A.S. Byatt: Riivaus

Ihana kirja, mutta en osaa sanoa siitä mitään täsmällistä!

Kuten aiemmin olen kertonut, olen vihdoin hankkinut ja lukenut Riivauksen. Lupasin myös kirjoittaa siitä blogiin, mutta en oikein tiedä, miten kirjaa lähtisi purkamaan.

Jos nyt lukisin Riivauksen uudelleen – ja saatan sen joskus tehdäkin – aloittaisin lopusta. Kirjassa on nimittäin selitysosio, jossa kerrotaan kirjailijasta ja teoksen taustoista. Sieltä opin, että A. S. on nainen, Antonia Susan; jostain ihmeen syystä kuvittelin kirjailijan koko ajan mieheksi. Byatt on brittiläinen kirjallisuudenopettaja, kriitikko ja tunnettu kirjailija: Riivaus on saanut Booker-palkinnon. Teoksissaan Byatt pohtii mm. kielen ja todellisuuden suhdetta sekä historiallisen (viktoriaanisen) ajan ja nykyajan eroja ja yhtäläisyyksiä.

Kirjoittajan akateeminen sivistys näkyy ainakin Riivauksessa joka rivillä. Tämä on hyvin hallittu, harkittu ja perusteellinen kirja. Itse tarina ei ole järin erikoinen. Kirja kertoo siitä, miten kaksi saman alan tutkijaa, kirjallisuustieteilijää, osuvat saman aineiston ääreen ja päätyvät lopulta yhteen, varovaisesti ja tunnustellen, vähän kuin tutkimansa historialliset hahmot. Tieteen maailmassa kaikki keinot ovat sallittuja, ja lopulta Riivauksesta muodostuu jännityskertomus, kun muutkin tutkijat ovat kiinnostuneita päähenkilöiden tutkimusaineistosta.

Tuossa tarina pelkistetysti ja latteimmillaan. Riivauksen viehätys ja hienous eivät ole niinkään kertomuksessa vaan siinä, miten se on kerrottu. Byatt on nähnyt valtavasti vaivaa rakentaakseen todella monipuolisen ja uskottavan romaanin. Pääkertomuksen lisäksi kirjassa on lukuisia kirjeitä, runoja ja muita dokumentteja: kirjailija vie lukijan teoksen päähenkilöiden tutkimusmateriaalin ääreen. Kirjan selitysosiossa sanotaan, että Byatt itse kutsuu kirjoitustapaansa laminoinniksi. Laminointi ”mahdollistaa asioiden – ajatusten tai tekstien – rinnakkaisen läsnäolon ja järjestämisen ilman että ne liukuisivat toisiinsa, sekoittuisivat ja muodostaisivat lopulta yhden kokonaisuuden, yhden totuuden. Asiat rikastavat toisiaan, mutta pysyvät erillisinä.”

Kirjoitustapa aiheuttaa sen, että teokseen mahtuu monta kertomusta ja sitä voi lukea monista näkökulmista. Lukija voi seurata mm. päähenkilöiden elämiä ja ihmissuhteita sekä kirjallisuudentutkijoiden menetelmiä ja akateemista maailmaa. Hän voi myös tutustua viktoriaanisen ajan kirjallisuuteen kirjassa esitellyn, edellä mainitun tutkimusaineiston kautta; saman aineiston kautta saadaan tietoja myös tutkittavien henkilöiden elämästä ja ihmissuhteista.

Lopputuloksena on moniulotteinen lukuromaani, joka sopii erityisesti kirjojen ja lukemisen ystäville, ja mieluiten sellaisille, jotka ovat lukeneet kirjallisuustiedettä tai vaikkapa historiaa. Muille – en tiedä. Voisin kuvitella, etteivät runsaat poikkeamat viktoriaaniseen ”tutkimusaineistoon” ole kovin kiinnostavia, ellei ole itse opiskellut jotain samantyyppistä. Ja jos ei ole kiinnostunut teoksen akateemisesta ja kirjallisuushistoriallisesta puolesta, itse tarina ei välttämättä kanna niin paljon, että teoksen jaksaisi kahlata läpi.

