ovat tehneet yhdessä isä (kirjailija) ja lukioikäinen tytär (kuvittaja). Ihan heti ei tule vastaavaa työparia mieleen. Juha-Pekka Koskinen sanoi, että kirjoitustyö vei runsaasti aikaa, koska kirja on riimimuotoinen. Riimittelen joskus itsekin, en kummituksista mutta lastenlorumaisista aiheista kuitenkin, joten kiinnostaisi tutustua Koskisen riimeihin. Lisäksi kirjan kuvitus on hienon värikkään ja voimakkaan oloista.
Kustantajan kirjaesittely


Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon Lumoava haltijakansa ei vaikuttanut ollenkaan värikkäältä ja voimakkaalta, vaan kauniilta ja herkältä. Kirjassa kerrotaan kuvin ja kertomuksin luonnonkasveista ja niiden keijuista ja haltijoista. Marjut Hjelt on perinteentutkija, joten oletan, että hän on tuonut kirjaan vanhojen satujen tuntua. Jaana Aallon kuvitus taas vaikutti hyvin taidokkaalta: kasvit on kuvattu luonnollisesti ja menee hetki, ennen kuin huomaa, missä ko. kasvin satuolento on ja miltä se näyttää.
Kustantamon kirjaesittely


Ismo Puhakan ja Paula Aholan Hei, hommiin! kuulosti hauskimmalta kirjavinkiltä aikoihin. Kirjassa kerrotaan kuulemma hikisistä miehistä - eli eri ammattien edustajista, ja mukana on kyllä naisiakin. Tässäkin kirjassa on riimiteltyjä loruja ja kirjan kuvitus näytti hyvin onnistuneelta. Tiedän jo, kenelle pikkupojalle ostan tämän joululahjaksi - mutta ensin luen kirjan itse! Kustantamon kirjaesittelyssä on mukana tekstinäyte nuohoojan ammatista. Minusta tässä on hyvä rytmi:


NUOHOOJAN KUTSU
Tukko takka.
Takalukko.
Uuni huutaa apua.
Noki-ukko,
piki-akka,
pian piippuun kapua!
Henki häässä.
Putken päässä
ruokotonta ruohoa!
Nokinokka,
hormisormi,
tulen sija nuohoa!





Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia oli kiinnittänyt huomioni jo aiemmin, koska siinä on niin hieno kansi - tämän voisi ottaa vaikka tauluksi seinälle. En kuitenkaan tiennyt ennen eilistä, millaisesta kirjasta on kyse. Nyt sain sen käsityksen, että vaikka kustantamo markkinoi tätä nuortenkirjana, kyseessä on kaikenikäisille sopiva ja ajattomista, ikuisista asioista kertova tarina. Kiinnostusta lisäsi sekin, että Ellilä sattui istumaan minun ja bloggarikollegoiden vieressä ruokapöydässä, joten tuli vähän juteltuakin (ja Ellilä ehti jo kertoa siitä blogissaan). Kiitos juttuseurasta! Joskus kirjailijoiden tai ylipäätään tuntemattomien kanssa ei keksi mitään juteltavaa, mutta eilen tätä ongelmaa ei ollut.
Kustantajan kirjaesittely






Vielä yksi tärppi eilisen illan ulkopuolelta. Kun etsin äsken Kariston sivuilta em. kirjojen kuvia, huomasin, että minulla on yhä lukematta nuortenkirja Luonnonlapsi Calpuria Tate. Jacqueline Kellyn kirja kuulostaa siltä, että olisin rakastanut sitä lapsena, ja luulen, että pitäisin siitä kovasti myös aikuisena.


Kariston illassa esiteltiin toki muutakin kuin lastenkirjoja, kaikkea aina kielenhuolto-oppaista dekkariin. Noista kirjalinkeistä pääsee kustantamon sivuille ja sieltä voi bongata ne muutkin Kariston kirjasyksyn uutuudet.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Otavan syksy

Kyllä pressitilaisuudessa voi olla hauskaa ja kylläpä kirjailijat ovat - heidän täytää olla! - hyviä esiintyjiä. Näin ajattelin, kun lähdin tänään Otavan kirjasyksyn esittelytilaisuudesta. Nauratti vielä kotimatkallakin. Kjell Westöstä bloggarinaiset voivat olla painajaismaisia, ja Miika Nousiainen kokee vasta nyt kirjoittaneensa esikoisromaaninsa.





