K-blogi - koko lailla kirjallisesti

Muistutus Lilystä

2011-11-30T20:28:00.000+02:00

Kuukausi sitten uutisoin, että siirryn toistaiseksi pitämään kirjapalstaa A-lehtien verkkomediaan Lilyyn. En ihmetellyt, että tästä blogista lähti saman tien lukijoita, mutta sittemmin on liittynyt myös uusia. Tervetuloa! Tiedoksi kuitenkin teille ja muistutukseksi muille, että tämä blogi ei päivity noin vuoteen, mutta voit seurata kirjajuttujani osoitteessa http://www.lily.fi/palsta/koko-lailla-kirjallisesti.

Kirjoitin tänään Koko lailla kirjallisesti -palstalleni yhteenvedon marraskuun lukemisista. Palstalla käydään nyt myös keskustelua mm. noloista kirjakokemuksista. Lisäksi palstan sivupalkissa näkyy uutuutena Twitter-viestejäni. Olen löytänyt Twitterin pari viikkoa sitten ja pyrin nostamaan Twitter-viesteissäni esiin kirja-asioita myös muulta kuin Suomesta.

Minun lisäkseni Lilyssä kirjoittavat kirjoista esimerkiksi Estella ja Kati. Lisää tietoa Lilystä ja sen seuraamisesta saat alla olevasta tietoiskusta.

Hyvää joulunalusaikaa ja tavataan Lilyssä! :)

Blogini on nyt Lilyssä

2011-11-01T08:12:00.003+02:00

Siinäpä se: tästä päivästä lähtien K-blogi - koko lailla kirjallisesti löytyy Lilystä, osoitteesta http://www.lily.fi/palsta/koko-lailla-kirjallisesti, täältä.

Inahduksen Ina jää äitiyslomalle ja minä siirryn Lilyn kirjapalstan pitäjäksi. Kirjoitin asiasta ensin pidemmän kirjoituksen, mutta eiköhän ole muutenkin selvää, että oloni on nyt yllättynyt, iloinen ja jännittynyt. :)

Mikä muuttuu? Osoite - kyllä. Blogin nimi - ei. Blogin sisältö - ei. Vaikka tunnenkin ~~pientä~~ aika suurta rimakauhua, yritän pitää blogin pääpiirteittäin ennallaan uudessa osoitteessa. Aion siis edelleenkin poukkoilla uutuuskirjoista 1930-luvun mökkipäiväkirjoihin, kirjoittaa runoista vaikken osaakaan sanoa niistä mitään ja pohtia lukemista ja kirjoittamista yleiselläkin tasolla. Ainoa suurempi muutos, jota tosin olin ajatellut jo ennen Lilyä, on se, että saatan toisinaan haastatella kirja-alan ihmisiä. Joka tapauksessa lupaan kirjoitella kaikenlaisesta koko lailla kirjallisesta ainakin muutaman kerran viikossa.

Tämä blogi jää nettiin arkistoksi. En päivitä tätä enää, mutta vastailen toki kommentteihin. Tarvittaessa minut tavoittaa myös sähköpostiosoitteesta, joka löytyy tuolta sivupalkista.

Joskus yksi sähköpostiviesti voi tuoda mukanaan ison muutoksen. Olen ollut viime päivinä niin kiihtynyt, etten ole oikein voinut keskittyä lukemiseenkaan. Kiitän teitä kaikkia lukijoita näistä kolmesta hienosta ja mielenkiintoisesta Blogger-vuodesta. Sydämellisesti tervetuloa jatkamaan kirjakeskusteluja Lilyyn!

Tietoisku: Mikä on Lily ja miten sitä seurataan?

Lily on A-lehtien v. 2011 perustama verkkomedia, joka yhdistää bloggaamisen ja toimitetun sisällön. Kuka tahansa voi perustaa Lilyyn oman palstan (blogin) tai käydä lukemassa ja kommentoimassa muiden palstoja. Lilyn aihepiirejä ovat mm. muoti, kauneus, kirjallisuus, musiikki, sisustus, ihmissuhteet ja hyvinvointi. Lily on käyttäjille ilmainen, rekisteröitymispakkoa ei ole, lisäksi Lilyä voi käyttää myös iPhone-sovelluksena.

Voit seurata Lilyn palstoja esim.:

a) Rekisteröitymällä Lilyyn. Rekisteröityminen vaatii sähköpostiosoitteen. Lisätietoja täältä.

b) Lisäämällä Lilyn palstan RSS-syötteen Bloggerin seurantalistaan. Koko lailla kirjallisesti -palstan syöte on http://www.lily.fi/palsta_rss/22234. Palstakohtainen RSS-syöte löytyy jokaisen Lilyn palstan vasemmasta sivupalkista. Voit myös kopioida Bloggerin seurantajärjestelmään palstan osoitteen: http://www.lily.fi/palsta/koko-lailla-kirjallisesti.

c) Blogilistan ja Bloglovinin kautta.

Seuraaminen onnistuu myös rekisteröitymättä ja suoraan Lilyyn tulemalla. Päivitä siis K-blogin uusi osoite koneellesi - nähdään Lilyssä, tervetuloa!

Lokakuun luetut

2011-10-31T17:26:00.001+02:00

Tämän postauksen otsikkona oli ensin Repalainen lokakuu. En nimittäin muista, milloin olen lukenut yhtä epämääräisesti kuin viimeisten viikkojen aikana. Sen sijaan olen alkanut ymmärtää nuorempaa itseäni, joka ei saanut opiskeluaikoina luettua juuri mitään. Nyt kun olen pitkästä aikaa yrittänyt hieman opiskella, huomaan, että olen seilannut miten sattuu opiskelu- ja tavallisten kirjojen välillä ja lukenut sivun sieltä, toisen täältä.

Yritän nyt kuitenkin koostaa repalekuukauden lukuraportin.

Heti alkukuusta ahmaisin kauan odottamani käännösuutuuden, Lionel Shriverin Jonnekin pois. Vaikka Shriverin kirjat ovat aina jotenkin vinksallaan ja suorastaan epämiellyttäviä, pidin tästäkin taas kovasti. Vaadin lisää Shriver-suomennoksia!

Sitten tein löydön Akateemisessa ja tutustuin Kirjaston kissat -sarjakuvaan. Pidin. Haluaisin kerätä kaikki sarjan albumit.

Lokakuussa luin myös runoja. Risto Rasaa, totta kai, sekä uusia tuttavuuksia Pertti Niemistä ja Agneta Araa. Kuukauden kiinnostavin runoilija oli kuitenkin palkittu haikutaiteilija Riitta Rossilahti.

Tähän kuukauteen mahtui kaksi kokonaan luettua tietokirjaa: Madonnan veljen kirjoittama kiinnostava Siskoni on Madonna sekä Anna Kortelaisen ikikiinnostava ja -viehättävä Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina.

Kuukauden nostalgia-aarre oli Venny Soldan-Brofeldtin Merimajamme ja me, joka on jotain tieto- ja päiväkirjan väliltä. Ehdoton kesäkirja, jota yritin etsiä omakseni kirjamessuiltakin, ikävä kyllä turhaan.

Luin, mutten vielä blogannut -osastoa edustavat lokakuussa Johanna Sinisalon uutuus Enkelten verta sekä ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin Muuttolinnut, jonka luin, koska ihastuin keväällä Fredrikssonin Annaan, Hannaan ja Johannaan syvästi. Muuttolinnutkin kosketti, etenkin aluksi, mutta huomaan muistikuvien jo haalistuneen, joten se ei ollut yhtä intensiivinen kokemus kuin A, H ja J.

Kirjoja, joita luin miten sattuu ovat ainakin Francoise Saganin Myrskyn silmässä (kesken), Virpi Hämeen-Anttilan Railo (luettu yksi sivu, keskeytetty toistaiseksi), Janica Branderin Lihakuu (kesken), Väinö Kirstinän Kirjarovioiden valot (selailtu) sekä Luonnollinen tanssi (selailtu). Olen hakenut kirjoittamisen opettajan kehotuksesta kirjastosta Yasushi Inouen Metsästyskivääri-romaanin sekä Olof Lagercrantzin Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta -tietokirjan, mutta en ole vielä lukenut niitä. Sen sijaan olen lukenut sieltä täältä Claes Anderssonin Luovaa mieltä sekä tutustunut joihinkin Eeva-Liisa Mannerin ja Pentti Saarikosken runoihin.

Kun teen loppuvuodesta yhteenvetoa lukemisistani, lienee parasta jakaa kokonaan luetut ja hieman silmäillyt rehellisesti eri kategorioihin.

Kirjamessuiltakin raahasin melkein itseni korkuisen pinon luettavaa... Meidän kotona jääkaappi on toisinaan aivan tyhjä, mutta hengenravintoa olisi tarjolla ähkyksi asti!

Paras kirjaelokuva?

2011-10-28T10:14:00.000+03:00

Iik. Ihailen Kjell Westötä ja hänen kirjaansa Missä kuljimme kerran. Ja nyt kirjasta tehty elokuva saa ensi-iltansa.

Haluaisin nähdä elokuvan heti - ja toisaalta en ollenkaan. Sama on kirjan kanssa, se vetää puoleensa ja kauhistuttaa minua. Olen lukenut sen kerran ja lukukokemus oli niin suuri, että vaikka olen vuosia ajatellut kirjan lukemista uudelleen, en ole toteuttanut aikeitani. Entäs jos kirja ei olekaan niin hieno kuin luulin? Toisaalta minun pitäisi lukea se uudestaan, että tietäisin, mitä siinä oikeasti tapahtuu. Olin lukiessani hämmentynyt, että joku osaa kirjoittaa tällaisen kirjan, ja luulen, että minulta meni moni asia ohi. Muutenkin hyvien kirjojen kanssa käy usein niin, että lumolta on vaikea nähdä kirjan tarkempia yksityiskohtia.

Missä kuljimme kerran sai ajattelemaan kirjaelokuvia yleisemminkin. Antakaa vinkkejä hyvistä kirjaelokuvista!

Yleensähän sanotaan, että leffa on aina kirjaa huonompi, etenkin jos on jo lukenut kirjan aiemmin ja muodostanut mielikuvansa tarinasta. Minusta hyviä, mielikuviani vastaavia elokuvia ovat kuitenkin olleet ainakin Taru Sormusten Herrasta, Miestä ei voi raiskata ja Ronja Ryövärintytär. Leijat Helsingin yllä on minusta hyvä sekä kirjana että leffana, mutta teokset ovat tunnelmaltaan aika erilaisia. Katsomisesta ja lukemisesta on jo aikaa, mutta muistikuvani on, että kirjassa oli paljon enemmän empatiaa. Etenkin Pirkka-Pekka Peteliuksen leffassa esittämä isähahmo oli kirjassa paljon inhimillisempi ja monipuolisempi kuin elokuvassa.

Yksi suosikkielokuvani on Tuulen viemää. Olin eilen kirjamessuilla kuulemassa nuorisokirjailija Terhi Rannelan haastattelua, jossa hän puhui Tuulen viemään tarinaa uudella tavalla kertovasta kirjastaan Scarlettin puvussa. Tuulen viemää on kuulemma kirjailijan lempielokuva. Juttelimme pari sanaa haastattelun jälkeen ja täytyi todeta, että en ole varma, olenko lukenut Tuulen viemää koskaan kirjana. Olen nähnyt elokuvan niin monta kertaa, etten enää tiedä, mistä Tuulen viemää -tietouteni on peräisin. Luulen ainakin lukeneeni kirjankin, olenhan kuitenkin kirjojen suurkuluttaja ja leffojen satunnaiskäyttäjä.

Rakkaudesta kirjamessuihin

2011-10-27T21:38:00.001+03:00

Rakkaudesta kirjamessuihin, rakkaudesta kirjoihin ja rakkaudesta kirjabloggaamiseen.

Tänään oli onnellinen päivä. Olin elämäni ensimmäistä kertaa katsomassa Helsingin kirjamessujen avajaisia ja sinne sattui vielä ohjelmanumero, joka ilahdutti bloggarinsydäntäni suuresti. Tiedätte varmaan, mistä puhun. :)

Tässä pieni yhteenveto tunnin kestäneestä avajaisseremoniasta kuvien kera. Kuvat on otettu ihmisten päiden yli kurottamalla, epämääräisellä pokkarinräppänällä ja screeniä kuvaamalla, kun halusin kohteiden näyttävän muiltakin kuin nuppineuloilta. Koettakaa kestää.

Ensimmäisen puheenvuoron käytti Suomen Messujen puheenjohtaja Christer Haglund. Hän kertoi olevansa taustaltaan kirjallisuustieteilijä, muttei uskonut, että juuri oppiala on syynä siihen, miksi hänet on valittu suuren messuorganisaation johtoon (miksi ihmeessä?). Sen sijaan hän kertoi jotain, minkä jokainen kirjanystävä allekirjoittanee: kirjat ovat avanneet hänelle ovia uusiin maailmoihin.

Sitten puhui Viron, kirjamessujen teemamaan, presidentti Toomas Hendrik Ilves. Hän puhui kirjoitetun kielen ja kirjallisuuden merkityksestä kielelle ja kansalle: jos kansa ei kirjoita, se tekee hidasta itsemurhaa. Ilves arvioi, että Itämeren molemmille rannoille sopii ajatus "Kirjoita tai kuole" sen korostajana, kuinka tärkeää kirjallisuus meille on. Ilves puhui myös hieman Kalevalasta ja etenkin Viron Kalevipoegista ja tietenkin iloitsi virolaisen nykykirjallisuuden rantautumisesta Suomeen. Tänä vuonna on käännetty yli 20 vironkielistä kirjaa suomeksi.

Kirjamessujen avajaispuhe oli tilattu sarjakuvataiteilija Juba Tuomolalta, koska hän on tunnetuin sarjakuvapiirtäjämme ja suomalainen sarjakuva täyttää tänä vuonna sata vuotta.

Olen vuosia sitten ollut parin Viivin ja Wagnerin julkkarissa, enkä hämmästynyt, kun Juba ilmoitti, ettei vaivautunut opettelemaan puhettaan ulkoa, kun ei siitä maksetakaan. Minusta hän on on juuri sellainen, että voisin kuvitella hänen vihaavan kaikkea julkisuutta; ainakin noissa julkkareissa hän on vaikuttanut melkein liikuttavan kiusaantuneelta. (Mitä Juba mahtaisi sanoakaan tiedosta, että vuosia sitten näin jotenkin hyvin herkkätunnelmaista unta, että olin hänen kustannustoimittajansa ja yhdessä yritimme kohdata julkisuuden kirot ja deadlinejen karikot?!)

Juba kertoi ironisesti, että sarjakuvapiirtäjän työ on helppoa. Hän ei käytä herätyskelloa, koskaan ei tarvitse lähteä töihin, työmoraalinkin on voinut unohtaa ajat sitten. Oikeasti hänellä on kuulemma deadline kuusi kertaa viikossa ympäri vuoden ja ainakin viikon sarjissatsi aina työn alla. Jottei aivan puutuisi, taiteilija piirtää ensin strippiensä hauskimmat kuvat.

Ja sitten! Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen varapuheenjohtaja Anne Valsta jakoi Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon viidelle kirjabloggarille: Jessica Andersinille, Salla Brunoulle, Penjami Lehdolle, Hanna Matilaiselle ja Hanna Pudakselle. Olin niin ylpeä ja onnellinen heidän (ja vähän meidänkin) puolestaan! Onnea vielä teille kaikille!

Sitten virolaiset laulajat ja kitaristit musisoivat ja minä aloin lukea kiivaasti messulehteä. Vanhat messuperinteet pääsivät heti pinnalle: sen sijaan, että olisin kuunnellut lukuisia esityksiä, kuuntelin vain yhden ja muun ajan istuin tuttujen kanssa syömässä tai kolusin etenkin antikkapuolta. Vaikka olin messuilla melkein koko päivän, en ehtinyt juuri muualla kuin käytettyjen kirjojen puolelle! Onneksi sentään viime hetkillä käväisin ystävän kanssa SKS:n osastolla. Se on perinteisesti ollut messukompastuskiveni, joten en edes pistänyt kovasti itselleni hanttiin, kun huomasin haalivani kasan kirjoja ja pyytäväni kassalla kaksi muovipussia, että jaksan kantaa nämä kotiin. Hmmm. No niin. Onneksi on vielä jäljellä kolme messupäivää, jolloin saatan kuunnella esityksiä ostamisen sijaan. Ehkä.

Talvikirjat livessä

2011-10-26T20:31:00.000+03:00

No eipä onneksi ole vielä talvi, mutta eilen näkemäni lintujen ruokinta-automaatti muistutti, että aika lähellä se on. Siispä päivitin tuohon ylle välilehden, joka siitä oli vielä puuttunut, talvikirjat. Tunnustan, että listasta tuli aika lyhyt. Listojen pituuksia vertailemalla voi varmaan päätellä, mikä tai mitkä ovat lempivuodenaikojani... Ja toisaalta syksystä oli vaikea keksiä kirjoja ihan aiheen takia. Vieläkin ihmettelen, miten harvassa kirjassa tuntuu olevan syksy.

Ja huomenna sitten kirjamessuille! Olen käynyt Helsingin kirjamessuilla niin monta kertaa, että messukäynti ihan jaksottaa vuottani. Aluksi kävin siellä töiden puolesta kerran tai pari kääntymässä, sitten muistaakseni kerran tai pari yksin. Seuraavat vuodet kuluivat lukupiiriystävieni kanssa, mutta viime vuonna olin yhtenä päivänä lukupiiriporukan kanssa, toisena tapasin muita bloggareita. Tänä vuonna ohjelmassa on kaikkea tuota ja sen lisäksi vielä kaksi messupäivää kummitädin seurassa. Mukavia hetkiä on siis edessä! Vakaa tarkoitukseni on kuunnella esityksiä ja tehdä niistä muistiinpanoja eikä haalia kilokaupalla kirjoja, mutta niinhän se on aina ollut - eikä se ole koskaan toteutunut.

Yritän raportoida messuasioista viikonlopun mittaan, mutta en lupaa mitään. ;) Lokakuun lukemisetkin ovat olleet varsinaista sillisalaattia, mutta yritän koostaa niistä jonkinlaisen yhteenvedon loppuviikon aikana.

Agneta Ara: Helsinki rakastettuni

2011-10-25T20:39:00.000+03:00

Tämä espoolainen kömpi tänään peltojen poikki Helsinkiin asti. Kaupungilla käymisen suhteen on se sama, joka pätee melkein kaikkiin tämän syksyn puuhiini: en ole käynyt Helsingissä ollenkaan niin usein kuin kuvittelin tekeväni ennen vapaatani (ajattelin käydä mm. joka viikko taidenäyttelyssä, kai kahdesti olen käynyt, harhakuvat itsestä haihtuvat viikko viikolta).

Tänään kuitenkin ajelin ratikalla ja kävin Vallilassa asti ja muistin vähän aikaa sitten löytämäni hienon runon. Suomenruotsalaisella Agneta Aralla on hieno kaupunkikuvaus Helsinki rakastettuni:

Satoi melkein aina
Antakaa minulle takaisin räystäät, kiintotähdet
Antakaa minulle takaisin lapsuuteni, posliinikukka
kaikki auringon ja raudan tuoksut.
Satoi melkein aina
Puut puhalsivat latvansa taivasta kohti
Tuntui turvalliselta kulkea siellä
hautakivien keskellä
Ja lehdet jotka putosivat ja putosivat
rakastivat maata
Puhelinkioskin heikko valo koko yön
ja Bulevardian vahtimestari
vilkutti meille kun juoksimme ruohikon yli
maltaan ja kumin tuoksuun

Katson ympärilleni bussissa.
Kuljettajan kellon ainoa viisari
on pysähtynyt kahteentoista
ja radio toistaa itseään, niinkuin moottoritiet
räjäytetyt keskelle kukkivaa vihreää.
Keskellä metsää kohoaa kolme kerrostaloa
kahdeksankerroksisia.
Ei uskoisi
mutta niissä asuu ihmisiä.

Linnuilla ei tunnu olevan ongelmia täällä,
silti ne lentävät keskellä kaupunkia.
Helsinki rakastettuni
lumikinoksiesi maailma ei muutu.
Näen ne lyhyiden käyntieni aikana
Kuuntelen pulssiasi
joka antaa minulle takaisin lapsuuteni, sen jäähyväiset
Otan takaisin puut sadetta ja
höyryäviä aamukatuja
Otan takaisin rakkautesi

Olen lukenut runon jo moneen kertaan ja pidän siitä yhä enemmän. Tuollaista kaupungissa on! Minulla on vankat arvaukseni, mistä hautausmaasta Ara kertoo ja mitkä kolme kerrostaloa hän näkee. Olen asunut ihan niiden lähellä, enkä minäkään oikein uskonut, että niissä asuisi ihmisiä (nykyään tunnen muutamankin ko. talojen asukkaan, ihmisiä ovat).

Lyriikkakurssillamme oli esillä Aran lyhyt runo, kaupunkilainen sekin:

Raitiovaunujen kiskojen välissä kasvaa ruohoa
ja sade tekee maahan kuplia.

Käki kukkuu, kukaan ei kuule että se on sokea.

Runo herätti aika paljon keskustelua. Miten kukaan voisikaan tietää, onko käki sokea? Miksi se on sokea? Mitä runo tarkoittaa? Runolle ominaisesti vastauksia ei löytynyt, ei oikein edes selitysyrityksiä. Osaisipa kirjoittaa noin selkeästi ja mystisesti samaan aikaan.

Molemmat runot ovat Merja-Riitta Stenroosin toimittamasta teoksesta Talvi on hiljaisuutta ja vastarintaa - Uutta suomenruotsalaista lyriikkaa (Wsoy, 1986), jonka nimi menee mielestäni ihan kirjannimien top teniin. Kirja löytyi kirpparilta kahdella eurolla! Olen lukenut kaikki Aran runot ja selaillut muuta kirjaa sen verran, että voin allekirjoittaa kirjoittamisen opettajan kannan: suomenruotsalaiset kirjoittavat tyylikkäästi, paikoin jopa viiltävän tyylikkäästi. Millään ei mässäillä, mitään ei liioitella, ei olla liian taiteellisia - kirjoitetaan vain vakuuttavasti. Lisään taitotoivelistaani myös ruotsin kielen.

Anna Kortelainen: Virginie!

2011-10-23T19:54:00.000+03:00

Kunpa kaikki tietokirjat olisivat sellaisia kuin Anna Kortelaisen Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Silloin ne eivät jäisi minulta kesken, vaan saattaisin lukea ne jopa kahdesti; ainakin Virginie! oli minusta toisellakin lukukerralla yhtä houkutteleva kuin ensimmäisellä. Ja mikä parasta: jos kirjat olisivat tällaisia, niiden tiedot voisivat jäädä mieleeni.

Mikrohistoria eli yksilön, tavallisen ihmisen, tasolle asettuva historiantutkimus on minusta usein kiinnostavampaa kuin suuria linjoja maalaava tutkimus. Yhden ihmisen tai vaikkapa perhekunnan tarinaan on helpompi samastua kuin kokonaisen kansakunnan, ja samastuminen tekee teksteistä usein jotenkin konkreettisempia, tai sellaisia, että ne luovat mielikuvia tietystä ajasta - ylipäätään ovat ne tarinoita, jotka eivät yleensä unohdu helposti.

Virginie! on varmasti niin tunnettu teos, ettei se kaipaa liiemmin esittelyjä. Joka tapauksessa, siinä taidehistorioitsija Anna Kortelainen kuvaa lähes päiväkirjan omaisesti, miten hän kiinnostui Albert Edelfeltin mallista ja oletetusta rakastetusta, kenties aviottomien lapsien äidistäkin, ranskalaisesta Virginiestä. Kortelainen selvittää Virginien henkilöllisyyttä mm. Ranskassa, Virginien kotiseuduilla matkustamalla. Kirjan takakansi kuvaa teosta matkakertomukseksi, historialliseksi esseeksi sekä arvoitusdekkariksi. Se onkin kaikkea sitä, ja ainakin minä uppouduin sekä Virginien tarinaan että Kortelaisen omaan tutkijantyöhön. Tätä tietokirjaa voi lukea kuin romaania. Varoituksen sana kuitenkin: tämä romaani ei ole erityisen mukava juoneltaan. Vaikka Kortelainen matkustaa maailman kauneimmilta kuulostavilla seuduilla, hänen tutkimansa aika ei ole kaunista. 1800-luvun taiteilijoiden boheemielämän ohella kirja kertoo esim. prostituutiosta ja lasten suuresta kuolleisuudesta, ylipäätään lasten ja naisten huonosta asemasta.

