Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranskan kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranskan kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 27. syyskuuta 2011

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä

Kuva Wikipedian artikkelista.
Tarkkanäköisen, napakan selkeäkielisen realistin Maria Jotunin jälkeen siirryin ranskalaisen surrealistin André Pieyre de Mandiarguesin seuraan. Tyyliero ei juuri voisi olla suurempi! Tyttö ja moottoripyörä oli yllättävä mutta erinomainen kirjavinkki Penjamilta. Kannattaa mainostaa lähtevänsä mopomatkalle, niin voi saada kirjasuosituksia. En ollut aiemmin edes kuullut tästä teoksesta, mutta sen nimi oli niin hauska, että laitoin kirjan heti kirjastoon varaukseen.

Mitäs tästä nyt sanoisi? Nautin kirjasta kovasti, mutta en osaa kertoa siitä mitään täsmällistä. Ehkei se ole tarkoituskaan surrealismin kohdalla; ehkä tarkoitus onkin se, että lukukokemus jää hahmottomaksi.

Lyhyesti sanottuna Tyttö ja moottoripyörä kertoo 19-vuotiaasta Rebekasta, uunituoreesta aviovaimosta, joka karkaa moottoripyörällä rakastajansa luokse. Pyörä on musta ja maskuliininen Harley Davidson, ja se on häälahja rakastajalta. Pyörä on ilmiselvästi upea. Pyöräänsä rakastuneen miehen vaimona minun oli helppo ymmärtää, että... eikä Rebekka ollut aina vieläkään uskoa silmiään käydessään tallillaan ihailemassa ratsuaan.  -- Hän oli oppinut lemmikkinsä erikoispiirteet, hän saattoi jopa luetella niitä itsekseen. (s. 22)

Tuon perusidean jälkeen tarina meneekin moniselitteisemmäksi. Kirja ei tunnu johtavan mihinkään, sillä sama tarina kerrotaan useasti; lopulta kirjan päättyminen tietyllä tavalla oli minusta arvattavaa, sillä muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Ei ole väliä, ovatko Rebekan karkumatkat totta vai kuvittelua. Aina hän kuitenkin lähtee aamuvarhain kotoaan Ranskasta ja ajaa kohti Saksaa, sinne missä teillä ei ole nopeusrajoituksia. Mieleeni jäivät aamuauringon ja nukkuvien kylien ja kaupunkien kuvaukset, Rebekan androgyyni olento, röyhkeät tullimiehet ja ihmeelliset kohtaamiset rakastajan kanssa. Vähä vähältä myös Rebekan taustasta ja hänen avioliitostaan saadaan enemmän selville, mutta ihmiset jäävät silti jotenkin kuvitteellisiksi, tai sanoisinko elokuvamaisiksi.

Totesin ystävälle, että tämä on kirja, jonka saattoi lukea vain joko nopeasti tunnelmaan heittäytyen tai sitten sana sanalta tankaten, ymmärrystä yrittäen. Minä luin pikaisesti fiilistellen ja nautin Rebekan mukana vauhdin ja vaaran hurmasta. Vaikka kirja oli kokonaisuutena melko eriskummallinen, siinä oli hyvin uskottavan tuntuisia kohtauksia Rebakan ajatuksista ja etenkin maisemasta ja siitä moottoripyöräilystä. Jo kirjan ensimmäiset rivit imaisivat mukaansa:

Nyt kun lintujen laulu on vaiennut, liikenne on vielä hiljainen ja luottavainen polkupyöräilijä saattaa millä hetkensä hyvänsä ilmestyä päättömästi suoraan moottoripyörän eteen, satulassa istuva Rebekka Nolla tuntee vähitellen heräävänsä. Hänen lähtönsä sulautuu vasta nähtyyn uneen vielä niin kiinteästi, että se tuskin erottuu yöstä.

Hienoa tekstiä. Avainsana on ehkä tuo uni. Koko tämä kirja oli unenomainen, ja myös intohimoinen, eroottinen, kapinallinen, merkillinen, myös inhimillinen. Luulen, että tästä kirjasta ja tällaisesta tyylistä joko pitää tai sitä melkein vihaa. Minä pidän - ranskalaiset bizarret kirjat ovat alkaneet viime vuosina kiinnostaa, suorastaan houkutella minua (sen jotumaisen täsmäankeuden ohella). Tässä kirjassa oli myös kiinnostava esipuhe, jossa kerrottiin mm., ettei moottoripyörä ollut kirjan kirjoittamisen aikana ollenkaan sellainen vapauden symboli kuin nykyisin. Aikanaan kirjan aihe oli siis erikoisempi eikä niin ilmiselvä kuin nyt. Esipuhe oli hyvää taustoitusta, mutta olin iloinen, että luin sen vasta varsinaisen tarinan jälkeen. Niin saatoin rauhassa kiitää Rebekan matkassa.

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä. (La Motocyclette). Wsoy, 1970. Suom. Jukka Mannerkorpi

P.S. Minusta ranskalainen surrealismi tai muuten vaan vinksahtanut kerronta on siis kiehtovaa ja aina tietyllä tavalla tyylikästäki, mutta kenties se ei taivu helposti valkokankaalle. Ainakin tästä kirjasta tehtyä leffaa luonnehditaan näemmä "60-luvun harrastajia ehkä miellyttäväksi häröilyelokuvaksi"!

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät


Krokotiili on arvaamaton eläin. Se näyttää verkkaiselta uppotukilta, mutta on valmis iskemään milloin tahansa. Se ei nuku koskaan: yön pimeydessä mikään ei kiilu kuten krokotiilin silmät. Meillä jokaisella on omat krokotiilimme.

Ranskalaisen Katherine Pancolin juuri suomennetussa bestseller-romaanissa Krokotiilin keltaiset silmät krokotiilejä ovat mm. epäonnistumisen ja rakkauden menettämisen pelko, arkuus ja kiltteys, uudelleen aloittamisen pelko, rakkauden pelko ja työttömyys, sukulaissuhteet. Lisäksi on kenialainen krokotiilitila, jossa on kymmeniätuhansia oikeita krokotiileja.


Suurimmaksi osaksi Pariisiin sijoittuva romaani kertoo Joséphinesta, hissukkamaisesta ja liian kiltistä historiantutkijasta, kahden teinitytön äidistä, jonka avioliitto tyttöjen hieman vätysmäisen isän kanssa päätyy eroon. Kuten eron hetkellä yleensäkin, Josephine joutuu miettimään konkreettisia asioita toimeentulosta tietokoneen hankintaan mutta myös rakentamaan identiteettiään uusiksi naisena ja äitinä.


