Totuus on tarua ihmeellisempää, eli sananen totuuspohjaisesta kaunokirjallisuudesta

Nyt niistä syksyn vaikuttavimmista kaunokirjallisista lukukokemuksista.


***

Ensinnäkin palasin rakkaan Tove Janssonin pariin ja luin novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär. Olen blogiaikoinani toistellut Jansson-juttuja kyllästymiseen asti, mutta havainnollistan taas hieman, mikä hänen teksteissään minuun vetoaa.

Ensin tekstinäyte, novellin Kotieläimiä ja rouvia alku:


Isä rakastaa kaikkia eläimiä sillä ne eivät sano hänelle vastaan. Eniten hän pitää karvaisista. Ja nekin rakastavat häntä koska tietävät saavansa tehdä mitä ikinä tahtovat.
          Rouvat ovat kokonaan toinen juttu.
          Jos heistä tekee veistoksia, he muuttuvat naisiksi, mutta niin kauan kuin he ovat rouvia, niin kauan on vaikeuksia. He eivät osaa edes seisoa malleina, ja he puhuvat ihan liikaa. Äiti ei tietenkään ole mikään rouva eikä ole koskaan ollutkaan.
          Kerran hämäränaikaan kun isä seisoi pihassa, tuli jostakin lepakko ja lensi suoraan häneen syliinsä. Isä seisoi ihan hiljaa, ja silloin se kömpi hänen takkinsa sisään, ripusti itsensä ylösalaisin ja nukahti. Isä ei hievahtanutkaan. Päivällisen aikaan ruoka tuotiin hänelle ulos ja hän söi sen hyvin varovaisesti. Kukaan ei saanut puhua. Sitten lautanen vietiin pois ja isä jäi sinne seisomaan kunnes tuli pimeä. Silloin lepakko lensi välillä pois ja tuli taas takaisin isän luo. Mutta se jäi vain vähäksi aikaa, se oli kohteliaisuuskäynti.
         Sinä kesänä äiti keitti Pelluralle puuroa tai spagettia kaikkina niinä päivinä jolloin meillä ei saatu kalaa verkkoon. Isä meni kalliolle ja huusi: Pellura, Pellura, ja lokki tuli. Joskus sillä oli lapsensakin mukana.
         Eräs rouva väitti, ettei Pellura ollut mikää kalalokki vaan harmaalokki joka syö pieniä haahkanpoikasia, ja isä vihasi rouvaa siihen asti kun hän meni tiehensä.
        Pelluralla oli punertavat jalat, se oli harmaalokki ja se söi haahkojen poikasia, mutta silloin kun rouva oli poissa, me kuitenkin uskoimme että se oli kalalokki.



Lyhyesti: löydän hyvän kielen lisäksi Toven novelleista yksityiskohtien tajua, lämpöä, huumoria, ironiaa, konstailematonta elämänasennetta, hiljaista irrottelua ja hallittua boheemiutta, hauskoja ja viisaita havaintoja ja tarinoita, eli ihanan tovemaisen, ilkikurisen maailman.

Lisäksi minua kutkuttaa, että ainakin useimmat tarinoista ovat totta. Esimerkiksi Kuvanveistäjän tytär on omaelämäkerrallinen, joskin eri tarinoista ja aikakausista ammentava. Osallistuin Helsingin kirjamessuilla Bonnierin aamiaistilaisuuteen, jossa tuoreen Tove Jansson -elämäkerran kirjoittaja Tuula Karjalainen kertoi, että esimerkiksi Kuvanveistäjän tyttäressä esiintyvä apina oli oikeasti Toven isän lemmikki. Tytär ei vain ollut silloin viisivuotias, kuten novellikokoelmassa, vaan jo aikuinen. Silti on kiehtovaa ajatella, että novellien kautta pääsee kurkkaamaan oikean Janssonin perheen elämään.


***

Aiemmin syksyllä kurkkasin jo Tikkasten elämään.

Luin ainakin toista tai kolmatta kertaa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, mutten kirjoittanut siitä. Sen sijaan kirjoitin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisesta osoitetrilogiasta. Nyt muutama viikko sen lukemisen jälkeen ajattelen kirjaa usein. Ajattelen Märtaa, ajattelen Tikkasten perhettä, erityisesti ajattelen Henrikiä, joka ei ollut kirjailijana minulle niin tuttu kuin Märta ja josta en ollut aiemmin muodostanut yhtä vahvaa käsitystä kuin nyt Henrik-viikonlopun pidettyäni. Viime viikolla näin vielä huikean Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän Helsingin Kansallisteatterissa. Myös sen tunnelma, tarinat ja etenkin Märtaa esittäneen Cécile Orblinin lavasuoritus ovat olleet voimakkaina mielessäni. (Kurkkaa Linnean tarkka arvio näytelmästä.)

