Minä olen hurja herra pelottava herra Huu
Minua mustempi ja äksympi ei ole
kukaan muu!
Minä lapsia syön kuin paisteja vaan
ja panen heidät pataan porisemaan.
Herra Huu on pieni musta erakkomies. Huun äiti on kuollut ajat sitten, isä lähtenyt, isoisä kadonnut. Herra Huu asuu pienessä mökissään, syö korppuja ja juo vain Harmaan Jaarlin teetä, nukkuu päivisin ja taikoo ja pelottelee etenkin lapsia öisin. Useimmiten Huu ei tosin saa ketään pelkäämään, vaan hytkymään pidätellystä naurusta. Se nolostuttaa Huuta, joka punastuu helposti. Noloutensa peittääkseen hän manaa kahta kauheammin: ...eikä minulle riitä mikään kananpojan luu, / minä lapsia keitän ja paistan ja syön / ja ensin minä lapsia raavin ja lyön.
Hannu Mäkelän lastenklassikko Herra Huu täytti tänä vuonna 40. Juhlavuoden kunniaksi on otettu juhlapainos, joka kokoaa samojen kansien väliin kolme ensimmäistä Huu-tarinaa: Herra Huu (1973), Herra Huu saa naapurin (1974) ja Herra Huu muuttaa (1975). Kertomuksissa on alkuperäinen, kirjailijan itsensä piirtämä kuvitus.
Teoksessa on myös lyhyt mutta kiinnostava esipuhe. Mäkelä kertoo, että Huun hahmo syntyi aivan sattumalta: "Se tapahtui lasten ja aikuisten yhteiskutsuilla 1972. Minut laitetttiin hoitamaan riehuvia lapsia ja kun en muutakaan keksinyt, aloin kertoa tarinaa pienestä mustasta miehestä, jonka nimi oli... oli... oli herra Huu. Olin viettänyt kesää Laaksolahden mökissä ja nyt syksyn tullen nähnyt omenapuiden jo pudottavan lehtiään. Ja siitä näystä syntyi ensimmäinen Huu-tarina."
Tuo tarina taitaa olla Herra Huu -teoksen liikuttava Herra Huu ja sairas puu. Siinä Huu herää sattumalta päiväsaikaan ja havaitsee, että puu on menettämässä lehtiään. Hän hakee mm. laastaria, neulan ja lankaa sekä lääkettä ja paikkaa puun: kiinnittää lehdet tiukasti paikoilleen. "Minä taidan olla ainoa joka saa talviomenia", Huu tuumii ja säälii ihmisiä, jotka eivät osaa parantaa puita.
Pelottevalla ja hurjalla herra Huulla on siis kykyä myös sääliin. Itse asiassa hän on hyvinkin empaattinen hahmo. Huu auttaa naapuriin muuttanutta juoppoa kapteenia löytämään rakkaansa ja paranemaan viinanhimostaan, hän antaa lasten höykyttää itseään lastenkutsuilla, hän kaipaa ystävyyttä ja ymmärrystä siinä missä muutkin.
Kuitenkin Huun tarinat ovat mielestäni hurjia, ja ne tuntuvat enemmän aikuisten kuin lasten kertomuksilta.
Ensimmäinen Huu-tarinan alussa todetaan näin: "Herra Huulla ei tosin ollut kellokorttia, eikä työaikalakia, mutta hänellä ei myöskään ollut vakuutusturvaa, lämmittelykoppia, korvausta epämukavasta työajasta, säännöllisiä palkkatuloja." Nämä termit eivät taida aueta aivan pienille lapsille, tai ainakaan ne eivät kuvaa Huun tilannetta heille yhtä kaikenkattavasti kuin aikuisille.
Sanaston sijasta tapahtumat ovat kuitenkin ne, joiden takia ajattelen, etteivät Huu-tarinat ole välttämättä lasten kertomuksia lainkaan. Tarinoiden opetukset esimerkiksi ystävyyden voimasta jäävät sivuun, kun päähuomion vievät talonkokoinen kissa (joka poltetaan!), kapteenin kaljapullot ja hurjat seikkailut maan alla.