Hieman epämääräinen olo jäi siis. Riivaus oli hieno ja kiehtova, todellinen ”kirja” ja upea taidonnäyte kirjoittajaltaan, varsinainen lukuromaani. Itseänikin ehkä, vaikka luen kirjallisuushistoriallisia teoksia ihan huviksenikin, jäi kuitenkin hieman häiritsemään runsas ”sivumateriaalin” määrä. Vaikka oikeastaan tätä sivumateriaalia voisi pitää päämateriaalina tai ainakin tasavertaisena materiaalina kirjan päätarinaan nähden. Loppupuheessa sanotaan: ”Vaikka romaaniin sisältyvät runsaat runofragmentit ja dokumentit tuntuvat välillä katkaisevan kiusallisesti lupaavasti etenevän ja jännitystä tiivistävän juonenkulun, ei niitä kannata sivuuttaa. Esimerkiksi Riivauksen viktoriaaniset pastissit eli tyylijäljitelmät usein varioivat romaanin kantavia teemoja ja kommentoivat epäsuorasti sen nykytason tapahtumia tai henkilöitä.”

Ainakin sen osaan sanoa, että Riivaus on hyvä lomakirja. Se olisi parhaimmillaan, jos sitä lukisi ajan kanssa makustellen ja eri tasoja tutkien, kirjan tyyliä ja rakennetta analysoiden eikä niinkään (latteahkoon) pääkertomukseen keskittyen. Luulen, että itse luen sen vielä joskus niin - nyt luin sen nopeasti muiden kirjojen ja töiden ohessa, se ei tehnyt oikeutta kirjalle. Huolellista kirjaa pitäisi lukea huolellisesti.

Tekstinäyte kohdasta, jossa riivaus syntyy:
Roland sanoi: ”Minä olen tainnut tehdä löydön.”
”Luultavasti käy ilmi, että sama löyty on tehty jo kymmeniä kertoja. Mikä se on?”
”Menin lukemaan Ashin Vicoa, ja se on yhä täynnä hänen käsikirjoituslappujaan, se suorastaan pursuaa niitä, niitä on ahdettu joka sivun väliin. London Libraryssa.”
”Cropper on käynyt sen läpi tiheällä kammalla.”
”Enpä usko. En todellakaan usko. Pöly oli koskematonta, sitä oli paperin reunoissa mustina kehyksinä. Kukaan ei ole luultavasti kajonnut niihin pitkään, pitkään aikaa. Luultavasti ei koskaan. Minä luin muutamia.” (s. 49)

A. S. Byatt: Riivaus. Teos 2008. Jälkisanat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen

Riivauksen juonta ja teemoja on esitelty Kiiltomadon artikkelissa.

Härkösen uusin on bookazine

Onko kukaan vielä tutustunut Anna-Leena Härkösen tuoreeseen keittokirjaan Taikinaterapiaa? 

Kirja ilmestyi tiistaina 9.6. ja on myynnissä lehtihyllyissä huimaan 4,90 hintaan. Kyseessä on Tähti-nimisen uuden julkaisun ensimmäinen numero. Tähti mainostaa olevansa bookazine eli kirjan ja lehden yhdistelmä. Siis lehti, jossa on myös kaunokirjallista tekstiä, luulisin. Sieppasin Taikinaterapian mukaan eilen ruokaostoksilla ollessani, mutta en ehtinyt vielä lueskella sitä juuri lainkaan. Pikaselauksella vaikutti siltä, että lehdessä on vuorotellen ruokaohjeita ja ruoka-aiheisia lyhyitä tarinoita.

Minusta mikä tahansa Härköseltä ilmestyvä on tervetullutta, siksi ostin tämänkin. Fanitan Härkösen mustaa huumoria, ironiaa, itsensä peliin laittamista ja sujuvaa kynää, Härkönen vaikuttaa minusta hauskalta ja hyvältä tyypiltä - siksi siedän häneltä huonojakin kirjoja. Vaikka en ole piitannut hänen parista viimeisimmästä romaanistaan, tiedän ostavani seuraavan heti kun se ilmestyy. Siksi minusta on toisaalta hauskaa, että juuri Anna-Leena Härkönen on lähtenyt tekemään tällaista vähän epämääräistä kirjalehteä. Toisaalta mietin, eikö hän olisi voinut tehdä ihan kunnon keittokirjaa; Sopan syvin olemus on mainio. No, ainakin tuli ostettua Suomen ensimmäinen bookazine. Kenen tahansa kirjailijan lehtiläpyskää en olisi hankkinut.

