Heidi Rundgren: Syntymä

En lue juurikaan runoja enkä osaa oikein analysoida niitä. Sen kuitenkin tiedän, että jos luen runoutta, haluan lukea jotain pienimuotoista ja hiljaista, helposti aukevaa mutta silti pysäyttävää. On hienoa, jos runoilija saa parilla tavanomaisella sanalla ja säkeellä vangittua kokonaisen hetken ja sen tunnelman. Sellainen runo on samanaikaisesti rauhoittava ja virkistävä. Heidi Rundgrenin runot ovat juuri tällaisia.

Rundgrenin esikoisrunoteos Syntymä vastaa esineenäkin käsitystäni siitä, millaista runokirjaa on helppo lähestyä ja hyvä lukea: pienessä kirjassa on vain vajaa 70 sivua ja kaunis, rauhallinen kansi. Runoilla on kuvaavat nimet ja monet niistä kertovat sympaattisella tavalla ihan tavallisista tilanteista. Esimerkki sivulta 31 (tämä on osa III nelinumeroisesta runosta, juuri tällä runolla ei sattumalta ole nimeä, vaikka muilla teoksen runoilla onkin):


sormenjälkiä ikkunalasissa
maljakossa päivänkakkaroita
mustikkamehua paidalla
päivän posti pakastearkun päällä


harmaiden vaatimusten keskellä lepää hetki

Vaikka pidinkin siitä, että Rundgrenin runot olivat helposti aukeavia, oli hyvä, että mukana on myös sellaisia runoja, jotka jättävät lukijan miettimään, mistä oikein on kyse. Esimerkiksi Kutsumaton vieras (s. 39):


hän saapuu aamulla
ennen kuin kukaan on herännyt


avaa hiljaa oven
ei sano sanaakaan
seisoo eteisessä
odottaen lupaa


punainen herätyskello raksuttaa
peiton alla uniset jalat


hän seisoo hiljaa eteisessä


Aloin oikein pohtia, mikä siellä eteisessä on. Onko se vain päivän tunnelma, emmehän koskaan oikein tiedä herätessämme, millainen päivästä lopulta tulee? Onko se suuri uutinen ja jos on, onko se hyvä vai paha? Onko se kuolema? Sen, mitä tunnen suomalaista, etenkin hieman vanhempaa, runoutta, tuntuu, että sen yleisiä aiheita ovat kuolemaan ja taivaaseen, uskontoon sekä luontoon liittyvät kuvat. Niitä oli jonkin verran tässäkin teoksessa.

Näistä aiheista minua puhuttelivat eniten pienimuotoisen kauniit luontokuvaukset; juuri edellisen blogikirjoituksen yhteydessä kävi ilmi, että olen pitkälti juuri luontorunoilijana tunnetun Risto Rasan ihailija. Ilahduin siis luontotunnelmista myös Heidi Rundgrenin teoksessa. Ja vaikka aiheena olisi usko, pidän siitä, että sitä kuvataan näin kauniisti ja tulkinnoille vapautta jättäen. Runo Minun uskoni, s. 42:
ruusu meren rannalla
koivu suon reunalla
vesi joessa

suopursun tuoksu
pehmeä hiekka
pilvet


männyt
mustikat metsässä
kivi polulla


tuuli iholla


Kaiken kaikkiaan siis viehättävä ja kiinnostava teos! Oli myös jotenkin eläyttävää lukea pitkästä aikaa runoutta. Ryhdyin muistelemaan, mitä kaikkea kotihyllystä löytykään - ei montaa runokirjaa, mutta joitakin silti. Palaan pariin niistä lähiaikoina blogissani.

Palaan myös tähän Rundgrenin teokseen "tekniseltä kannalta". Syntymä on nimittäin omakustanne, ja omakustantaminen on mielestäni mielenkiintoinen aihe. Olenkin käynyt kirjan vaiheista kirjeenvaihtoa Heidi Rundgrenin kanssa, ja kirjoitan lähiaikoina sekä tästä kirjasta että omakustantamisesta yleensä. Joka tapauksessa Rundgrenin kirjan on julkaissut varsin toimivalta vaikuttava Bod, ja Rundgren on saanut kirjansa myyntiin ainakin Adlibrikseen.

Heidi Rundgren: Syntymä. Bod, 2010