Kaikki "Tikkas-kokemukset" olisivat varmasti olleet kiinnostavia ja puhuttelevia jo sinänsä, mutta vielä koskettavamman niistä tekee se, että ne ovat totta kaikkineen - rakkauksineen, kauheuksineen, ajankuvineen.


***

Ja vielä yksi erinomainen tosipohjainen kirjakokemus. Myönnettäköön, että sen(kin) pariin ajoi uteliaisuus. Keskustelin kahden lukupiiriystäväni kanssa Tikkasten tuotannosta, ja meissä heräsi halu lukea lisää samanmoista. Kulttuuri, ajankuva, tunnetut hahmot ja, kieltämättä, myös elämän hankaluudet kiinnostavat.

Luimme sitten Tuula-Liina Variksen Kilpikonnan ja olkimarsalkan. Ja voi, miten paljon löysimme siitäkin puhuttavaa. Miten Pentti Saarikoskikin on ollut aivan kauhea ja silti karismaattinen, merkillinen persoona. Miten kauheaa ja miten kiehtovaa, että kaikki Saarikosken vaimot olivat hänen hautajaisissaan. Ja miten hyvin Tuula-Liina Varis on elämästään kertonut! Hän kuvaa nuoruuttaan ja suhdettaan Saarikoskeen aidosti ja empaattisesti, ymmärtävästi, mutta samalla ihailtavan neutraalisti, uskottavasti. Upea kirja.


***

En tiedä, olisinko lukenut Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaakaan yhtä intensiivisesti, jos se ei olisi ollut totta.

Toisaalta uppoudun paljon helpommin kaunokirjallisuuteen kuin tietokirjoihin. Muistan tarinat paremmin kuin faktat. Janoan kaunokirjallista kieltä. Kun puhun lukemisesta, puhun ensisijaisesti kaunokirjallisuudesta.

Mutta janoan myös tietoa. Näiden tosipohjaisten, hyvin taidokkaiden kaunoteosten jälkeen minusta onkin tuntunut, etten halua lukea "vain" tarinoita. Olen lukenut Aale Tynnin elämäkertaa ja iloinnut siitä, että sekin tutustuttaa minut menneeseen aikaan ja oikeisiin kulttuuripersooniin. Kaikki kevyemmät kaunokirjat ovat jääneet viime aikoina kesken; Grantasta olen tosin innostunut, koska siinä saan laatutekstien ohella tietoa siitä, millainen on kirjallinen aikakauskirja.

Mutta silti: voiko käydä niin, että haluan joskus lukea vain jotain oikeasta elämästä kertovia kirjoja? Tai vain esseitä, vain tietokirjoja? Olenko aivan tylsä? Tällä hetkellä tuntuu, että olen, mutta nautin siitä. Ja siltä varalta, että jatkan tällä uteliaan tylsyyden tiellä, kysyn: mitä muita hyviä kaunokirjallisia elämäkertoja tai muuten tosipohjaisia teoksia suosittelette?


***

En tiedä sitäkään, mikä oli lopulta tämän kirjoitukseni punainen lanka, mutta sainpa ainakin kirjattua viimeaikaisia kirja-ajatuksiani ylös. Siirryn nyt Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogiin, sillä tiedän, että siellä on samantyyppisiä pohdintoja ja erityisesti kirjoituksia niin tietokirjoista kuin oikeisiin tapahtumiin pohjaavista kaunokirjallisista teoksista.





(Kaikki blogikirjoituksessa mainitut kirjat – Kuvanveistäjän tytär, Vuosisadan rakkaustarina, Henrik Tikkasen osoitetrilogia sekä Kilpikonna ja olkimarsalkka – ovat oman hyllyn aarteita: itse ostettuja tai vanhemmiltani lahjaksi saatuja.)