Tilaisuudessa oli esillä niin monta kirjailijaa ja kirjaa, ettei niistä kaikista käy raportoiminen tähän. Vaikka minusta olisi hauska kertoa enemmänkin siitä, että Reijo Mäki sai uusimman Vares-kirjansa idean, kun leskiherra Tarmo-joutsen tuli moikkaamaan häntä laiturille, en kerro, koska olen täysin Vares-neitsyt. Tässä tärppejä niistä kirjoista, joita aion lukea tai ainakin voisin lukea.

Janica Brander on syksyn esikoisnovellisti (kuvassa, teos Lihakuu) ja esiintymisensä perusteella hauska rento, irrotteleva kirjoittaja. Brander kertoi, että häntä jännitti lehdistötilaisuudessa yhtä paljon kuin lapsena kun hän esitti puolukkaa näytelmässä. Brander oli kirjoittanut lehdistöesiintymistä varten elämäkertansa kirjalliseen muotoon ja luki sen ääneen. Hauskalta kuulosti! Branderin novelleja luonnehdittiin vahvatunnelmaisiksi; lisäksi niissä on kustantamon kirjailijaesittelyn mukaan absurdeja tapahtumia ja maagista latausta.


Myös Suvi Valli oli mukana esikoiskirjoittajana. Häneltä ilmestyy runokokoelma Ohijuoksija, jossa tärkeässä osassa ovat joet ja jalat. En tiedä, luenko tätä, mutta kuulosti erikoiselta. Runot syntyivät pitkälti Saksassa Vallin juoksuharrastuksen myötä, ja runoteoksen hahmoihin kuuluu mm. Beethoven.


Lisää esikoisia... Philip Teirin novellikokoelma (novellit ovat nyt in!) Donner-ryhmä kuulosti niin hullulta, että se on pakko lukea jossain vaiheessa. Kirjassa on 12 Helsinkiin sijoittuvaa tarinaa, ja niminovellissa Ylen työntekijä saa tarpeekseen töistä, ryhtyy yliopisto-opiskelijaksi ja tutustuu ruohoa polttavaan Jörn Donner -faniin; kaksikko viettää aikaansa Donnerin tuotannosta keskustellen ja perustaa tälle Facebook-ihailijasivustonkin. Tai jotain yhtä hassua... Novelleja luonnehdittiin satiirisiksi keskiluokan kertomuksiksi, osassa kertomuksissa on suruakin. Kuulostaa kiinnostavalta.


Miika Nousiainen sanoi tosiaan mielestään kirjoittaneensa esikoisromaaninsa vasta nyt, aiemmin hän ei kuulemma ollut vielä valmis. Nousiaisen uusi Metsäjätti ei ole omakerrallinen romaani, mutta pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin työläisperheen lapsena ja pienten paikkakuntien kasvattina. Kyseessä on kasvukertomus: kaupungissa opiskellut mies joutuu palaamaan lapsuuden paikkakunnalleen ja saneeraamaan siellä olevan metsäteollisuusfirman. Nousiainen esiintyi suorastaan koomikon varmuudella, mutta puhui vakavia. Hän sanoi, että Metsäjätti on hänen kirjoistaan henkilökohtaisin ja hän oli sen velkaa menneisyydelleen. Kirjailija myös sanoi ajatelleensa aihetta jo kymmenen vuotta sitten eikä olisi toivonut, että se olisi niin ajankohtainen kuin se nyt ilmestyessään on.


Ja sitten se Westö... Iik, siis olen oikeasti nähnyt Kjell Westön elävänä, voitteko uskoa!

Westökin puhui henkilökohtaisuudesta. Häneltä ilmestyy tänä syksynä kaksikin kirjaa, ja yhdessä valokuvaaja Sari Poijärven kanssa kirjoitettu 1980-luvusta kertova Kasari on kuulemma Westön ehkä henkilökohtaisin teos ja joka tapauksessa se, jossa kirjailija kokee kuvanneensa 80-lukua parhaiten. Aika paljon sanottu! Teos syntyi kuulemma niin, että Poijärvi otti Westöhön yhteyttä ja pyysi tätä tekstittämään scrab book -henkisen kirjansa. Westö aikoi ensin lähestyä aineistoa neutraalina historiankirjoittajana, mutta kuvat olivat niin persoonallisia, että hän pistikin oman persoonansa peliin teksteissä. Kirjaa luonnehdittiin visuaaliseksi kaleidoskoopiksi 80-lukuun.