Anna-Leena Härkösen ruokablogi löytyy Olivia-lehden verkkosivustolta.

Yasinari Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita

Olen lukenut elokuvia.


Näin hullusti voisi sanoa, kun on lukenut nobelisti Yasinari Kawabatan huiman visuaalisen ja kielellisesti taitavan novellikokoelman Kämmenenkokoisia tarinoita. Kawabata osaa parin sivun pituisella tekstillä luoda kokonaisia maailmoja, jotka voi melkein tuntea ja aistia kaikilla aisteillaan. Lukiessa näin tapahtumat kuin olisin ollut elokuvissa. Olen vaikuttunut. En yleensä pidä novelleista (kun pääsee tekstiin kiinni, se jo loppuu), mutta tässä teoksessa novellit olivat sitä parempia, mitä lyhyempiä.


Sivistyksessäni on siis ollut suuri, paljon isompi kuin kämmenenkokoinen, Kawabata-aukko. En olisi varmasti tarttunut tähän kirjaan, ellei sitä olisi onneksi luonnehdittu Lukukirjassa kiinnostavasti: "Sisältää mahdollisesti maailmankirjallisuuden kauneimmat novellien aloitukset; ei lopetuksissakaan vikaa ole, ja hyvät ovat lukea keskikohdatkin." Olen samaa mieltä, vaikka novellien taso ja tyyli vähän kokoelmassa vaihtelivatkin. Joissakin novelleissa nimenomaan alku oli jotenkin vastustamattoman hieno tai kaunis: novellin maailma ja lähtötilanne saatiin luotua parilla rivillä. Mitä sanotte?


Elokuvanäyttelijätär kyynelehtii vuolaasti hämärässä. Hän katselee elokuvaa, jossa hän on itse pääosassa. (novellista Vihollinen)


Vaaleanvihreän vähitellen syvetessä taivas muistutti kauniin posliiniesineen pintaa. Makasin vuoteessa katsellen miten aamu värjäsi Kamojoen veden. (novellista Mies joka ei hymyillyt)


Erään asianajajan lakiasiaintoimistossa työskentelevä köyhä lakitieteen kandidaatti osallistui erään lahjusten ottamisesta syytetyn kaupunginvaltuuten puolustamiseen ja sai yllättäen sekä viehättävän naisystävän että pienen summan rahaa. (novellista Kello)


Toivottavasti esimerkit osoittavat harkitun ja taitavan kielenkäytön lisäksi myös sen, että novellien aiheet ovat moninaiset. Kirjan etuliepeessä kokoelman on sanottu sisältävän "tunnustuksellisen omaelämäkerrallisia tarinoita" sekä "surrealistisia unia" ja kertovan niin romahtaneista haaveista kuin yksinkertaisesta onnestakin. Tämä on hyvin kiteytetty. Yhteistä teksteille oli ihmisen ja elämän ymmärtäminen, jopa yllättävän modernilla ja universaalilla tavalla - novellit on kuitenkin kirjoitettu 1920-1960-luvuilla ja kirjailija on japanilainen.


Tekisi mieli laittaa kokonainen miniatyyrinovelli tekstinäytteeksi, mutta en tohdi. Laitan kahden novellin alut ja kehotan lukemaan itse loput. Jos minua joskus haastatellaan Gloria-lehden novellisarjaan, voin hyvinkin valita Kawabataa "omaksi novellikseni"!


Tekstinäyte novellista Lilja:


Alakoululaisena Yuriko ajatteli: "Miten Umekoa käykään sääliksi. Hänen lyijykynänsä ei ole peukalonkaan mittainen, ja hänen täytyy käyttää veljensä vanhaa laukkua."