Joséphinen kuvankaunis sisko Iris ei harrasta pohdintoja, vaan on valmis häikäilemättömiinkin tekoihin oman menestyksensä ja mukavuudenhalunsa vuoksi. Eräs kirjaprojekti saa Josephinen sekaantumaan Iriksen julkisuuspyrkimyksiin erikoisella tavalla - tavalla, joka muuttaa sekä siskosten että koko heidän lähipiirinsä ihmissuhteet. Aikuisten siskojen ja heidän lapsiensa lisäksi kirjassa tavataan mm. siskosten jäykkä äiti, hänen upporikas ja nuoreen sihteerinsä silmittömästi rakastunut aviomiehensä, salaisesti kuninkaallista alkuperää oleva naapurinrouva sekä kirjastossa viihtyvä, kiehtova duffelitakkinen kaunis mies.


Aikamoinen ihmiskavalkadi siis, ja kenties vähempikin olisi riittänyt. Aloin nimittäin lukea kirjaa kovin innostuneena: ihanan ranskalaista, kepeän tyylikästä ja sopivan bizarrea! Kirjan mittaan intoni kuitenkin hieman laimeni, sillä vajaa 700 sivua kepeää ihmissuhderomaania oikeiden ja kuvitteellisten krokotiilien parissa oli vähän liikaa. Eivätkös ranskalaiset romaanit ole yleensä lyhyitä ja niukkoja, eivät tällaisia runsaita tiiliskiviä?


Ymmärrän silti hyvin, miksi tämä teos on myynyt Ranskassa jopa 1,6 miljoonaa kappaletta. Se ei ole suurta taidetta, mutta pituudestaan huolimatta se on hyvää ja sujuvaa viihdettä. Vaikka kirjan hahmot olivat minusta melko stereotyyppisiä, viihdyin kirjan parissa. Huomasin myös, että viihteellisetkin hahmot voivat tuntua todellisilta: luin tätä kirjaa noin viikon ajan ja huomasin usein ajatellevani sitä ja sen ihmisiä silloinkin, kun en istunut nenä kirjassa. Voisin kuvitella, että tästä tehtäisiin viehättävä ja kiinnostava, sopivasti vinksahtanut tv-sarja.


Veikkaan kirjasta hittiä myös Suomessa, sillä etenkin kesäkirjaksi tämä on mainio. Lisäksi minun lisäkseni muitakin lukutoukkia saattaa innostaa se, että kirjan keskeinen juonikuvio kertoo historiallisen romaanin kirjoittamisesta sekä kirjailijoiden julkisuuskuvasta. Krokotiilin keltaiset silmät sopisi myös Karoliinan lanseeraaman siskoshaasteen kirjaksi: teoksessa on kaksi siskosparia ja kummassakin siskot ovat keskenään kovin erilaisia.


Tekstinäyte kohdasta, jossa Joséphine, taloustaidoton humanisti, on juuri saanut kääntääkseen Audrey Hepburnin elämäkerran. (Vaikka eihän meille humanisteille näin voisi käydä, eihän?)


Joséphine mietti kynä kädessä. Kunnes eräs ajatus jysähti hänen mieleensä kuin pommi: Unohdin kysyä, mitä minulle maksetaan Audrey Hepburnista! Otin työn mukaan kuin kiltti työläinen ja unohdin kysyä. Yhtäkkiä hän hätääntyi ja kuvitteli joutuneensa ansaaan. Mitä nyt olisi tehtävä? Olisiko soitettava ja kysyttävä: "Mitä työstä itse asiassa maksetaan? Tämä on ihan tyhmää, mutta unohdin puhua siitä.” Olisiko kysyttävä asianajaja Vibertiltä? Mahdotonta. Minusta ei ole mihinkään, mihinkään, mihinkään. Kaikki tapahtuu liian nopeasti! hän purnasi mielessään. Mutta miten muuten hän olisi voinut menetellä? Ihmisillä ei ole aikaa odottaa eikä miettiä. - - Minun on opittava toimimaan ripeästi ja tehokkaasti. Minun, joka olen tottunut elämään pientä tunnollisen lukutoukan elämää... (s. 116)


Katherine Pancol: : Krokotiilin keltaiset silmät (Les yeux jaunes des crocodiles, 2006). Bazar, 2011. Suom. Marja Luoma.
Kannen kuva: Getty Images
Kustantamon kirjaesittely

tiistai 10. toukokuuta 2011

Q niin kuin Queneau



Aakkoshaaste jatkuu! Q-kirjaksi valikoitui itsestään selvästi Raymond Queanaun Tyyliharjoituksia. Metsästin tuota kirjaa muuten vuosia ennen kuin sain sen omakseni.

Tyyliharjoituksista voi kertoa ylimalkaisesti puhekielellä:

Raymond Queanau oli ranskalainen kirjottaja ja mm. patafyysikko. Tyyliharjoituksissa on melkein sata kertaa sama lyhyt stoori, aina samat jutut mutta näkövinkkeli vaihtuu joka kerta.

Yleiskielellä ja yleisesti:

Ranskalainen Raymond Queanau oli filosofi, surrealisti ja patafyysikko. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluu Tyyliharjoituksia, joka on edelleen Ranskan myydyimpiä kirjoja. Tyyliharjoituksissa kerrotaan sama, ruuhkaisessa linja-autossa tapahtuva tilanne 99 kertaa. Tarinoiden tyylilaji vaihtelee mm. oodista ja sonetista saarnaan ja murteellisiin versioihin. Osa tarinoista on kerrottu myös tietyn aistin kautta.

Kielitieteellisesti taustoittaen:

Raymond Queneau (1903–1976) on Ranskan tunnetuimpia kirjailijoita ja ajattelijoita. Hän opiskeli Sorbonnen yliopistossa filosofiaa, osallistui surrealistien toimintaan ja oli kiinnostunut myös patafysiikasta. Vuonna 1960 hän oli mukana perustamassa OuLiPoa eli kokeellisen kirjallisuuden työpajaa. OuLiPon tavoitteena ei ollut kirjoittaa juonellisia romaaneja eikä kertoa tarinoita, vaan tutkia kielen lainalaisuuksia ja mahdollisuuksia. OuLiPon jäsenet keskittyivät kielellisissä kokeissaan tiukkoihin sääntöihin.