Luulen, että olen itse vierastanut lapsena kiroilua ja kaljapulloja, Huu-kirjojen tietynlaista hurjuutta tai jopa anarkiaa. Seikkailut ovat saattaneet olla minusta kiehtovia, mutta myös pelottavia. Niin tai näin, mutta lapsena en muista Huu-juttuja kuulleeni, vaikka äiti on kertonut niitä meille lapsille lukeneensa. Luulen, että kun Huun eri sävyt ja tarinan tasot olisivat olleet paremmin hahmotettavissani, olin jo siirtynyt lukemaan tyttökirjoja ja muita "aikuisempia" tai ainakin todellisuudentuntuisempia tarinoita.
Parhaat lastenkirjat ovatkin toki sellaisia, etteivät ne alleviivaa asioita eivätkä paljasta itseään heti kokonaan, mutta silti: olen löytänyt Huut vasta aikuisena ja mielestäni etenkin aloitustarina Herra Huu sopii "aikuisten saduksi", joka saa lukijan pohtimaan mm. identiteetin muodostumista, ympäristön ja oman asuinpaikan tärkeyttä, yksinäisyyttä ja ystävyyttä.
Tämänkertainenkin Huu-kokemus oli joka tapauksessa onnistunut. Oli mielenkiintoista huomata myös, miten Huu-tarinoilla on yhtäläisyyksiä viime keväänä julkaistuun Ääni joka etsi Laulua -teokseen. Äänen tarina on kesympi kuin Huun, mutta teemat ovat samoja, etenkin yksinäisyyden ja ystävyyden osalta. Tarinoiden elementitkin ovat osin yhtäläiset. Huomasin nyt, että myös Huussa on korppi ja myös Huu ajaa taksilla ja maksaa kultarahoilla, myös Huussa etsitään kadonnutta, onnen tuovaa naista. Tai miten päin se nyt oli: ensin oli Huu, sitten Ääni.
Teokset eivät kuitenkaan tunnu kopioilta toisistaan. Päinvastoin oli hienoa huomata, miten Mäkelä on kokenut samat aiheet tärkeiksi vuosikymmenien ajan ja miten samoillakin tapahtumilla saadaan erilainen tapahtuma. Kärjistän nyt, kun kiteytän, että Huu on roisi ja Ääni hienostunut.
Hienoja olivat myös Hannu Mäkelän uudet runot, joihin tutustuin alkusyksystä: on pakko ihailla tuotteliasta ja hyvin monipuolista taiteilijaa. Otankin vastaan vinkkejä, mitä muuta Mäkelältä kannattaisi lukea!
Vielä. Mäkelä on itse sitä mieltä, että Huut on kirjoitettu ensi sijassa lapsille. Hän kertoo juhlapainoksen esipuheessa hienosti sekä näistä kirjoista että ylipäätään lapsille kirjoittamisesta:
"Ei ole vaikeampaa asiaa kuin lapsille kirjoittaminen. Lapsilukija on aina ehdoton, häntä ei voi huiputtaa. Lapsi pitää tai ei pidä; aikuinen osaa jo jalon teeskentelyn taidon. Kirjoilla on kohtalonsa, kuten ihmisilläkin."
Hannu Mäkelä: Huhuu, Herra Huu! Juhlapainos. Paasilinna, 2013.
Kustantamon kirjaesittely
(kirja on oma ostos Adlibriksen verkkokirjakaupasta)
(p.s. minulla on tunne, että olen kirjoittanut Huusta aiemminkin, mutta bloggailen toistaiseksi hieman epämääräisellä lainakoneella, joka ei päästä minua kuin blogin editoriin, muttei blogiin itseensä. Linkitän aiemmat Huu-jutut tähän postaukseen myöhemmin, jos löydän niitä jollain toisella koneella...)