Myös Westön oman teoksen, Halkeamia, yhteydessä kirjailija puhui oman itsensä likoon pistämisestä. Halkeamia on kokoelma Westöön kolumneja ja muita lyhyitä tekstejä. Kirjailjan oletetaan kuulemma pitävän kolumnityyppistä kirjoittelua "kirjallisena pakkopullana", mutta Westö sanoi, että hänelle kaikki tekstit ovat tärkeitä, aina on yritettävä tavoittaa jotain olennaista. Hän arveli, että ehkä hänen suhtautumisensa kaikkiin teksteihin kolumneista paksuihin romaaneihin tasavertaisena johtuu osin myös hänen toimittajataustastaan. Westö on valinnut itse tämän teoksen tekstit, kuulemma satojen joukosta.

Ja se bloggariuni. Westö luki tilaisuudessa otteen Halkeamista, ja tuossa tekstissä keski-ikäinen kirjailijamies jännittää edessä olevaa kirjailijailtaa niin, että hänen uneensa ilmestyy pelottava naisbloggari, väitöskirjaa tekevää yyberakateeminen ja ilmeisen hurja tapaus! Bloggareista puheen ollen, Westö muuten kertoi saaneensa jo kirjasta lukijapalautetta nuorilta: se antaa liian pessimistisen kuvan sosiaalisesta mediasta. Pari naislukijaa taas oli kertonut sivuuttaneensa kaikki urheiluaiheiset tekstit. Ihan normisettiä, kuittasi kirjailija.

Minulle ei ollut ollenkaan normisettiä nähdä ihailemani Westö ja monet muut kiinnostavat kirjailijat ihka elävinä. Lisättäköön vielä, että sen lisäksi, että kamerani ikuisti Westön, Parnasson Jarmo Papinniemi istahti villatakkini helman päälle. Olen päässyt piireihin. Papinniemi on kirjoittanut säveltäjä Ilkka Kuusiston elämäkerran yhdessä säveltäjän kanssa ja tämän aloitteesta (teos Sävelten siivilä - Musiikillisia kohtauksia). Kuusisto oli halunnut löytää tarinalleen hauskan kirjoittajan, ja nyt kumpikin kulttuurivaikuttaja vakuutti, että kirjan tekeminen oli hauskaa ja kirjastakin tuli hauska.

Ja minulla oli siis hauskaa. Kiitos, Otava! Lisää tietoa näistä ja muista kustantamon kirjoista löytyy Otavan sivuilta.

tiistai 23. elokuuta 2011

Miten Rautasydän syntyi?

Miina Supinen ja Anne Leinonen.
Tämä menee nyt hieman takaperoisesti. Ehdin jo kirjoittaa Miina Supisen ja Anne Leinosen Rautasydämestä ja kuitenkin sen julkistustilaisuus oli vasta tänään. No ei se mitään, kirjoitetaan lisää, kävin nimittäin julkkareissakin.

Syitä käyntiin oli kaksi: halusin nähdä Miina Supisen livenä ja kuulla, miten kaksi kirjailijaa kirjoittaa kirjan yhdessä. Näin Miinan - ja Anne Leinosen, jota en ole lukenut aiemmin, mutta nyt aion lukea - ja kuulin kiinnostavia asioita Rautasydämen synnystä.

Ensinnäkin - unohtakaa muusat ja boheemit luomistuskat. Ainakin lyhyen haastettelun perusteella vauhdikas ja viihteellinen Rautasydän syntyi melkoisen systeemaattisesti.

Idea yhteiskirjaan syntyi jo viime vuonna sitten, kun Supinen kirjoitti kiireisellä aikataululla naistenlehden jatkokertomusta ja tarvitsi työparin. Hänen mieleensä tuli Anne Leinonen, ja hyvä kokemus jatkokertomusyhteistyöstä sai naiset kirjoittamaan yhdessä myös romaanin.