Jotta hänellä olisi samanlaiset esineet kuin hänen parhaalla ystävällään, hän katkaisi linkkuveitsessä olevalla pikku sahalla pitkän lyijykynänsä moneksi pätkäksi, ja kun hänellä ei ollut veljeä, hän itkien ruinasi ostamaan itselleen poikien koululaukun.


Tyttökoululaisena Yuriko ajatteli: "Miten kaunis Matsuko onkaan. Hänen korvalehtensä ja sormensa ovat paleltuneet ja punoittavat niin herttaisesti."


Jotta hän olisi muuttunut samanlaiseksi kuin paras ystävänsä hän liotti pitkään käsiään pesualtaan kylmässä vedessä ja kasteli korvansa kylmällä vedellä ennen kuin lähti kouluun tuulisena aamuna.



Tekstinäyte novellista Syksyinen ukonilma:


Mereltä palanneet neidot lähtivät kulkemaan katuja kuin nopsajalkaiset raudikot, syksy oli alussa, hotellihuoneessa vietetttiin meidän häitämme vanhanaikaisten suu-urkujen ja hicriki-oboiden säestyksellä, lasi-ikkunassa välähti yhtäkkiä salama ja ukkonen jyrisi kuin olisi halunnut lyödä murskaksi avioliittomme. Seitsentoistavuotias morsian kalpeni, sulki silmänsä ja alkoi kaatua kuin märkä lippu.


"Verhot! Ikkunaan!"


Kun seremonia oli ohi, morsiamen isä sanoi: "Tytön ukkosenpelko on ehkä ikivanha kirous."


Ja hän alkoi kertoi kertomusta tanbalaispojan vanhempainkunnioituksesta.



Yasinari Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita. Tammi, 1998.

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

En tunne INAhdus-blogin Inaa henkilökohtaisesti, mutta olemme tänään aamulla kehuneet Inan blogissa toistemme blogeja... Inaa käy myös kiittäminen siitä, että luin Riku Korhosen uuden novellikokoelman Hyvästi tytöt. Korhosen Lääkäriromaani ei vielä vakuuttanut, että haluaisin lukea lisää Korhosta, mutta Inan arvio vakuutti.

Ja kyllä kannatti. Mikään elämää suurempi teos ei Hyvästi tytötkään ollut, mutta hauska, nokkela ja osuva silti, viihdyin sen parissa hyvin. Tässä on jotain samaa hulluutta kuin vähän aikaa sitten lukemassani Miina Supisen kirjassa Liha tottelee kuria (hah, löytyipäs vertailukohta Miinalle, vaikka Lihaa lukiessani väitin, ettei teos tuonut mieleeni mitään muuta teosta). Hyvin kirjoitettua absurdia huumoria, joka sopii sellaiseen kepeän teoksen lukuhaluun, joka minulla on nähtävästi viime viikkoina useinkin ollut.

Voi tyttöjä, voi poikia

Riku Korhosen kirjan idea on yksinkertainen: 36-vuotias mies havahtuu siihen, etteivät nuoret tytöt enää huomaa häntä, ja tilittää kantakapakan pöydässä kaverilleen kaikki siihenastiset tyttösuhteensa, joita on 25, kuten Korhosen kokoelmassa tarinoita. Kehyskertomuksena tyttöjutuille toimivat paitsi kaverin kanssa kaljoittelu myös havainnot eläinmaailman parisuhdepeleistä: kirjan minä-kertoja katselee luontodokumentteja ja peilaa omaa elämäänsä niiden kosiomenoihin. Raakaa peliä ja intohimojen vallassa sekoilua löytyy sekä ihmisten että eläinten maailmoista.

