kivellä istuin
ajattelin näennäisesti
silloin tällöin
tuli päähäni lause
koira kävelee ohitse
runo rakentuu tuulessa
on taas jokin tunnelma
(ote runosta)
Yksi tämänvuotisten Helsingin kirjamessujen kiinnostavimmista hetkistä kohdallani oli Katja Jalkasen vetämä paneelikeskustelu yhteisöllisestä lukemisesta, käytännössä kirjabloggaamisesta ja erityisesti lukupiiritoiminnasta. Oli erityisen antoisaa kuulla suomalaisista lukupiireistä väitöskirjansa tehneen toimittaja Suvi Aholan näkemyksiä lukemisesta (Katja on kertonut paneelikeskustelusta lyhyesti omassa blogissaan; minä taas kirjoitin Aholan väitöskirjaan pohjautuvasta tietokirjasta Lukupiirien aika aiemmin Lilyn puolella bloggaillessani).
Viiden vuoden bloggaus- ja vielä pidemmän lukupiirikokemuksen perusteella kaikki paneelikeskustelussa puhuttu kuulosti tutulta. En yllättynyt, kun Ahola sanoi, että lukupiireissä luetaan eniten proosaa, runoutta ei lueta juuri koskaan. "Runoudesta puhuminen voi tuntua liian hankalalta ja henkilökohtaiselta", Ahola arvioi.
Tässä päästäänkin vihdoin asiaan, blogini runosunnuntaiteeman ihanuuteen ja vaivalloisuuteen. En ole tänä syksynä törmännyt liian yksityisiin runoihin tai muihinkaan teksteihin, mutta siihen kyllä, että runonlukukokemusta on kovin vaikea pukea sanoiksi.
Esimerkiksi tämä uusin runokirjakokemukseni, Miki Liukkosen esikoisteos Valkoisia runoja. Sain sen lahjaksi ystävältä, joka kertoi halunneensa antaa minulle juuri runoja ja juuri tämän kirjan, koska piti siitä itse kovasti. Lukemisen lähtökohta oli siis ihastuttava.
Ja minäkin pidin kovasti, ihan oikein kovasti, tästä kirjasta. Jo ensimmäisessä runossa oli oma maailmansa ja tunnelmansa, joka kutsui minua niin, että luin runon moneen kertaan. Itse asiassa luin pari viikkoa vain tuota runoa, ennen kuin pääsin kirjassa eteenpäin:
Asutan mahtavaa kalliota,
toisella puolella on talvi toisella kesä.
Rannalla rehottaa kalaverkkojen ja siitepölyn seos.
Minulla on kasvimaa ja pieniä spanieleita,
puista vyöryvät kurpitsat sisälle talooni.
Kattilassa homehtuu mureke.
Siinä kohtaa kun alan viipaloida yhtä suurta kurpitsaa
keittoa varten, kuulen kuinka minua kutsutaan unen läpi.
Kurpitsat vyöryvät takaisin puihin,
lakanat jähmettyvät teräviksi levyiksi,
kasvimaa vetäytyy umpeen,
hiljalleen kallio hämärtyy alla,
tietoisuuttani kauhistelevat spanielit loikkivat umpihankeen ja katkeavat.
Mitä ovat nuo spanielit? Miksi kurpitsat kasvavat puissa? Mitä runo kuvaa? Heräämistä, havahtumista, kuolemista, luomista? En tiedä - enkä oikeastaan välitäkään. Pohdin lukiessani, että ehkä runon kirjoittaja ei aina itsekään tiedä, mistä hän kertoo. Ja toisaalta: miksi ylianalysoida? Kenties runossa ja muissakin teksteissä lukee juuri se, mitä kirjoittaja halusikin sanoa?
Löysin tästä runoteoksesta monia tasoja tunteen tasolla, tai oikeastaan jopa aistien. Lukiessa oli vuoroin iloinen olo, välillä joku määrittelemätön riipaiseva ailahti minussa, joskus tuntui kuin olisin tavoittavani jonkun sadun, toisen maailman, välillä tuntui lämpimältä, joskus tuli mielikuva jostain menneisyyden hajusta, mummolamaisesta tuoksusta. Ja koko ajan tuntui, että lukeminen on nautinnollista, vaikka sanat ja säkeet karkaavat, taas kerran.
Sen osaan sanoa, että Valkoisia runoja on pieni mutta monipuolinen teos. Siinä on geometriaa, matematiikkaa, satua, ironiaa, huumoria, runoa, tarinoita, luontoa, kirjoittamista, arkistakin elämää - ja unenomaisuutta. Siinä on varmasti vaikka mitä, jos kirjan ääreen palaa monta kertaa. Kirja ei ole runollisen herkkä, vaan paikoin se on röyhkeä ja ärsyttävä, silti kiehtova. Juuri se, että runokirja ei koskaan ole sama toisella tai ties kuinka monennellakaan lukukerralla, on sivumennen sanoen minusta pätevä peruste hankkia runoteokset omaan hyllyyn odottamaan lukukertoja, oivalluksia ja uusia lukemistunteita.
Takaisin Liukkoseen. Hän kirjoittaa välin todella proosamaisen tarkasti ja sitten nonsensemäisen absurdisti. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin hallittu: kieli on luonnollista ja teos tuntuu kokonaisvaltaiselta rönsyilyvyydestään huolimatta. Kun googlailin, löysin Turun Sanomien kirjoituksen, jossa Liukkosen runojen kuvataan käyttäytyvän vallattomasti. Kirjoittaja ei ole varauksettoman ihastunut Valkoisiin runoihin, mutta myöntää, että Liukkosessa on potentiaalia.
Tänä vuonna Liukkonen debytoi romaanikirjailijana. Kollega Juha Itkonen arvioi juuri Imagessa, että Liukkosen (itsetietoinen) asenne on vastustamaton. Itkosen mielestä Liukkosen romaani Lapset auringon alla taas ei taida olla täysin vastustamaton - mutta paljon potentiaalia on siinäkin.
Vielä. Helsingin Sanomat ihastutti minua tänään aukeamallisella syksyaiheisia proosa- ja runositaatteja. Sitaatteja on netissäkin, ja niistä voi äänestää suosikkiaan. Koska olin aloittanut päiväni syyssitaateilla, olin herkistynyt huomaamaan syksyn Liukkosen teoksessakin. Ote runosta:
maassa on lehtiä tähtikuviomaisessa muodostelemassa
irrotan ne mielessäni paikaltaan
siirrään katseeni aamutaivaalle
ja asetan lehdet sinne
tähtikuvion päälle
toivon että osun oikeaan
Ja vielä toinenkin juttu. Valkoisia runoja ei ole vain mielenkiintoinen kirja vaan myös kaunis. Valitettavasti en saanut kannen suunnittelijaa selville.
Miki Liukkonen: Valkoisia runoja. Wsoy, 2011.
Kustantamon kirjaesittely
(Kirja on lahja ystävältä - suurkiitokset!)