Ensin istuttiin alas ja ideoitiin: keksittiin kirjan hahmot. Päähenkilö Sarille haluttiin jokin hyve, sillä viihteellisen rakkausromaanin sankarilla on kuulemma oltava sellainen, ja siitä hyveestä tuli miehinen: Sarilla on oma rautakauppa ja hän on käsistään kovin kätevä muutenkin. Sarille ideoitiin myös mukava anoppi, itse asiassa Sarin paras ystävä. Muutkin hahmot hahmoteltiin, ja kirjailijat laativat romaanista synopiksen, aika tarkankin käsikirjoituksen, jota ei sitten juurikaan muuteltu kirjoittamisen aikana.

Kirjailijat kirjoittivat vuorotellen: editoivat toistensa tekstiä ja jatkoivat tarinaa, sillä aikaa toinen teki muuta työtä tai latasi akkujaan. Pääsääntö oli kuulemma se, että toisen tekstiin pitää suhtautua kuten omaan, eli siihen saa koskea. Vaikka kirjoittaminen tapahtui vuorotellen, oli kommunikointi vilkasta: meilit ja tekstarit kulkivat, kirja valmistui suunnitelmien mukaisesti. Nämä kirjailijat eivät vastaa käsitystä taiteilijarentuista siinäkään, että he kehuivat kilvan, että deadlinet ovat hyödyllisiä. Itse asiassa Anne Leinonen, joka toimii kustannustoimittajana ja kirjoittaa monenlaisia kirjoja, sanoi, että hänelle sopii paremmin se, että on paljon aikatauluja ja monia projekteja, kuin se, että olisi vain vapaata kirjoitusaikaa.

Kuten jo arviossani totesin, Rautasydämestä ei mielestäni näy, että sillä on kaksi kirjoittajaa. Missään kohdin kirjaa ei tullut sellainen olo, että vaihtuikohan tässä nyt kirjoittaja. Kuitenkin kummallakin kirjailijalla oli kuulemma oma "vastuualueensa" tekstin synnyssä. Anne Leinonen tiesi, millaista suomalaisessa pikkukaupungissa on, ja osasi luoda aidon miljöön. Julkaisijan Helsinki-kirjojen Jan Erola sanoikin, että blogien ennakkoarvioissa onkin kiinnitetty mukavasti huomiota kirjan Suomi-filmifiilikseen eli aitoon maaseudun kuvaukseen. Miina Supinen taas on kuulemma se, joka osasi tuoda kirjaan mustaa huumoria. Se on helppo uskoa, jos on lukenut hänen aiempia teoksiaan.

Oikeastaan oli kyllä parempikin, että olin lukenut kirjan jo ennen julkkaria. Näin tiesin varmasti, mistä puhutaan ja osasin suhteuttaa kuulemani lukukokemukseeni. Kaiken kaikkiaan Rautasydämen tekoprosessi kuulosti juuri siltä kuin lukiessani ajattelinkin: hauskalta! Ehkä kirjailijoiden pitäisi harrastaa enemmänkin yhteisprojekteja?

Minä harrastin tänään enemmänkin kirjajuttuja, sillä Rautasydämen julkkareista siirryin tutustumaan Atenan ja Schildtsin uutuuskirjoihin. Siitä visiitistä sitten omassa postauksessaan, varmaankin vasta huomenna.





Anne Leinonen, Miina Supinen: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantamon sivuilta löytyy mm. kirjan lukunäyte

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Vääristä kirjoista kuuluisia?

Luin viime sunnuntain paperi-Hesaria vasta eilen. Kulttuurisivujen Sivuääniä, kohinaa kirjamaailmasta -palstalta löytyi mieltä kutkuttava pikku uutinen.

Guardian-lehdessä on kuulemma ihmetelty, että jotkut kirjailijat ovat kuuluisia vääristä teoksista. Viime aikoina blogeissakin paljon esillä olleen Kazuo Ishiguron teos The unsoled olisi ansiokkaampi kuin Ole luonani aina tai Pitkän päivän ilta, joista kirjailija kuitenkin tunnetaan paremmin. Kurt Vonnegutilta ei pitäisi mainita aina Teurasto 5:ta (jota muuten miespuolinen kollega eilen haukkui minulle; siteraan suoraan ja kerron, että kirja on kuulemma ihan paska eikä kukaan voi pitää siitä!), kun on olemassa myös Kissan kehto.