Olen lukenut muitakin Anna Kortelaisen teoksia, mutta Virginie! on suosikkini ja pitkälti Kortelaisen omakohtaisen kerronnan takia. Kirjasta välittyy tutkijan into - voisi sanoa rakkaus - tutkimustyötä ja erityisesti tutkimuskohdettaan kohtaan. Se into tarttuu lukijaankin, Virginien on löydyttävä! Muut Kortelaisen teokset eivät ole olleet yhtä suurella sydämellä kirjoitettuja ja lukukokemuksetkin ovat jääneet etäisemmiksi, vaikka kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia sekä aiheeltaan että sisällöltään (uusimpia teoksia en ole lukenut). Virginiessäkin olin paikoin rasittunut jargontyyppisistä ilmauksista, mutta kai ne sopivat tietokirjaan. Minusta vain voisi yksinkertaisesti sanoa, että tutkitaan esim. tunteita tai aatemaailmaa eikä vaikkapa ihmisten mentaliteetteja.

Mentaliteeteista kuitenkin puhuttiin, ja ne ovat kuulemma aiheena Kortelaisen mainitsemassa mikrohistorian klassikossa, Natalie Zemon Davisin Martin Guerren paluussa (v. 1983). Tekisi mieli etsiä se käsiin, tai ainakin lukea romaanimaisen tietokirjan vastapainoksi jokin tietokirjamaisen tarkka historiallinen romaani.

Ystävälle tuli Virginiestä vielä suurempia mielitekoja. Hän haluaisi kuulemma kirjoittaa väitöskirjan, että saisi tutkia intohimoisesti!

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Tammi, 2002. 5. painos

Riitta Rossilahti: Vihreä viittani - My Green Cape

2011-10-21T12:06:00.000+03:00

sekä haikueditorin testailua

Toisinaan sitä löytää itsestään jotain aivan uutta ja yllättävää, kuten sen, että huomaa aina halunneensa kirjoittaa haikuja ja tankoja. Olen vihannut ja pelännyt kaikenlaisia runomittoja, joten olin varma, että saan runojalat alleni, jos lyriikkakurssilla edes puhutaan mistään muusta kuin mitaltaan ja tyyliltään aivan vapaasta runosta. Erityisen varma olin siitä, että haiku ja tanka, joissa runoa määräävät tavusäännöt, ovat minulle kauhistus ja kompastuskivi.

Vaan ei. Olen suuren haikuuden vallassa ja olen sepustellut enemmän tai vähemmän onnistuneita japanilaishenkisiä runoja jo viikon päivät. Määrällisesti haikuja on jo runokokoelman verran, sisällöllisesti ei. Ensimmäinen tilaustyökin on silti tullut tehtyä: siskonpojan pyytämä 5-rivinen, 31-tavuinen junatanka. Paljastan, että siinä on viisitavuinen onomatopoeettinen rivi kolin kolin tsuuh. Myönnän, ehkei kovin japanilaishenkistä.

Tämä sen sijaan on:

Riepota tuuli

hämärän puita! Jotain

liikettä jossain!

The wind shaking

the trees in the dusk - you need

to be woken

tai:

Kuvat elävät

kivet rantavedessä

valosta syttyvät

Living stones

paintings in shallow water

kindled by light

Hieman asiallisemman ja jalostuneemman haikufiiliksen olen saanut lukemalla Riitta Rossilahden teosta Vihreä viittani - My Green Cape, josta nuo otteet ovat. Se on mielenkiintoinen paitsi suomenkielisten, englanniksi käännettyjen, runojen takia myös siksi, että Rossilahti kertoo alkupuheessa ajatuksiaan haikurunoudesta. Esimerkiksi:

Miten haikuni syntyvät? Puhutaan paljon jonkinlaisesta haikuhetkestä, välähdyksestä. Alkuperäinen tarkka havainto ja aito tunne ovat minulle tärkeitä. Usein muistan täsmälleen haikuhetken paikan ja tunnelman. Hyvässä haikuhetkessä on leikkiä, lapsen viattomuutta.

Vihreä viittani - My Green Cape on jo toinen Rossilahden julkaisema runoteos, ensimmäinen on nimeltään Kivi virrassa - A Stone in a River. Tässä nyt lukemassani kirjassa on paljon vuodenaikarunoja ja hieman myös uskonnollisvivahteista kuvastoa. Se ei niin koskettanut minua, mutta luontorunoista moni oli minusta tavoittanut hetken ja/tai tunnelman hienosti muutamalla sanalla.

Hilpeä tuuli -

sinne tänne taipuvat

puheliaat puut

Merry-go-round wind

bending to-and-fro

talkative trees

Kirjan lopusta selvisi, että Rossilahti on menestynyt kansainvälisissä haikukilpailuissa. Esimerkiksi isoäidin mustikkapiirakasta kertova haiku on saanut kunniamaininnan World Haiku Competitionissa vuonna 2007:

Granny's fingertips

blue blue - blueberry-pie blues

from the kitchen

Hienoa ja sellaista, että tällaisesta soisi kuulevan muutenkin kuin sattumalta. Rossilahden kirja tuli vastaani ihan vahingossa Akateemisessa jo kesällä ja vasta nyt, kun todella paneuduin siihen lyriikkakurssin ansiosta, huomasin teoksen lopussa olevan palkinto- ja kunniamainintaluettelon. Niistä selvisi sekin, että on olemassa World Haiku Review -lehti. Pitäisiköhän tilata? ;)

Tuskin - mutta haikueditorin kanta-asiakkaaksi olen jo ryhtynyt. Kurssilla saamani vinkin mukaan osasin etsiä netistä Teppo Pihlajamäen nettisivut, joilla on paljon yleistä haiku- ja tankatietoa sekä erinomainen tavutumpeloitsijan työkalu: haikueditori. Se näyttää, miten runon tavut jakautuvat ja kertoo, täyttyvätkö haikun tai tankan ehdot. (Jos eivät, editori on hyvin kannustava: "Runosi, joskin hieno, ei ole haiku eikä tanka."). Pihlajamäen sivuilta löytyy tietoa myös suomen kielen tavutussäännöistä. Luulin hallitsevani ne, mutta sen verran usein editori on minulle huomauttanut runosistani, etten ehkä hallitsekaan.

Uusi tieto sekin. Lyriikkakurssi jatkuu taas huomenna - ties kuinka uudistunut sitten olenkaan.

Riitta Rossilahti: Vihreä viittani - My Green Cape. Haikuja ja Tankoja - Haiku & Tanka Poems. Julkaisija Riitta Rossilahti 2010, taitto ja paino Kopijyvä Oy, kansi ja piirrokset Sanna Myrttinen.

Vihreä viittani BookPlussassa

Muistikuvia Minna Canthista

2011-10-19T08:31:00.000+03:00

Keruumainostaja täällä taas, hei! Sunnuntai-Hesarista sattui silmiini pieni ilmoitus, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää kaikenlaista tietoa Minna Canthista. Muistikuvia Minna Canthista -keruulla haetaan suoraan Canthiin liittyvää aineistoa, kuten kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä, mutta myös kokemuksia Canthin taiteesta.

Olen lukenut muutaman Canthin teoksen, jotkut moneen kertaankin, ja arvostan kovasti niiden tarkkanäköisyyttä ja ajattomuutta, vaikuttavuutta - samoin kuin Canthin muuta, ei-kirjallista työtä. Joskus vielä luen Minna Canthin elämäkerran, ajatuksella.

Kuitenkin minulla on vain yksi selkeä Canthin tuotantoon liittyvä muisto, jonka olen saattanut joskus kertoakin. Olin ystäväni kanssa katsomassa Papin perhe -näytelmää. Puhuimme etukäteen, että tarina on hieno mutta ahdistava; perhepiirin vallankäyttö on aina julmaa. No, siinä missä me ystäväni kanssa katsoimme vakavina ja ahdistuneina näytelmää, kaikki muut nauroivat jatkuvasti. Esityksen jälkeen olimme hämmentyneitä. Päätimme, että muut eivät olleet tuttuja tekstin kanssa etukäteen ja nauru oli vastareaktio sen viiltävyydelle. Lisäksi katsomossa oli paljon nuoria, ja nuoruuteen kuuluu nauraa silloin, kun ei muuta osaa.

Se siitä. Lisätietoa Muistikuvia Minna Canth -keruusta löytyy täältä. Kannattaa kurkata myös SKS:n yleiselle keruusivulle, jossa on tietoa tämänhetkisistä ja äskettäin päättyneitä keruista. Aiheita on Arto Melleristä lastentarha- ja erokokemuksiin, eläinlääkärin työstä saunomiseen ja kuu-uskomuksiin sekä suomalaiseen hiljaisuuteen. Pitäisiköhän itsekin joskus osallistua johonkin keruuseen eikä vain intoilla niistä blogissa?

Aikuisten satuja?

2011-10-18T09:44:00.000+03:00

Skarpit, ajan tasalla olevat bloggarikollegat ovat saaneet minutkin huomaamaan, että tänään on Satupäivä. Se on hienoa. Paitsi että joka päivä pitäisi olla satujen päivä, se tekisi meille hyvää.

Aloin miettiä, mitkä ovat satuja, jotka sopivat myös aikuisille tai ovat jopa ensisijaisesti aikuisille kirjoitettuja. Useinhan "aikuisten sadusta" puhutaan rakkausromaanin tai -elokuvan kohdalla, mutta kaipaan nyt ideoita ihan oikeista saduista.

Omat ehdotukseni ovat:

Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita.
Olen lukenut tämän pienen kirjasen itse, blogiaikanakin, mutten saanut kirjoitettua siitä. Siinä oli kuitenkin traagisia ja moniselittelisiä kertomuksia, aikuisten makuun olevia satuja. Olen maininnut kirjan Lukukirjan esittelyssä ja siteerannut sitä: "Wildellä todellakin on hyppysissään liikuttamisen taito. Saduissa on myös silmäniskuja aikuislukijoille."

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
Tämän tuntevat kaikki ja tätä lukevat lapsetkin, tai ainakin katsovat kauniita kuvia. Mielestäni Pikku Prinssi on kuitenkin enemmän aikuisten tarina, tai ainakin aikuinen ymmärtää siitä suuria, tärkeitä teemoja. Aloin taannoin lukea tätä alkukielellä eli ranskaksi, suosittelen! Minulla oli lapsuudesta mielikuva, ettei Pikku Prinssi ole kovin kiinnostava, mutta ranskaksi se on täydellinen. Samanaikaisesti tyylikäs ja hassu ranskan kieli sopii satuihin.

Tove Jansson: Muumit
Jottei menisi ihan prinsseilyksi, ehdotan vielä Muumilaakson asukkaiden seuraan siirtymistä. Muumit ovat osa yleissivistystä eikä Tove Jansson edes kirjoittanut kaikkia Muumi-romaaneja lapsille, vaan ensisijaisesti aikuisille. Aikuinen lukija voisi aloittaa vaikka Muumipapasta ja merestä. Tai mistä vain - olen varma, että jokainen löytää Muumeista tuttuja hahmoja ja ajatuksia, kokee niitä lukiessaan iloa, surua ja oivalluksia.

Muiden kuin varsinaisten satujen puolelta mieleeni tulevat Leena Krohnin merkilliset ja viisaat teokset, samoin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Näissä teoksissa on sadun elementtejä ja satumainen tunnelma, joskin ne ovat paljon muutakin kuin satuja. Ulkomaisista vinkkaan klassikon, E. T. A. Hoffmannin tuotannon (esim. Kultainen malja - satu uudelta ajalta). Nykykertojista hulvattoman Dan Rhodesin rakkaustarinoissa on paikoin jotain hyvin samaa kuin Hoffmannin tarinoissa.

Vielä: Katja Lumiomena-blogista lanseerasi juuri erittäin kannatettavan satuhaasteen. Osallistukaa!

Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me

2011-10-17T14:40:00.002+03:00

Kuva luvusta "Rakennetaan".

Joskus vastaan sattuu sellainen kirja, että se kiilaa jonossa kaikkien muiden, keskeneräistenkin, ohi. Minulla on tällä hetkellä monta sellaista kirjaa, kiitos lyriikkakurssin. Olen saanut niin paljon vapaaehtoisesti ja ihan määräyksestäkin luettavia kirjavinkkejä, että pyhitän niille ainakin tämän viikon, ehkä seuraavankin. Kyllä ne syksyn uutuuskirjat odottavat.

Venny Soldan-Brofeldtin teoksesta Merimajamme ja me en olisi varmasti kuullutkaan, ellei kirjoituskurssimme olisi vieraillut Järvenpään taidemuseossa ja jo menneessä Sanoin, kuvin, elein -näyttelyssä. Siellä oli vitriinissä tämä Juhani Ahon taiteilijapuolison Vennyn kirjoittama ja kuvittama harvinaisuus, ja ilokseni sen saattoi lainata kirjastostakin.

Kuvateksti: Ellei valokuvauskone olisi aina ollut mukana,

miten olisi saatu kuvia tähän kirjaan?

Tiesin jo johdantotekstistä, että tämä on minun kirjani:

JOHDANNOKSI
Perhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani Aho -kirjailija, minä - maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi apulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme asettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa sen kodiksemme. Hyvinkin pian alkoi tämä villi, mutta ystävällinen saari tuntua kodilta enemmän kuin mikään muu paikka, vaikkakin vietimme siellä vain lyhyet kesät. Elämä saarella tuntui usein niin täydelliseltä, että ajatus: tässä on kaiken huippu, tähän kaiken täytyy loppua - välittömästi tuli mieleen. Mutta, ihme kyllä, seuraavana kesänä saattoi tulla vieläkin parempaa, vaikkakaan ei milloinkaan aivan samalla tavallla.

Soldan-Brofeldt onnistuu minusta kertomaan johdantopuheensa alussa kaiken oleellisen tästä viehättävän nostalgisesta kirjasta. Tässä ei tapahtu suuria - ja kuitenkin, meren, luonnon ja mökkien ystävälle tässä tapahtuu kaikki tärkeä. Kirjailija kertoo selkeästi mutta hyvin neutraalisti, sellaisella ylöskirjaavalla päiväkirjatyylillä, miten perhe päätyi vuokraamaan merenrantatontin Porkkalan tienoilta ja asettumaan sinne. Aluksi tarkoituksena ei ollut rakentaa minkäänlaista mökkiä tai huvilaa, vaan perhe ajatteli vuokrata kesähuoneiston läheisestä kylästä ja käyttää omaa niemeään, Toskaa, retkeilyyn, kalastamiseen ja myös taiteilijan luontoateljeena. Lopulta niemelle kuitenkin kohosi itse rakennettu talo - tai oikeammin kätkeytyi, koska rakennuksesta tuli pieni ja vaatimaton ja sen paikaksi valittiin tarkoituksella suojainen piilo:

Tiesimme, että saaristolainen välittää varsin vähän näköalasta. Hänen tupansa ei ole rannalla, kuten herrasväen huvilat. Tuulensuoja on tärkein. Sen periaatteen mukaan mekin!
Viimein asia oli selvä. Itäisellä vuorella oli paikka, - kuivalla hiekalla, kallioiden kätkössä ja metsän suojassa. Sinne eivät tuulet miltään puolelta päässeet suoraan, mutta aurinko kyllä. Harppaus vain vuorelle, ja aava meri oli edessä.

Huonekalutkin tehtiin itse ja ilmeisesti niistä tuli varsin pelkistettyjä mutta sitäkin kestävämpiä. Perhe käyttää kesälomailustaan nimitystä "kenttäelämä": öljylamppua ei käytetä, ei juuri vaatteitakaan, peseytyminen tapahtuu meressä, ravinto on pääasiallisesti kalaa.

Merimajamme ja me olisi täydellinen kesäkirja, mutta nautin näistä saaristolaiselämän kuvauksista näin syksylläkin. Kirja oli hyvin nostalginen ja sympaattinen, rauhoittavaa luettavaa. Se, ken odottaa suuria paljastuksia Juhani Ahosta ja hänen läheisistään joutuu tosin pettymään. Tekijä toteaa heti alussa, että "oikeastaan ei ole tärkeää, että juuri me esiinnymme niminemme, kaikkinemme, koska itse saari on kertomuksen aiheena". Nimien muuttaminen "todellisuuskuvauksessa" olisi kuitenkin ollut hänestä perusteetonta.

Tässä on samaa viehätysvoimaa kuin Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän teoksessa Haru, eräs saari. Ikävä kyllä kirjoja yhdistää sekin, ettei niitä löydä enää edes antikvariaateista. Jos jotain kirjoja kohtaan tunnen suurta omistamisen himoa, niin juuri tällaisia ajattomia aarteita kohtana, mutta minkäs teet. Jos voitan lotossa, palkkaan sujuvakielisen kirja-agentin neuvottelemaan perikuntien kanssa ja alan kustantaa näköispainoksia näistä harvinaisuuksista, jotka ovat muuten vaarassa kadota nykylukijoilta.

Kaikki kuvat ja tekstilainaukset teoksesta
Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me. Wsoy, 1930

Tunnustan (mm. laiskuuteni)

2011-10-15T18:27:00.001+03:00

Kiitos tunnustuksista, joita tämäkin blogi on saanut kanssabloggareilta! En halua yhtään väheksyä niitä, mutta tunnustan ja myönnän, että olen ehkä maailman laiskin ja huonoin vastaamaan erilaisiin haasteisiin ja ketjukirjeisiin. Ja oikeisiin kirjeisiin. Olen usein harmistunut ja vihainenkin itselleni siitä, että ellen vastaa esim. sähköpostiviestiin heti, saattaa mennä päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia ennen kuin ryhdistäydyn. Silti saatan ajatella viestin lähettäjää monta kertaa päivässä ja kirjoittaa hänelle ajatuksissani kirjettä; toivon ystävieni tietävän tämän. Ja jos blogia voisi päivittää ajatuksen voimalla, olisin varmaan tunnustanut täälläkin jo mitä.

Tämän tunnustettuani ajattelin tehdä kahdeksan tunnustusta minusta kirjoittajana ja lukijana. Nyt on liikkeellä monenlaisia haasteita, mutta yleensä niihin on kuulunut kahdeksan paljastettavaa asiaa. Aloitetaan niistä.

1. Olen aina ollut nopea kirjoittaja, mutta ennen blogia en osannut kirjoittaa mitään suoraan tietokoneella. Siis mitään, en töissä enkä vapaalla. (Pitää kuitenkin huomauttaa, että en sentään kirjoittanut kauppalistaa Exceliin; niinkin tietoteknisia ihmisiä kuuluu lähipiirini, että excelöivät kaiken.) Nykyisin en osaa luonnostella käsin vaan kirjoitan kaiken suoraan koneella, kiitos blogieni tuoman kirjoitusrutiinin. Tästä olen ollut etenkin töissä hyvin iloinen. Säästyy aikaa, vaivaa ja paperia.

2. Nopeus ilmenee myös hutilointina tai ainakin kärsimättömyytenä. Olen teksteistäni usein sitä mieltä, että kerralla tuli valmista. En aina edes lue tuotoksiani läpi ennen kuin siirrän ne eteenpäin joko töissä tai blogimaailmassa. Kenties olette huomanneet. Tunnustan, että joskus teksteistäni puuttuu sanoja, kun olen kirjoittanut ne niin vauhdilla.

3. Luen kaunokirjallisuutta yleensä n. 60-100 sivua tunnissa. Yhteen kirjaan ei mene siis kovin montaa tuntia. Toisaalta Alastalon saliin meni monta kuukautta. Ja toisaalta usein minusta tuntuu, että saisin kirjoista enemmän irti, jos malttaisin lukea hitaammin. En vain osaa enkä malta. Luen kuitenkin kiinnostavat kirjat pariin tai useampaankin kertaan.

4. Luen paljon, mutta en ole vuorotteluvapaani aikana lukenut sen enempää kuin ennenkään. Se on hieman hämmästyttänyt minua. Kuvittelin, etten tekisi muuta kuin lukisin, mutta en taidakaan olla ihan ympärivuorokautinen lukutoukka edes silloin kuin saisin.

5. Osasyynä edellä mainittuun on tänä syksynä alkanut luovan kirjoittamisen opiskelu. Koen muiden tekstien häiritsevän omaa kirjoittamistani. Jotta saisin esim. runoja aikaiseksi, minun on saatava vain olla ja ajatella tekstejä ja kirjoittamista yleisesti. Silloin kun yritän itse kirjoittaa, en oikein pysty syventymään muiden teksteihin.

6. Parasta kirjoitusinnoitusta saan luonnosta ja toisaalta ihmisvilinästä, muita ihmisiä salaa tarkkailemalla. Luonnossa liikkuessa mieleeni alkaa ponnahdella runon aihioita, joista huomaa, että olen lukenut Risto Rasani, mutta en ole Rasa. Suhtaudun jännityksensekaisella innolla opintoihini kuuluvaan lyriikkakurssiin. Ennakkotehtävänä ei ollut runojen kirjoittamista, mutta olen kirjoittanut omia runojani puhtaaksi, kurssille mukaan tulostettavaksi. En tiedä, uskallanko viedä niitä sinne.

7. Kirjablogini myötä olen alkanut keskustella kirjoista enemmän myös ei-bloggaavien lukevien ihmisten kanssa. Siitä olen todella iloinen. Vaikka lapsuudenperheessäni on aina luettu, on hauskaa, että nykyisin vanhempani lainaavat minulta kirjoja blogistani saamien vinkkien perusteella tai toisaalta tuovat minulle kirjoja, joiden arvelevat kiinnostavan minua. Arvelen, että me kaikki kolme olemme laajentaneet viime vuosina lukemistoamme.

8. Vaikka bloggaus on minusta kiva ja tärkeä harrastus ja päivitän varsinkin tätä kirjablogia melkein päivittäin, olen yrittänyt tietoisesti vältellä jatkuvaa koneella roikkumista viime aikoina. Jos olen lukijasi, luen kyllä postauksesi, mutta olen päättänyt, ettei minun pidä enkä suorastaan saa kommentoida kaikkia blogitekstejä. Teen senkin vain telepaattisesti. ;) Puolivuotisen vapaani tarkoitus ei ollut kuitenkaan bloggailla ja olen hyvin tietoinen, että ellei pidä varaansa, voisi kadota kokonaan blogimaailmaan. Jossain vaiheessa vapaatani yritän muuten kadota netittömälle mökille viikoksi tai kahdeksi. Mitäköhän siitä seuraa? Vieroitusoireita?

Tunnustan lopuksi vielä senkin, etten ole lainkaan kärryillä, kuka blogikollegoista on jo saanut tunnustuksen. Osoitan kuitenkin tunnustuksieni kohdan 8 kaikille kirjabloggaajille (koska nyt ollana kirjablogissa, seuraan kyllä muunkin aihealueen blogeja). Kiitos hyvistä blogeista ja aina kiinnostavasta, virkistävästä blogiyhteisöstä!

Tietokirjailija etsii toisia naisia

2011-10-14T09:42:00.000+03:00

Sain yhteydenoton tietokirjailijalta, YTT Arja Mäkiseltä. Hänen seuraava kirjansa käsittelee toisia naisia, siis naisia, joilla on suhde varattuun mieheen tai naiseen. Mäkiselle voi kirjoittaa kokemuksistaan vapaamuotoisesti ja anonyymisti; lisätietoja kirjahankkeesta ja kirjailijan yhteystiedot löydät täältä, Kirjapajan sivuilta.

Mäkinen kertoi levittävänsä aineistopyyntöä netin kautta. Tietoa kirjahankkeesta saa jakaa vapaasti eteenpäin blogeissa, keskustelupalstoilla, Facebookissa jne. Mitä mieltä olette? Minusta tuollainen aineistonkeruu- tai ainakin haastateltavien etsimistapa on hyvä. Netti on tehokas ja nopea, nykyaikainen väline. Netissä on myös helpompi tarttua tuollaiseen haastattelupyyntöön kuin oikeassa elämässä, koska kokemuksistaan voi kertoa halutessaan aivan nimettömänä. Silloin vastaamisen asenne on aivan toinen kuin jos saisi sähköpostia tyyliin "Hei, kuulin yhteiseltä ystävältämme, että olet salaisessa suhteessa. Kertoisitko lisää?". Ja toisaalta, vaikka kirjantekoon osallistuminen olisi kuinka helppoa, en jaksa uskoa, että kukaan lähtisi keksimään huikeita kolmiodraamoja vain saadakseen mahdollisesti tarinansa tietokirjaan. Sitä paitsi kokenut tutkija varmasti näkee, millainen aineisto on aitoa ja muutenkin tarkistaa lähteensä jne.