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26

Piirtämällä minä en pystynyt häntä vapauttamaan, sen tähden yritin kirjoittaa hänet vapaaksi. Hän rakasti sanoja eikä unohtanut koskaan mitään minkä oli nähnyt kirjoitettuna. Minä puhuin puhumistani, mutta puheeni oli kuin englantilainen takkatuli, sen lämpö meni harakoille, kun taas jokikisen pienelle paperilappuselle piilotetun lauseenkin hän säilytti, vaikka ei hänen olisi tarvinnut sitä tehdä, koska muutenkin muisti iankaikkisesti, mitä olin paperille kirjoittanut. Minut yllätti moinen sanojen mahti, ne tunkivat häneen yhtä innokkaasti kuin minä itse. Se oli syynsä siihen että aloin kirjoittaa.
(teoksesta Mariankatu 26, Henrik kuvailee Märtaa)


Henrik Tikkas -viikonloppuni rajoittui Osoitetrilogian lukemiseen, mutta muuta en olisi kaivannutkaan. Tuntuu, kuin olisin viettänyt pari päivää itsensä kirjailijan kanssa. Hän on yhtäaikaa röyhkeyteen asti rehellinen kuin epäluotettava ja liioittelevan tuntuinen. Ei epäilystäkään, että tämä on sama mies, josta hänen toinen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarina -runoteoksessaan. Mies on älykäs, tarkka ja lahjakas, mutta samalla kuin iso, hankala ja vastuuton lapsi. Hän kuuluu kulosaarelaiseen ruotsinkieliseen sivistyneistöön, ihmisiin, jotka tuntuvat säilyttävän tietynlaisen ylpeyden ja tyylitajun vaikeuksienkin keskellä. Kuitenkin hän kuuluu myös ihmisiin, jotka eivät unohda lapsuuden vaikeuksia vaan toistavat itsekin sukunsa olemisen kaavaa. Tästä kirjasta ja Henrik Tikkasen elämästä ei puutu alkoholismia, pettämistä, monenlaista surua. Näiden teosten perusteella Tikkanen tunsi aidoimmat rakkaudentunteensa lapsena Inna-koiraa, tärkeää ja luotettavaa ystäväänsä, sekä myöhemmin Märtaa kohtaan.


Minun mielestäni viisaita vanhuksia sieti hiukan auttaa, ja niin alkoi meidän järjestelmällinen viisauksienväärennystyömme. Märta pani lehteen minun aforismejani Augustuksen, Marcus Aureliuksen, Shakespearen, Voltairen, Strindbergin ja Trotskin nimissä, eikä kukaan puhua pukahtanut. Ei edes päätoimittaja jolla oli tohtorinarvo antiikin historiassa. Mutta saattoihan vanhoilla roomalaisilla hyvinkin olla päässään samoja aatoksia kuin minulla.
(teoksesta Mariankatu 26, Henrik ja Märta olivat suhteensa alkuvuosina kollegoja, joiden suhde pysyi vuosien ajan muilta salassa)


Henrik Tikkasen kieli on suoraa ja selkeästi kertovaa. Hän on fiksu ja itseironinen, kirjallisesti lahjakas. Hänessa on samaa karismaa kuin Ove Knausgårdissa: hän on raivostuttava mutta vetoava. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Kumpikin mies karttaa dialogia, Tikkanen jopa kokonaan, ja kumpikin vaikuttaa tarvitsevalta, rasittavalta, energiaa vievältä hahmolta skarppiutensa takana. Edelleen molempien kohdalla on kysyttävä kuten taannoin jo kysyin itseltäni Knausgårdin kohdalla: Uteliaisuusko meitä ajaa tällaisen omaelämäkerrallisen, hyvin avoimen kirjallisuuden pariin? Ja tekeekö kaunokirjallisuus uteliaisuudesta jotenkin jalompaa, kohottaa sen tirkistelynhalun ylle? Entä olenko mukavuudenhaluinen tai jopa snobbaileva lukija, kun haluan lukea tosikertomuksia hankalista perhesuhteista, alkoholismista ja mielen järkkymisistä taitavalla kielellä kerrottuna, ruotsinsuomalaisen tyylikkäästi? Se, mikä voisi olla ankeaa ja ahdistavaa, onkin fiksussa skandinaavisessa kerrontaperinteessä kiehtovaa ja koukuttavaa.


Koulupoikana rakastin karttakirjoja, ne loihtivat mielikuvia vieraista maista ja sitä paitsi ne tuoksuivat hyvältä.
(teoksesta Majatie 11)


Niin tai näin, Tikkanen kuvaa omaa, perheensä ja samalla Helsingin historiaa yksityiskohtaisella, kiinnostavalla ja paikoin rujoista teemoistaan ja suorasukaisuudestaan huolimatta viehättävällä tavalla. Tositarinaa lukiessa on helppo ymmärtää ja muistaa, ettei sota-ajoista edelleenkään ole niin kauan ja että maailma oli vielä jokin vuosikymmen sitten kovin erilainen kuin nyt. Tikkanen toimi lehtialalla sekä kirjailijana ja liikkui tunnetuissa paikoissa sekä tunnetussa seurassa. Osin kaikki tuntuu hyvin tutulta, samat kadut ja monet ravintolat ovat yhä olemassa. Osin lukiessa taas tuntui kuin olisi katsellut nostalgista elokuvaa. Ainakin työelämä on muuttunut suuresti Tikkasen ajoista.