Alkoi kiinnostaa. Oli pakko etsiä netistä Guardianin John Selfin artikkeli Famous for the wrong book. Kannattaa vilkaista artikkelia jo siksi, että tätä kirjoittaessani siinä on jo yli 600 kommenttia ja keskustelussa on mainittu tuttuja kirjailijoiden ja kirjojen nimiä. Ja kannattaa vilkaista jo siksi, että ylipäätään näkee kirjakeskustelun, jossa on noin huimasti kommentteja. En muista nähneeni moista Suomessa! Näkisinpä blogissani. ;)

Arvatenkin yritin heti miettiä, kuka suomalainen kirjailija on kuuluisa "väärästä" teoksesta. En tiedä. Olen usein kuullut, että Aleksis Kiveltä ei pitäisi mainita ainaa Seitsemää veljestä, kun on esim. Nummisuutaritkin, mutta kyllä minulle Jukolan veljekset ovat ykkösiä. Nopealla mietinnällä en keksinyt ketään muutakaan mielestäni väärin ymmärrettyä. Mieleeni tulleet esimerkit olivat korkeintaan henkilökohtaisia esimerkkejä. Minulle esimerkiksi Timo K. Mukan teoksista Kyyhky ja unikko on läheisempi kuin Maa on syntinen laulu, joka on varmasti huimasti tunnetumpi.

Ehkä enemmän on niitä kirjailijoita, joiden maine on tietyntyyppisten kirjojen varassa. Olen usein puolustanut Veikko Huovista, että hänellä on muitakin kuin humoristisia irvileukajuttuja (vaikka osuvia nekin ovat). Ylipäätään tuntuisi, että pitkän linjan kirjailijoilla on se "rasite", että ne, jotka eivät seuraa kirjailijan koko tuotantoa, mieltävät tämän ensimmäisen kuuluisan kirjan, läpimurtoteoksen, mukaan. Montakohan kirjaa Anja Kauranen/Snellman on kirjoittanut Sonja O:n jälkeen, tai Anna-Leena Härkönen Häräntappoaseen? Kuitenkin nämä kirjat mainitaan melkein aina heistä puhuttaessa.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Onko kirjailijan sukupuolella väliä?

Minua on aina kiinnostanut paradoksaalinen väite, että naiset lukevat vain naisten kirjoittamia kirjoja ja toisaalta, että vain naiset lukevat kaunokirjallisuutta. Kukas ne miesten kirjoittamat kirjat sitten lukee?

Jokin aika sitten Sinisen linnan kirjaston eräässä keskustelussa nousi esille lukemisen sukupuolittuminen, ja lupasin listata tämän vuoden ensimmäisen puoliskon kirjat blogiini kirjailijan sukupuolen mukaan jaoteltuna. Nyt tilasto on tehty ja se näyttää tältä:

Kotimainen kaunokirjallisuus
naisten kirjoittamat 15
miesten kirjoittamat 9

Ulkomainen kaunokirjallisuus
naisten kirjoittamat 15
miesten kirjoittamat 5

Tietokirjat ja elämäkerta
naisten kirjoittamat 13
miesten kirjoittamat 13

Runoteokset
naisten kirjoittamat 5
miesten kirjoittamat 4

Lasten ja nuorten kirjat
naisten kirjoittamat 3
miesten kirjoittamat 2
yksi "sekateos"

Olen siis lukenut (ainakin osittain, esim. kaikkia tietokirjoja en ole lukenut kokonaan ja osa romaaneista on jäänyt kesken) 51 naisten kirjoittamaa kirjaa,  33 miesten kirjoittamaa kirjaa ja yhden sekateoksen. Vaikuttaa siltä, että luotan miehiin runoilijoina (tai runoilijana, koska kaikki runot olivat samalta runoilijalta, Risto Rasalta) ja etenkin tietokirjailijoina, mutta en romaanien kirjoittajina! Olin hämmästynyt etenkin ulkomaisten miesten kirjoittamien romaanien vähäisyyttä, mutta totta, eipä minua ole kukaan ulkomainen proosankirjoittajamies viime aikoina erityisemmin houkutellut.  Noista lukemastani viidestä ulkomaisesta miehen kirjoittamasta romaanista jäi kaksi jäi vielä alkuunsa kesken, yhden luin hyvin huolimattomasti ja harppoen.