Ja Arja Mäkinen on kokenut tutkija. Kuulin itse hänen teoksistaan, kun niihin oli viitattu kirjassa Hullu akka! Innostuin lainaamaan Mäkisen teokset Meidän kesken - naisten ystävyyssuhteiden arkea sekä Vanhoja piikoja ja vapaita naisia. Molemmat jäivät aikataulullisista syistä kesken, en siis saanut luettua niitä kirjaston laina-ajan puitteissa, mutta kirjasin kuitenkin vaikutelmiani ylös. Ne olivat hyviä vaikutelmia. Toivotan siis tutkijalle onnea aineistonkeruuseen!

Christopher Ciccone: Siskoni on Madonna

2011-10-13T11:08:00.000+03:00

Siirrytään lapsuuden satutunnelmista tosielämän tuhkimotarinoihin eli Madonnan elämäkertaan.

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että vaikka Madonna on maailman kuuluisimpia ihmisiä ja artisti, jonka uran muistan ihan ensimmäisestä läpimurtobiisistä lähtien, en haluaisi tavata häntä. Madonnan pikkuveljen - ja ohjaajan, pukijan, sisustussuunnittelijan, jokapaikanhöylän - Christopher Cicconen siskostaan kirjoittama kirja ei anna kuvaa kovinkaan sympaattisesta eikä helposti lähestyttävästä ihmisestä, vaan pikemminkin hyvin itsekeskeskeisestä tiukkiksesta, ärsyttävästä ja sosiaalisesti hankalasta ihmisestä.

Madonna ehdottaa että pelaamme hybridiversiota totuus ja tehtävästä, jossa ojennamme palavaa tulitikkua ympäriinsä, ja se kenen kädessä tikku on sen sammuessa, joutuu vastaamaan kysymykseen.
Kysymykset?
"Jos sinun pitäisi suudella jotakuta huoneessa, ketä suutelisit?"
"Kuka on huoneen kaunein ihminen?"
"Jos sinun pitäisi harrastaa seksiä jonkun huoneessa olevan kanssa, kenen kanssa harrastaisit?"
Kaikki vastaavat: "Madonna." "Madonna." "Madonna."
Paitsi minä: "John Enos." (s. 204)

Kirja alkaa sisarusten lapsuudesta ja loppuu vuoteen 2008. Tässä välissä Madonna on, kuten tunnettua, lähtenyt monilapsisen perheen maaseutukodista New Yorkiin, kiertänyt kapakoita ja esiintynyt kyseenalaisissa filmeissä tullakseen tunnetuksi, julkaissut ekat popkappaleensa ja niiden huomiota herättäneet videot, tullut siksi supertähdeksi, joka hän tänään on. Matka on ollut pitkä ja työteliäs, enkä ole varma, onko lopputuloksena onnellinen vain vain itsetyytyväinen tähti. Tai jopa tyytymätön tähti, sellainen jolle mikään ei riitä.

Madonnan uraa oli kiinnostava seurata, koska olen sen ikäinen, että hän on ensimmäisiä kuuntelemiani artisteja ja osaan etenkin hänen uransa alku-ajan kappaleet ihan ulkoa. Madonna on kuitenkin ollut niin paljon julkisuudessa, ettei elämäkerta tarjonnut juuri yllätyksiä hänen uransa suhteen. Kiinnostavinta olikin seurata sitä, miten Madonnan ja hänen veljensä suhde kehittyy.

Kirjan perusteella tuo sisaruussuhde ei ollut edes lapsena kovin lämmin ja myöhemmin siitä tulee varsinainen kuminauha: Madonna pompottelee veljeään mennen tullen ja tämä on vuoroin raivostunut, vuoroin huolissaan siskostaan. Kaikesta päähänpotkimisesta huolimatta veli uskoo, että hänen on kestettävä Madonnalta mitä vain: hän on ainoa ihminen, joka on pysynyt edes melko lähellä Madonnaa kaikki kuuluisuuden vuosikymmenet. Muu perhe tuntuu etääntyneen kuuluisasta jäsenestään lähes täysin, Madonnan miehet ja ystävät ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Veli on pysynyt, työkaverina ja jonkinlaisena ystävänäkin. Silti hänkin sanoo, ettei esim. tunne Madonnan lapsia lähes ollenkaan.

Pienemmässä mittakaavassa tällaista vallankäyttöä ja riippuvaisuutta voi esiintyä tavallisissakin perheissä, samoin parisuhteessa. Kirja olikin kiinnostavaa ja ahdistavaa luettavaa narsismin ja läheisriippuvaisuuden, jonkinlaisen oudon kieroonkasvaneisuuden kuvauksena. Veli tuntuu katkeralta ja Madonna kiittämättömältä, mutta suuren kuuluisuuden sijasta selitystä haetaan paljolti siitä, että sisarukset jäivät lapsena äidistään orvoiksi. Ainakin veli tuntuu etsivän äitiä melkein kaikesta, ehkä Madonnastakin.

Erääksi keskeiseksi teemaksi nousee myös seksuaalisuus. Kirjan kirjoittaja Christopher on homoseksuaali ja ensin ainoa, joka tietää asiasta, on Madonna. Aluksi Madonnan suosio perustuu pitkälti hänen asemaansa homoikonina, mutta lopulta Madonnan tiimissä ei ole enää lainkaan homotanssijoita ja hän elää "tyypillistä heteroelämää". Veli pohtii kirjan aikana monet kerrat, eikö Madonna muista enää, mikä merkitys homojen popkulttuurilla on ollut hänelle. Entä aidsiin kuolleet homoystävät, eikö heidän muistollaan ole merkitystä? Vastauksia ei saada, sillä sisarukset eivät koskaan keskustele syvällisesti. He eivät puhu myöskään Madonnan seksuaalisuudesta, mutta veli on varma, että hänen riettaat videonsa ja asemansa jonkinlaisena seksin papittarena ovat vain imagon luomista, teennäisiä rooleja.

Nopealukuinen ja näppärä kirja kaiken kaikkiaan. Luin sen heti Lionel Shriverin Jonnekin pois -teoksen jälkeen ja kirja olikin hyvä vastinpari sille. Amerikkalaista unelmaahan tässäkin tavoitellaan, ja ainakin taloudellisessa mielessä siinä onnistutaankin varsin hyvin. Suosittelen siis entisille tai nykyisille Madonna-faneille tai muuten vain popkulttuurista ja kuuluisuudesta tai toisaalta vain hankalista perhesuhteista kiinnostuneille! Kirjan suomentajalle joudun kuitenkin lähettämään terveisiä, että kuka-joka-sääntö kannattaisi kerrata. Joku/jotain-sanojen tilalla oli niin usein kuka/ketä, että paikoin ajattelin lukevani Madonnan elämäkertaa Turun murteella.

Christopher Ciccone ja Wendy Leigh (toim.): Siskoni on Madonna. (Life with my sister Madonna). Helsinki-kirjat, 2011. Suom. Jera Hänninen
Kustantajan kirjaesittely

Arkistojen aarteita: Tiuku ja Säde

2011-10-12T16:41:00.002+03:00

Eikö keijujen pitäisi olla aina sellaisia, että he ajattelisivat vain kukkia ja muuta herttaista?

Tämäpä sattui! Juuri kun tuli Valkoisen Kirahvin kanssa puhetta siitä, että minulla on jossain varaston perukoilla Onnelin ja Annelin innoittama romaanikäsikirjoitus - ainokaiseni, julkaisematon, noin 10-kesäisenä suurella antaumuksella kirjoitettu! - löysin äsken kaapista lehtiön, jossa on niin ikään käsikirjoitus, satu Tiuku ja Säde. En kiistä luoneeni tällaista, mutta en muista kirjoittamisesta mitään, joten siitä lienee aika kauan aikaa. Jotain kertonee sekin, että toisin kuin oman Onneli ja Anneli -versioni kohdalla, tämä käsikirjoitus on käsinkirjoitus. O ja A -tyyppisestä kässäristä tuli noin sataliuskainen ja hakkasin sen vanhalla rämisevällä kirjoituskoneella, mutta tämä Tiuku ja Säde on ehtaa lapsuusajan kamaa aina käsialaa myöten.

Ehta tämä on muutenkin: satujen ja tyttökirjojen vaikutteet näkyvät selvästi. Jo ensimmäisellä rivillä olevasta henkilölistasta voi päätellä, että kirjoittaja tuntee satujen traditiot. Kertomuksen henkilöiksi ilmoitetaan Tiuku, Säde, kuningas, kuningatar, Tähti, Kuu ja peikko.

Sadun alku kertoo, että Tiuku ja Säde ovat keijukaisprinsessoja. Kenellä muulla voisi olla kankeat siivet? (No, ehkä perhosella tai linnulla, mutta ala-asteminäni mielestä ne eivät varmastikaan olleet yhtä sadunarvoisia olentoja kuin keijut):

Säde heräsi. Hän katsoi rauhallisesti nukkuvaa siskoaan, Tiukua. Samassa Tiukukin heräsi. Hän suoristeli unen jäljiltä kankeita siipiään. Keijut toivottivat toisilleen hyvää huomenta ja odottivat sitten aamupalaansa nälkäisinä. He olivat prinsessoja, joilla oli ylellinen palvelu: He saivat joka päivä aamiaiseen vuoteeseen. Tämänpäiväiseen aamiaiseen kuului lautasellinen hedelmärahkaa, yksi marenki ja lasi appelsiinimehua. Tytöt nauttivat aamupalasta suunnattomasti. Syötyään he pukiva päälleen uudet, käytännölliset hameensa. He olivat nyt oikein sieviä.

Voi suunnaton sievyys! En ole ehkä maailman rempsein ja hurjin vieläkään, mutta olen sentään hieman reipastunut ja rämäpäistynyt noista ajoista. Tai ainakin minua kiiinnostaa nykyisin enemmän tuo käytännöllisyys kuin sievyys, oikeastaan kaikessa.

Vaan selittelyt sikseen. Tiuku ja Säde on oikea vanhan ajan tarina. Hopea-astioita kiillottava linnantonttu kertoo keijutytöille, että kuningaspari on lähtenyt valtiovierailulle Unimaahan. Yllättäen yksin jääneen tytöt lähtevät ratsastamaan (hevostalli oli niin hieno, että lattia oli keramiikkalaatoista tehty - hevospolot kuin liukkaalla jäällä!) hevosillaan, jotka ovat Tähti ja Kuu. He päätyvät kielletylle vuorelle ja joutuvat hurjan, karvaisen ja munanmuotoisen, kaameasti irvistävän peikon vangeiksi. Peikko jopa katkaiseen Tiu'un siiven!

Seuraa sydämen pamppailua, tukahdettuja kirkaisuja, hiipimistä ja vankina olevan keijun, jonka siipeä pakotti kovasti, suruissaan laulama laulu Laaksonen:

Oi, pieni sievä laaksonen
oot kaunis hohteessa tähtösten
Tahtoisin kävellä siellä luonasi,
Ratsastaa kauniilla niitylläsi,
Oi, tahtoisin syleillä sinua
laaksonen,
Oi, siellä onnellinen olisin,
onnellinen

Jatkosta ei puutu dramatiikkaa. Katkaistu siipi aiheuttaa pahan tulehduksen ja liikuntakyvyttömyyttä, mutta siskokeiju tarjoutuu kokeilemaan lentämistä siipivikainen selässään: On sama, onnistummeko me vai emme, mutta täällä (vankilassa) meillä ei ole mitään menetettävää. Lento päätyy lampeen, mutta limonaatia (!) lähistöllä juomassa ollut tonttu pelastaa hukkumaisillaan olevat keijut hetkeäkään epäröimättä.

Kaikki hyvin, loppu hyvin siis. Koska saduissa on kuitenkin oltava opetus, saavat keijutkin kuulla kunniansa vuoriretkestään. Hovilääkäri moittii tyttöjä: Me kaikki olimme hyvin huolestuneita, kun teidän hevosenne tulivat kotiin ilman teitä. Monet eivät saaneet unta ja keittäjä-Millie on itkenyt koko ajan. Sitten hän lastoittaa katkenneen siiven ja hoitaa järkytyksestä pyörtymiskohtauksen saanutta kuningatarta. Lopuksi valtakunnassa järjestetään suuret juhlat, pelastajatonttu saa hengenpelastuspalkinnoksi oman ullakkokerroksen ja hovilääkäri uuden vastaanottotilan. Keijuprinsessat kirjoittavat tervehdyksiä kansalle.

Klassinen kertomus. Ikävä kyllä en voi kehua, että olinpa lapsena omaperäinen kirjoittaja. Sen sijaan kadehdin muinaista satukirjailijaminääni: olen varmasti nauttinut siitä, että olen osannut kirjoittaa ihan oikean sadun. Muistan, että mitä aidompia kopioita kertomuksistani tuli, sen tyytyväisempi olin, koska osasin kirjoittaa kuten muutkin. Nyt aikuisena rima onkin hieman korkeammalla ja writer's block suurena uhkana, kun se toisten häpeämätön matkiminen ei tunnukaan enää niin loistavalta tavalta kirjoittaa.

Jossain suhteessa olen kyllä ollut Tiuku ja Säde -sadunkin kanssa omaperäinen. Tai laiska. Tai sittemmin sadun loppu on kadonnut. Nimittäin sen sijaan, että satu päättyisi toteamukseen "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", se päättyy melkoisen vauhdikkaasti:

Kuninkaan lähetit tulivat lähemmäksi ja antoivat ruokaa peikolle. Kun peikko söi valkoista leipää, tapahtui ihme: Peikko muuttui nuoreksi neidoksi!
- Mitä kummaa? Huusi Säde.

Ja sen pituinen se.

Nuori minäni tarjosi kyllä melko hauskan iltapäivän nykyminälleni. Olin aikonutkin bloggailla tänään kirjoittamisesta, mutta ihan aikuisen kirjoittamisen opiskelijan näkökulmasta. Se saa odottaa, sillä ei sitä joka päivä pääse tällaisen laatukirjallisuuden ääreen. Voi harmi, etten voi palata ajassa taaksepäin ja kannustaa nuorta minääni. Voisin vaikka huudahtaa keijuprinsessa Säteen tavoin: Jaetaan lisää palkkioita! Haluan antaa palkkioksi sinulle kokonaisen vaatekerran!

Onko muilla tallessa lapsuuden kirjoitelmia ja ovatko ne muillakin näin, ööö... genretietoisia ja odotuksenmukaisia? Entä kirjoittavatko nykykoululaiset ja jos, niin mitä?

Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta

2011-10-11T16:04:00.001+03:00

Löysin alkusyksystä Kirjatorin poistohyllystä aarteen, Pertti Niemisen pienen suuren runokirjan Maailma pitäisi aloittaa alusta. Kun näin teoksen, ajattelin heti iloisena ja ylpeänä kirjabloggareita. Tämä kirja on nimittäin minulle blogeista tuttu, ja sitä ei voi sanoa monesta runokirjasta. Mutta luetaan me runojakin, hyvä me!

Blogikirjoitusten perusteella osasin odottaa elämää ymmärtävää ja rauhallista kirjaa, helposti aukevaa mutta ajattoman viisasta. En pettynyt. Ja minäkin ihastuin.

Ensinnäkin tässäkin kirjassa oli paljon luontorunoja, ja niistähän minä pidän, silloinkin kun runon perussävy olisi hieman ankea.

Syyspäivän tasaus,
vuoden apein päivä:
valo katoaa katoamistaan.
Tänään putosi (miltei puun latvasta)
viimeinen valkea kuulas.

Useimmissa luontorunoissa ei kyllä ollut ankea sävy, vaan joissakin iloinen tai jopa jotenkin vekkulimainen. Oli hauskaa huomata, että arvostettu runoilija kertoo oravanpojista ja jopa lapsuuteni idolista, Risto Reippaasta!

Oravanpoika istui omenapuussa
keittiönikkunan takana
ja söi raakiletta oksalta.
"Saat kyllä vatsasi kipeäksi",
varoittelin. Väärin: olisi pitänyt
varoittaa pihan autoista.

***

Risto Reipas ja hänen ystävänsä
asuivat ennen
Seitsemän Peninkulman metsässä.

Minun puutarhaani mahtuu omenapuu,
mustaherukkapensas, ruusuangervo
ja seitsemän peninkulmaa
tuulta.

Luontorunojen ohella arvostin kirjan ihmiskuvaa. Siskonpojan ristiäiskorttiin valikoitui viikonloppuna ote Pessistä ja Illusiasta, mutta yhtä hyvin olisi voinut valikoitua vaikka tämä; tosin tämä taitaisi olla parempi elämänohje aikuisille kuin lapsille.

Mitä runollista lapsissa on?
Lapset, joita on pienestä pitäen
kohdeltu ihmisinä,
oppivat pitämään aikuisiakin ihmisinä.
He näkevät selkeästi,
tekevät tarkkoja havaintoja
ja ajattelevat kirkkaasti,
ovat realisteja.

Teoksen alussa oli elämänmakuisia ja koskettavia kuvia isovanhemmuudesta ja lapsenlapsista. Olen alkanut kiinnostua yhä enemmän "tekstirunoista", siis pienistä tarinamuotoisista runoista - en tiedä, miksi niitä virallisesti kutsutaan. Joka tapauksessa, esimerkiksi tämä pieni tuokio oli mielestäni hyvin aito:

Larisa oli oppinut kävelemään. Kerran Läntisellä rinteellä sattui
nokkonen hipaisemaan rannetta.
"Mikä kukka kirvelee?" kysyi hämmästynyt lapsi. Kun kerroin,
hän pysähtyi. Katsoin taakseni ja näin, kuinka hän kokeili kämmensyrjään kaikkien ruohojen nimiä.

Vielä yksi sitaatti. Blogikirjoituksissa on usein siteerattu teoksen nimikkorunoa ja nähty se jotenkin lohduttomana: maailma on epäonnistunut lapsenkin mielestä. Minä näen tämän kuitenkin vain aitona lapsuuden kuvauksena. Kun olin itse lapsi, ajattelin jatkuvasti, että maailma tai ainakin minun elämäni pitäisi aloittaa alusta. Syynä tähän ei ollut elämään pettyminen, vaan kirjojen lukeminen ja vilkas mielikuvitus. Ajattelin jatkuvasti, miten muuttaisin maailmaa, jos voisin palata silloisen nykytietoni kanssa taaksepäin ja tehdä kaiken uudestaan. Se oli vähän samanlaista haaveilua kuin se, että voisi kirjallisten hahmojen tavoin muuttua näkymättömäksi tai oppia lentämään.

MAURA, silloin 7

kirjoitti isoilla kirjaimilla
työpöytäni papereihin,
mitä ajatteli:
"Minun mielestäni
maailma pitäisi aloittaa alusta."

Mutta minun mielestäni maailma pitäisi aloittaa alusta sillä lailla, että useammat ihmiset lukisivat runoja!

Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta. Otava, 2009.
Kansi: Emmi Kyytsönen

P.S. En edelleenkään osaa arvioida tai analysoida runoja, mutta ehkei tarvitsekaan. Minusta taidokas, puhutteleva runo kertoo perusajatuksen tai -tunnelman ilman että runoa pitää sen enemmän lähteä ruotimaan. Luen kyllä mielelläni muiden runoanalyyseja ja -vaikutelmia, mutta pidätän itselläni oikeuden tarjota runoja lähinnä tunnelmapaloina.

Kysely kirjamessuista

2011-10-10T18:33:00.001+03:00

Helsingissä ja lähiseuduilla lokakuu on kirjamessukuukausi. Sen kunniaksi laitoin tuohon sivupalkkiin kirjamessukyselyn eli tämän blogin muistaakseni ensimmäisen gallupin. Tervetuloa klikkailemaan!

Minulle ensisijainen syy mennä kirjamessuille on aina esitysten kuunteleminen - teoriassa. Käytännössä tapaan tuttuja ja ostan (liikaa) kirjoja. Saa nähdä, miten tänä vuonna käy.

Kiehtovia satukirjoja

2011-10-10T10:29:00.000+03:00

Eilen oli suurien tunteiden päivä. Aamu alkoi suru-uutisella erään tärkeän kissan menehtymisestä ja päivä kului erään tärkeän pienen pojan ristiäisissä.

Kumpaankin tilanteeseen sopivat eläinsadut ja -lorut, ensimmäiseen lohduksi, toiseen iloksi.

Ristiäispoika sai meiltä lahjaksi teoksen Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta (Wsoy). Kirjan tekstejä yhdistää se, että ne ovat ihailemani Kirsi Kunnaksen suomentamia. Kuvituksesta vastaavat Riikka Jäntti, Anne Wasko ja Pia Westerholm. Hyvin vastaavatkin - ainakin minä, kahden virallisesti sinisen kissan omistaja, olin myyty jo kansikuvasta.

Kuvitus oli kauttaaltaan onnistunutta, sellaista, että aikuisenkin teki mieli jäädä oikein tutkimaan kuvia.

Ajankohtainen kysymys ja hieno toteutus. Sinä ystävä Maa, mihin meidät viet?

Tämä kirja vei kissajuttuihin ja muihin eläinseikkailuihin. Sieltä löytyi myös T. S. Eliotin Kissan nimi -runo, josta olen kirjoittanut jo aiemmin, suomennettuna. Harmittaa, etten tajunnut laittaa runoa itselleni ylös, mutta toisaalta tämä on kirja, jonka saatan hankkia myös omaan hyllyyni jossain vaiheessa.

Kaikki tarinat eivät liittyneen eläimiin eivätkä olleet yksinomaan lapsille sopivia kertomuksia. Ainakin kirjan nimiruno, Christina G. Rosettin kirjoittama ja siis Kirsi Kunnaksen suomentama, puhuttelee minusta aikuistakin - varmaan aivan eri lailla kuin lasta:

Kuka on nähnyt tuulen?
Minä en, ei kukaan.
Vaan oksien värisevän
olen nähnyt tuulen mukaan.

Kuka on nähnyt tuulen?
Sano, kuka, milloin?
Ei kukaan. Mutta kuulen
sen kulkevan puissa silloin.

Toinen erittäin kiinnostava satukirja, johon olen hiljattain törmännyt, on kokoomateos Kaiken maailman eläinsadut (toim. Katriina Kauppila, Otava 2011). Tämä ei ole ainakaan pelkästään lastenkirja! Minusta sadut kuuluvat yleissivistykseen, ja tämä kirja antaa hyvän läpileikkauksen tosiaankin kaiken maailman saduista. On Aisopoksen faabeleita, rakastettuja ja tunnettuja klassikkoja kaikkialta maailmasta, kansansatuja ja mikä kiinnostavinta, myös uusia suomalaisia satuja.

Ja kuvitus on tässäkin onnistunut - siitä pisteet Matti Pikkujämsälle.

Tunnetuimpien satujen kohdalla aikuista lukijaa ilahduttaa sekin, että kuvasta jo arvaa, mikä satu on kyseessä ja muistaa koko tarinan. Hauskaa ja nostalgista.

Kaikkein kiinnostavin osuus on kuitenkin kirjan lopussa: Meritähden rakkaus ja muita aikamme eläinsatuja. Nimikkotarina Meritähden rakkaus on Eeva Tikkaa, ja muuten osiosta löytyy esim. Kari Hotakaisen ja Hannele Huovin kirjoittamia satuja. Houkuttelevaa! En ole oikein perehtynyt kotimaisiin nykysatuihin kuin Leena Laulajaisen yhden ansiokkaan satukirjan verran, mutta kiinnostaisi kyllä perehtyä. Lupaankin lukea tämän nykysatuosion vielä ihan ajatuksen kanssa ja palata siihen vielä tarkemmin.

Nyt kuitenkin toivottelen kaikille hyvää Aleksis Kiven päivää sekä suomalaisen kirjallisuuden päivää. Lukekaa tänään jotain kotimaista! (Tai keskustelkaa kotimaisesta: Lukupiirissä alkaa tänään Juhani Aho -keskustelu.)