Mitä tyttötarinoihin tulee, niistä on vaikea sanoa mitään täsmällistä. Korhosta ei voi ainakaan moittia mielikuvituksen tai rohkeuden puutteesta! Osa tarinoista on nimittäin hyvinkin mielivaltaisia ja myös tarinoiden tyylilajit vaihtelevat. Voisin kuvitella, että Korhonen on kirjoittanut tätä innostuneena: pistänpä ylös kaikenlaiset naisjutut mitä vain kuvitella saattaa, kokeilen eri kirjoitustekniikoitakin. Näin on saatu aikaan runollisia, kuin rakkausromaaneja parodioivia ja ironisia tyttötekstejä (esim. Carla! Eikö tuo kuulosta siltä kuin seisoisi marmoriparvekkeella, ikuista kaupunkia katsellen, ja kutsuisi säkenöivän ilman halki jotain menettyä luokseen?) sekä toisaalta julmiakin juttuja. Kertomuksissa kuollaan ja kidutetaan, meno on välillä hyvinkin vauhdikasta ja omituista. Toisinaan tyyli vaihtuu kaunopuheisesta hyvin selkokieliseen: Turun miehet: teidän on aika tietää totuus tytöistänne. Osa jutuista on melko tavanomaisia, osa todella erikoisia. Osan hauskuus perustuu siihen, että ne pilkkaavat oikean elämän ilmiöitä, kuten vaikkapa sitä, että julkkiksilla käy flaksi vain siksi, että he ovat tunnettuja.

Korhosen taitava ja heittäytyvä kirjoitustyyli pelastaa kirjan ruikuttavan ja kuluneen aiheen. Kirjaa lukiessa tulee nimittäin sellainen olo, että hyvä, jos minä-kertojakin on nyt huomannut, ettei hän ymmärrä tyttöjä eivätkä nuoret ihanat tytötkään ole hänen ikäisistään enää kiinnostuneet. Niin sen pitää mennäkin – ei ne nuoret pojatkaan meitä vanhoja ämmiä huomaa, ja saisi siitäkin aikamoisen parodiakertomusten kokoelman aikaiseksi. (Jos joku kirjoittaisi sen yhtä hauskasti kuin Korhonen, voisi kokoelman lukeakin. Vaikka Korhosen kihlattu Anna-Leena Härkönen saisi kernaasti kirjoittaa naisten poikajuttuvastineen.)

Suomen Rhodes?

Riku Korhosen ihmissuhdesekametelisoppaa lukiessani mieleeni tulivat skottikirjailija Dan Rhodesin hullut ja hulluudessaan ja epäuskottavuudessaan usein lopulta uskottavat ihmissuhdeseikkailukirjat. Olin aiemmin lukenut Rhodesilta vaikuttavan rakkauskertomusten kokoelman Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta sekä hullunhauskan Timolen Vieta palaa kotiin. Nyt luin vielä Rhodesin Kulta-romaanin. Se ei ollut niin mieletön ja menevä kuin edellä mainitut Rhodesit, mutta samanlaisia hassuja ja samalla tarkkoja havaintoja maailmasta ja ihmissuhteista oli siinäkin, samanlaisia on Korhosellakin.

Sammakko-kustantamolla näyttää onneksemme olevan taito julkaista näennäisen kevyitä mutta silti fiksuja kirjoja. Sekä Riku Korhosen että Dan Rhodesin tuotantoon voi tutustua Sammakon Kirjailijat-nettisivulla.

Tekstinäyte kirjasta Hyvästi tytöt, kertomuksesta Nynny, jossa minäkertojamies kertoo suhteestaan hengenpelastajan tyttäreen:

Suhteemme oli tasapainoinen. Iltaisin minä esitin potilasta ja Iida harjoitteli hengenpelastustaitoja. Hän lastoitti raajani ja kietoi minut sideharsoon. Hän antoi painelu-puhalluselvytystä niin, että rintalastani luut rusahtelivat. Hän kiinnitti kämmenselkääni kanyylin ja pumppasi minuun suolaliuosta ja adrenaliinia. - - Ainoastaan defibrilaattorin käyttöön en suostunut. Joskus nukkuesssani Iida kiinnitti salaa rintakehääni kaksi liimaelektrodia, kytki koneeseen virran ja antoi sydämeni seutuville voimakkaan sähköiskun.

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt. Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Ilmestyessään Miina Supisen kirja Liha tottelee kuria oli melko paljon esillä, mutta minua se ei kiinnostanut ollekaan. Se kuulosti suomalaiselta hömppäpömppä-chicklit-kokeilulta, sellaiselta, jota lukiessa keskittyy usein enemmän myötähäpeämiseen kuin itse tekstiin.