Tyyliharjoituksissa (Exercises du Style) Queanau kertoo saman, ruuhkaisessa linja-autossa tapahtuvan tilanteen 99 kertaa. Kirjailijan sanotaan hioneen teostaan 31 vuoden ajan ja päätyneen lopulta 99 tarinaversioon, koska tuo oli hänestä ihanteellinen määrä. Muita Queanaun kuuluisia teoksia Zazie – Pariisin päiviä (Zazie dans le métro), 12-vuotiaan lapsen näkökulmasta kerrottu tarina. Queanau laati myös runon 100 000 000 000 000 runoa (Cent mille milliards de poèmes), joka muuttaa alati muotoaan ja jonka lukemiseen olisi Queanaun mukaan kulunut 190 258 751 vuotta, jos sitä lukisi 24 tuntia vuorokaudessa.

***

Niin että ei mikään ihan tavanomainen kirjailija! Tyyliharjoituksia sopiikin mielestäni juuri tyyliharjoituksiksi, ei varsinaisesti luettavaksi.

Jos kiinnostuit, Raymond Quenausta tarjoavat tietoa

sekä

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Claudie Gallay: Rakkaus on saari



Marie avaa käsikirjoituksen. Se on yli satasivuinen, teksti on kirjoitettu koneella ja korjaukset tehty lyijykynällä. 
Tuo nimi, Anamorfoosi, sen hän muistaa.
Hän lukee muutaman rivin: "Ihminen näkee vain sen minkä haluaa nähdä." (s. 207)


Kun kirjoitin eilen Claudie Gallayn ensimmäisestä suomennetusta romaanista Tyrskyt, ajattelin samalla paljon Gallayn uutta romaania Rakkaus on saari, jonka luin tänä keväänä heti Tyrskyjen perään. Esikoissuomennokseen ihastuneena olin odottanut Rakkaus on saari -teosta kovasti, ja ilokseni löysin näistä kirjoista paljon samaa. Silti ne ovat myös hyvinkin erilaisia.

Rakkaus on saari -romaanissa korostui heti alussa se, kuinka tärkeä tapahtumapaikka ja sen ympäristö Gallaylle on. Romaanin alussa oli niin paahtava helle, että jouduin lukemaan alun kahteen kertaan ja vakuuttamaan itselleni, että tämä tapahtuu Ranskassa, Avignonissa, ei esimerkiksi kaukana Aasiassa:

Helle on tukahduttava.
Joessa kelluu oksia, jotka ovat katkenneet pohjoisemana ja ajautuneet tänne. Ne sulautuvat tummaan veteen.
Puut kärsivät, nekin, joiden juuret ovat vedessä.
Kannella haisee lakka. Siellä on punaisia siveltimiä laatikossa, purkki, riepuja. Lakan haju pahentaan päänsärkyä. 
Odon juo kahviaan ohivirtaavaa vettä katsellen. Jossakin päin saarta ulvoo koira. (s. 7)


Tämä kirja on ollut jo jonkin verran esillä blogeissa ja lehdissä. Lyhyesti se kertoo teatterifestivaaleille kokoontuneista ihmisistä. Festivaaleille tulee myös nuori Marie, joka haluaa nähdä viisi vuotta sitten kuolleen veljensä Paulin kirjoittaman näytelmän ensiesityksen. Avignonissa niin Marie kuin esim. teatterinjohtaja Odon kohtaavat kipeitä asioita menneisyydestä.

Sanon suoraan, ettei tarina ollut tässä minusta niin kiinnostava kuin Tyrskyissä. Meri on minulle läheisempi elementti kuin teatterimaailma – mutta oikeastaan kyse ei ollut siitäkään. Rakkaus on saari -romaanissa oli kyllä gallaymaista ihmisten ymmärtämistä ja rumankauniita, koskettavia ihmiskohtaloita. Jostain syystä en kuitenkaan kiintynyt kenenkään hahmoista eikä edes edellä mainitun Marien surullinen tarina liikuttanut minua ihan toden teolla.

Pidin silti kirjasta kovasti ja ihailin sitä, sillä tässä Gallayn kerrontatyyli tuntui nyt melkein vielä hiotummalta kuin Tyrskyissä. Ajattelin, että tätä kirjaa voisi lukea luovan kirjoittamisen oppaana: mistä tahansa sen avasinkin, aina löysin vaikuttavia ilmaisuja ja virkkeitä. Lyhyttä ja täsmällistä kieltä, muttei missään nimessä liian hiottua tai tylsää. Vain taitavaa, niin taitavaa, että Gallayn sanoilla – ja Titia Schuurmannin suomennoksella – tuntuu olevan jonkinlainen esinearvo. Tätäkin kirjaa lukiessani näin, haistoin, maistoin ja kuulin asiat ja tapahtumat aidosti mielessäni. Avaan kirjan nyt summittaisesti ja annan ex tempore -tekstinäytteen:

Jeff on löytänyt kalan maljassa, sen mukana oli pieni lappu: kalan nimi on Nicky.
Hylätty teatterin portaille.
Kalamaljan seinämät ovat himmeät.
- Se ei halua uida, Jeff sanoo.
- Kaikki kalat uivat, Marie sanoo.
Tuo kala kelluu. (s. 160)

Joku kommentoi joskus Tyrskyt-kokemustaan, ettei ihastunut heti kirjaan eikä sen suljettuaankaan vielä ymmärtänyt, miten tärkeästä lukukokemuksesta oli kyse. Minulle taisi käydä Rakkaus on saari -kirjan kanssa samoin. Kielenkäyttöä lukuun ottamatta en ollut lukiessani aivan lumoutunut, en ainakaan aluksi. Kirjan suljettuani huomasin sen kuitenkin tulevan ajatuksiini päivittäin ja vähitellen yhä voimakkaammin. Luulen, että nyt se on jäänyt jo pysyväksi muistikuvaksi merkittävästä lukukokemuksesta.

Muistelen kirjaa muuten myös erään kirjallisesti aivan toissijaisen seikan takia. Kirjassa tehtiin täydellisen kuuloista viikunajälkiruokaa: Hän sulattaa voita pannulla ja lisää hedelmät kuumaan voihin. Toisella pannulla hän lämmittää hunajaa ja sitruunaa, lisää sitten viikunat. Muutama minuutti riittää. Kaksi palloa vaniljajäätelöä, yksi kummallekin. (s. 145)


Haluan kokeilla! Ja haluan lukea Gallayn seuraavankin romaanin. Siinä elementteinä ovat kylmyys ja jää. Olen jo yrittänyt kuvitella, miten elävästi Gallay niistä kertoo.


Claudie Gallay: Rakkaus on saari.  Avain, 2011. Suom. Titia Schuurman

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Claudie Gallay, Tyrskyt – taas kerran

Luin hiljattain uudelleen Claudie Gallayn Tyrskyt, kirjan, johon ihastuin suuresti vuosi sitten.