P.S. Kiitos, blogi on saanut parikin tunnustusta. Palaan niihin lähiaikoina. Olen ollut kelvottoman laiska tunnustuksiin vastaaja ja muutenkin vähän huono koneen ääressä istuja viime aikoina, mutta lupaan pitää tunnustuspäivän tämän viikon aikana.

Runohaaste: Risto Rasan syksy

2011-10-08T10:52:00.000+03:00

Kirkkaana syysaamuna,

kun vain kuura enää pitää lehtiä puissa,

haluan irrota

- auringon napsaisemana.

Voiko runohaasteen muuttaa Risto Rasa -haasteeksi? Mielestäni kaikkien kannattaisi lukea hieman Rasaa. Hänen runonsa saattavat ensiksi vaikuttaa liiankin simppeleiltä ja lapsellisiltakin, mutta jotain taikaa niissä on: harva osaa kiteyttää kokonaisen hetken tai tunteen pariin sanaan. Kokeilkaa itse, se on yllättävän vaikeaa! Ostin juuri Tuhat purjetta, kootut runot -teoksen pokkarinakin, että saan vapaasti sotkea kirjaa. Kovakantiseen en raaaski tehdä merkintöjä ja pokkari kulkee kätevästi mukana - myös pian alkavalle lyriikkakurssille, jossa ilokseni kuulemma käsitellään Rasaa.

Syysaurinkoisen lauantaiaamun kunniaksi poimin Tuhat purjetta -kokoelman loppupuolelta muutaman syksyrunon.

Kasvihuoneen lasit on nostettu nojalleen
puutarhan muuria vasten.
Ruudut kuvastavat maisemaa kuin lautasjäät,
jotka syysmyrsky on ahtanut rantaan.

***

Sade sulkee suomut,
neulaset tiukkuvat.
Kylällinen kantosieniä
kuuntelee varjot auki
tiaisen sadepuhetta
taulakäävän markiisin alta.

***
Puuruska, maaruska, maamaatuskan syystuska.

Päivä lyhenee.
Puun kämmenten välissä
hehkuu jo syksy,
vaahteranlehtipiiippu,
kopassa ruskan värit.

Rasan runopokkarin takakannessa siteerataan Maaseudun Tulevaisuutta: "Kiireisessä ajassa Risto Rasan runous tarjoutuu levähdyspenkiksi."

Olen samaa mieltä. Ja nyt menen levähtämään tuonne oikeaan syysluontoon, nauttimaan runotunnelmista livenä.

Risto Rasa: Tuhat purjetta, kootut runot. Otava, Seven pokkarit, 2010.
Kustantamon kirjaesittely

Onnelliset turkulaiset! Eli Kirjaston kissat -sarjakuva

2011-10-05T18:39:00.000+03:00

Kirjastonkissat.fi

Mä haluun muuttaa Turkuun! Tai ainakin tilata Turun Sanomat. Tai vähintään alkaa vierailla säännöllisesti Kirjastonkissat-sivustolla.

Syy tähän intoiluun on eilen Akateemisesta kirjakaupasta löytynyt Kirjaston kissat -sarjakuva-albumi. Menin Akateemiseen ihan muissa asioissa, erästä kirjalahjaa hankkimaan, mutta arvatenkin sorruin haahuilemaan ympäriinsä ja osuin sarjispuolellekin.

Kirjaston kissat on Antti Hopian ja Nina Laakon sarjakuva, jota on julkaistu Turun Sanomissa ja vuosien ajan, ja sarjakuva-albumejakin on ilmestynyt käsittääkseni neljä. Hankin tuon nelososan, Eräänlaista ystävyyttä, koska minusta se jos mikä kuului sarjakuvainnoituksen saaneelle kissakirjojen keräilijälle (minusta aika moni teos jos mikä kuuluu minulle milloin mistäkin syystä). Ajattelin etsiä Kirjaston kissojen aiempia osia Helsingin kirjamessuilta.

Nämä esimerkit on napattu tuolta Kirjaston kissojen nettisivuilta.

Tuo hankkimani albumi tuntuu olevan hyvin samaa tyyliä, sellaisia mutkattomia ja hauskoja strippejä, jotka sopivatkin hyvin sanomalehteen. Kaikissa stripeissä seikkailee kissoja, mutta kaikki tarinat eivät liity kovin tiukasti kirjoihin tai kirjastoon. Onneksi monet sentään, ja jo vuorosanat hymyilyttävät. Tässä pari keskustelua Eräänlaista ystävyyttä -albumista:

- Oletko lukenut kaikki nämä kirjat?

- Umberto Ecolta on kuulemma tapana kysyä tuota samaa.

- Tiedätkö, mitä hän vastaa?

- No.

- Voi, ei täällä ole kaikkia niitä kirjoja, jotka olen lukenut. Näkisit vain, kuinka suuri kirjasto niistä syntyisi.

- Ensin hän oli viehättynyt, kun olin lukenut niin paljon.

- Sitten hän tuli mustasukkaiseksi kaikille kirjoilleni.

- Lopulta hän jätti minut löytämänsä kirjan vuoksi.

Tekstit Antti Hopia, piirrokset Nina Laakko: Eräänlaista ystävyyttä. Kirjaston kissat 4. Utopia 1516, v. 2010.

Kirjakerho nuorille

2011-10-04T19:21:00.001+03:00

Olen ollut PEKKin eli Pienen esikoiskirjakerhon toimintaan niin tyytyväinen, että haluan heti kertoa kirjakerhon jäsenkirjeestä tänään huomaamani asian: aikuisten esikoiskirjakerholle on tulossa "sisarkerho", nuorten kirjakerho KNKK.

Nuorten kirjakerholla on jo kotisivut, jossa kerrotaan kerhon toiminnasta tarkemmin (kerhossa on ikä- ja sukupuolikategoriat). Lisäksi kerhosivuilla esitetään tärkeä ja mielenkiintoinen kysymys: miten saada nuori lukemaan? Mitä mieltä olette, voiko kirjoja kaihtavan nuoren houkutella lukemaan vaikkapa antamalla hänelle kirjakerhojäsenyyden lahjaksi?

Olen varma, että minua harmittaisi, jos lähipiirissäni olisi teini, joka ei lukisi ollenkaan. Tällä hetkellä minua harmittaa kuitenkin enemmän se, että en tunne teiniä, jonka voisin altistaa nuorten omalle kirjakerholle. Haluaisin ainakin kuulla, mitä mieltä kirjoja kaihtava olisi, jos alkaisi saada automaattisesti kirjalahjoja. Toivottavasti se ei tuntuisi yhtä kauhealta kuin se, että sai lapsena joskus ymmärtämättömiltä tädeiltä karkin sijasta hedelmiä herkuiksi ja vaikka villasukkia lahjaksi. Vaikka kannattaisi se silti - nykyisin villasukat ovat minusta lahjojen parhaimmistoa heti kirjojen jälkeen.

Lionel Shriver: Jonnekin pois

2011-10-03T09:46:00.001+03:00

Jos olisin kirjailija, haluaisin kirjoittaa kuten Lionel Shriver. Sokeeraavaa Poikani Keviniä lukuun ottamatta hänen kirjoissaan on pääsääntöisesti yllättävän tavallisia ihmisiä ja aiheita, eikä Shriver kirjoita henkilöhahmoistaan rakastavasti. Päinvastoin, hän piirtää kuvitteellisista ihmisistä totuudenmukaisen ja jopa niin inhorealistisen kuvan, että ne tulevat eläviksi ja pysyvät mielessä silloinkin, kun ei lue kirjaa. Näin myös Shriverin uusimman kohdalla: vaikka laitoin kirjan välillä pois, sen hahmot eivät lähteneet jonnekin pois mielestäni.

Jonnekin pois kertoo kahdesta melko tavanomaisesta newyorkilaisperheestä. Tarinan keskiössä on Shepherd, viisikymppinen remonttimies, joka on ikänsä haaveillut siitä, että tarpeeksi rahaa (ja rohkeutta) kerätttyään voisi hylätä amerikkalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan ja häipyä loppuelämäksi jonnekin halpaan paikkaan, kenties jonnekin kehitysmaahan. Kukapa ei joskus unelmoisi täysin uudesta alusta?

Shepherd on juuri valmiina toteuttamaan unelmansa vaikka yksin, ilman vaimoaan, teini-ikästä juroa poikaansa ja etäistä, muualla jo asuvaa opiskelijatytärtään, kun perhe saa tiedon vaimon syövästä. Alkaa uusi aika, joka on täynnä ennusteita ja hoitosuunnitelmia, toivoa ja kärsimystä, käytännön järjestelyjä ja rahanmenoa. Niin kuin elämässä tuppaa usein käymään, etenkin Shepherin iässä, myös Shepherdin isä sairastuu samaan syssyyn ja hänen hoitonsa ja asumusjärjestelynsä aiheuttavat omat kuvionsa - ja rahareikänsä. Kirja havainnollistaa pelottavan hyvin paitsi sairastumista myös amerikkalaista terveydenhoitojärjestelmää. Vaikka olisi sairausvakuutus, vakava sairaus vie kaiken. Jos joudut työttömäksi, joudut saman tien vararikkoon.

Luulen, että amerikkalaista lukijaa saattaa kiinnostaa tässä kirjassa juuri tuo amerikkalaisen terveydenhoidon ja muiden yhteiskunnan palvelujen ja rakenteiden kuvaaminen; Shepherdin naapurinmies on kaikesta vikaa löytävä kommenttiautomaatti, jonka Shriver antaa toimia äänitorvena monelle elämän ja yhteiskunnan epäkohdalle. Naapurillakaan ei ole helppoa, sillä hän tuntee alemmuutta vaimoaan kohtaan, on epätoivoinen lihavan teinihömppätyttönsä kanssa ja tuntee monenlaisia tunteita kuolemansairasta, monivammaista toista tytärtään kohtaan. Kirja on siis täynnä vaikeita teemoja - kärjistettyjä, mutta sellaisia, että ne saattavat kohdata melkein ketä tahansa.

Minusta kiinnostavinta ja koskettavinta tässä kirjassa oli Shepherdin vaimon Glynisin sairaus. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta näin läheisen ihmisen sairastumisesta, mutta luulen, että Shriver on kuvannut sairauden vaiheita ja etenkin sairauden aiheuttamia tunteita uskottavasti, ainakin hyvin koskettavasti.

Shriver pistää pohtimaan mm. sitä, saako kuolemansairaan puolison hylätä, jos oli juuri jättämässä hänet, kun hän sairastui. Pitääkö kuolevan pystyä puhumaan kuolemasta? Onko ihminen elänyt onnellisen elämän, vaikka hän olisi luopunut haaveistaan ja kuolisi nuorena? Pitääkö lapsiin olla läheiset suhteen? Voiko vakavasti sairaalla olla seksielämä? Saako sairas raivostua, voiko sairaalle suuttua tai valehdella? Ja, ennen kaikkea, onko länsimaisen lääketieteen tehtävä pitkittää elämää hinnalla millä hyvänsä vai voiko ihmisarvoinen elämä olla joskus jotain muuta kuin vain hoitoa hoidon perään, jos hoidot eivät enää tehoa? Minusta yksi kirjan koskettavimmista repliikeistä on Sepherdin vaimonsa lääkärille lausuma:

"Mutta ettekö te tajua, että kun 'ihailette' Glynisin taistelua, hän luulee että syytätte häntä, kun se osoittautuu turhaksi? Sen takia hän ei luovuta. Sen takia hänen kanssaan ei voi puhua... no, mistään." (s. 471)

Ensin en oikein ymmärtänyt, miten naapuriperheen tarina liittyi Shepherdin kertomukseen. Lopulta se tuli kaamealla tavalla selväksi - tässäkin kirjassa on sokeeraavat puolensa. Kirjassa oli myös epäuskottavia piirteitä ja etenkin loppu yllätti minut. Ajattelin kaiken sokkiaineiston ja epäuskottavien, moraalisesti kyseenalaistenkin, juonenkäänteiden kuitenkin vain alleviivaavan ensin nykyihmisen tuntemia ristiriitoja ja sitten sitä, että rankoista olosuhteista huolimatta kenen tahansa on mahdollista löytää rauhallinen mielentila ja toteuttaa unelmansa.

Se on aika iso mutta hyvä viesti kirjalle.

Shriverin uusin toi voimakkaasti mieleeni hänen teoksensa Syntymäpäivän jälkeen. Siinä näytettiin pelottavan kouriintuntuvasti, miten elämän pienillä, yksittäisillä valinnoilla voi olla suuret seuraukset. Jonnekin pois tuntui jatkavan samoja teemoja, mutta niin, että kyse ei ollut enää vain valinnoista. Elämän sattumat, asiat joihin emme voi itse ainakaan täysin vaikuttaa, voivat pistää kaiken aivan uusiksi.

Vaikuttavaa. Jään odottamaan Shriverin seuraavaa teosta.

Tekstinäyte - näin keskustelu jatkuu tuon yllä olevan Shepherdin repliikin jälkeen (s. 471):

"En ymmärrä, miksi hänen pitäisi 'luovuttaa'. Glynis... rouva Kracker saa rohkeutta sitkeydestään. Olen oppinut tuntemaan häntä sen verran, että kehottaisin teitä pitämään ennusteen omana tietonanne."

"Mikäpä siinä, uusi salaisuus entisten lisäksi", Shep sanoi nyrpeänä ja pudottautui takaisin tuolilleen. "Vaikkatämä on kyllä aika helvetin iso."

"Haluan vain, että hänen jäljellä oleva aikansa on mahdollisimman laadukasta. Että hän pysyy positiivisella mielellä."

"Mutta eikö hän muka huomaa, mitä hänen ruumiilleen tapahtuu?"

"Yllättävän harva huomaa. Kehotan silti ottamaan yhteyttä perheeseen ja ystäviin. Korostakaa heille, ettei kyse ole kuukausista vaan viikoista ja päivistä, eikä viimeistä käyntiä saa enää lykätä. Niin että he ehtivät jättää hyvästit."

"Mitä hyötyä hyvästeistä on, jos ei voi sanoa hyvästi?"

"Anteeksi kuinka?"

"Jos Glynisille ei saa kertoa, kukaan ei voi sanoa hyvästejä. En minäkään."

Lionel Shriver: Jonnekin pois. (So Much for That). Avain, 2011. Suom. Seppo Raudaskoski

Kustantamon kirjaesittely

Elo- ja syyskuun luetut

2011-09-29T17:39:00.001+03:00

Syksyn aikana olen tehnyt myös kirjataidetta.

Lähdimme viime kuunvaihteen tienoilla matkalle, ja niin jäivät elokuun luetut listaamatta. Nyt tulee siis kooste kahden kuukauden lukukokemuksista. Elokuun alku tuntuu kyllä kovin kaukaiselta, silloinhan oli vielä aivan hellekesä!

Aloitin elokuun tietokirjalla, Tiina Raevaaran koiran historiaa käsittelevällä teoksella Koiraksi ihmiselle. Sitä seurasi kiinnostava esikoisromaani, Marisha Rasi-Koskisen Katariina. Katariinan jännittävän kiehtovista, osin dekkarimaisistakin tunnelmista siirryin runojen pariin. Heidi Liehun Luumupuu kukkii, se muistelee sinua on kaunis ja haikea teos, mielestäni monenlaisille lukijoille ja monenlaisiin lukufiiliksiin sopiva.

Helmi Kekkosen esikoisromaani Valinta oli erittäin kaunis ja haikea sekin. Olin kirjaan hieman pettynyt, koska kaihomielisyytensä vastapainoksi se olisi mielestäni tarvinnut hieman särmää. Sittemmin olen lukenut tosin alkua Bo Carpelanin postuumisti julkaissusta uutuudesta Lehtiä syksyn arkistosta, ja Carpelanin taidokas, hiottu teksti toi mieleeni Helmi Kekkosen. Kyllä kuka tahansa, joka vertautuu Bo Carpelaniin, on todella lahjakas kirjoittaja! Palaan tähän asiaan vielä kun saan Carpelanin luettua. Se ei kuitenkaan tapahdu pian, sillä maistelen Carpelania hitaasi luku kerrallaan.

Siiri Enorannan Gisellen kuolema on ensisijaisesti nuortenromaani, mutta suosittelen sitä aikuisillekin. Kirjan ansiot ovat erityisesti kielenkäytössä. Totesin arviossani ja toistan yhä: Enorannasta kuullaan vielä!

Elokuun puolivälin tienoilla minulla oli Astrid Lindgren -teemaviikonloppu. Luin uudelleen lapsuuteni ja nuoruuteni suosikin, kirjeromaanin Riitta-Maija keventää sydäntään sekä Lindgrenin kuvaelämäkerran. Elämäkerrasta sain tietoa siitä, mitä Lindgren ajatteli itse Veljeni Leijonamielestä, joka oli minulle aikuisena ristiriitainen lukukokemus. Kirjoitin Lindgrenin kirjoista yhteisen jutun.

Seuraavaksi toteutin pitkäaikaisen suunnitelmani ja aloin tutustua Pentti Saarikosken runoihin. Ihastuin ja kiinnostuin todella, mutta sittemmin menin ja hukkasin kirjan matkalla, joten kirja jäi kesken.

Kauhu-genreen tutustuminen ei onnistunut yhtä luontevasti, sillä Mia Wänskän Saattaja ei onnistunut pelottamaan minua. Elias Lönnrotin matkapäiväkirjaa Vaeltaja sen sijaan olisin lukenut mielelläni enemmänkin, ja toivonkin palaavani joskus tämän kirjan pariin.

Luin jo elokuun puolella Sabine Bermanin autismista ja merien suojelusta kertovan teoksen Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Kirja oli niin vaikuttava, etten saanut kirjoitettua siitä ennen kuin syyskuussa. Harvoin käy niin, että pitää sulatella lukukokemusta parikin viikkoa, ennen kuin tietää, mitä siitä sanoisi!

Bermanin tonnikalamaailmasta siirryin kissojen pariin. Sain kissakaunokirjallisuuskokoelmaani arvokkaan lisän, kun löysin T. S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Cats -teoksen ihan Akateemisen kirjakaupan nettikaupasta. Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaali perustuu tämän kirjan kissarunoihin.

Jarkko Tontin uutuus, Sali, taas vei aivan toisenlaiseen maailmaan: eduskunta-avustajan työhön, viikonloppuisän elämään, salitreenaukseen. Toisin sanoen tähän päivään. Tontti on taitava ajankuvaaja, kannattaa tutustua!

Huomaan tehneeni tänä syksynä hieman genre-kokeiluja, sillä luin myös todella pitkästä aikaa sarjakuva-albumin. Cyril Pedrosan Ekoloogiset oli minusta onnistunut sekä kuvien että tekstin puolesta - kumpi nyt kuuluukaan sarjiksissa huomioida ensimmäisenä? Itse huomasin, että painotin melkein liikaakin tekstejä ja välillä piti melkein muistuttaa itseä, että hei, tämä on sarjakuva. Pitää siis treenata sarjakuvien lukemista. Sarjiskiinnostus on joka tapauksessa syttynyt ja siitä olen iloinen.

Olin iloinen saadessani käsiini myös Pekka Hiltusen esikoisromaanin Vilpittömästi sinun. Vilpittömästivbiihdyin tämän Lontooseen sijoittuvan trillerin äärellä! Sittemmin huomasin olleeni suunnilleen täysin päinvastaista mieltä kirjasta kuin Hesarin kriitikko, mutta en peru puheitani. :)

Entä sitten runot! Liehu ja Saarikoski aloittivat, ja Aulikki Oksanen jatkoi. Tutustuin jokin aika sitten satunnaisella selailumenetelmällä Oksasen runo- ja lyhytproosateoksiin. Muita runoilijoita, joita olen tänä syksynä lukenut, ovat esim. Mirkka Rekola ja Kai Nieminen. Olen vähän kirjoitellutkin runoja, joten tämä on virallinen runosyksy.

Ihan nyt loppukuusta ihastuin kahteen tyystin erilaiseen kirjaan. Maria Jotunin Huojuva talo on realistinen klassikko, joka ei esittelyjä kaipaa. Olin lukenut teoksen ennenkin, ja lukiessa tapahtumat palautuivat mieleen, mutta se ei haitannut: ajattomat ja psykologisesti jopa pelottavan tarkkanäköiset tekstit kestävät lukemista, Huojuva talo on siitä hyvä esimerkki. Sen jälkeen oli kuitenkin miellyttävä lukea jotain aivan erilaista. Ranskalaisen surrealistin de Mardiarguesin Tyttö ja moottoripyörä houkutteli vauhdin hurmalla, rakkaudella ja erotiikalla, erikoisella kerronnalla ja rakenteella.

Nyt on kesken vaikka mitä! Huomaan pitkästä aikaa luisuneeni todella monen kirjan loukkuun. On satuja, historia-aiheinen tietokirja, Merete Mazzarellan lukemisesta kertova teos ja kaksi uunituoretta, kutkuttavaa houkutusta: Lionel Shriverin romaani Jonnekin pois, jota olen odottanut kauan, sekä Madonnan elämäkerta. Lisäksi kesken on yksi ranskalainen romaani, Sagania, ja kaksi ruotsalaista, Ekmania ja Fredrikssonia. Ai niin, myös Panu Rajalan Aho-elämäkertaa olen aloitellut.

Lukemisesta ei siis ole pulaa, päinvastoin. Koska en aio aloittaa yhtään uutta kirjaa enkä toisaalta varmaan lopettaakaan yhtään keskeneräistä ennen lokakuun ensimmäistä, julkaisen tämän yhteenvedon jo nyt. Huomaan muuten, että olen lukenut tavanomaista enemmän miesten kirjoittamia kirjoja, mikä on mielestäni tervetullutta vaihtelua lukemistooni.

Riittävätkö oman hyllyn kirjat?

2011-09-28T07:46:00.001+03:00

Ensimmäinen kvartaali vuorotteluvapaastani alkaa olla takana. Puolitoista kuukautta on mennyt tavallaan nopeasti ja toisaalta kestänyt todella kauan, sillä en ole ennen ollut näin kauan lomalla.

Kun jäin vapaalle, kerroin, että olin jossain vaiheessa ajatellut lukea tämän puolivuotiskauden aikana vain oman kirjahyllyni kirjoja, mutta en malta. No en todellakaan olekaan malttanut! En ole ostellut kirjoja viime viikkoina juurikaan, mutta kirjasto ja kaverien hyllyt ovat tulleet tutuiksi, ja jotain opuksia olen saanut muutenkin käsiini.

Kuitenkin täällä päivät omien kirjojen keskellä käkkiessäni olen alkanut taas miettiä, että ne raukat menevät hukkaan, kun niitä luetaan niin vähän. Meillä on reilut tuhat kirjaa ja varmaankin 10 % niistä on lukematta (joskus olin lukenut kaikki kirjahyllyni kirjat, käsittämätöntä). Huomattavasti yli kymmenesosa on kirjoja, jotka haluaisin lukea uudestaan. Muutenkin, vaikka ihastun usein uusiin kirjoihin ja seuraan kirja-alaa hyvin kiinnostuneena, olen yleensä hidas todella kiintymään kirjoihin ja tärkeimmät kirjani ovat pääosin klassikkoja tai ylipäätään vanhempaa kirjallisuutta. Ja ne löytyvät pitkälti omasta hyllystäni!

Pitäisikö siis unohtaa uudet houkutukset ja kääntää katseensa vanhojen ystävien pariin? Pystyisitkö itse olemaan vaikka vuoden vain kotihyllyn kirjojen varassa? Tai puoli vuotta ilman yhtään uutuuskirjaa? Edes pari kuukautta? Riittäisikö se, että seuraisi esim. toisten blogeista uutuuksia, vai pitäisikö seuraaminen lopettaa, ettei tulisi kirjanhimosta hulluksi?

Veikkaan, etten edelleenkään muuta lukutottumuksiani, vaan luen sekaisin uutta ja vanhaa ja ylipäätään vähän mitä sattuu. Olen kuitenkin tietoinen, ja jonkun blogiin siitä juuri kommentoinkin, että omistamani kirjat riittäisivät minulle vuosikausiksi ja tarjoaisivat aivan tyydyttäviä lukuelämyksiä, jos vain pystyisin pitämään itseni kaukana kirjastoista ja kirjahyllyistä, kustantamojen uutuuskatalogeista ja muista sudenkuopista. Ehkä minun pitää alkaa suunnitella seuraavaa vapaata: minä ja kirjani voisimme muuttaa pariksi vuodeksi jonnekin ilman tietoliikenneyhteyksiä olevaan erämökkiin.