En olisi varmaan lukenut kirjaa koskaan, ellen olisi tömännyt Supisen blogiin, sujusanaiseen, nasevaan ja hauskaan blogiin. En ole lukenut blogiteksteistä kuin osan, mutta niistä tuli sellainen olo, että näitähän kirjoittaa hyvä tyyppi – oli siis vihdoin haettava Liha tottelee kuria kirjastosta.
Onneksi hain, sillä kirja on tosi hauska! En yleensä käytä adjektiivia kreisi, mutta tästä kirjasta voisin käyttää. Tarina on hassu ja ihmistyypit huvittavia ja viihdyttäviä, yllättävän eläviäkin jopa kaikessa sarjakuva- tai stereotyyppisyydessään. En viitsi paljastaa kirjan juonta, mutta ihmistyypeistä mainittakoon bodausta harrastava ylipainoinen nuorukainen Silmu ja tämän kuntosaliohjaaja Aivo (hillitön nimi!), Silmun akateeminen ja sadomasokistinen, itseään kauppaava isosisko Astra sekä näiden pikkusisko, äidin harharetken tulos Pelagia. Pinnalta epäuskottavassa tarinassa piilee pinnan alla totuuden siemen. Liioittelemalla erilaisia ihmistyyppejä korostetaan sitä, että harva meistä on oikeasti aito ja rehellinen – mutta kannattaisi olla, ellei halua joutua kommelluksesta toiseen.

Supinen kirjoittaa supersujuvasti ja osuvasti. Teksti kulkee helposti ja lukiessa tulee sellainen olo, että kirjoittajalla on varmasti ollut hauskaa kirjoittaessaan. Iso plussa siitä, että tätä lukiessa minulle ei tullut mikään toinen kirja mieleen – hauska ja piristävä lukukokemus siis. Kun haluat herkullisen lukuvälipalan, valitse tämä!

Tekstinäyte kohdasta, jossa valitaan lastenhoitajaa. Huomaa hauska ilmaus diftongit rempallaan!

Ensimmäisenä työhaastatteluun tuli opiskelijatyttö, joka oli vaikuttanut puhelimessa ihmeen sirkeältä. Tyttö olikin reipas ja rohkea, eikä kakistellut yhtään, vaikka Katriina tarjosi keksiä, kakkua ja voileipiä, joissa oli normaalien päällysten lisäksi ties mitä yrttejä. Tytöltä onnistui syödä ja puhua yhtä aikaa täysin luontevasti. Katriina alkoi arastella tyttöä: tämä oli niin pätevä, että saattaisi piankin ryhtyä tarkkailemaan Katriinaa ja huomata puutteita. - - Loput halukkaista olivat vielä mahdottomampia: pitkäaikaistyöttömiä, jotka eivät esitelleet itseään, vaan mölisivät luuriin diftongit rempallaan, tai nuoria tyttöjä, jotka kyselivät heti rahasta. Tilanne oli vaikea. (s. 150)

Miina Supinen: Liha tottelee kuria. Wsoy, 2007.

Peter Hoeg: Nainen ja apina

Viime viikon erikoisin lukukokemus oli ehdottomasti tanskalaisen Peter Hoegin Nainen ja apina. Se kertoo tanskalaisesta, Lontoossa asuvasta ja alkoholisoituneesta eläintarhan johtajan vaimosta Madelenesta ja Erasmuksesta, salakuljetetusta simpanssista – tai ainakin jonkinlaisesta ihmisapinasta.

Mielikuvituksellinen ja hyvin sujuvasti kirjoitettu tarina kertoo, kuinka Madelene päättää vapauttaa Erasmuksen Madelenen miehen tutkimuksista ja pakenee sen kanssa Pohjois-Englantilaiseen eläinpuistoon. Aiemminkin ihmismäisiä piirteitä esittänyt Erasmus oppii puistossa vietetyn kesän aikana puhumaan englantia ja siitä tulee myös Madelenen rakastettu. Lopuksi Madelene ja Erasmus palaavat Lontooseen, uuden eläintarhan avajaistilaisuuteen. Siellä tapahtuu jotain, jonka jälkeen koko Englanti on kaaostilassa eikä koskaan palaa enää vanhaan turvalliseen elämänmalliinsa (ärsyttävästi muotoiltu, mutta en viitsi paljastaa koko juonta).

