Myönnän: minäkin olen Grishamini lukenut. Se oli sitä Firman ja Pelikaanimuistion aikaa. Kirjahyllyssämme on rivi Grishamia, eikä siitä voi syyttää vain miestä. Mutta väitän, että nykyään Grisham-tyylin kirjoja luetaan meillä lähinnä englanniksi ja yleensä vain lomareissuilla. Silti tunnustan, että juuri minä hankin uusimman Grishamin. Ostin kirjan miehelle joululahjaksi, koska halusin itse lukea sen. Ja aionpa lukea uusimman Remeksenkin. Jostain syystä siedän trillereitä, vaikka olen allerginen dekkareille.
Näiden tunnustusten jälkeen voidaankin mennä vihdoin asiaan. Etelän lait kuulosti kiinnostavalta John Grishamilta, sillä lakisalidramatiikan ammattilainen oli jättänyt romaanit ja siirtynyt novellien pariin. Kirjan esittely vaikutti siltä, että näiden kansien välistä löytyy muutakin kuin juristinhommia, jopa kaunokirjallisuutta.
No, kyllä sieltä silti aika monta juristia löytyi, ja aika monta rikollistakin. En edes jaksanut lukea kaikkia kirjan tarinoita kunnolla, mutta oli teoksella ansionsakin. Muistaakseni tämä todellakin oli kaunokirjallisempi kuin aiemmat Grishamit. Ainakin teksti oli sellaista, että paikoin tunsin jopa myötätuntoa hahmoja kohtaan ja pari tarinaa jäi mieleenkin.
Erityisesti mieltäni jäi askarruttamaan rikoskierteeseen joutuneen ja hieman kyseenalaisen kuolemanrangaistuksen saaneen miehen ja hänen perheensä kohtalo. Mies, hänen veljensä ja äitinsä tuntuivat edustavan sellaista trailer park -osastoa, joka on tuttua amerikkalaisista tv-sarjoista. Saamatonta, masentavaa, vieraalta tuntuvaa – ja avuttomaksi vetävää: tuollaistakin voi olla. Voin kuvitella, että kertomuksen ihmiset puhuivat yhtä epäkirjakielisesti kuin Ricki Lake -shown vieraat. Melkein mietittävintä oli, että miehen teloituksen ja hautauksen jälkeen hänen veljensä meni suoraan töihin, kuten aina. Vaihtoehtoja ei ole. On hyvä, jos on edes työpaikka.
Parista hyvästä tarinasta huolimatta en lähtisi ylistämään tätä kirjaa. Lähinnä suosittelen tätä vaihtoehdoksi niiden tv-sarjojen katselulle. Mies oli sitä mieltä, että sujuva ja ihan ok kirja, mutta tarinoiden olisi pitänyt olla kirjan pituisia tai – no, tv-sarjoja. Mikä siinä onkin, että jotkut tekstit tuovat automaattisesti televisiosarjat ja elokuvat mieleen?
John Grisham: Eteläin lait – seitsemän kertomusta. (Ford country)
Wsoy, 2010. Suom. Hanna Tarkka