En haluaisi lukea näin sukupuolipainottuneesti kaunokirjallisuutta, mutta näemmä vain vahvistan stereotypiaa, että naisia kiinnostaa naisten kirjoittama kirjallisuus. Kuitenkin kotimaisissa suosikeissani on paljon miehiäkin. Väinö Linnan ja Risto Rasan lisäksi arvostan esimerkiksi Veikko Huovista ja Kjell Westötä, mutta en ole vain sattunut lukemaan heitä tänä vuonna. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä olen lukenut moneen kertaan, ja Timo K. Mukkaakin usean teoksen verran.

Yritin viritellä miehenikin kanssa keskustelua lukemisen sukupuolittumisesta, koska hän ei ole puolestaan viime aikoina lukenut lainkaan naisten kirjoittamia kirjoja. Tähänkään ei löytynyt syytä, sillä mies sanoi, että kyllä hänkin periaatteessa lukee molempia sukupuolia, ja lapsena, Viisikko- ja Agatha Christie -kausien aikana hän ei muustä pitänytkään kuin naisten kirjoittamista kirjoista. Nyt häntä eivät kuulemma kiinnosta ihmissuhderomaanit, vaan hän lukee usein joko jotain (eko- tai historiallista) trilleriä tai tietokirjaa; juuri tällä hetkellä työn alla on tosin Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha. Se on muuten taas yksi kirja, jota minä en ole saanut lukuisista yrityksistäni luettua, tuntuu, että luemme aina eri kirjoja.

Koska kumpikaan ei keksinyt hyvää selitystä oman sukupuolensa kirjailijoiden suosimiselle, yritin sitten miettiä, mitkä kirjat ovat "sukupuolisesti neutraaleja" kirjailijaa ajatellen. Monet tietokirjat ja historialliset kertomukset ovat. Kotimaisista, naispuolisista nykykirjailijoista minusta varsin sukupuolisesti yleispäteviä teoksia kirjoittavat Sofi Oksanen (Puhdistus), Leena Krohn ja Johanna Sinisalo, Pirkko Saisiokin. Mieskirjailijoista mieleeni nousi ainakin Pasi Ilmari Jääskeläinen, joka on tosin tainnut sanoa kirjoittavansa naisille, naiset kun sitä kaunoa enimmäkseen lukevat.

Jatketaan keskustelua! Olisin halunnut lähestyä tätä aihetta jotenkin tieteellisemmin ja tarkemmin, mutta vaikka mietin sitä monta päivää, en jotenkin saanut aiheesta enemmän irti tai päässyt siihen kunnolla kiinni. Se on mielestäni erikoista, koska luen sekä kirjoja että kirjailijahaastatteluja jatkuvasti ja muutenkin pohdin lukemistani.

Siis: onko lukeminen sukupuolittunutta ja jos, niin miksi on tai miksi ei ole?

LISÄYS: Kirjallisuudentutkijoiden kiinnostavassa blogissa Café Voltaire on hyvä keskustelunavaus siitä, onko "kaikkien naisten rakastama" Siri Hustvedt vain naisten kirjailija ja jos on, miksi on.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Kirjailijat lukevat


Mihin kirjaan palaat aina uudelleen ja miksi?

Kirjastoreissulta tarttui mukaan kirja, joka kiilasi suoraan lukulistan kärkeen. Tommi Sarlinin toimittamassa teoksessa Uudelleen luettua – kirja johon palaan  kymmenkunta tunnettua suomalaiskirjailijaa vastaa yllä olevaan kysymykseen omin sanoin. Kukin kirjailija on saanut nimetä yhden suomalaisen teoksen, johon palaa yhä uudestaan.

Oikea täsmäteos tälle lukutoukalle! Luen aina uteliaana kaikki jutut, joissa kirjailijat kertovat nimenomaan kirjailijan työstään ja suhteestaan kirjallisuuteen – siis haastattelut ym. faktajutut, fiktiivistä kirjailijakirjallisuutta en pidä niin kiehtovana. Tässä kirjassa tehtävänanto oli sikäli mukava, että kun kirjailijoiden oli pitänyt nimetä juuri kotimainen luottoteos, se on myös kotimaiselle lukijalle tuttu.