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä

2011-09-27T07:49:00.000+03:00

Kuva Wikipedian artikkelista.

Tarkkanäköisen, napakan selkeäkielisen realistin Maria Jotunin jälkeen siirryin ranskalaisen surrealistin André Pieyre de Mandiarguesin seuraan. Tyyliero ei juuri voisi olla suurempi! Tyttö ja moottoripyörä oli yllättävä mutta erinomainen kirjavinkki Penjamilta. Kannattaa mainostaa lähtevänsä mopomatkalle, niin voi saada kirjasuosituksia. En ollut aiemmin edes kuullut tästä teoksesta, mutta sen nimi oli niin hauska, että laitoin kirjan heti kirjastoon varaukseen.

Mitäs tästä nyt sanoisi? Nautin kirjasta kovasti, mutta en osaa kertoa siitä mitään täsmällistä. Ehkei se ole tarkoituskaan surrealismin kohdalla; ehkä tarkoitus onkin se, että lukukokemus jää hahmottomaksi.

Lyhyesti sanottuna Tyttö ja moottoripyörä kertoo 19-vuotiaasta Rebekasta, uunituoreesta aviovaimosta, joka karkaa moottoripyörällä rakastajansa luokse. Pyörä on musta ja maskuliininen Harley Davidson, ja se on häälahja rakastajalta. Pyörä on ilmiselvästi upea. Pyöräänsä rakastuneen miehen vaimona minun oli helppo ymmärtää, että... eikä Rebekka ollut aina vieläkään uskoa silmiään käydessään tallillaan ihailemassa ratsuaan. -- Hän oli oppinut lemmikkinsä erikoispiirteet, hän saattoi jopa luetella niitä itsekseen. (s. 22)

Tuon perusidean jälkeen tarina meneekin moniselitteisemmäksi. Kirja ei tunnu johtavan mihinkään, sillä sama tarina kerrotaan useasti; lopulta kirjan päättyminen tietyllä tavalla oli minusta arvattavaa, sillä muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Ei ole väliä, ovatko Rebekan karkumatkat totta vai kuvittelua. Aina hän kuitenkin lähtee aamuvarhain kotoaan Ranskasta ja ajaa kohti Saksaa, sinne missä teillä ei ole nopeusrajoituksia. Mieleeni jäivät aamuauringon ja nukkuvien kylien ja kaupunkien kuvaukset, Rebekan androgyyni olento, röyhkeät tullimiehet ja ihmeelliset kohtaamiset rakastajan kanssa. Vähä vähältä myös Rebekan taustasta ja hänen avioliitostaan saadaan enemmän selville, mutta ihmiset jäävät silti jotenkin kuvitteellisiksi, tai sanoisinko elokuvamaisiksi.

Totesin ystävälle, että tämä on kirja, jonka saattoi lukea vain joko nopeasti tunnelmaan heittäytyen tai sitten sana sanalta tankaten, ymmärrystä yrittäen. Minä luin pikaisesti fiilistellen ja nautin Rebekan mukana vauhdin ja vaaran hurmasta. Vaikka kirja oli kokonaisuutena melko eriskummallinen, siinä oli hyvin uskottavan tuntuisia kohtauksia Rebakan ajatuksista ja etenkin maisemasta ja siitä moottoripyöräilystä. Jo kirjan ensimmäiset rivit imaisivat mukaansa:

Nyt kun lintujen laulu on vaiennut, liikenne on vielä hiljainen ja luottavainen polkupyöräilijä saattaa millä hetkensä hyvänsä ilmestyä päättömästi suoraan moottoripyörän eteen, satulassa istuva Rebekka Nolla tuntee vähitellen heräävänsä. Hänen lähtönsä sulautuu vasta nähtyyn uneen vielä niin kiinteästi, että se tuskin erottuu yöstä.

Hienoa tekstiä. Avainsana on ehkä tuo uni. Koko tämä kirja oli unenomainen, ja myös intohimoinen, eroottinen, kapinallinen, merkillinen, myös inhimillinen. Luulen, että tästä kirjasta ja tällaisesta tyylistä joko pitää tai sitä melkein vihaa. Minä pidän - ranskalaiset bizarret kirjat ovat alkaneet viime vuosina kiinnostaa, suorastaan houkutella minua (sen jotumaisen täsmäankeuden ohella). Tässä kirjassa oli myös kiinnostava esipuhe, jossa kerrottiin mm., ettei moottoripyörä ollut kirjan kirjoittamisen aikana ollenkaan sellainen vapauden symboli kuin nykyisin. Aikanaan kirjan aihe oli siis erikoisempi eikä niin ilmiselvä kuin nyt. Esipuhe oli hyvää taustoitusta, mutta olin iloinen, että luin sen vasta varsinaisen tarinan jälkeen. Niin saatoin rauhassa kiitää Rebekan matkassa.

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä. (La Motocyclette). Wsoy, 1970. Suom. Jukka Mannerkorpi

P.S. Minusta ranskalainen surrealismi tai muuten vaan vinksahtanut kerronta on siis kiehtovaa ja aina tietyllä tavalla tyylikästäki, mutta kenties se ei taivu helposti valkokankaalle. Ainakin tästä kirjasta tehtyä leffaa luonnehditaan näemmä "60-luvun harrastajia ehkä miellyttäväksi häröilyelokuvaksi"!

Maria Jotuni: Huojuva talo

2011-09-26T12:15:00.001+03:00

Jotunin kuva Wikipedian artikkelista.

Jo muutaman viikon ajan olen ollut päivittäin ahdistunut, kiihtynyt, huolestunut ja surullinen sekä vihainen. Samaan aikaan olen ollut haltioissani ja hyvin kiinnostunut. Tällainen tunteiden sekamelska syntyy, jos lukee Maria Jotunin Huojuvan talon pienissä paloissa, kerrankin ajatuksella eikä koko kirjaa kerralla ahmaisten. Suomalainen realismiko muka tylsää? Olin lukenut kirjan aiemminkin, ja silti se vaikutti minuun näin voimakkaasti.

Lea ei kaatunut, hän löi otsansa ovenpieleen, hän suoristautui ja pyyhkimättä silmiänsä katsoi Eeroon. Hänen silmänsä olivat suuret ja kuivat ja hänen kasvonsa olivat valkeat. Hänen suurten silmiensä syvyydestä kuvastui tuska ja kauhu, joka lamasi Eeron.
Eero koetti päästä tuon katseen vaikutuksesta ja sanoi röyhkeäksi tekeytyen:
"Suoriudu siitä. Haudo otsaasi."
"Ei niin Eero. Ei niin enää", sanoi Lea.
Eero kävi hämillensä ja oli neuvoton.
"Ei tällä tavoin. Itsesi tähden. Tämä on vaarallista", sanoi Lea.
"Tiedän sen."
Lea meni kylpyhuoneeseen ja pesi silmänsä. Joka veden huuhtaisulla hän sanoi: "Hän on mennyttänsä, hän on mennyttänsä. Miten pelastan hänet?" Ja hän jäi miettimään katsoen pesuveteen, kuin sieltä ratkaisua löytääksensä. (s. 437)

Huojuvan talon tarina on tuttu paitsi siksi, että kirja on vanha ja tunnettu, myös siksi, että tätä samaa on kerrottu muissakin tarinoissa ja ikävä kyllä usein myös oikeassa elämässä, siitähän tämä ankeuskirjallisuus ammentaa.

Jotuni seuraa kertomuksessaan Leaa, jonka vanhemmilla on hankala, rakkaudeton liitto - vaikka niin ainakin Lean äidin mielestä pitääkin olla, kuka nyt rakkaudelle perustaisi.

Lean omasta liitosta tulee vielä hankalampi, ainakin sivusta katsojan mielestä mahdoton. Avioliitto sanomalehtimies Eeron kanssa solmitaan ajan, 1930-luvun, tavan mukaan pikaisesti, ja siitä alkavat kärsimysten vuodet. Tässä tarinassa on pettämistä, mielenvikaisuutta, sairautta, lapsen kuolema, kaikenlaista köyhyyttä ja kurjuutta alkoholismista väkivaltaan, mitä vain kuvitella saattaa. Välillä tekisi mieli raivostua Lealle: älä ole noin hyväuskoinen, lopeta tuo alistuminen. Toisinaan vain seurasin tarinaa ahdistuneena: tuollaisia ihmiset ovat, kulkevat vääjäämättä kohtia suurempia vaikeuksia, elämäänsä on näemmä vaikea muuttaa. Kaipa ihmiset voivat edelleenkin olla täysin vieraantuneita toisistaan ja itsestäänkin, tai kuvitella, että heidän elämänosansa nyt vain on alistua melkein mihin tahansa. Lea osaa kyllä ajatella itsenäisesti ja modernistikin, on tavallaan vahvakin, mutta silti puoliso ja elämä tuntuvat lähes nujertavan hänet.

Sivutarinana ja Lean elämänkohtalon jonkinlaisena vastakohtana kulkee Lean siskon Toinin kertomus. Toini tuntuu siskoaan uskaliaammalta ja toimeliaammalta, mutta eipä hänkään taida lopuksi enää olla onnellinen. En sitä oikein odottanutkaan. Sillä hassua kyllä, vaikka kirja on oikea ankeuskirjallisuuden perikuva, ainoa asia, josta en pitänyt siinä oli se, että lopussa oli paljon toivoa ja erityisesti eräs tuhkimomainen kohtaus. Se ei tuntunut enää oikein luontevalta, kun ensin oli mennyt satoja sivuja huonosti. Mielelläni soin kyllä Lealle onnentunteita, sillä olin ehtinyt kiintyä häneen tarinan myötä kovasti.

Jotunin hienous onkin mielestäni siinä, että hän osaa tehdä henkilöhahmoista eläviä ja uskottavia kaikkine heikkouksine ja pimeine puolineen. Olen aina vaikuttunut, ihastunutkin, kun törmään tekstiin, joka tuntuu ajattoman viisaalta ja psykologisesti tarkkanäköiseltä. Se on syy, miksi pidän mm. Maria Jotunin, Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksista. Huojuva talo nostatti myös halun lukea muutakin Jotunia. Omasta hyllystäni löytyy ainakin novelleja, ja muistikuvieni mukaan niissä on enemmän huumoria tai ainakin ironiaa kuin Huojuvassa talossa. Luovan kirjoittamisen johdantokurssilla meille suositeltiin juuri Jotunin osuvaa "puhelinnovellia" Hilda Husso (telefoonissa hotellista toiseen), jossa puhelun toisen osapuolen vuorosanat jätetään kertomatta. Novelli löytyy ainakin Jotunin kookoomateoksesta Kun on tunteet - Tyttö ruusutarhassa (SKS 1999). Tässä novellin alku:

Halloo, onko se hotel Francessa?
- - -
Olisiko mahdollista saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistia?
- - -
-Jahaa, se on Lundqvist kun puhuu. Tämä on hotelli Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä?
- - -
-Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kuin poika syntyi, jos Lundqvist muistaa?
- - -
- Halloo kuinka, en kuullut?
- - -
-Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vaan vapaasti.

Muutamalla harkitulla rivillä saadaan jo luotua selkeä lähtötilanne ja kutkuttavat odotukset, miten puhelu jatkuu. Hyvä Jotuni!

Huojuva talo julkaistiin postuumisti vasta 1960-luvulla. Siitä löytyy pitkä ja pohtiva esittely Hesarin sivuilta.

Maria Jotuni: Huojuva talo. Otava, 1963.

ITE-taidetta kirjoista

2011-09-25T15:54:00.000+03:00

Huh! Pää on täynnä lukukokemuksia ja kirjoittamisen opiskeluun liittyviä ajatuksia, mutta en millään kykene purkamaan niitä nyt blogiin. Olen heilunut aamusta asti lapion kanssa savisella pihamaallamme ja olen ihan poikki. Ajattelin siis kirjojen sijasta esitellä kirjallista taidetta. Vähän kyllä mietin ensin, voiko tätä sanoa taiteeksi, mutta menköön: kyllä minä olen ajatellut nämä printit ihan taiteeksi ja aion kehystääkin ne.

Kirjat, tekstit ja kuvankäsittelyohjelma innostivat minua leikkimään, ja perjantaina sain Smartfotolta A4-kokoiset, kiiltäväpintaiselle valokuvapaperille tulostetut kirjataulut, varsinaista ITE-taidetta tai taidetta toisten taiteesta. Tässä vielä toinen kuva:

Vasemmalla ylänurkassa on apilavalokuva, jonka olen itse kuvannut pihallamme (ja itse kylvänyt ne apilatkin, heh). Heti kun näin tuon kuvan, mieleeni tuli Eeva Kilven Mustat perhoset -runo - tai toisin päin, en nyt muista varmasti, mutta joka tapauksessa idea tästä taulusta syntyi jo kesällä.

Mustat perhoset
polulla apilankukissa
- niitten värit saat kuitenkin
valita vapaasti.

Toisessa ylänurkassa on Ronja, ryövärintytär kirjankannesta skannattuna. Tekstipätkissä sanotaan:

Niin tuli ilta. Aurinko painui mailleen, hämärä laskeutui,
kevätillan hämärä, joka oli vain ihmeellistä hämyä puiden
välissä eikä koskaan muuttunut pimeäksi eikä yöksi.
Metsä hiljeni. Mustarastasta tai käkeä ei kuulunut enää.
Kaikki ketunpennut ryömivät luoliinsa, kaikki
oravan- ja jäniksenpoikaset pesiinsä, kyykäärmenaaras
kivensä alle. Enää ei kuulunut kuin kyyhkysen synkkä kujerrus
jostain kaukaa, ja pian sekin vaikeni.

Oli kuin koko metsä nukkuisi.
Mutta nyt se alkoi herätä
hämäräeloonsa.
Kaikki siellä asuvat
hämäränolennot
alkoivat liikkua.
Sammalikossa rapistiin ja hiivittiin
ja ryömittiin.

Halusin valita sellaiset kohdat, joissa on kevättä, luontoa ja satuolentoja; ne tulevat minulle Ronjasta ensimmäisenä mieleen.

Kissakuvainen printti on Yrjö Kokon Pessistä ja Illusiasta, erään sivun alanurkka skannattuna. Kuvitus on A. Lindbergin. Olen kirjoittanut ko. kirjasta ja ihastellut kuvitusta aivan blogini alkuaikoina. Tuolloin minulla oli kaikki K-asiat samassa blogissa, joten Pessi ja Illusia -juttu löytyy kissablogin puolelta.

Teksti:

Tällä kertaa perhosprinssin rakastuminen on vakavaa
laatua. Se meni naimisiin ruiskaunokin kanssa. Ruis-
kaunokista tuli prinsessa ja se sai uuden hieno aatelis-
nimen Centaurea.
- Se oli kaunis satu, sanoi Illusia, kun Pessi lopetti
kertomuksensa. - Se teki sinutkin jälleen kauniin hy-
myileväksi, hän jatkoi katsellen Pessiä.
- Äiti sanoi, että ajattelemalla kaunista tulemme it-
sekin kauniiksi.
- Sinulla oli hyvä ja viisas äiti, virkkoi Illusia har-
taasti.
- Minä luulen, että hän uskoi itsekin nokkosperhos-
sadun, sillä kerran hän sanoi minulle, että jokaisessa po-
jassa on osaksi prinssiä, virkkoi Pessi.
Mutta tuskin Pessi huomasi, että hän oli alkanut oppia
tuntemaan itseään vasta sitten, kun hän oli nähnyt kuvansa
synkän ja syvän suvannon pinnassa.

Viimeisen taulun kuvana on postikortti, jonka olen ostanut Osmo Rauhalan kirjan Luonnon aika (toim. Inkamaija Iitiä) innoittamana. Runo on Aulikki Oksasen Villit peurat ja löysin sen taannoin Katjan Lumiomena-blogista, kiitos vain hienon ja inspiroivan runon esittelystä!

Villit peurat eivät viihdy sylissä.
Villit peurat eivät vastaa komentoihin.
Villit peurat vilahtavat puitten välissä.
Villit peurat pakenevat metsän pimentoihin.

Vaan joskus, kun yö on lumottu,
voin löytää ne edestäni.
Ja äkkiä olen siunattu,
ja ne syövät kädestäni.

Ja ne heristävät herkkiä korviaan
sille äänelle, jolla puhun.
Ja ne pudottavat kultaisia sarviaan
sille niitylle, jolla nukun.

Näitä tauluja oli todella hauska suunnitella ja tehdä ja olen jo miettinyt, tekisinkö lisää kirjatauluja, tai ainakin tällaisia kirjallisia kuvia omaksi ilokseni. Voisihan niillä vaikka kuvittaa blogijuttuja, jos ei muuta käyttöä olisi. :) Nämä neljä ensimmäistä kuvaa syntyivät jotenkin ihan automaattisesti, yhtäkkiä vain kuvat ja tekstit alkoivat yhdistyä päässäni ja tiesin, että haluan tehdä tällaisen kirjallisen kuvasarjan. Seuraavistakin kuvista minulla on jonkinlaisia ideoita, mutta ei näin selkeitä, pitää siis vielä vähän mietiskellä.

Tässä vielä kuva lähtötilanteesta eli taulujen materiaalina toimineet teokset:

Kirjoita luontosuhteestasi

2011-09-23T08:31:00.000+03:00

Huomasin lehdessä ilmoituksen: kymmenkunta suomalaista museota kerää yhdessä kokemuksia suomalaisten luontosuhteesta ja sen muuttumisesta.

Tarkoituksena on saada tietoa erityisesti luonnon merkityksestä, luonnossa liikkumisesta sekä luonnossa oleskelun ja työskentelyn muuttumisesta, erityisesti luonnossa vietetyn ajan teknistymisestä ja välineellistymisestä. Vastauksia käytetään museoiden toiminnassa ja tutkimuksessa. Vastata voivat niin sienestäjät ja metsästäjät kuin kalastajat ja mökkeilijätkin.

Tarkempaa tietoa kirjoituskeruusta ja vastausohjeet löytyvät osoitteesta www.raasepori.fi/museo/kirjoituskeruu. Linkki näyttäisi kääntyvän museosivulle, jonka vasemmassa reunassa on kirjoituskeruunosto.

Tunnustan, etten jaksa koskaan itse osallistua mihinkään kirjoituskeruuseen tms. hankkeisiin, vaikka ne ovat minusta hyvin kannatettavia. Ilmaisen kannatukseni mainostamalla keruita ja mm. kirjoituskilpailuja aina kun kuulen kiinnostavasta projektista. Osallistumisesta tulisi kyllä varmasti hyvä mieli.

Totuuksia kirjastosta

2011-09-22T20:36:00.000+03:00

Kauniaisten kirjastoon kuljetaan toistaiseksi rakennustyömaan vieritse. Kirjasto on ottanut työmaa-aidasta kaiken ilon irti, sillä siitä löytyy tällaisia kirjastoajatuksia. Ne ilahduttavat minua joka kirjastokäynnillä, vaikka olen vähitellen oppinut ne melkein ulkoa. (Sivuhuomautus: kirjastolakko ei ole toiminut tälläkään yrittämällä.)

Mikä on suosikkinne? Tiedättekö muita kirjastoaforismeja?

P.S.

Olin tänään aika kauan Kauniaisten kirjastossa ja KIRJOITIN RUNOJA. Niitä on alkanut syntyä kuin puolivahingossa, suurena syynä tosin on varmasti jatkuvasti mielessä kummitteleva, pian alkava lyriikkakurssi. Kaksi runoistani liittyy kirjastoon, mutta en suostu julkaisemaan niitä. Jonkun muun kirjoittamaa kirjastolyriikkaa sen sijaan saattaisinkin lukea ja esitellä blogissakin. Kirjastothan ovat todella moniulotteisia paikkoja! Tiedän esimerkiksi miehen, joka on tunnustanut vakoilleensa naisia kirjastossa romanttinen ja elokuvamainen ensikohtaaminen mielessä. Itse näin tänään kirjastossa vartijoita. Kehittelin heti runon, jossa he etsivät hyllyjen välistä joko murhamiestä tai sitten lukutoukkaa, joka on sortunut kirjanhimossaan varastelemaan kirja-aarteita. Veikkaan, että kirjastopsykoosiin joutunut lukutoukka olisi todennnäköisempi kirjastorikollinen.

Miten järjestät kirjahyllysi?

2011-09-21T20:48:00.001+03:00

Eräs täksi syksyksi suunnittelemani projekti on nyt saanut alkunsa. Kirjahyllyjen järjestely alkoi sillä, että perustin oman hyllyn Tove Jansson -kokoelmalle. Tälle hyllylle pääsevät vain Janssonin omat teokset ja hänestä ja/tai hänen tuotannostaan kertovat kirjat. (Ja juu, kirjoja hellästi hyllylle asetellessani kävi kyllä mielessä, että tällaisenkin toiminnan takia kirjahyllyä voisi kutsua kotialttariksi...)

Janssonin yläpuolelta löytyvät kissakirjat eli kissoihin liittyvät kaunokirjat, ja muu kirjahylly onkin niin hujan hajan, ettei siitä nyt julkaista kuvia. Puuhaa piisaa, sillä tämän hyllyn lisäksi meillä on kaksi muutakin kirjahyllyä sekä arvatenkin lukuisia epämääräisiä kirjapinoja siellä täällä.

Jansson-kirjojen vieressä on kaksi saariston kiveä, mielestäni ne sopivat hyvin Tovelle (ja mihin tahansa muuallekin, kivet ovat koristeita parhaita).

Millaisia osioita sinun kirjahyllyssäsi on eli miten ja miksi järjestät kirjahyllysi?

Meillä on siis kolme kirjahyllyä ja niissä on tällä hetkellä seuraavat kirjakategoriat:

Kotimainen kauno
Ulkomainen kauno
Tietokirjat (löyhästi aiheittain järjesteltyinä)
Runot ja näytelmät
Elämäkerrat
Kieleen ja kirjallisuuteen liittyvät kirjat
Kalevala-hylly (Kalevala-aiheisia teoksia)
Kotiin, sisustamiseen ja kädentaitoihin liittyvät kirjat
Taidekirjat
Lasten- ja nuortenkirjat
Sarjakuvat
Kissakirjat
Tove Jansson -kokoelma

Tällä hetkellä vain kotimainen kauno on järjestetty aakkosten mukaan, mutta tarkoitus olisi saattaa vähitellen ainakin muutkin kaunokirjalliset teokset aakkosjärjestykseen. Muuten kirjojen järjestys perustuu aiheiden ohella osin myös kirjojen kokoon ja "yleiseen olemukseen". En ole koskaan järjestänyt kirjoja esim. värien mukaan, mutta niin kuitenkin, että kokonaisuus näyttää silmääni hyvältä.

Kun järjestin kotimaista kaunoa aakkosiin, pohdin, menevätkö kirjat väärään järjestykseen eli saavatko kirjailijat epäsopivia naapureita. Eivät ne saaneet, ja aakkosjärjestyksessä oleva hylly on ollut todella kätevä käyttää ja hyvin mukavaa ja rauhoittavaa katseltavaa. Ongelmana on ollut vain se, etten ole jaksanut uusia kirjoja hankittuani siirtää aina koko kirjariviä, että uusi teos mahtuisi oikeaan paikkaan hyllyssä. Aakkosissa olevien kirjojen päälle onkin kertynyt lappeellaan olevia kirjoja odottamaan uutta järjestely- ja aakkoskierrosta.

Ratkaisu tähän on tietenkin se, että kunhan saan kaikki hyllyt järjestettyä, en enää koskaan hanki yhtään kirjaa enkä mielelläni edes luovu yhdestäkään kirjasta. Uskoo ken tahtoo. ;)

Aulikki Oksanen: Hevosen kuolema ja Kultivoidut rikokset

2011-09-21T10:07:00.000+03:00

Olen lukenut tänä syksynä enemmän runoja kuin koskaan aiemmin näin lyhyessä ajassa. Valitettavasti se ei ole ainakaan vielä näkynyt kauheasti blogissa, koska lukemistapani on ollut pikemminkin maisteleva kuin johdonmukainen. Olen lukenut runon sieltä, toisen täältä. Se sopii mielestäni runojen lukemiseen hyvin, mutta tällä tavalla ei kyllä saa kovin kokonaisvaltaista käsitystä tietyn runoilijan tuotannosta. Jatkan kuitenkin mm. Mirkka Rekolan Molemmin puolin -kokoomateoksen lukemista ja lupaan myös hankkia uuden Pentin, kun Saarikosken runokirja taisi jäädä Baltiaan huitelemaan.