Ensimmäisellä kerralla Tyrskyt oli minusta jotenkin unenomainen ja lumoava, elokuvamainenkin. Hyvin ranskalainen, jos sillä tarkoitetaan pienimuotoista ja vähätapahtumaista kerrontaa. Ei surullinen, mutta melankolinen ja samalla lohdullinen. Luin kirjan juuri ystävän menetettyäni ja haikeatunnelmainen, merellinen kirja sopi hyvin apeaan olotilaani.

Vähän pelotti tarttua teokseen toista kertaa. Ilokseni kirjan kiehtova tunnelma ja kaikki tärkeät asiat olivat tallella ja kirja tuntui yhä tärkeältä. Gallay kirjoittaa hyvin aisteihin vetoavasti. Aina kun ajattelen Tyrskyjä, kuulen, näen ja haistan aaltojen kohinan, näen mielessäni majakan, kuulen lintujen kirkunan ja – tulee sellainen olo, että olen painanut poskeni vasten merituulelta, tervalta ja vähän hieltäkin tuoksuvaa karkeaa villapaitaa! Näen myös mielessäni valokuvia, kuulen vanhan bistronlattian narinan ja rotan ininän, haistan rotan myskisen tuoksun. Voisin jatkaa luetteloa vielä, mutta ei – lukekaa tai pikemminkin kokekaa itse.

Toisella lukukerralla kiinnitin tunnelman ohella huomiota itse tarinaan. Siitä en muistanut ensimmäisen lukukerran jälkeen oikein mitään, mutta kyllä Tyrskyt kannattaa lukea itse kertomuksenkin, ei vain kertomistavan, takia. Tätä kirjaa voi lukea menneen tai uuden rakkauden kuvauksena, melkeinpä rikoskertomuksenakin, tai ainakin tarinana siitä, miten jotkut ihmiset kasvavat ja menevät eteenpäin, toiset jäävät paikoilleen. Olen sanonut ennenkin, että Tyrskyjen ihmiset eivät ole ehjiä, mutta heissä on voimaa. Ja sen, että Gallay ymmärtää ihmistä ja luontoa. Taannoisessa kirjailijaillassa kuulin, että Gallay aloittaa tarinoiden luomisen aina paikasta, ympäristöstä ja ilmastosta. Sitten tulevat ihmiset ja vasta sen jälkeen kertomus, se, mitä ihmisille tapahtuu. 

Samaisessa illassa kuulin myös Gallayn suomentajalta Titia Schuurmanilta, millainen sattumankauppa Tyrskyjen suomentaminen oli (muistaakseni olen lukenut siitä myös Parnassosta, tai ainakin käännöstyöstä, mutta asiat jäävät paremmin mieleen, kun ne kuulee tekijältä itseltään). Schuurman oli löytänyt Tyrskyt netistä katsellessaan Ranskan kirjakauppojen myyntilistoja. Hän kiinnostui kirjasta ja ehdotti sen suomentamista Avain-kustantamolle, joka onneksi innostui asiasta. Nyt Tyrskyt on julkaistu jo pokkarinakin, ja Gallayn uusi romaani, Rakkaus on saari, on sekin ilmestynyt suomeksi. Olen lukenut jo senkin ja kirjoitan siitä seuraavaksi, ehkä jo huomenna.

Tyrskyt on minulle sellainen lukukokemus, jonka haluan jollakin tapaa pitää itselläni. En osaa enkä haluakaan kertoa kirjan tapahtumista, vaan ainostaan siitä, mitä asioita kirja tuo minulle mieleen ja mitä se minulle merkitsee. Tekstinäytteeksikin valitsin nyt vain näin lyhyen otteen, sillä se jäi minulle kirjasta mieleen ja kuvaa sitä mielestäni hyvin. Claudie Gallay ei kaunistele, mutta kertoo kaiken kauniisti:

Täällä päin sanotaan, että välillä tulee niin kovaa että tuuli repii perhosilta siivet. (s. 86)

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010. Suom. Titia Schuurman

torstai 10. maaliskuuta 2011

Fanitusviikot alkavat

Claudie Gallay, kuva Laurent Giraudoux.





Joku saattaa muistaakin, että ihastuin vuosi sitten ranskalaisen Claudie Gallayn ensimmäiseen suomennettuun romaaniin, läpimurtoteokseen Tyrskyt. Viime aikoina olen tuntenut hieman tunteiden tyrskyjä, koska Gallayn seuraava romaanisuomennos, Rakkaus on saari, on melkein ilmestynyt. Tietojeni mukaan se julkaistaan ensi viikolla!

Eikä tässä vielä kaikki. Huomasin juuri ilouutisen: Gallay on tulossa maaliskuun lopulla Suomeen. Itse asiassa maaliskuu on Frankofonia juhlii -teemakuukausi ja silloin tapahtuu kaikkea muutakin. Aion ehdottomasti mennä katsomaan Gallayta ja kenties tehdä muutakin kulturellia.

Tästä kaikesta ilahtuneena olen suunnitellut oikein Gallay-teemaviikkoja. Luin Tyrskyt ensimmäisellä kerralla sekavissa tunnelmissa ja olen siitä lähtien aikonut lukea sen uudelleen (totisesti toivon, että sen lumo on jäljellä myös seesteisemmässä mielentilassa lukiessa). Sitten luen Rakkaus on saari -romaanin ja lopuksi menen katsomaan kirjailijan haastattelua. Varsinaista fanitusta!

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kirjallinen suosikkimaa?



Olen lukemassa Herman Hessen Narkissos ja Kultasuu -romaania, koska sitä koskeva Lukupiiri-keskustelu alkaa huomenna. Olen jo Lukupiirin puolella kertonutkin, etten ole tätä ennen juuri tutustunut saksalaiseen kirjallisuuteen.  Voisin kyllä tutustua enemmän ainakin Hesseen, pidän Narkissoksesta kovasti.

Lukiessani olen miettinyt, millaisia stereotypioita tai ainakin voimakkaita käsityksiä eri maiden kirjallisuuksiin liittyy. Saksassahan kirjoitetaan vain juutalaisvainojen painolastin alla – tai sitten ei. Kuitenkin se on monien mielikuva. Itselläni saksalaisen kirjallisuuden välttäminen on johtunut kyllä enemmänkin siitä, etten pidä saksan kielestä (traumoja kouluajalta) enkä ole näin ollen erityisen kiinnostunut saksalaisesta kulttuuristakaan. Muita käsityksiäni on esim. se, että väli- ja eteläamerikkalainen kirjallisuus on niin runsasta, vuodattavaa ja maagisista aineksista ammentavaa, ettei sitä voi lukea suuria määriä hengästymättä. Tai sitten se ei ole sellaista. Esimerkiksi argentiinalaisen, Uruguayhin sittemmin asettuneen Carlos Maria Dominguezin kirjahulluudesta kertova Paperitalo on kyllä erikoinen mutta hyvin selkeä ja lyhyt teos.