Mukana vastaamassa ovat mm. Jari Tervo ja Mikko Rimminen.  Vakikirjoina mainittiin mm. Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa sekä Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjät.  Sirpa Kähkönen, jonka teoksiin en ole muuten edelleenkään tutustunut vaikka haluaisin, oli kirjoittanut hienon esittelyn Minna Canthin Hannasta. Virpi Hämeen-Anttilan kirjoitus Juhani Ahon Juhasta oli myös erinomainen. Vaikka olen lukenut Juhan ajat sitten, kaikki palautui elävänä mieleeni ja olisin välittömästi halunnut lukea uudestaan tuon – etenkin Hämeen-Anttilan kirjoituksen jälkeen – monisyisen tarinan.

Eniten pidin kuitenkin niistä kirjailijoiden "paljastuksista", joissa kirjailijalla oli hyvin henkilökohtainen suhde uudelleen luettavaan kirjallisuuteen. Leena Lehtolainen kertoi, kuinka hän löysi suomenruotsalaisen lyriikan jo lukioikäisenä, mutta kadotti sen. Henry Parland tuli sitten opiskeluaikoina vastaan ja suhteesta tuli niin intensiivinen, että Lehtolainen tutki Parlandin runoutta kirjallisuudenopinnoissaan ja aikoi tehdä hänestä linsensiaatintyönsäkin. Parland ei lopulta päätynyt lisuriin, mutta Lehtolainen teki Parland-matkan ja liikuttui kyyneliin nähdessään Parlandille tärkeän joen: Olen tyytyväinen siitä, että olen yksin. Saan olla rauhassa Henryn kanssa. (s. 91) Tuula-Liina Varis taas kertoi vetoavasti, kuinka Joel Lehtosen Putkinotko on kulkenut hänen mukanaan myös aivan nuoruudesta asti, ihmissuhteesta ja elämäntilanteesta toiseen. Kymmenien lukukertojen jälkeenkin Putkinotko on minulle ennen kaikkea lukuelämys, mieluisa käynti romaanin maailmassa, hän pohtii. (s. 158)

Suurena Jansson-fanina minua kiinnosti erityisesti Jari Järvelän rakkaudentunnustus Tove Janssonin novelleille. Sanon rakkaudentunnustus, koska tekstistä välittyi, että nämä novellit ovat Järvelälle todella tärkeitä. Hän pyytää lukijaa unohtamaan hetkeksi ne uhkeakuonoiset valkeat otukset ja syventymään Janssonin novelleihin, koska novellit olivat se kirjallisuudenlaji, joka oli Tovelle itselleenkin tärkein. Tekisi mieli hankkia Uudelleen luettua omaksi tai ainakin kopioida Järvelän osuus, sillä siinä oli niin osuvaa luonnehdintaa Janssonin teksteistä ja ihmiskäsityksestä. Esimerkiksi:


Janssonin näkemys ihmisestä on armoton, samoin hänen koko elämänkatsomuksensa, mutta samalla se on hurjapäisen toiveikas. Rehellinen, vilpitön, sen takia elinvoimaa pursuava. Mikä tärkeintä, ei ollenkaan kliseinen ja teeskentelevä. Vaan aito. Janssonin voisi valita novelliensa perusteella Kliseitten vastustamisyhdistyksen jäseneksi. Pahimman koettelemuksen keskellä Janssonin novellien ihmiset saavat vielä yhden nasakan potkun munille, sen tarkoitus on katkaista selkäranka, mutta sen sijaan potku herättää heidät, eikä nujerra. (s. 100)

Hieno kirjalöytö!

Lopuksi pitää toistaa kysymys: Mihin kirjaan palaat aina uudelleen ja miksi? Minun vastaukseni on Tove Jansson ja Kesäkirja. Siksi, että siinä on kaikki: kesä, meri, myrsky, ihmisten ymmärtäminen ja jopa kissa.


Tommi Sarlin (toim.): Uudelleen luettua – kirja johon palaan. Kirjapaja, 2008.