Kirjan etuliepeessä sanotaan, että kyseessä on aikuisten tiedesatu, filosofinen traktaatti, eläinten oikeuksia puolustava ja inhimillistä sivilisaatiota kritisoiva pamfletti sekä rakkauskertomus. Olen samaa mieltä, teos oli kaikkea tätä. Se oli epäuskottava ja osin ällöttävä, mutta ehdottoman mieleen jäävä ja ajatuksia herättävä. Rakkauskertomus oli tässä se ällötysosio, mutta eläinten oikeuksien puolustus päällimmäisin taso, ainakin minun mielestäni. Eläintarhat ovat aina olleet mielestäni ristiriitaisia paikkoja, ja tämän teoksen jälkeen ne ovat ainakin. Mitä kaikkea niiden kulissien takana tapahtuu, entä muualla? Kuinka paha ihminen on eläimille – ja mitä eroa ihmisillä ja eläimillä lopulta on?

Kannattaa tutustua, jos haluat lukea nopealukuisen seikkailukertomuksen, jossa on kuitenkin paljon ajatuksia ja sanomaa. Jos tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa, lue myös Johanna Sinisalon hieno peikkotarina Ennen päivänlaskua ei voi. Itse ryhdyin heti tämän jälkeen lukemaan Peter Hoegin Rajatapauksia. Olin jo ennen Naista ja apinaa ollut aikeissa lukea uudelleen pari kirjahyllystäni löytyvää Hoegia, ja tämä kirja vauhditti suunnitelmaa.

Tekstinäyte:
Madelene sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
- Millä nimellä te kutsutte itseänne? kysyi hän. – Sillä ette kai sano itseänne ”apinoiksi”?
Apina mietti, se yritti turhaan verrata kahta yhteismitatonta kielimaailmaa ja löysi lopulta kelvollisen kompromissin.
- ”Ihminen”, sanoi se. – Me sanomme meitä ”ihmisiksi”.
- Entä me? Miksi te meitä sanotte?
- ”Eläin”, sanoi apina. – Me sanomme teitä ”eläimiksi”.

Peter Hoeg: Nainen ja apina. Tammi, 1996.

Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Tämä kirja epäilytti etukäteen. Juoni ja aihe kuulostivat kiinnostavilta: katalonialaisen maaorjan pojan elämäkerta, tarina 1300-luvun Barcelonasta. Laajemmiksi teemoiksi mainittiin ystävyys ja kosto, rohkeus ja intohimo, toivo ja vapaus – historiallinen romaani ja ikiaikaisia aiheita siis. Kun kuitenkin kirjaa kehuttiin kustantamon esitteen mukaan "varauksetta" ja luvattiin sen olevan täynnä "jännitystä, toimintaa ja romantiikkaa", en tiennyt, odottaako Ruusun nimeä vai Da Vinci -koodia.

Lukukokemus oli jotakin ruusun ja koodin väliltä. Ehdottomasti kiinnostava mutta melko laverteleva teos. Välillä ote herpaantui, vaikka pidänkin paksuista ja monimutkaisistakin kirjoista. Kirjassa oli periaatteessa moniakin kiinnostavia hahmoja ja ihmiskohtaloita, mutta päällimmäiseksi mieleeni jäivät kuitenkin kuvaukset barcelonalaisen katedraalin rakentamisesta – vanhojen rakennusten näkeminen kun pistää aina miettimään, miten ihmeessä ne on saatu pystyyn. Muutenkin historialliset faktat (toivottavasti ne olivat faktoja) tuon ajan elämästä olivat kiinnostavampia kuin tarina itse. Kirja ei onneksi ollut yhtä viihteellinen kuin Da Vinci -koodi, mutta eiköhän tästäkin leffa saada aikaiseksi. Sen verran pettämistä, väkivaltaa, hirttämistä ja kiellettyä rakkautta teoksesta nimittäin löytyi.

Suosittelen sille, joka pitää historiallisista romaaneista ja paksuista kirjoista – eikä välitä, ettei teos ole kuitenkaan klassikkotasoa.