Ja tällä kertaa raportoin vaikutelmiani parista Aulikki Oksasen teoksesta, joissa on sekä runoja (teoksessa Hevosen kuolema) että lyhytproosaa.

Aulikki Oksanen on ollut minulle, toisin kuin ilmeisesti monelle muulle, aivan tuntematon, mutta kiinnostui hänestä, kun moni bloggari raportoi alkusyksystä käyneensä Siltalalla ja tavanneensa Oksasen. Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki Katjan siteeraama Villit peurat -runo. Se innoitti minua jopa erään taideteoksen tekoon, mutta siitä lisää myöhemmin, jos teoksesta tulee julkaisukelpoinen.

Joka tapauksessa: kun huomasin Kauniaisten kirjaston poistokärryissä kaksi ilmaista Oksasen teosta, olin kiljahtaa ilosta. Äkkiä ne mulle! En ole lukenut teoksia vielä kunnolla, mutta olen selaillut niitä useasti.

Päällimmäinen vaikutelma molemmista on voimakkuus, vimma ja rohkeus. Näissä kirjoissa ei sievistellä. Hevosen kuolemassa on runoja, jotka eivät ole mitään runotyttökamaa. Esimerkiksi:

Nyt kerron teille pahasta miehestä.
Jo viisivuotiaana hän työnsi haarukan äitinsä kohtuun.
Veljiltään hän näykkäsi silmät, kurlaisi kevyesti.
Sisariltaan hän viilsi rinnat ja pani patjantäytteeksi.
Tässä näette hänet lehtikuvassa: naama tänne päin,
juo verta suuresta posliinikupista, värikuva.

Ensimmäisen iljetyksen jälkeen mieli täyttyy kysymyksistä: Millainen mies tuo on? Vai onko se mies, mikä tuo paha on? Mistä (kaikesta) runo kertoo?

Samassa teoksessa minuun teki vaikutuksen myös Naisrunot-osion aloittaja. Sen sanoma on selkeä - ja ikävä ja tärkeä. Lisäksi runo teki minuun vaikutuksen myös kirjallisena tuotoksena, tässä on jotenkin hieno rytmi ja rakenne; sen tarkemmin en osaa valitettavasti määritellä.

Tehkää jotain Johannalle!
Hän menee kuumaan kylpyyn.
Hän menee kylmään kylpyyn.
Hän menee vuorotellen.
Hän on kuullut että se on yksi keino.

Tehkää jotain Johannalle!
Näettehän hänen vatsansa.
Hänen lapsensa alku on 16 cm pitkä.
Te olette myöhässä neljä kuukautta.
Te myöhästytte vuodessa kolmekymmentätuhatta kertaa.
Te olette taaskin myöhässä.

Hevosen kuolemassa on loppupuolella lyhyitä tekstinpätkiä, joita en osaa aivan luokitella. Kiinnostavia kuitenkin. Esimerkiksi:

Kävit vielä luonani, muutaman kerran, hyvin arkana, huomasin, itku kurkussa joka kerta. Sanoit: Kyllä minä tästä, armollinen. Kyllä minä tästä, minä olen kuvitellut itselleni toverit. Minä olen kuvitellut niille kaikille hännät. Minä olen kuvitellut, armollinen, Yhden Tamman, Yhden Pipopäisen Miehen ja Yhden Maalarin, jinka kanssa maalaamme aurinkoa joka aamu.

Myös Oksasen lyhytproosa on vaikuttavaa, vaikka olen tyytynyt lukemaan lähinnä vain novellien alkuja. Niissä ei ole merkillisiä sanoja tai muutenkaan mitään erikoista, mutta jotenkin sanat vievät heti mukanaan ja pistävät miettimään, miten tarina jatkuu (ja aion kyllä joskus lukea nämä kunnolla ja katsoa, ovatko tarina-arvaukseni oikeita). Tässä vielä esimerkki teoksesta Kultivoidut rikokset:

Kuivilla läikkäisillä vaahteranlehdillä ei ole äkkiä merkitystä. Me heitämme ne pois. Jähmetymme kiven päälle ja katselemme kun autot tulevat.
Niitä on monta. Ne ajavat perätysten ja tekevät kentälle suuren ympyrän. Perävaunuissa on kullattuja kiemuroita, käärmeenkuvia ja leijonanpäitä. Unta, huimausta, naurua. Keltaista ja hopeaa. Ja punaista kuin tuli.
Otan Viljoa kädestä ja nykäisen. Juoksemme alas mäkeä. Nokkoset eivät polta. - -

Lopuksi. Vaikka olinkin kirjalöydöstäni hyvin ilahtunut, aloin mielessäni heti paasata, että voi voi kirjastota, aina heitätte pois hyviä kirjoja. Kotona huomasin, että ainakin Hevosen kuolema on kyllä tehnyt pitkän ja ansiokkaan kirjastouran ja ansaitseekin nyt rauhallisen loppuelämän kotikirjahyllyssä. Milloin olette viimeksi törmänneet kirjastonkirjaan, jossa on vielä käsin täytettävä lainauskortti?

Aulikki Oksanen:
Hevosen kuolema. Kirjayhtymä, 1969. 2. painos
Kultivoidut rikokset, lyhytproosaa. Kirjayhtymä, 1978

Kirjamessujen ohjelma ilmestyi

2011-09-19T12:04:00.000+03:00

Pistänpä perään päivän toisen päivityksen: Helsingin kirjamessujen 2011 ohjelma on julkaistu. Ainakin minulla oli kyllä aika paljon vaikeuksia löytää se verkosta, joten laitan tähän linkin sekä messujen sivulle että suoraan ohjelmisto-PDF:ään.

Ja sitten vain ohjelmatietoja lukemaan! Aion hemmotella itseäni tänä vuonna monen päivän messulipulla, aah. Olen myös hyvin iloinen, että messujen teemamaa on nyt Viro. Alkukuinen Viron-matka nostatti minussa ihan uudenlaisen Viro-kiinnostuksen, joka ulottuu myös kirjallisuuteen.

Joko muut ovat ehtineet tehdä messusuunnitelmia? Minä löysin pikavilkaisullakin jo vaikka mitä. Eläintarinoita, sarjakuvaa, runoilijoiden haastatteluja... Myönnettäköön, että tässäkin asiassa olen parempi suunnittelemaan kuin toteuttamaan: kirjamessuilu tuntuu joka vuosi menevän enemmän tai vähemmän yleiseksi haahuiluksi eikä määrätietoiseksi haastattelujen ja paneelikeskustelujen kuunteluksi.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011-09-19T11:21:00.000+03:00

Olin erittäin ilahtunut, kun Pieni esikoiskirjakerho PEKK valitsi Pekka Hiltusen trillerin Vilpittömästi sinun kuukauden kirjaksi. Teos oli kiinnostanut minua jo jonkin aikaa, täysin ulkokirjallisista syistä: toimittaja, toimituspäällikkö Hiltunen otti töistä vuoden vapaata, kiersi maailman ja kirjoitti esikoisromaaninsa. Arvatkaa, kuinka moni on kysynyt, aionko matkustaa ja/tai kirjoittaa, kun olen vuorotteluvapaalla. Ja aionhan minä: kävin jo Ahvenanmaalla ja kirjoitan blogia! Minun sapattisuunnitelmani eivät siis ole ihan yhtä erikoiset kuin Hiltusella, mutta jotain samaakin niissä on. Lisäksi minäkin olen tehnyt toimittajan töitä ja nyt kun olen vähän yritellyt kirjoittaa esim. novelleja, olen huomannut, että niistä toimittajan maneereista, etenkin liian taustoittavasta ja auki selittävästä tyylistä, on vaikea vapautua. Pekka Hiltunen toimii Imagessa ja on saanut vuoden 2010 kirjoittava toimittaja -palkinnon, joten häneltä uskalsin odottaa vähemmän toimittajamaista tyyliä.

En pettynyt. Vaikkei Vilpittömästi sinun edusta sellaista kirjallisuutta, jota haluaisin lukea jatkuvasti jos jokin genre olisi valittava, se oli minusta lajissaan onnistunut. Trillerimäinen kerronta vei mukanaan niin, että luin kirjaa oikeastaan viikonlopun jokaisen vapaan hetken. Toimittajuus - tai ainakin sujuva kynä - näkyi siinä, että teksti oli huolellista, tarina hyvin rakennettu ja kohtauksesta toiseen siirryttiin jouhevasti: tällaista tekstiä on helppo ja nopea lukea. Huomasin kirjassa vain yhden kömmähdyksen, se liittyi päähenkilön puhutteluun. Muuten vain luin ja luin ja halusin tietää, miten kirja päättyy. Hiltunen taitaa siis lukijan koukuttamisen.

Vilpittömästi sinun ei ole lähtöasetelmaltaan eikä kokonaisuutenakaan aivan uskottava, kuten ei trillerin kai pidäkään. Todelliset paikat ja ilmiöt tekivät siitä kuitenkin kiinnostavan ja tärkeänkin.

Kirja kertoo suomalaisesta kolmikymppisestä Liasta, graafisesta suunnittelijasta, joka on lähtenyt nuorena Lontooseen hankalaa ihmissuhdetta karkuun. Lia työskentelee laatulehden graafikkona ja tapaa syntymäpäivillään Marin, toisen Lontoossa asuvan suomalaiserakon. Mitä paremmin naiset tutustuvat, sitä erikoisempia seikkoja Marista ilmenee. Tarinassa ei ole sinänsä yliluonnollisia aineksia, mutta Marin ihmistuntemus on sitä luokkaa, että hän osaa melkeinpä lukea ajatuksia. Ja Marin salaperäinen firma se vasta erikoinen onkin: Mari ei säästä aikaa eikä rahaa - jota hänellä on jostain syystä kasapäin - paljastaakseen yhteiskunnan epäkohtia ja muuttaakseen maailmaa.

Tässä tarinassa muutettavia asioita ovat erityisesti baltialaisten prostituoitujen huono, tarkemmin sanottuna julma ja epäinhimillinen kohtelu, perheväkivalta sekä poliittisten populismin ja äärioikeiston nousu niin Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa. Varsinkaan poliittinen teema ei tuntunut kovin kaukaa haetulta, ja perussuomalaiset mainitaankin kirjassa suoraan kerran tai pari. Lisäksi kirjassa kuvataan brittilehdistön ja nykymedian toimintaa kiinnostavasti.

Kaikki saa alkunsa, kun Lia näkee hirmuisen rikoksen keskellä lontoolaista ruuhkaa. Sitten hän tutustuu Mariin ja kuten hyvässä tarinassa ainakin, lopulta kaikki kirjan alatarinat kietoutuvat tavalla tai toisella toisiinsa. Kirjan loppu oli mielestäni samaan aikaan kutkuttava ja ärsyttävä. Jossain vaiheessa luulin tietäväni, miten kirja loppuu, vaan en sitten tiennytkään. Loppu jäi sen verran auki, että minulle jäi mieleeni sama kysymys kuin kirjan päähenkilölle Lialle: missä menevät moraalin rajat, kun tarkoitus on auttaa? Saako valehdella tai huijata, jos on tarkoitus paljastaa vielä suurempi huijaus tai epäkohta?

Oli kirjassa muitakin ärsyttäviä piirteitä, mutta en nyt ärtynyt niistä, koska kaipasinkin nyt juuri tällaista vetävää ja silti nokkelaa kirjaa luettavakseni. Luulen, että Hiltunen on lukenut trillerinsä, kun osaa tehdä tehdä päähenkilöistä sopivan karikatyyrimäisiä, pistää heidät harrastamaan yhden illan juttuja ja virittää selittämättömiä värinöitä henkilöhahmojen välille. Rikostarinalle ominaisesti pahikset ovat todella pahoja eikä heille heru sääliä tai ymmärrystä; ja jos tällaisia pahiksia on todellisessa elämässä, eivät he sitä kyllä tarvitsikaan.

Tämä oli siis hyvää viihdettä tärkeistä teemoista. Pidin Pekka Hiltusen selkeästä tekstistä paljon enemmän kuin Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta. Hiltunenkin osoittaa epäkohtia, mutta ei pyri opettamaan lukijaa; ilmiö, joka on minusta etenkin "kevyessä" kirjassa hyvin rasittava.

Ja vielä: viihteellisyydestä huolimatta tässä oli sen verran yhtymäkohtia todelliseen maailmaan, että Vilpittömästi sinun oli paikoin vilpittömästi jännittävä ja pelottava, varsinkin ällöttävä. Opin juuri luovan kirjoittamisen ensimmäisellä luennolla, että pelon ja kauhun raja on siinä, että pelon kohdalla tiedetään, mitä pelätään, kauhun kohdalla ei. Tämä auttoi minua ymmärtämään, miksi kauhu ei kiinnosta eikä niin kauhistutakaan minua, mutta jännityskirjat toisinaan koukuttavat. En uskonut lukiessani Lian ja Marin todellisuuteen, mutta kylläkin siihen, että monet Hiltusen kuvaamista asioista ovat todellisia, pelottavan todellisia.

Tekstinäyte, s. 62:

Kun he joivat viimeisiä lasillisiaan tyhjiksi, Lia kysyi: "Vaikuttaako se makaaberilta, kun mietin sitä surmaa niin paljon?"
"Ei minusta", Mari totesi. "Eikös ihmisen kannata tehdä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä?"
Ensijärkytyksestä selvittyään Lia oli huomannut, että surman ajattelu ei enää pelottanut häntä. Se oli yhä inhottavaa, mutta päällimmäisenä oli uusi tunne: hän halusi tehdä jotain asian korjaamiseksi, tekijän rankaisemiseksi.
"Välillä tunnen tosi voimakasta vihaa. Tekee mieli karjua, että let's nail the bastard!"
Mari hymyili nopeasti.
"Tiedän sen tunteen."
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus, 2011
Kustantajan kirjaesittely

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset

2011-09-16T21:43:00.000+03:00

Minäkin luin sarjakuva-albumin! Sarjakuva on aina kiinnostanut minua, jopa siinä määrin että olen ollut hilkulla mennä sarjakuvanpiirroskurssille ja jossain vaiheessa kehittelin omaa sarjakuva-albumia ystäväni kanssa. Kuitenkaan en ole vuosiin lukenut kokonaista sarjakuva-albumia, vaikka mieli on tehnyt. Kiinnostavuudestaan huolimatta sarjakuva on tuntunut hieman vieraalta tai jopa epämääräiseltä kerronnan muodolta.

Ranskalaisen Cyril Pedrosan Ekoloogiset päätyi koekaniinikseni, koska olen kiinnostunut ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kuvataiteesta sekä ekoilusta; myös teoksen omaelämäkerrallisuus kiehtoi. Ekoloogiset perustuu Pedrosan kahteen aiempaan, omaelämäkerralliseen sarjakuvateokseen.

Albumin nimestä voi jo päätellä, mistä on kyse: kirjassaan Pedrosa kertoo yrityksistään elää ekologisesti, ja kuten tiedämme, se ei ole aina helppoa eikä loogista. Joskus voittaa oma mukavuudenhalu, toisinaan jonkun perheenjäsenen, kolmannella kerralla naapuri tai muu läheinen ei ymmärrä, ja sitten on niitä tilanteita, joissa kukaan ei tiedä, mikä on oikeastaan paras tapa toimia.

Näin Pedrosa kuvaa ruokaostoksilla käyntiä (kuvan voi klikata suuremmaksi):

Nautin Pedrosan huumorista ja iloisesta, rennon oloisesta piirrostyylistä, vaikka sarjakuvissa oli asiaakin; siitä asiastakin iloitsin, koska muuten olisin saattanut selata teoksen pikavauhtia, nyt jopa pysähdyin miettimään joitakin teemoja ja tilanteita. Vaikkei Pedrosakaan osaa kertoa totuuksia monestakaan ympäristönsuojelullisesta asiasta, on tärkeää, että näitä asioita käsitellään myös sarjakuvan kautta. Kaiken kaikkiaan sarjakuvakokeilu oli siis innostava ja positiviinen kokemus. Lopussa sarjakuvataiteilija on kuitenkin sitä mieltä, ettei maailma hetkessä ekoksi muutu:

Enkä minäkään taida hetkessä muuttua taitavaksi sarjakuvien lukijaksi. Vaikka pidin vilpittömästi Ekoloogisista ja lukukokemus oli oikein virkistävä, minulle jäi epämääräinen olo, että jotain meni ohikin. Keskityinkö vain tekstiin, huomasinko kuvien yksityiskohdat? Kuuluuko kuvaa ja tekstiä "lukea" yhdessä vai tarkastella erillisinä kokonaisuuksina, voiko ensin lukea tekstit ja sitten katsoa kuvat - tai toisin päin? Olen tottunut lukemaan todella nopeasti ja sen koommin pysähtelemättä ja pohtimatta, mutta sarjakuvan lukeminen tuntui vähän töksähtelevältä. Nyt tuntuu myös siltä, etten osaa sanoa tästä teoksesta mitään tarkempaa, kehua vain ympäripyöreästi.

Mutta - ainakin sarjakuvapää on nyt saatu auki niin sanoakseni. Tämä ei jää tähän. Seuraavaksi haluaisin lukea juonellisen albumin, siis pidemmän kertomuksen. Ekoloogisissa oli lähinnä vain saman aihepiirin sarjiksia, mutta niitä ei ollut pakko lukea järjestyksessä, ne eivät siis varsinaisesti muodostaneet kertomusta.

Ja jos en aloittaisi huomenna kirjoittamisen opiskelua - iik! - saattaisin jopa suunnistaa nyt viikonloppuna sarjakuvafestivaaleille. Ainakin aion suunnata lähiaikoina katselemaan sarjakuvia Akateemiseen kirjakauppaan. Sarjakuva-asiantuntija Sallan mukaan Helsingin keskustan Akateemisessa on hyvät valikoimat, ja kun kerran jo kävin siellä, löysin paljon monipuolisemman sarjakuvamaailman kuin olisin etukäteen kuvitellut.

Sarjakuva on nyt ajankohtainen sikälikin, että Valkoinen Kirahvi julkaisi hetki sitten sarjakuvahaasteen!

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset. (Autobio ja Autobio 2 / valikoima kahdesta albumista). Suomenkielinen laitos Saara Pääkkönen ja Wsoy, 2011.
Kustantajan kirjaesittely

Romaanihanke Pirunmeri

2011-09-16T10:02:00.000+03:00

Kuulin jokin aika sitten aika mielenkiintoisen oloisesta kirjoitushankkeesta. Wsoy ja markkinointitoimisto Roisto ovat pistäneet pystyyn Pirunmeri-sivuston. Siellä kuka tahansa voi osallistua Pirunmeri-romaanin kirjoittamiseen ja kirja julkaistaan varmasti loppuvuodesta, joulukuussa. Nyt on siis tilaisuus päästä kirjailijaksi ja laittaa ansioluetteloon merkintä, että on ollut mukana kirjoittamassa jännitysromaania. ;)

Ideastaan huolimatta Pirunmeri ei saa velloa aivan vapaasti, vaan hankkeella on myös pääkirjoittaja. Wsoy:n tiedotteessa todetaan: “Haluamme yhdistää suomalaisia stadista Lappiin, vanhasta nuoreen ja tehdastyöläisestä taiteilijaan kirjoittamaan samaa kirjaa. Pirunmeri on ennen kaikkea osoitus suomalaisesta luovuudesta”, Pirunmeren pääkirjailija Mikko Karppi summaa.

Lisäksi projektin tarkoituksena on innostaa uusia sukupolvia kirjallisuuden ja tarinan kertomisen pariin. ”Toimimme aktiivisesti siellä missä suurin osa lukijoistammekin on - sosiaalisessa mediassa. Tavoitteena on saada tuhannet ihmiset kirjoittamaan Pirunmerta”, Wsoy:n kaunokirjallisuuden kustantaja Harri Virtanen sanoo tiedotteessa.

Nyt on pakko kysyä kuten muotiblogeissa: kylmää vai kuumaa? Uskotko, että tällainen hanke toimii ja osallistuisitko itse?

Minä uskon, että ainakin tietylle ryhmälle rajattuna (esim. koululaiset) hanke toimisi loistavasti ja innostaisi monia varmasti kokeilemaan kirjoittamista; kai tällaisia kokeiluja on järjestetty aiemminkin. Kirjoitusprojektina tämä on minusta hauska ja kannatettava, mutta en ole ihan varma, onko lopputuloksena maailmankirjallisuuden klassikko - eipä se ole tietenkään tavoitteenakaan. Jotenkin veikkaisin kuitenkin, että Pirunmeren kustannustoimittaja saa tehdä pirusti töitä ennen kuin teos on julkaisukelpoinen.

Jarkko Tontti: Sali

2011-09-14T12:12:00.000+03:00

Kone keksi koko ajan uusia muunnelmia riippuvuuden varmistamiseksi, blogit, keskustelupalstat, nettilehdet, Facebook; ne olivat kuin huumelainsäädännön kiertämiseksi keksityt uudet synteettiset huumeet, aavistuksen erilaisia, mutta lopulta ihan sitä samaa, yhtä aikaa valheellisia ja tosia unelmia saavuttamisesta, koskettamisesta yli maailmanverkon.

Jarkko Tontti on minun ja varmaan monen muunkin mielestä kiinnostava kirjailija osin jo siksi, että hän on sekä runoilija ja kirjailija että juristi (ja varmaan tottunut siihen, että tämä aina mainitaan: oho, juristi runoilee!). Olen lukenut häneltä aiemmin romaanin Luokkakokous, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Kirja samaan aikaan kiinnosti minua ja pisti vähän kiemurtelemaan, samoin kuin Riku Korhosen Lääkäriromaani tai Laura Honkasalon Tyttökerho, chik-litimmältä puolelta mainittakoon Katja Kallion Kuutamolla. Nämä ovat kai niitä "sukupolviromaaneja". Kirjailijat ovat suunnilleen omaa ikäluokkaani ja kertovat minun ikäluokalleni ominaisista asioista, piirtävät ajankuvaa. Sitä ajankuvaa tutkiessa ei aina tiedä, vetääkö se puoleensa vai työntääkö pois; asiat tulevat kovin lähelle.

Tartuin Jarkko Tontin uutuusromaaniinkin tuttujen teemojen takia: eräs Salin päähenkilöistä, juuri eläkkeelle jäänyt hammaslääkäri Pirkko, on aktiivinen bloggaaja - mutta ei, hänen blogiminäänsä Akkuna-Alma ei löydy netistä, piti toki googlata ja kokeilla. Pirkko seurailee sekä omassa elämässään että blogissaan nelikymppisen virkamiesjuristi Samin ja hänen entisen tyttöystävänsä, nuoren eduskunta-avustajan Karoliinan, elämää. Pirkon sukututkimusharrastus tuo selville, että Pirkolla ja Karoliinalla on yhteistäkin; Pirkon isoisä ja Karoliinan isoisoisä ovat kohdanneet vuonna 1918 onnettomissa merkeissä, paljastettakoon juonesta sen verran. Pirkko ei kuitenkaan kerro sotasankarina pidetyn isoisänsä historiasta heti omalle suvulleen eikä Karoliinalle, vaikka hän käy treenaamassa samalla untosalilla, jolla Sami, Karoliina ja pari muuta kirjan keskushahmoakin harjoittelevat.

Kirja oli hyvin sujuvasti kirjoitettu, mutta minulle jäi siitä hieman hahmoton käsitys. Tontti tietää selvästi, mistä puhuu: salitreenauksen ja Les Mills -jumppatuntien idea on selvillä, ainakin minun tietämykseni mukaan. Jotain kuitenkin kertonee siitä, ettei kirja aivan imaissut mukaansa, kun kesken lukemisen aloin miettiä, että tässä treenataan kyllä nyt oikeasti crosstrainerilla eikä juoksumatolla. Juoksumatto istuu kyllä paremmin suomen kieleen, mutta toisaalta, käytiin kirjassa bodypumpissa ja balletonessakin. Kuntoiluun ja kehonkuvaan liittyvien seikkojen lisäksi kirjassa pohditaan mm. seksuaalisuutta sekä ura- ja pariutumispaineita, mielestäni ainakin pääosin uskottavasti, joskaan en oikein jaksa lukea sellaisia "totuuksia" kuin kirjan takakannen sitaatissa: Yksin herääminen on ihmisoikeusrikos.Sellaista ei saisi olla. Pahinta on hiljaisuus. Myös sitä bloggausta käsiteltiin melko paljon, samoin tämän päivän politiikkaa ja arkoja menneitä poliittisia asioita, vuoden 1918 tapahtumia.