Erityisesti olen pohtinut Narkissosta lukiessani sitä, onko minulla kirjallisia suosikkimaita. On, Suomi, mutta se on itsestään selvä vastaus. Olen jo tuonut blogissa usein esille sen, mikä merkitys suomen kielellä minulle on, ja rakkauteni kotimaista kirjallisuutta kohtaan.

Ulkomaista suosikkini on ehkä yllättäen Ranska. Yllättäen siksi, että kun blogia aloitellessani etsin kirjavinkkejä Ranskan-matkalle, pääni löi aivan tyhjää. Vajaan parin vuoden aikana olen kuitenkin lukenut useita ranskalaisia teoksia Emmanuel Carrèren omituisista ja julmista kirjoista Tyrskyjen kiehtovuuteen ja mm. Siilin eleganssiin. Olen myös pariin otteesen kehunut Camus'ta – niin, oikeastaan ainoa vastenmielinen tai ainakin mitätön ranskalainen kirjakokemus on ollut viime aikoina Anna Gavaldan Lohduttaja. Se oli yksinkertaisesti tylsä.

Ranskalaisessa kirjallisuudessa – ja nyt vasta yleistyksiä ja stereotypioita tuleekin – minuun vetoaa se, miksi monet sitä karttavat. Kirjat ovat usein omituisia, jotenkin vinksahtaneita, eikä niissä aina edes tunnu tapahtuvan mitään.  Pidän kuitenkin tuosta omituisuudesta ja näennäisestä tapahtumattomuudesta. Lisäksi minua miellyttää se, kirjoitustapa kepeä, jotenkin huoleton, vaikka aiheet olisivat rankkoja. Lisäksi pidän ranskan kielestä, maasta ja kulttuurista. Kieliasiakin vaikuttaa, vaikken luekaan ranskaksi.

Jos haluan varman päälle lukuromaanin eli kirjan, joka ei ole liian vaikea millään tavalla mutta vie varmasti mennessään, etsin sitä pohjoisamerikkalaisten naisten tuotannosta. Olisi tylsää lukea aina Siri Hustvedtia, Carol Shieldsiä, Alice Munroa tai Anne Tyleriä, mutta tietynlaiseen lukuhaluun he ovat täsmävalintoja.

En ole lukenut islantilaista kirjallisuutta ollenkaan, mutta olen jo kauan ollut varma, että pitäisin siitä.

Onko muilla todenpohjaisia tai kuvitteellisia mielikuvia eri maiden kirjallisuuksista tai kirjallisia suosikkimaita?

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Mais oui!

Hyvältä kuulostaa: ensi syksynä Helsingin kirjamessut keskittyvät Ranskan kirjallisuuteen (tarkempia tietoja täältä). Mielenkiintoista!

Olinkin unohtanut, että minun piti Tarinoiden paluun innostamana tutustua noin kolmeensataan houkuttelevan kuuloiseen ranskalaiseen kirjaan. Ehkä saankin nyt luettua, kun tiedossa on näin paljon ranskalaista kirjallisuutta ja kulttuuria. Itse asiassa juuri Hyryn Uunin luettuani voisinkin kaivata jotain nopeaa, kevyttä ja omituista ranskalaista luettavaksi nyt heti... Ranskalaiset pikku kirjat jos mitkä ovat hyviä välipaloja. Pitääpä katsella kirjahyllyä ranskalaisin silmin jo tänään ja aloittaa teemavuosi mahdollisimman pian.

sunnuntai 16. elokuuta 2009

Tervetuloa ikävä ja Anna

Lyhyt muistiinpano lomapäivän iltana...

Luin tällä viikolla parissa tunnissa Pia Sievisen blogissaan vinkkaaman kesäkirjan, Francois Saganin Tervetuloa ikävä. Ranskalaista, kevyttä, sopivan omituista, erikoisia ihmissuhteita. Hyvin kesälukemiseksi sopiva ja loppua kohden jopa jännittävä, elokuvamainen teos. Sievinen on esitellyt kirjasen hyvin, en esittele sitä nyt sen tarkemmin. En jaksaisi koko ajan lukea tuollaista kevyttä ranskalaista ihmissuhdeanalyysia, mutta joskus se on paikallaan, etenkin Ranskan-matkan jälkeen.

Tänään myös raivasin pari tuntia varastoa. Hämmästykseni oli suuri, kun löysin yhtäkkiä "uudet Annat", Annan perhe ja Anna opettajana. En yhtään tiennyt omistavani (säilyttäväni, ne lienevät oikeasti siskoni) niitä. Onneksi en sentään löytänyt äskettäin kuin toisen niistä antikvariaatista! Nyt minulla on kaksi Annan perhettä ja taas yksi uusi Montgomery luettavana, Anna opettajana. Luin juuri Marigoldin lumotun maailman ja Sininen linna on kesken... Eilen huomasin Helsingin Sanomien uutuusluettelosta, että Minerva julkaisee syksyllä uuden Montgomery-suomennoksen. Ja se synkkä-Annakin on tulossa... Montgomeryä ei näemmä voi vältellä! En ole muuten vieläkään selvittänyt, onko hänestä julkaistu elämäkertaa. Jos on, lukisin sen mielelläni - jopa mieluummin kuin Montgomeryn romaaneja, jotka ovat mukavia, mutta muistuttavat toisiaan.

Nyt takaisin Siniseen linnaan!

lauantai 15. elokuuta 2009

Kirjaostoksilla Nizzassa

Nizzassa, kuten aina matkoilla, piti tietenkin päästä myös kirjakauppoihin. Valitettavasti en vain ehtinyt oikein etsimällä etsimään pienempiä paikkoja, mutta onneksi aivan kaupungin keskustasta, ostoskadun varrelta löytyi kaksi isoa ja hyvää, FNAC ja Virgin Megastore. Fnacissa kävin kahdesti, Virginissä kerran. Lisäksi Matisse-museon kaupassa oli kivasti kirjoja.

Houkutuksia olisi ollut vaikka kuinka: kun lähes kaikki romaanit olivat pokkareina, niiden hankkiminen ei olisi ollut raskasta taloudellisesti eikä matkatavaroiden painoa ajatellen. Valitettavasti en vain visiiteilläni löytänyt ranskalaista mutta englanniksi käännettyä kirjallisuutta: englanninkieliset kirjat olivat aina ulkomaalaisia. Kokemus taas on osoittanut, etten saa luettua ranskankielisiä romaaneja, vaikka kieltä jonkin verran taidankin.