Tekstinäyte:
Entä sitten kirkko? Ottaessaan sen puheeksi Bernatin isä oli pauhannut entistä raivoisammin.
"Munkit, veljet, papit, diakonit, ylidiakonit, kaniikit, apotit ja piispat, hän lateli, – ovat joka iikka samanlaisia kuin meitä sortavat maanomistajat! He ovat jopa kieltäneet meiltä talonpojilta pääsyn veljeskuntiin, jottemme pakenisi näiltä mailta vaan palvelisimme säätyläisiä iät kaiket! Bernat", hän oli varoittanut vakavana aina kirkkoa sättiessään. "Älä koskaan luota keneenkään, joka väittää palvelevansa Jumalaa." – – "Mutta sinähän rukoilet joka päivä, ja kun äiti kuoli..." "Neitsyttä, poikani, Neitsyttä. Neitsyt Marialla ei ole mitään tekemistä munkkien ja pappien kanssa. Häneen voimme uskoa aina."
(Tekstinäyte on valittu Bazar-kustantamon lukunäytevihosta, ei koko teoksesta.)

Ildefonso Falcones: Meren katedraali. Bazar, 2008.

Taina Teerialho: Hiljainen kevät

Nopea- ja helppolukuinen, paikoin sympaattinen ja kaunis, kuitenkin tavanomaisuudessaan ja moitteettomuudessaan mitäänsanomaton lukukokemus.

Kirja kertoo kuuroutuvasta pienen lapsen äidistä Hannasta, jolla on etäinen ja väljähtänyt, oikeastaan olematon, suhde aviomieheensä. Hannan opinnot ovat jääneet kesken, raskaus on tuonut liikakiloja, ystäviä ei juurikaan ole, ainoakin on epäluotettava. Hanna pohtii elämäänsä, mutta ei tee juuri mitään sen eteen. Ystävyys toisen miehen kanssa saa suuren merkityksen, vaikka siinäkään suhteessa ei oikein tapahdu mitään. Hämmästelyä, jahkailua, Hannan kokemusten ja ajatusten peilaamista luonnon ja erityisesti lintujen kautta. Lopuksi syntyy jonkinlainen ratkaisu.

Tätä on luettu ennenkin, etenkin suomalaisissa kirjoissa. Ei näissä ole mitään vikaa, mutta ei aina jaksaisi samaa tapahtumattomuutta. Tarina ei siis sykähdyttänyt, mutta kuuroutuminen oli kiinnostava aihe, jota olisi voinut käsitellä enemmänkin. Lisäksi linnuista ja luonnosta oli kirjoitettu hyvin, vain paikoin kliseisesti - enkä yleensä edes ole luontokuvausten ystävä. Luontokohdissa oli jotain samaa kuin Eva Kilven kesäkertomuksessa Unta vain. Luontokuvausten ja yleensäkin huolitellun kielen takia jaksoi lukea loppuun, sekä siksi, että tämä on lukupiirikirja.

Tekstinäyte:
"Kevät on ensin kuin etäinen, nouseva tuuli tai yksinäinen ja käheä puhallus pulloon. Kunnes veden horisontista tai metsän latvojen takaa kuuluu kaksi, kolmekin hanhen huutoa, ja riemukkaasti ilmaantuvat nämä taivaalliset kalkkunat näkyviin, hanhien luku kasvaa ja huipentuu pakahduttaviksi, monien tuhansien lintujen ketjuiksi, parviksi, jotka laskeutuvat märkään peltoon ruokailemaan. Tai ei, kevät antaa merkkinsä jo silloin, kun ensimmäiset peipot aloittavat laulunsa lauhtuvassa säässä. Pienet, urheat ja värikkäänkauniit peipot, jotka selviävät hengissä vain lintulautojen siemenillä.
Pienet ja vähän tyhmät peipot, jotka jäävät niin helposti haukkojen saaliiksi. Muut linnut jo vaikenevat haukan nähdessään, mutta peippo jatkaa ääntelyä.
Se on auringosta ja keväästä sokea, luottavainen, rakastava." (s. 8)

Taina Teerialho: Hiljainen kevät. Wsoy, 2008.