Ehkä tämä runsaus olikin kirjan ongelma, vaikka monipuolista tekstiä onkin kiinnostava lukea. Oletin esimerkiksi, että kirjan puolivälin paikkeilla tapahtunut käänne olisi heilauttanut päähenkilöiden elämää enemmän, mutta ei se niin kauheasti kuitenkaan muuttanut heitä. Muutenkaan moniin kirjan teemoista ei paneuduttu lopulta kovin syvällisesti. Kirjan lopussa henkilöille oli sentään tapahtunut jonkinlaista uudistumista tai "kirkastumista", mutta sitten taas tuntui siltä, että kirja jäi harmillisesti kesken.

Törmäsin jossain nettikeskustelussa jokin aika sitten hienoon kysymykseen: "Uudistaako nykykirjallisuus käsitystä ajastamme vai toistaako se sitä?" Tai jotenkin noin. Minusta tuntuu, että Jarkko Tontti on niin tarkkanäköinen kirjailija, että hän voisi jopa uudistaa käsityksiämme nykypäivästä. Sali tuntui kuitenkin nimenomaan toistavan aikaamme. Juuri noin: me bloggaamme ja treenaamme, olemme eksyksissä ja sekä tietoisesti että tiedostamatta lähi- ja sukumenneisyytemme vankeja, me emme luota politiikkaan emme poliitikkoihin. Ainakin osa ihmisistä on eksyksissä ja epäluuloisia, kuten kai aina. Ja kalliolaisessa uimahallissa ja sen kuntosalilla on kyllä pitkälti sellaista kuin Tontti kuvaakin. On hyvä ja kiinnostava asia, että joku dokumentoi näitä asioita ja tallentaa ne kaunokirjalliseen muistiin, mutta kuka näkisi tässä ajassa jotain uutta? Ehkä sellaisen kirjailijan pitäisi olla itse eri ikäluokkaa? Kenties nämä nykynelikymppisten kirjoittamat sukupolviromaanit tulevat hieman liian lähelle kirjoittajiaankin?

Kirja oli mielestäni kuitenkin ehdottoman luettava ja ajankuvaaaja tärkeäkin. En ole lukenut Karo Hämäläisen Erottajaa, joka on sekin tämän syksyn uutuuksia, mutta luulen, että kirjoissa on jotain samaa: tätä päivää tarkasti havainnoiden, kuitenkin kevyensujuvalla otteella.

Tekstinäyte, s. 219, puheenaiheena nk. urkintalaki eli yritysten oikeus seurata tietyissä tapauksissa työntekijöiden sähköposteja:

Sami kävi kirjahyllylle ja etsi opiskeluaikojen ihmisoikeusoppikirjat esiin, pölykerros oli monivuotinen. Lausunto pitäisi laittaa pilkkuja myöten tarkkaan. Kansanedustajat olivat yksinkertaisia olentoja, jos hän saisi käännettyä asian hyvä vastaan paha -asetelmaksi, lakiehdotus voisi vielä muuttua. Pitää vetää oikeista naruista, yksilönvapaudet ovat uhattuina, länsimaiden perikato häämöttää, silkkaa stasia tämä on. Stasi tuli sopivan lähelle asiaa lujimmin ajavan kansanedustajan nimeä.

Jarkko Tontti: Sali. Helsinki Kirjat, 2011.
Kansi: Mika Perkiökangas
Kustantajan kirjaesittely

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats

2011-09-12T10:04:00.000+03:00

Tämä vanha possu on nyt hyvin tyytyväinen! Hdcanis ja Hyönteisdokumentti-blogi muistuttivat, että ai niin, T. S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Cats on kaikkien kissakirjojen äiti, tai pitäisikö sanoa emo. Olin jotenkin kuvitellut, että kirja on niin vaikeasti saatava, ettei se koskaan liity osaksi kissakirjojen kokoelmaani. Liittyi se: kirjaa myyvät ainakin Akateeminen kirjakauppa ja Adblibris. Hain omani pokkariversiona Akateemisesta.

Tämä kirja sopii paitsi kissojen ja runojen myös musikaalien ystäville: juuri näistä T. S. Eliotin alun perin lastenlapsilleen kirjoittamista kissarunoista sai inspiraationsa Andrew Lloyd Webberin musikaali Cats. En ole nähnyt sitä kuin prahalaisena ei niin elämyksellisenä nukketeatterina, mutta haluaisin kyllä nähdä jonkin oikein spektaakkelimaisenkin version, jos ei muuta niin näiden runojen vuoksi.

T. S. Eliotin kissarunoissa on nimittäin sellaista rytmiä, että ei ihme, että ne ovat taipuneet lauluiksi. Ihastuin heti ensimmäiseen runoon The Naming of Cats (myös runon aiheen takia; meillä on kaksi kissaa, joiden nimiä en ole päättänyt ja sekös välillä kismittää. Kaiken varalta minulla on jo varastossa seuraavan neljän kissan nimet.):

The Naming of Cats is a difficult matter,
It isn't just one of your holiday games;
You may thing at first I'm mad as a hatter
When I tell you, a cat must have THREE DIFFERENT NAMES

jne. jne. Runo on niin pitkä, etten julkaise sitä tässä kokonaan.

Mutta kaiken kaikkiaan oivaltavia ja rytmikkäitä runoja! Ei tuntunut myöskään hullulta lukea runoja englanniksi - jos joku olisi etukäteen kysynyt, olisin veikannut, että tuntuu. Tietenkin nämä saattaisivat aueta paremmin suomeksi, etenkin jos käännös olisi hyvä, mutta kyllä esim. runo The Rum Tum Tigger huvitti minua nytkin. Olen tavannut tällaisia kissoja - ja etenkin tällaisia ihmisiä.

The Rum Tum Tigger is a Curious Cat:
If you offer him a pheasant he would rather have a grouse.
If you put him in a house he would much prefer a flat,
If you put him in a flat then he'd rather have a house.
If you set him on a mouse then he only wants a rat,
If you set him on a rat then he'd rather chase a mouse.
Yes the Rum Tum Tugger is a Curious Cat -
And there isn't any call for me to shout it:
For he will do
As he do do
And there's no doing anything about it!

jne. jne. Mainio kirja siis! Olisin lukenut tämän jo ihan kissojen ja T. S. Eliotin takia, mutta nyt osallistun tällä myös runohaasteeseen. Aiemmin olen kirjoittanut eräästä aarteestani, Eeva-Liisa Mannerin runoteoksesta Kamala kissa ja Katinperän lorut. Sekin on saanut innoituksena tästä samaisesta Old Possum's Book of Practical Cats -teoksesta.

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats. Faber&Faber, new edition

Old Possum's Book on Practical Cats Wikipediassa
Old Possum's Book on Practical Cats -runot netissä

Lukemisen motiivit?

2011-09-10T19:41:00.000+03:00

Miksi luet? Kysymys on tietenkin mahdottoman laaja ja ainakin minusta myös mahdoton vastata, ainakin aukottomasti ja yksiselitteisesti.

Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut syitä lukemiseeni, mm. siksi, että olen saanut ja joutunut pohtimaan ajankäyttöäni lukemisen ja harrastusteni välillä. Minä en nimittäin pidä lukemista harrastuksena, koska minulle harrastus on jotain mukavaa ja silloin tällöin tapahtuvaa, tietyllä tavalla tilapäistä. Toki mihin tahansa harrastukseen voi hurahtaa hyvin intensiivisesti, harrastuksessa voi kehittyä jne., mutta lukeminen on minulle enemmänkin elämisen ja olemisen tapa ja välttämättömyys kuin harrastus.

Tietysti luen siksi, että pidän juuri lukemisesta ja monista kirjoista; jos sanat ja tekstit eivät olisi minun juttuni, voisin olla vaikka elokuvien ja dokumenttien suurkuluttaja. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tunnen kuitenkin lukemisen motiiveiksi nousevan myös muun kuin viihtymisen ja ajanvietteen, rentoutumisen ja eskapismin. Minulle tekstit tarjoavat tavan tutustua itseeni ja maailmaan, oppia lisää. Lisäksi minua kiinnostavat tekstit sinänsä. En aina nauti lukemastani, mutta nautin siitä, että saan tutustua erilaisiin teksteihin ja kertomuksiin. Toisaalta hyväkään tarina ei saa minulta täysiä pisteitä, ellei se ole mielestäni kielellisesti kiinnostavasti esitetty. Hyvä juoni ei siis riitä, toisinaan taas hyvä kieli riittää pitkällekin. Olen sanonut blogissa ennenkin, että minusta hyvä kirja on sellainen, että siinä oppii uutta sekä kielestä että maailmasta; esimerkiksi suosikkini Tove Janssonin monet teokset ovat minulle tällaisia. Parhaillani luen Maria Jotunin Huojuvaa taloa ja koen senkin antoisaksi. Lukemisen tuovan hyvän mielen lisäksi saan tutustua hienoon, tarkkaan kielenkäyttöön, menneen ajan Suomeen sekä ylipäätään erääseen kirjallisessa kaanonissamme tärkeänä pidettyyn teokseen. Mikä tahansa noista syistä voisi olla lukemisen motiivi yksinäänkin.

Lukeminen kiinnostaa minua paitsi omakohtaisesti myös yleisempänä ilmiönä.

Olen aiemmin kirjoittanut Kuisma Korhosen kirjasta Lukijoiden yhteisö siitä näkökulmasta, millaisia selityksiä se tarjoaa pahan kiehtovuudesta. Korhosen mukaan emme lue esim. keskitysleirikokemuksista vain ymmärtääksemme tapahtuneita kauheuksia paremmin, vaan meitä ohjaavat myös alhaisemmat, kenties tiedostamattomatkin, motiivit. Aiempi kirjoitukseni ja sitä seurannut keskustelu löytyvät täältä.

Nyt luin Lukijoiden yhteisöstä muutkin kuin "holokaustiluvut". Tarkastelin kirjaa edelleen erityisesti siltä kannalta, millaisia lukemisen motiiveja Korhonen, Oulun yliopiston kirjallisuuden professori, löytää. Korhonen esittää osin noita samoja, jo listaamiani ja varmasti yleisiä motiiveja, mutta hienommin ilmaistuina. Esimerkiksi:

- Haluni lukea ja kirjoittaa on halua kohdata toinen - toinen ihminen, toinen maailma, toinen ajattelutapa. Tai itseni toisena. (s. 9-10)

- Mutta romaani ei tarjoudu vain pelikentäksi. Se synnyttää näkyjä, ajatuksia ja tunteita, joita pystyn vain osittain hallitsemaan. Kuin se en olisikaan minä, joka pidän kirjaa käsissäni ja tunkeudun sen levällään olevien kansien väliin, vaan kirja tunkeutuisi minuun, työntyisi sisälleni, hedelmöittäisi minut omalla elämällään. (s. 46)

- Kertojan valitsemat näkökulmat muuttuvat ääneksi, jolla lausun lukemiani sanoja hiljaa omassa mielessäni - ja samalla tulen jakaneeksi vastuun tuosta näkökulmasta. (s. 50)

Oppimista, eskapismia ja kokemuksia, joita ei muualta saa, siis. Kirjallisuus auttaa meitä muistamaan, ymmärtämään ja jakamaan. Olin kuitenkin hieman hämmentynyt, kun Korhonenkin kirjoittaa myös näin: Ystävyydelle ovat perustuneet myös maailman kirjalliset piirit, kautta aikojen. Siellä täällä on kasvanut muita herkempi poika tai tyttö, joka ei ole kokenut olevansa kotonaan maailmassa. Vauvasta asti hänelle on työnnetty valmiita leluja - - opetettu katsomaan silmiin - - valitsemaan hyvän ammatin, perustamaan perheen, kuolemaan sivistyneesti ja ilman melua. Vaikenemaan sisällään vellovasta halujen, pelkojen ja toiveiden merestä. Kunnes hän on löytänyt hengenheimolaisia, ehkä kirjoista. (s. 52-53)

Korhonen ei sano, että kaikki lukutoukat olisivat todellisuudesta vieraantuneita ja jotenkin erilaisia ihmisiä, mutta hänenkin tekstissään tämä ajatus tuli siis vastaan. Miten on, vieläkö lukutoukkalapsista ajatellaan, että se lukee, kun muutakaan voi/viitsi? Minusta lukutoukkalapsissa tai -aikuisissa ei ole mitään vikaa, mutta en pidä siitä, että ihmiset niputetaan stereotypisesti yhteen. Entä mitä mieltä olette siitä, että lukeminen olisi vain rentouttava harrastus, jonka voisi tavallaan korvata jollakin muullakin harrastuksella tai ajanviettotavalla, joka rentouttaisi ja viihdyttäisi yhtä paljon? Minusta tuntuu, että etenkin moni ei-lukija ajattelee niin.

Kuten ainakin Hreathemus on jo huomauttanut, Kuisma Korhosen kirja ei kerro nimestään huolimatta erityisesti tai ainakaan vain lukijoiden yhteisöistä. Silti se on hyvin kiinnostava kirja, josta löytyy monenlaista lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvää. Palaan kirjaan varmasti vielä tämän jälkeenkin. Nyt lopetan kuitenkin sitaattiin, joka nosti hymyn minunkin huulilleni:

Ehkä rakkaimmat kirjat ovat niitä, jotka täytyy löytää, joiden lukijat ovat harvoja ja valittuja. Kulttikirjojen ystävät tietävät mistä puhun - kun he viimein tapaavat sielunveljensä tai -sisarensa, heidän tarvitsee vain lausua kirjan nimi, ja toisen huulille kohoava tunnistamisen hymy kertoo kaiken: me kuulumme samaan heimoon. (s. 237)

Minä kuuluun mielelläni lukijoiden heimoon. Ja myös bloggarien heimoon - huomasin Booksyn juuri pohtivan, miten bloggaaminen vaikuttaa lukumotiiveihin!

***
Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä.Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

2011-09-09T17:11:00.001+03:00

Tämä kirja pääsi lukulistalleni jo siksi, että aika harvoin tulee tilaisuus lukea meksikolaista nykykirjallisuutta - tai vanhempaakaan meksikolaista, sen puoleen. Myös kirjan teemat kiinnostivat sekä yksittäin että etenkin yhdessä: halusin tietää, millainen on kirja, jossa puhutaan autismista ja merien pelastamisesta, yhdistävänä tekijänään vielä yritystoiminta.

No, se on hyvä kirja. Sellainen, joka pitää otteessaan lukiessa ja jota huomaa ajattelevansa silloinkin, kun ei lue sitä. Kirja, josta paikoin nautin yhtä paljon kuin eräästä lempielokuvastani, kauniinkummallisesta Suuresta sinisestä. Ja kirja, joka sai pohtimaan mm. ihmisten erilaisuuden kunnioittamista, eläinten oikeuksia, ruokailutottumuksia ja kulutuskäyttäytymistä. Jouduin panttaaamaan tästä kirjasta kirjoittamista pari viikkoa, kun en tiennyt, miten jäsentäisin kaikki kirjan minussa nostattamat ajatukset. En tiedä oikein vieläkään, mutta kirjoitan silti.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen kertoo erikoisen tarinan Karenista, autistisesta ja kaikin puolin toistaitoisesta "susilapsesta", jonka elämä muuttuu, kun hänen äitinsä kuolee ja täti ottaa vastuun Karenista. Tädin määrätietoisella koulutuksella Karenista kasvaa lähes tavallinen ihminen, tai ainakin sellainen, joka tiedostaa oman erikoislaatunsa ja oppii toimimaan muiden ihmisten säännöillä. Minua vaivasi hieman lukiessa, voisiko puhetaidoton villilapsi oikeasti oppia kielen kouluikäisenä - ainakin minun aikoinani lukion psykantunneilla opetettiin, että ei. Entä voisiko huippulahjakkuus todella taata menestyksen koulussa ja työelämässä, jos ihminen olisi kuitenkin niin erikoinen, että ripustaisi opiskelijakämppänsä kattoon valjaat ja roikkuisi niissä sukelluspuku päällä? Tahdon uskoa, että voisi, vaikka realisti minussa epäileekin. Joka tapauksessa kirjassa on siis erikoisia teemoja ja tapahtumia.

Karenilla on aina ollut hyvin läheinen luontosuhde, ja hän saa jo nuorena suuren vastuun tätinsä tonnikalabisneksessä. Koska Karen ei erottele ihmisiä ja eläimiä eriarvoisiksi, tai edes erilaisiksi, ja toisaalta ajattelee matemaattisen neron tavoin hyvin loogisesti, hänen onnistuu kehittää uusia tonnikalanpyynti- ja kasvatusmenetelmiä. Karenin menestys vie hänet matkoille mm. Ranskaan ja Japaniin, jossa hän kokee tapaavansa lähes itsensä kaltaisia ihmisiä.

Sen sijaan minusta, ja taisin sen jo kertoakin, japanilaiset ovat planeettamme sympaattisimpia ihmisiä, syistä jotka jo mainitsin ja joihin lisään vielä muutaman, jotka oivalsin Tokiossa viettämämme vuodena aikana.
He eivät kättele. He pysyvät aina yli puolen metrin päässä toisista ihmisistä. He eivät katso silmiin. He eivät koskaan kutsu sinua kotiinsa syömään päivällistä eivätkä he koskaan kysy mitään keskustelukumppaninen henkilökohtaisesta elämästä. 99 % heistä on lyhyempiä kuin Minä. On kyllä totta, että he puhuvat paljon, kuten kaikki ihmiset, ja vieläpä todella kimeällä äänellä joka saattaa sattua korviin todella ikävästi, siis jos kuuntelee tarkasti. Mutta onneksi he puhuvat japania --- (s. 195)

Minua askarrutti tässä kirjassa ylipäätään se, miten autistinen ihminen näkee toiset ihmiset ja itsensä. Paikoin Karenin ajatukset tuntuivat todella oudoilta, toisinaan taas siltä, että eipä tässä ihan normaalitapauksia olla itsekään. Taas tulivat oppivuodet mieleen: sosiologian luennoilla painotettiin, että kun määrittelee jonkun poikkeavaksi, tulee samalla kuvanneeksi normaaliuden rajat. Tämä kirja pani ainakin minut miettimään, mikä on ihmisen normaalia, luontaista käytöstä ja mikä ei.

Kirjan toinen pääteema, tonnikalabisnes ja kalanjalostus, ei kiinnostanut minua erityisemmin sinällään, mutta autisti vs. bisnesmies -asetelma oli erikoinen ja pohdituttava sekin, samoin luonnonsuojelusanoma kiinnosti. Minua suututtaa aina lukea netistä uutisia, joissa kerrotaan eläinten oikeuksien polkemisesta - ihan aina ensimmäinen kommentti on jotain tyyliin "laitetaan ensin ihmisten asiat kuntoon ja kitistään sitten eläimistä". Miksi ihmisen pitäisi olla eläimien yläpuolella tai eläinten hyvinvointi olisi ihmisiltä pois? Jos tällaiset tasa-arvoteemat ja luonnonsuojelu kiinnostavat, suosittelen tätä kirjaa.

Suosittelen tätä kyllä ihan kirjallisena elämyksenäkin. "Meksikolainen kirjallisuus" tuo ainakin minulle ensiksi mieleen jotain runsasta ja ehkä hieman maagista; kun olin joskus Meksikoa kiertelemässä ja tutustuin sikäläiseen kirjallisuuteen, kirjoissa kuvattiin suuria sukuja, taikauskoa ja uskonnollisuutta. Tässä kirjassa ei. Kieli on selkeää ja napakkaa, Karenin lähipiiri on hyvin suppea, ja jos autisti jotenkin eroaa nk. tavallisista ihmisistä, niin siinä, ettei hän ole taipuvainen luulottelemaan ja uskottelemaan mitään. En osaa valehdella. Minulla ei ole mielikuvistus. Ja tiedän, että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, olen varma etten tiedä, siteerataan Karenia kirjan takakannessa.

Tästä pääsenkin vielä kommentoimaan hieman kirjan kantta. Olin ensin pettynyt etukanteen: eikö näitä "tukkakuvia" ole tänä vuonna nähty jo runsaasti? Tässä kirjassa kuva oli kuitenkin perusteltu, sillä se sai selityksen jo tarinan alkupuolella. Olisin silti kaivannut kirjaan hieman aikuisempaa kantta, sillä lapsen kuva sai minut ajattelemaan, että kirja kertoo enemmän Karenin lapsuudesta; kuitenkin Karen on kirjan lopussa nelikymppinen. Lisäksi tyttölapsen kuva saattaa karkottaa kirjalta "ihmissuhdekirjojen" välttäjiä, eikä tämä ole ihmissuhdekirja, vaan laajemmin ihmisyyskirja.

Tekstinäyte:

Kaikki alkaa avomerellä, kun maston märssykorissa vahdissa oleva mies havaitsee kiikareillaan, että alusta lähestyy pystysuuntaisia vesisuihkuja.
Ne ovat delfiinejä, harmaita, auringon alla kiilteleviä. Ne uivat aina lähellä pintaa ja hengittävät päänsä aukoista. Metrejä alempana, näkymättömissä, kulkevat tonnikalat. Hopeanhohtoiset ja nopeat.
Sen jälkeen kun havainto on tehty, kaikki aluksessa tapahtuu nopeasti.
- - -
Delfiinit uivat pyydykseen ja samoin tekee alempana tonnikalaparvi: se on järjestäytynyt joukko, ensimmäisinä uivat kypsään ikään ehtineet eli yli 7-vuotiaat kalat, sitten tulevat vanhukset, yli 10-vuotiaat, ja lopuksi nuoret kalat ja niiden lomassa poikaset.
Kun kaikki ovat pyydyksessä, kapteeni antaa tappokäskyn kilistämällä kelloa laivan kannella. (s. 56-57)

Kirjan on lukenut myös Laura Lukuisa-blogista.

Sabine Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. (La mujeur que buceó dentro del corazón del mundo). Suom. Taina Helkamo. Otava, 2011.
Kansi: Ann-Marie ja Jan Thunell, K2AB/Image Source
Kustantajan kirjaesittely

Lukupiiri etsii uusia vetäjiä!

2011-09-09T13:13:00.000+03:00

Pentti teki kuten runoilijaretkuille sopiikin, katosi reissullemme. En ole vielä onnistunut löytämään Saarikosken runokokoelmaa, vaikka matkatavarat on purettu. Viimeinen havainto teoksesta on Pärnussa... Palaan Saarikosken runoihin, kunhan löydän kirjan tai saan hankittua uuden.

Nyt linkki Lukupiirin puolelle. Nettilukupiirimme etsii uusia vetäjiä . Jos yhtään kiinnostaa, laita kyselyä tulemaan tai ilmoittaudu suoraan vetäjäksi!

Matkakirjoja

2011-09-08T19:55:00.000+03:00

Minä, mies, mopo ja Pentti olemme taas kotona. Matka kulki Turun saariston ja Ahvenmaan kautta Ruotsiin ja sieltä Baltian halki kotiin (emme siis vain huristelleet, vaan liikuimme myös losseilla, lautoilla ja laivoilla). Reissu oli varsin onnistunut, mutta en saanut luettua kuin jonkin verran Saarikosken runoja. Kirjoittelen niistä tarkemmin lähiaikoina, toivon mukaan jo huomenna.

Penjami oli jättänyt minulle eilen hauskan kirjaehdotuksen: matkakirjakseni olisi sopinut Andre Pieyre de Mandiarguesin Tyttö ja moottoripyörä. En ollut aiemmin edes kuullut ko. kirjasta, enkä onnistunut löytämään sitä mistään nettikirjakaupasta. Sen sijaan löysin muita kiinnostavia moottoripyöräilyyn ja matkailuun liittyviä kirjoja; voipi olla, että mies saa pinon mopokirjallisuutta viimeistään joululahjaksi (voi olla, että luen ne itsekin, kuten aina lahjaksi antamani kirjat).

Risto Lindstedtin Moottoripyörä ja miehen mieli kantaa alaotsikkoa Erilainen matkakirja. Lindstedt kuvaa kirjassaan yhden päivän moottoripyöräajelua, mutta ilmeisesti muistelee myös muita reissujaan. Kokenut moottoripyöräilijä käy ajeluillaan säännöllisesti hautausmailla. Kustantamon kirjaesittelyssä kerrotaan, että "Hän nimittää kalmistokävelyjään 'mielenterveyden luomuhoidoksi, missä vaikuttavin tekijä on mittasuhteiden taju'". Matkalla tulee tosiaan usein mentyä hautausmaille, vaikka normaalielämässä ei.