Rakastettuni oli pakko raataa aamusta myöhään yöhön sinikantisten vihkojensa ääressä joissa hänen oppilaansa pahoinpitelivät äidinkieltään. Kun lopultakin sain hänet syliini, minulla oli usein tunne että hän oli muuttunut naisesta supiiniksi. Vielä nytkin näen edessäni hänen selkänsä, vasemmalle kallistuvan s-kirjaimen, ja minä odotin sen oikenevan ja tulevan luokseni vuoteeseen, jossa makasin ja odotin.
(teoksesta Mariankatu 26)


Ja sitten Märta, ihana Märta! Vaikka tiedän monien pitävän Henrikiä vaimoaan parempana kirjailijana, minulle hän on ollut kiinnostava ensi sijassa Märtan miehenä. Omistan kaikki Märta Tikkasen teokset ja olen lukenut ne moneen kertaan.

Lukupiirissäni luettiin juuri Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Kirja herätti - syystäkin - ihmetystä, mikä saa naisen, vieläpä fiksun ja feministin, pysymään noin alkoholisoutuneeen miehen kanssa. Kumpikaan Tikkanen ei anna teoksissaan tähän aukotonta selitystä ja tuskinpa sellaista olisikaan, mutta nyt myös Henrikiä "kuultuani" ajattelen, pitääkö meidän tietääkään. Nyt Henrikiäkin luettuani minulla on tunne, että ainakin kumpikin Tikkanen kertoo samaa tarinaa: jotain yhteistä heillä on selvästi ollut kautta suhteensa.

***

Mainitsin eilen selailleeni Henrik Tikkasen kuvittamia teoksia Minun Helsinkini ja Minun saaristoni. Aion ehdottomasti tutustua niihin kunnolla, samoin omistamaani Tikkasen osaan Ihmisen ääni -kirjasarjasta. Mutta heti en jaksa. Henrik Tikkanen tuntuu tämän yhden trilogiansa perusteella sen verran hallitsevalta persoonalta, että haluan hengähtää hetken. On vaikuttavaa, miten kirjasta voikin tulla sellainen olo, että on oikeasti ollut mukana sen kuvaamien ihmisten elämässä eikä nyt pysty hetkeen lukemaan enää lisää, pitää sulatella kuulemaansa ja kokemaansa.


Henrik Tikkas -viikonloppuun lähtivät mukaan ainakin Hanna ja Sara. Hanna ehti jo kirjoittaakin niin ikään Osoitetrilogiasta. Hän sanoo kiinnittäneensä huomiota suomennoksen kömmähdyksiin ja täytyy myöntää, että niin minäkin tein, kunnes teksti vei mukanaan. Ja samoin minullekin tuli tästä(kin) kirjasta halu lukea lisää suomenruotsalaista kirjallisuutta - sitten kun olen toipunut Henrikistä.


Toissakesänä blogissani oli Märta Tikkas -teemaviikonloppu. Seuraavaksi aion tikkastella katsomalla Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän marraskuussa.




Oletko lukenut Henrik tai Märta Tikkasta? Oletko nähnyt tai aiotko mennä katsomaan Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmää?


Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26
Wsoy, Kotimaiset valiot
(kirja on oman hyllyn aarteita, kauan sitten ostettu)

Henrik Tikkas -viikonloppu on alkanut

Hyvää teemaviikonloppua! Tässä ja toivottavasti ainakin parissa muussa blogissa keskitytään nyt Henrik Tikkasen tuotantoon.

Olen jo hieman selaillut Tikkasen hienosti, tarkalla mutta rennolla viivalla kuvittamia teoksia Minun Helsinkini ja Minun saaristoni. Vaikka olen omistanut kummankin teoksen jo vuosia, en ole saanut luettua niitä, koska kuvat vievät aina mennessään. Ehkä tänä viikonloppuna onnistaa?

Päätavoitteeni viikonlopulle on kuitenkin lukea Tikkasen trilogia Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26. Aloitan lukemisen n-y-t! Kirjoitan huomenna Tikkas-lukukokemuksistani ja linkitän omaan blogijuttuuni muiden mahdolliset Tikkas-teemaviikonloppupostaukset.

Tikkasta lukemaan ja hänen tuotannostaan keskustelemaan ovat toki tervetulleita nekin, joilla ei ole omaa blogia tai jotka ovat lukeneet Henrik Tikkasta aiemmin - ja ylipäätään kaikki Tikkasen teoksista kiinnostuneet.

Siispä: lukemisiin ja palaamisiin!