Jotain piti kuitenkin hankkia! Tämä 50 tärkeintä ranskalaiskirjailijaa esittelevä pieni pokkari oli tarpeeksi ohut ja helppo, sen saa varmasti ainakin selattua, vaikka ranskaa onkin.

Tämä lyhyitä kissakertomuksia sisältävä kirja taas kuului osastoon "ranskaa on ja kaunokirjallisuutta, mutta niin lyhyitä tekstejä, että ehkä suoriudun" - toivottavasti, en ole vielä yrittänyt.

Jos olisin päästänyt itseni aivan valloilleni, olisin ostanut mm. ranskalaisia klassikkoja sekä kielitieteellisiä kirjoja. Esim. Oulipo-liikkeen historiaa ja perusideoita esittelevää teosta hiplasin yllättävän kauan kirjan kummallisuutta ja todennäköistä luettavaksi tulemista ajatellen... Mutta matka vain ei ole matka, ellei pääse tutkimaan kirjakauppoja!
Kirjailijaluettelon ja kissakirjan lisäksi ostin sisustuskirjan ja -lehtiä sekä Matisse-museon kaupasta kivan lastenkirjan kummipojalle. Nuo ostokset ovat siitä hyviä, että ne toimivat kielirajojen ylikin. Yläasteen äidinkielenopettajani etsi matkoillaan Kalevala-käännöksiä. Harmi, etten ole itse keksinyt mitään noin täsmällistä keräyskohdetta. Olen vain päättänyt, etten koskaan palaa matkalta kotiin ilman uutta kirjaa.

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Matkalla luettua

Terveisiä Ranskasta - ja siinä se on, ihana matkakirjani Nizzan uimarannalla kuvattuna. Ranskan-matka onnistui hyvin, myös lukemisen suhteen. Etenkin tämä Tarinoiden paluu - Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta oli todella suositeltava lukukokemus. Jos haluat nopealukuisen ja helpon mutta kuitenkin asiantuntevan ja monipuolisen katsauksen Ranskan nykykirjallisuudesta, suosittelen tätä teosta. Sain kirjasta hyvän yleiskäsityksen ranskalaisesta kirjallisuudesta tänään, ja vähän eilenkin, ja lisäksi todella monta lukuvinkkiä. Kirjoitan niistä lähiaikoina tarkemmin. Tarinoiden paluun hyviin puoliin kuului sekin, että vaikka esseillä oli eri kirjoittajat, teksti oli tasaisen sujuvaa ja laadukasta - huolellisesti kustannustoimitettu teos siis. Odotan jo Avaimen seuraavaa Café Voltaire -kirjasarjan teosta, nyt syksyllä ilmestyvää Englannin nykykirjallisuuden katsausta!

Matkalla oli mukana myös Amin Maalouffin Samarkand. Sen kanssa kävi huonommin: aloitin teosta lentokoneessa menomatkalla, ja siihen se sitten jäikin. Alku ei ollut mitenkään huonon tuntuinen, mutta jotenkin en saanut keskityttyä siihen koneen melussa. Majapaikan, suomalaiselta omistajalta vuokratun nizzalaisasunnon, kirjahyllystä löytyi sitten muuta luettavaa. Luin peräti kolme "suomalainen Ranskassa" -teosta. Provencelaisen asunnon etsimisestä ja ostamisesta kertovat Merja Tynkkysen Valkoinen talo Rivieralla ja Kari Kyrönsepän Kyrönsepän Provencen syleilyssä eivät jää historiaan ainakaan kirjallisten ansioidensa takia. Luin ne vain aiheen vuoksi (ihanassa Nizzassa ja sen lähiseuduilla itsestäkin alkoi tuntua siltä, että tietenkin kaikilla pitäisi olla oma tukipaikkansa Provencen auringossa) ja välillä melkein kiemurtelin etenkin Tynkkysen kielenkäytön vuoksi, mutta ihan ok matkalukemisia ne silti olivat. Helena Petäistön Ranskalaiset korot sen sijaan oli hyvin kirjoitettu ja muutenkin monipuolinen ja kiinnostava katsaus Ranskaan ja etenkin Pariisiin 1990-luvulla. Jos Petäistö tekisi teoksestaan päivitetyn eli tämän päivän version, lukisin senkin.

Nyt olen ollut pari päivää kotona ja ehtinyt tietenkin lukea jo täälläkin. Yritän lomailla niin, etten vain istuisi koneen ääressä, mutta kaikenlaista blogitettavaa ehti kyllä kertyä mieleen viikon blogitauon aikana. Tulette kuulemaan - lukemaan - ainakin nizzalaisista kirjakaupoista ja Ranskasta ostamistani kirjoista ja kenties Jane Austenin elämästä ja Marigoldin lumotusta maailmasta. Entä kuka haluaisi kääntää muutaman romaanin ranskasta suomeen? Minulla olisi nyt antaa muutamia vinkkejä kirjoista, jotka kernaasti lukisin suomeksi.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Emmanuel Carrère: Valhe – Huviretki painajaisiin – Viikset

Kiitos Reeta Karoliinalta ja Marjikselta saamieni vinkkien, olen viettänyt tämän viikon illat ranskalaisen Emmanuel Carrèren seurassa. Luettuani hänen koko tällä hetkellä suomennetun tuotantonsa, kolme kirjaa, voin sanoa, että hänen kirjansa ovat erikoisia, ahdistavia ja kauheita mutta silti helppolukuisia.

Aloitin kenties rankimmasta teoksesta, tositapahtumiin perustuvasta kirjasta Valheet. Siinä pienen ranskalaiskylän nuhteettomana ja menestyvänä, kaikin puolin kunnollisena pidetty lääkärimies tappaa lapsensa, vaimonsa ja vanhempansa; hänen oma itsemurhansa epäonnistuu. Paljastuu, ettei mies olekaan lääkäri, vaan hän on elännyt todellista kulissielämää, valehdellut läheisilleen jo lähes parinkymmenen vuoden ajan. Edes miehen parhaalla ystävällä tai rakastajattarella ei ole ollut aavistusta huijauksesta.

Kirjan aihe on siis kammottava, mutta rakenne oli kiinnostava. Välillä liikutaan lääkärin tarinassa ja teksti etenee kuten romaanit yleensäkin. Toisinaan kirjailija taas pohtii, millaisia ongelmia hänellä oli kirjoittaa tällaisesta aiheesta – arvatenkin hänellä oli perustelemista itselleen jo siinä, että näin sairas tapahtuma edes kiehtoo häntä. Kirjailija myös kertoo dokumentin omaisesti, miten hän käytännössä teki kirjaansa: millaisessa kirjeenvaihdossa hän oli valelääkärin kanssa, millaisia tämän oikeudenkäynnit olivat jne. Teos on mielenkiintoinen mutta hyvin ahdistava, etenkin kun tietää sen perustuvan tositapahtumiin ja kun tietää, millaisia uutisia laajennetuista itsemurhista suomalaisessakin mediassa ikävän usein on.

Huviretki painajaisiin oli aiheeltaan varsin vastenmielinen sekin, mutta mielestäni kirja oli näistä kolmesta lukemastani Carrèresta tavanomaisin. Huviretkessä arka, estynyt koulupoika lähtee luokkansa mukana kahdeksi viikoksi leirikouluun, jossa kaikki menee pieleen. Aluksi kuvataan pelokkaan pojan tavanomaisia pelkoja, kuten huolta yökastelusta. Sitten poika sairastuu ja lopulta tarina muuttuu pelottavaksi, kun lähiseudulla katoaa pieni poika; samaan aikaan myös päähenkilöpojan isä on kateissa. Tarina ei toivoakseni ole niin yleinen että se olisi uskottava, mutta koululaispojan mielenliikkeitä Carrère kuvaa mielestäni tarkasti ja osaavasti. Ken on pienenä ollut epävarma tai ylipäätään jännittänyt joskus koulutoverien joukossa, pystyy varmasti samastumaan yhtäältä pojan huoleen ja toisaalta hänen haluunsa vaikka valehdella, kunhan hänen asemansa koulutoverien joukossa pysyisi hyvänä tai edes siedettävänä.

Mieleenjäävin Carrère oli mielestäni viimeisimpänä lukemani Viikset. Se oli varsin absurdi kuvaus miehestä, joka ajaa pois viiksensä ja joutuu sen jälkeen painajaiseen, jossa hänen arkielämänsä tukipilarit romahtavat yksi kerrallaan, mikään ei ole enää niin kuin mies muistaa. Lopulta mies – tai kirjan lukija – ei tiedä, kenen todellisuus on kirjassa se oikea, miehen vai hänen vaimonsa. Carrère kuljettaa päähenkilömiestä tilanteesta toiseen ja saa lukijankin epäluuloiseksi ja tämän olon epävarmaksi: noinko epävarmaa on todellisuus, noinko helppo on seota, onko meidän kaikkien mieli noin hauras? Kirjasta jäi sekava ja epämiellyttävä olo, eikä loppu – kauhea loppu, jota en viitsi tässä paljastaa – tuonut lopullista selvyyttä asioihin.

Huviretki painajaisiin -teoksen takakannessa sanotaan, että Emmanuel Carrère ”luotaa ainutlaatuisella tyylillään ihmismielen synkimpiä ja arimpia puolia”. Se on hyvin luonnehdittu. Rankoista ja suoraan sanottuna inhottavista aiheistaan huolimatta kirjat olivat kuitenkin nopea- ja helppolukuisia, ohuudessaan ja tarkassa sujuvakielisyydessään suorastaan mukavia. Jos ei jäänyt liikaa pohtimaan kauheuksia, kirjat saattoi lukea lähes yhdeltä istumalta. Kuten Reeta Karoliina sanoi, näitä voi kuitenkin suositella kesäkirjoiksi, siis helpoksi ja mukaansa tempaavaksi luettavaksi.

Kirjailija on itse ohjannut elokuvan Viikset-teoksesta. Myös Valheesta on elokuvaversio.

Tekstinäyte teoksesta Viikset:
”Vauhti kiihtyi: Serge ja Véronique, Jaavan lomamatka, jonka Agnès vielä toissapäivänä muisti, olivat kadonneet vuorokaudessa. Nyt muutama minuutti riitti tuhoamaan hänen isänsä ilman että hän ehti edes kääntää selkänsä, ilman että edes yksi yö ehti tulla sen väliin, kun Agnès sanoi ”vanhempasi” – hän oli aivan varma, että tämä oli kysynyt: ”haluatko, että soitan vanhemmillesi?” – ja sen, kun hänen isänsä hävisi maailmasta. Koko kauheus oli tapahtunut hänen silmiensä edessä, ilman että hän mahtoi sille mitään, ja samanlaisia tulisi lisää. - - Nyt ei saanut kysyä enää mitään, oli varottava sortumasta sellaisiin leikkeihin ennen psykiatrin tuloa.”

Emmanuel Carrère: Valhe (Like, 2002), Huviretki painajaisiin (Like 2005), Viikset (Like 2002).

Emmanuel Carrère Wikipediassa.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Christian Oster: Siivooja

Ensimmäinen ranskalainen romaani on nyt takana. Kyllä oli bizarrea luettavaa, kuten ranskalaiselta toki odottaa sopiikin: Melkein aina, kun olen kuullut puhuttavan ranskalaisista kirjoista, joku on esittänyt arvion, että ne ovat kummallisia. Tai jos joku on lukenut jotain outoa, kummallisuus-alibina toimii ”se olikin ranskalaista”.

Siivoojassa täyttyvät siis samat outouden kriteerit kuin monessa muussakin ranskalaisessa kirjassa tai elokuvassa. Se kertoo ihmissuhteista, siinä ei tapahdu oikein mitään, ja jos tapahtuukin, se on jotain hämmentävää tai erikoista. Kerronta on pienieleistä ja niukkaa, minimalistista mutta hyvin tarkkaa.

Pienen kirjasen minäkertoja Jacques on hiljattain avioliitosta eronnut ja erakoksi muuttunut mies. Jacques ei ole siivonnut kuukausimääriin, joten hän palkkaa siivoojan, nuoren ja kauniin Lauran. Laura on muuten täydellinen, mutta hänellä on kuivat hiukset eikä hän imuroi: molemmat miehelle symbolisen tärkeitä seikkoja. Kun Laurakin eroaa, hän muuttaa puoliväkisin Jacquesin luokse ja heistä tulee vähitellen pari. 

Puolet kirjasta tuore pariskunta vain katselee televisiota; sitten mies pakenee ex-vaimonsa soiton kauhistamana ystävän luokse rannikolle ja ottaa Lauran mukaan. Uidaan, otetaan aurinkoa ja sekoillaan kihlasormusten kanssa. En viitsi kertoa juonesta enempää, mutta paljastan, että tapahtumien vauhti kiihtyy loppua kohden ja epämääräinen outous muuttuu absurdiksi komediaksi. Vaikka aluksi ajattelin, että kirja on luettava muttei mieleenpainuva, lopussa jo pidin siitä ja aivan viimeiselle virkkeelle naurahdin.

Ei aivan klassikkoainesta, mutta mukava välipala- ja kesäkirja ja lajissaan tyylikäs lukuelämys. Ja nopea kurkistus ranskalaiseen outouteen, suosittelen! Luin tämän ystävän vinkistä ja seuraavaksi tartun blogissa suositeltuihin – ja kyllä, kummallisiksi mainostettuihin – Emmanuel Carrèren teoksiin. Ne odottavat jo varattuina kirjastossa. 

Tekstinäyte: 

Palatessamme rannalta kuljimme taas käsi kädessä. Ero rannalle saapumiseen oli suuri: väkijoukko oli meitä vastassa. Samoin maa. Liitimme ne yhteen, kuin olisimme halkoneet maan kahtia. Kuljimme ruumiiden yli, poljimme päitä, emme nähneet mitään. Uteliaisuutemme oli kadonnut. Mikään ei olut enää kiihottavaa, paitsi ilma, mutta edes se ei ollut, se ei ollut edes ilmaa. Se oli meidän hengitystämme. Meidän ilmaamme. Tuotimme jodia. Tunsin itseni terveeksi. Halusin vain Lauran pitkälleen hiekalle. Ajattelin että rakastelisimme usein, eikä halu jättäisi meitä, emmekä me toisiamme. Että oppisimme tuntemaan nälän, ruhtinaallisen, laadukkaan nälän, joka saisi tyydytyksensä. (s. 107) 

Osa takakannen tekstistä:

Rakkautta ja melankoliaa ranskalaisittain

Christian Osterin Siivooja on hieno ja pienieleinen tarina ihmisistä, jotka tulkitsevat toistensa käytöstä vähistä merkeistä ja usein väärin. Oster näkee ihmisen huvittavana ja pikkumaisena hätäilijänä, jota riivaa yhtä lailla hurja intohimo kuin kaiken menettämisen pelko. Viisikymppisen Jacquesin epävarma ja lähes mykkä mielenmaisema on kiusallisen tuttu, ja hänen ihastumisensa nuoreen Lauraan on hellyttävää. Kukapa ei suojelisi siivoojaansa, ettei joutuisi elämään pölynsä keskellä yksin?

Christian Oster: Siivooja. Atena Kustannus, 2009.

Christian Oster Wikipediassa (ranskaksi).

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Ranskalaista, voilà

Peräänkuulutin jokin aika sitten ranskalaista nykykirjallisuutta sekä blogissa että oikeassa elämässä. Kysymys aiheutti hämmennystä: "No, onhan Anna Gavalda ja... Fred Vargas.... ja... mitä?" Sekä minun että muiden oli yllättävän vaikea nimetä ranskalaisia kirjailijoita, muita kuin muinaisten klassikkojen kirjoittajia, saati sitten, että olisi lukenut uutta ranskalaista.

Asiaan on tulossa parannus! Kävin eilen Akateemisessa kirjakaupassa ja aiemmista aikeista poiketen hankin tulevalle Nizzan-matkalle järkevää ranskalaista luettavaa.

Romaaniksi otan mukaan Amin Maaloufin Samarkandin. Se on ollut jo jonkin aikaa lukutoivelistallani ja kuulostaa monitasoiselta, hienolta kirjalta. Takakannen mukaan "Amin Maalouf tarttuu lukijaa lempeästi kädestä ja johdattaa hänet 1000-luvun myyttiseen Persiaan. Alkaa huimien seikkailujen pyörre, joka hetkessä salpaa hengen." Maalouf on Ranskan tunnetuimpia nykykirjailijoita, mutta tietääkseni häneltä ei ole käännetty muita teoksia. Lisää tietoa Samarkandista Gummeruksen teosesittelystä.
Aion myös viisastua Ranskan-matkalla. Vaikka ensimmäisessä ranskalaiskirjallisuuspostauksessa toista väitin, olen nyt ostanut Avain-kustantamon Café Voltaire -sarjan ensimmäisen teoksen Tarinoiden paluu.

Kurkistus Tarinoiden paluun sisällysluetteloon osoittaa, että ranskalaisia nykykirjailijoita ovat ainakin nämä: Nathalie Sarraute, Alain Robbe-Grillet, Michel Butorin, Marguerite Duras, Georges Perec, Milan Kundera, Michel Tournier, J.-M.G. Le Clézio, Eric-Immanuel Schmitt, Amin Maalouf, Christian Jacq, Maryse Condé, Annie Ernaux, Camille Laurens, Emmanuèle Bernheim, Hervé Guibert, Anna Gavalda, Marie Darriessecq, Didier Daenickx, Michel Houlleboecq, Frédéric Beigbeder, Jean Echonez, Raphaël Confiant sekö Virginie Despentes.

En tuntenut edellä mainituista kovin montaa ja vielä harvempia olen lukenut, mutta loman jälkeen on kaikki toisin. Lisää ranskalaiskirjalijoita löytyy Rauman kaupunginkirjaston kirjavinkkilistalta.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Ranskalaista, merci

Nyt saa antaa vinkkejä ranskalaisesta (nyky)kirjallisuudesta, perustelujen kera tai ilman! Pääsen onnekseni elokuun alussa viikoksi Nizzaan ja lukisin siellä mieluusti jotain ranskalaista ja jotain matkalukemiseksi sopivan kevyttä.

Matkakirjaa miettiessäni huomasin, että olen kyllä lukenut jonkin verran ranskalaisia klassikkoja, mutta en juurikaan nykykirjallisuutta muutamaa Marguerite Duras'ta ja paria Anna Gavaldaa lukuun ottamatta. Ranskalaisten romaanien lisäksi tekisi mieli lukea Avain-kustantamon teos Tarinoiden paluu - esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2008, kustantamon teosesittely täällä). Tarinoiden paluu kuulostaa mielenkiintoiselta, eikä vähiten siksi, että se on Café Voltaire -sarjan ensimmäinen osa; toinen, brittiläisestä kirjallisuudesta kertova, ilmestyy näköjään syksyllä. Ehkä pysyttäydyn kuitenkin juuri hankkimassani kirjallisuushistoriikissa. Muuten käy niin, että minun on ryhdyttävä keräilemään Voltaire-sarjaa...

P.S. En saanut tehtyä yhtään kirjaesittelyä juhannuksena, mutta ensi viikon aikana on tulossa juttua ainakin A.S. Byattin Riivauksesta ja Doris Lessingin Kissoista-kirjoista - lupaan, vannon ja vakuutan.