Robert M. Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito kertoo kahden "pyöräkunnan" oikeasta matkasta ja oikeasta moottoripyörän huollosta, mutta kirja on myös filosofinen ja sitä on luonnehdittu teokseksi laadun filosofiasta ja sen etsinnästä; muita teemoja ovat mm. psykiatriset ongelmat ja elämänmuutosten kohtaaminen.

Löysin Adlibriksestä myös Basamin tämän syksyn uutuuden (ei vielä ilmestynyt), jonka haluaisin ehdottomasti lukea. Satu Rommi kertoo teoksessaan Moottoripyörällä Himalajalle moottoripyöräreissusta, jonka hän teki halki Intian. Tositapahtumiin kertova teos on jatkoa Rommin teokselle Kahvia ja guruja, jossa hän kuvaa kokemuksiaan intialaisen kahvilan pitäjänä. En löytänyt kirjasta vielä tietoa kustantajan sivuilta, mutta Adlibris tietää, että "kirja valottaa matkakuvauksen lomassa syvällisesti myös muun muassa Intian kulttuurihistoriaa ja käynnissä olevaa yhteiskunnallista murrosta, ja teosta voi lämpimästi suositella kaikille matkailusta (tai nojatuolimatkailusta) ja Intiasta - tai moottoripyöräilystä - kiinnostuneille."

Kun etsin ko. kirjaa Basamin sivuilta, törmäsin John Muirin kirjaan Pitkä kävely Meksikonlahdelle. Senkin haluaisin lukea! Muir oli amerikkalainen luontokirjailija ja -filosofi, ja teos kertoo hänen 1860-luvulla tekemästään pitkästä kävelymatkasta. Kirjaesittelyn mukaan "teoksessa Muirin syvä luonnontuntemus yhdistyy kaunokirjalliseen ilmaisuvoimaan avaten lukijan eteen ihmeellisen näkymän luontoon ja luonnollisuuteen. Nykymaailman kamppaillessa tuhoutuvan luonnon ja ihmisten alati kasvavan kiireen keskellä Muirin tekstit ovat ajankohtaisempia kuin koskaan." Kuulostaa yhtä kiinnostavalta ja mielenkiintoiselta sekä tärkeältä kirjalta kuin Thorean Elämää metsässä.

Aloin oikein pohtia, mutta en ole tainnut lukea juurikaan matkakertomuksia. Äskettäin vaelsin Elias Lönnrotin kanssa, ja joskus olen ollut Matkalla Jack Kerouacin seurassa; alkuvuodesta riemastuin, kun pääsin veneilemään tutuille vesille Pirkko Saision Lokikirjan kautta. Mutta muuten on ollut varsin vähäistä, joskin Göran Schildtin ja Kyllikki Villan matkakertomukset ovat olleet jo kauan lukulistallani. Matkalehtiä en lue koskaan, sillä ne eivät kiinnosta minua, koska en reissaa usein enkä suunnitelmallisesti.

Mutta - nojatuolimatkoja tekisin mielelläni. Kertokaa siis vinkkejä hyvistä tavalla tai toisella matkustamiseen liittyvistä kirjoista!

Pentin kanssa baanalle

2011-09-02T13:28:00.001+03:00

Hyvät lukutoukkakollegat!

Runohaasteesta huolimatta eteerisen runotytön maineeni ja muutenkin koko imagoni (?) menee nyt kertaheitolla pilalle. Teen tunnustuksen. "Helmet" ei ole enää muutamaan kuukauteen tarkoittanut minulle vain pääkaupunkiseudun kirjastojen kirjatietokantaa, vaan olen koko tämän kesäkauden omistanut helmetin, siis moottoripyöräkypärän. Voitte arvata, mikä on mieheni uusi ~~rakas lelu~~ upea menopeli. Huomenna se lähtee reissuun ja pääsen mukaan.

Koska moottoripyörän laukkuihin mahtuu varsin rajallisesti tavaraa, olen saanut ukaasin: saan pakata vain yhden kirjan. Se on kuvassa. Runoja kyllä, muttei runotyttömäisiä. Pentti Saarikoski lähtee meidän mukaan. Ensin meinasi lähteä Jack Kerouac, kun kerran Matkalla ollaan, mutta päädyin Penttiin, koska kiinnostuin hänestä juuri.

Hyvää viikonloppua, vrrrrmmm!

Luovaa kirjoittamista opiskelemaan!

2011-09-02T08:39:00.000+03:00

Tämä on (omaehtoinen) mainos ja hätähuuto:

Kuulin juuri, että Keravalla tänä syksynä järjestettävässä luovan kirjoittamisen opintokokonaisuudessa on vielä useita vapaita opiskelupaikkoja. Jos siis kiinnostaa, niin ilmoittautua voi vaikka heti - ja sanaa saa levittää eteenpäinkin.

Mainoksesta arvannette, minne ja mitä minä olen menossa opiskelemaan tänä syksynä. Tai ainakin olin... En tiedä, kuinka monta opiskelijaa ryhmässä täytyy olla, että opinnot järjestetään, mutta teen nyt oman osuuteni, että opiskelijoita saataisiin lisää.

Minä olen ilmoittautunut koko opintokokonaisuuteen, mutta useinhan avoimessa yliopistossa voi suorittaa myös erillisiä kursseja. Kannattaa kysellä suoraan tuolta Keravan toimipisteestä.

Kariston houkuttelevat lastenkirjat

2011-09-01T10:58:00.000+03:00

Eilen oli oikea superpäivä, sillä aamuinen Otavan-visiitti ei riittänyt, vaan illalla kävin vielä Kariston kirjajuhlissa. Karisto ei ole minulle kustantamona kovin tuttu, joten oli mielenkiintoista päästä tutustumaan sen syksyn kirjoihin oikean täsmäillan muodossa: lavalle asteli vuorotellen yli 20 kirjailijaan kertomaan teoksistaan. Sitten syötiin ja juotiin ja kuunneltiin Sania, mukavaa oli.

Kariston kirjasyksyssä oli mielestäni kiinnostavinta lasten- ja nuortenkirjojen suuri määrä. Moni kirja kuulosti siltä, että voisin lukea ne itsekin mielelläni. Tässä poimintoja:

Juha-Pekka ja Miranda Koskisen Kauhea Gabriel Hullo on kiinnostava jo siksi, että sen ovat tehneet yhdessä isä (kirjailija) ja lukioikäinen tytär (kuvittaja). Ihan heti ei tule vastaavaa työparia mieleen. Juha-Pekka Koskinen sanoi, että kirjoitustyö vei runsaasti aikaa, koska kirja on riimimuotoinen. Riimittelen joskus itsekin, en kummituksista mutta lastenlorumaisista aiheista kuitenkin, joten kiinnostaisi tutustua Koskisen riimeihin. Lisäksi kirjan kuvitus on hienon värikkään ja voimakkaan oloista.
Kustantajan kirjaesittely

Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon Lumoava haltijakansa ei vaikuttanut ollenkaan värikkäältä ja voimakkaalta, vaan kauniilta ja herkältä. Kirjassa kerrotaan kuvin ja kertomuksin luonnonkasveista ja niiden keijuista ja haltijoista. Marjut Hjelt on perinteentutkija, joten oletan, että hän on tuonut kirjaan vanhojen satujen tuntua. Jaana Aallon kuvitus taas vaikutti hyvin taidokkaalta: kasvit on kuvattu luonnollisesti ja menee hetki, ennen kuin huomaa, missä ko. kasvin satuolento on ja miltä se näyttää.
Kustantamon kirjaesittely

Ismo Puhakan ja Paula Aholan Hei, hommiin! kuulosti hauskimmalta kirjavinkiltä aikoihin. Kirjassa kerrotaan kuulemma hikisistä miehistä - eli eri ammattien edustajista, ja mukana on kyllä naisiakin. Tässäkin kirjassa on riimiteltyjä loruja ja kirjan kuvitus näytti hyvin onnistuneelta. Tiedän jo, kenelle pikkupojalle ostan tämän joululahjaksi - mutta ensin luen kirjan itse! Kustantamon kirjaesittelyssä on mukana tekstinäyte nuohoojan ammatista. Minusta tässä on hyvä rytmi:

NUOHOOJAN KUTSU
Tukko takka.
Takalukko.
Uuni huutaa apua.
Noki-ukko,
piki-akka,
pian piippuun kapua!
Henki häässä.
Putken päässä
ruokotonta ruohoa!
Nokinokka,
hormisormi,
tulen sija nuohoa!

Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia oli kiinnittänyt huomioni jo aiemmin, koska siinä on niin hieno kansi - tämän voisi ottaa vaikka tauluksi seinälle. En kuitenkaan tiennyt ennen eilistä, millaisesta kirjasta on kyse. Nyt sain sen käsityksen, että vaikka kustantamo markkinoi tätä nuortenkirjana, kyseessä on kaikenikäisille sopiva ja ajattomista, ikuisista asioista kertova tarina. Kiinnostusta lisäsi sekin, että Ellilä sattui istumaan minun ja bloggarikollegoiden vieressä ruokapöydässä, joten tuli vähän juteltuakin (ja Ellilä ehti jo kertoa siitä blogissaan). Kiitos juttuseurasta! Joskus kirjailijoiden tai ylipäätään tuntemattomien kanssa ei keksi mitään juteltavaa, mutta eilen tätä ongelmaa ei ollut.
Kustantajan kirjaesittely

Vielä yksi tärppi eilisen illan ulkopuolelta. Kun etsin äsken Kariston sivuilta em. kirjojen kuvia, huomasin, että minulla on yhä lukematta nuortenkirja Luonnonlapsi Calpuria Tate. Jacqueline Kellyn kirja kuulostaa siltä, että olisin rakastanut sitä lapsena, ja luulen, että pitäisin siitä kovasti myös aikuisena.

Kariston illassa esiteltiin toki muutakin kuin lastenkirjoja, kaikkea aina kielenhuolto-oppaista dekkariin. Noista kirjalinkeistä pääsee kustantamon sivuille ja sieltä voi bongata ne muutkin Kariston kirjasyksyn uutuudet.

Otavan syksy

2011-08-31T14:26:00.000+03:00

Kyllä pressitilaisuudessa voi olla hauskaa ja kylläpä kirjailijat ovat - heidän täytää olla! - hyviä esiintyjiä. Näin ajattelin, kun lähdin tänään Otavan kirjasyksyn esittelytilaisuudesta. Nauratti vielä kotimatkallakin. Kjell Westöstä bloggarinaiset voivat olla painajaismaisia, ja Miika Nousiainen kokee vasta nyt kirjoittaneensa esikoisromaaninsa.

Tilaisuudessa oli esillä niin monta kirjailijaa ja kirjaa, ettei niistä kaikista käy raportoiminen tähän. Vaikka minusta olisi hauska kertoa enemmänkin siitä, että Reijo Mäki sai uusimman Vares-kirjansa idean, kun leskiherra Tarmo-joutsen tuli moikkaamaan häntä laiturille, en kerro, koska olen täysin Vares-neitsyt. Tässä tärppejä niistä kirjoista, joita aion lukea tai ainakin voisin lukea.

Janica Brander on syksyn esikoisnovellisti (kuvassa, teos Lihakuu) ja esiintymisensä perusteella hauska rento, irrotteleva kirjoittaja. Brander kertoi, että häntä jännitti lehdistötilaisuudessa yhtä paljon kuin lapsena kun hän esitti puolukkaa näytelmässä. Brander oli kirjoittanut lehdistöesiintymistä varten elämäkertansa kirjalliseen muotoon ja luki sen ääneen. Hauskalta kuulosti! Branderin novelleja luonnehdittiin vahvatunnelmaisiksi; lisäksi niissä on kustantamon kirjailijaesittelyn mukaan absurdeja tapahtumia ja maagista latausta.

Myös Suvi Valli oli mukana esikoiskirjoittajana. Häneltä ilmestyy runokokoelma Ohijuoksija, jossa tärkeässä osassa ovat joet ja jalat. En tiedä, luenko tätä, mutta kuulosti erikoiselta. Runot syntyivät pitkälti Saksassa Vallin juoksuharrastuksen myötä, ja runoteoksen hahmoihin kuuluu mm. Beethoven.

Lisää esikoisia... Philip Teirin novellikokoelma (novellit ovat nyt in!) Donner-ryhmä kuulosti niin hullulta, että se on pakko lukea jossain vaiheessa. Kirjassa on 12 Helsinkiin sijoittuvaa tarinaa, ja niminovellissa Ylen työntekijä saa tarpeekseen töistä, ryhtyy yliopisto-opiskelijaksi ja tutustuu ruohoa polttavaan Jörn Donner -faniin; kaksikko viettää aikaansa Donnerin tuotannosta keskustellen ja perustaa tälle Facebook-ihailijasivustonkin. Tai jotain yhtä hassua... Novelleja luonnehdittiin satiirisiksi keskiluokan kertomuksiksi, osassa kertomuksissa on suruakin. Kuulostaa kiinnostavalta.

Miika Nousiainen sanoi tosiaan mielestään kirjoittaneensa esikoisromaaninsa vasta nyt, aiemmin hän ei kuulemma ollut vielä valmis. Nousiaisen uusi Metsäjätti ei ole omakerrallinen romaani, mutta pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin työläisperheen lapsena ja pienten paikkakuntien kasvattina. Kyseessä on kasvukertomus: kaupungissa opiskellut mies joutuu palaamaan lapsuuden paikkakunnalleen ja saneeraamaan siellä olevan metsäteollisuusfirman. Nousiainen esiintyi suorastaan koomikon varmuudella, mutta puhui vakavia. Hän sanoi, että Metsäjätti on hänen kirjoistaan henkilökohtaisin ja hän oli sen velkaa menneisyydelleen. Kirjailija myös sanoi ajatelleensa aihetta jo kymmenen vuotta sitten eikä olisi toivonut, että se olisi niin ajankohtainen kuin se nyt ilmestyessään on.

Ja sitten se Westö... Iik, siis olen oikeasti nähnyt Kjell Westön elävänä, voitteko uskoa!

Westökin puhui henkilökohtaisuudesta. Häneltä ilmestyy tänä syksynä kaksikin kirjaa, ja yhdessä valokuvaaja Sari Poijärven kanssa kirjoitettu 1980-luvusta kertova Kasari on kuulemma Westön ehkä henkilökohtaisin teos ja joka tapauksessa se, jossa kirjailija kokee kuvanneensa 80-lukua parhaiten. Aika paljon sanottu! Teos syntyi kuulemma niin, että Poijärvi otti Westöhön yhteyttä ja pyysi tätä tekstittämään scrab book -henkisen kirjansa. Westö aikoi ensin lähestyä aineistoa neutraalina historiankirjoittajana, mutta kuvat olivat niin persoonallisia, että hän pistikin oman persoonansa peliin teksteissä. Kirjaa luonnehdittiin visuaaliseksi kaleidoskoopiksi 80-lukuun.

Myös Westön oman teoksen, Halkeamia, yhteydessä kirjailija puhui oman itsensä likoon pistämisestä. Halkeamia on kokoelma Westöön kolumneja ja muita lyhyitä tekstejä. Kirjailjan oletetaan kuulemma pitävän kolumnityyppistä kirjoittelua "kirjallisena pakkopullana", mutta Westö sanoi, että hänelle kaikki tekstit ovat tärkeitä, aina on yritettävä tavoittaa jotain olennaista. Hän arveli, että ehkä hänen suhtautumisensa kaikkiin teksteihin kolumneista paksuihin romaaneihin tasavertaisena johtuu osin myös hänen toimittajataustastaan. Westö on valinnut itse tämän teoksen tekstit, kuulemma satojen joukosta.

Ja se bloggariuni. Westö luki tilaisuudessa otteen Halkeamista, ja tuossa tekstissä keski-ikäinen kirjailijamies jännittää edessä olevaa kirjailijailtaa niin, että hänen uneensa ilmestyy pelottava naisbloggari, väitöskirjaa tekevää yyberakateeminen ja ilmeisen hurja tapaus! Bloggareista puheen ollen, Westö muuten kertoi saaneensa jo kirjasta lukijapalautetta nuorilta: se antaa liian pessimistisen kuvan sosiaalisesta mediasta. Pari naislukijaa taas oli kertonut sivuuttaneensa kaikki urheiluaiheiset tekstit. Ihan normisettiä, kuittasi kirjailija.

Minulle ei ollut ollenkaan normisettiä nähdä ihailemani Westö ja monet muut kiinnostavat kirjailijat ihka elävinä. Lisättäköön vielä, että sen lisäksi, että kamerani ikuisti Westön, Parnasson Jarmo Papinniemi istahti villatakkini helman päälle. Olen päässyt piireihin. Papinniemi on kirjoittanut säveltäjä Ilkka Kuusiston elämäkerran yhdessä säveltäjän kanssa ja tämän aloitteesta (teos Sävelten siivilä - Musiikillisia kohtauksia). Kuusisto oli halunnut löytää tarinalleen hauskan kirjoittajan, ja nyt kumpikin kulttuurivaikuttaja vakuutti, että kirjan tekeminen oli hauskaa ja kirjastakin tuli hauska.

Ja minulla oli siis hauskaa. Kiitos, Otava! Lisää tietoa näistä ja muista kustantamon kirjoista löytyy Otavan sivuilta.

Elias Lönnrot: Vaeltaja

2011-08-30T21:33:00.000+03:00

Onpa aika heittää laukku selkään!

Kyllä kotimaanmatkailu on hauskaa, etenkin jos lähtee reissuun Elias Lönnrotin kanssa. Hän saattaa epäröidä alussa: Olet kaiketi itse kokenut, miten arkaillaan kun lähtee kotoa matkalle.

Parin päivän kuluttua hän valittaa: Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuleksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle.

Sitten alkaa onneksi sujua. Päästään Karjalan Kesälahdelle ja tavataan mukavaa, laulutaitoista väkeä: Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko ajan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin.

Elias Lönnrotin matkakertomus hänen ensimmäisestä runonkeruumatkastaan vuonna 1828 on viehättävää ja kiinnostavaa luettavaa. Lönnrot kulkee kohti Karjalaa, mutta liikkuu muuallakin Suomessa. Ja vaikka hänen päämääränään on taltioida vanhan kansan lauluja ja uskomuksia, suomen kieltä kaikkine variaatioineen, aikansa monitoimimies havainnoi kaikkea muutakin. Lukija pääsee Lönnrotin mukana kurkistamaan savupirtteihin, vertailemaan eri maakuntien oluenpanoa ja häätapoja, tutustumaan kasvillisuuteen sekä mm. eksymään hernerokkasumussa Laatokalle. Tutkijaluonteena Lönnrot kirjaa ylös jopa naisten hiustyylit ja pohtii, miten pappi pystyy monen parin yhteishäissä olemaan sekottamatta vihkisormuksia. Varsin mielenkiintoista oli lukea siitäkin, miten tutkija etsii runonlaulajia. Joku suostuu laulamaan tuosta vain, toinen työnsä ohessa, mutta kolmannelle Lönnrot joutuu jo palkkaamaan sijaisen tekemään laulajan työt, kun hän laulaa ja muistelee Lönnrotille.

Tämä on siis kerta kaikkiaan hauska kirja perinteistä kiinnostuneille. Kirjan kieli oli oikeastaan yllättävänkin helppolukuista (ehkei se ollutkaan aivan suoraan päiväkirjasta kopioitua?) ja Pekka Laaksosen esipuhe taustoitti hyvin Lönnrotin matkamerkintöjä. Mieleeni jäivät kirjasta erityisesti Lönnrotin kansanluonnepohdinnat; hänestä eri puolilla Suomea asui hyvin erilaisia ihmisiä. Tällaisia ovat savolaiset:

Savon rahvaan luonne esiintyy suuresti edukseen: itsenäisyyttä ilman julkeutta, kohteliaisuutta ilman matelemista; oman arvon tuntoa ja tyytyväisyyttä säätyynsä; harkintaa ja tervettä arvostelua joka tilaisuudessa. Savon vallassa olevaa suomen kielen murretta on viime aikoina alettu pitää parhaana, ja se ansaitseekin ymmärtääkseni tämän etusijan. Kauniskaikuisena korvalle, rikassanaisena, lauseparsiltaan voimakkaana ja muuten puhtaampana vieraista sekoituksista sen olisi jo kauan sitten pitänyt saada se.

Ainoan miinuksen tässä lukukokemuksessa annan itselleni. Tämä kirja olisi varmasti parhaimmillaan pieninä paloina nautittuna, kiinnostavista sanoista ja pienistä anekdooteista iloiten luettuna. Nyt luin kirjan melkein putkeen, joten osa kiinnostavista yksityiskohdista saattoi jäädä huomaamattakin. Onneksi voin palata teokseen helposti, sillä se on ikiomani. Kävin SKS:n kaupassa ja löysin tämän vitosella!

Elias Lönnrot: Vaeltaja. Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1928. SKS, 2002. 4. painos

Mia Vänskä: Saattaja

2011-08-29T21:45:00.000+03:00

Aina silloin tällöin meidän mm. kauhukirjoja karttavien lukijoiden keskusteluissa tulee esiin kanta, että pitäisi varmaan laajentaa kirjallisia näkemyksiään ja lukea joskus jotain poikkeuksellista, kuten juuri kauhua.

Minä luin Mia Vänskän Saattajan ja sanoisin, että lukija pysyköön lestissään. Minut varmaan ammutaan, mutta kerron, että tämä jo muutamassakin blogissakin kiitetty kotimainen kauhu-uutuus ei ollut minusta edes virkistävää vaihtelua, puhumattakaan jännittävästä lukukokemuksesta. Olin aivan hämmästynyt: jos kauhukirjat ovat tällaisia, minun on syytä karttaa niitä tylsyyden ja ennalta arvattavuuden takia, ei pelottavuuden.

Odotukseni olivat kauhean kovat. En katso ikinä kauhuelokuvia, koska niiden kuvat tulevat uniini. Yleensä näen myös kirjat mielessäni, joten olen sivuuttanut kauhukirjallisuudenkin. Ajattelin siis, että heti kun ensimmäinen kummittelukohtaus on luettu, voin hyvästellä seuraavat yöunet. Jotta kaikki olisi ollut karmivaa, valitsin vielä oikein otolliset lukuolosuhteet: pimeän, ukkosjyrisevän sään ja kynttilänvalon. Kaadoin itselleni lasillisen portviiniä, että voisin oikein heittäytyä.

Jokin liikahti peilissä.
Liljan pyyhe putosi lattialle. Peilistä olisi pitänyt heijastua pukeutumishuoneen seinän koivupaneelia, mutta sen sijaan siinä näkyi jotain tummaa, kuin synkkää rantamaisemaa. Ja maisemassa liikkui jokin. (s. 54)

En vissiin vaan heittäydy tuollaiseen. Enkä heittäytynyt putoaviin tauluihin, kummallisiin murhiin tai katoamisiin, elämän ja kuoleman välimaastossa kulkeviin hahmoihin, talon narinaan tai synkkiin lauttureihin . Tästä sentään vähän kiinnostuin:

"Ehkä se oli metsänpeitto. Metsässä voi joutua sellaiseen tilaan, että kaikki äänet katoaa ympäriltä eikä kukaan pysty näkemään sua." (s. 127)

Parasta tässä kirjassa olikin se, että se ammensi muinaisesta mytologiasta - tai ainakin samoista fiiliksistä ja aineksista, joista mytologiat kertovat. Mutta jotenkin luen mytologioista ja kansanuskomuksista mieluiten tietokirjoista tai sitten sellaisista kirjoista, joiden tarina sijoittuu enemmän uskomuksille ja kummituksille sopivaan aikaan. Aino Kallaksen Sudenmorsian on minusta upea ja kiehtova, mutta se, että avio-ongelmat ja perheväkivalta - ja ai niin, alkoholismi ja syömishäiriö - yhdistetään mutaisiin vesiin ja kadotettujen sielujen joukkoihin, ei ollut minusta upeaa ja kiehtovaa. Ihmettelin, kun minusta, kauhua tuntemattomasta, moni asia tuntui kirjassa kovin kliseiseltä, mutta ehkä se onkin genren tapa, mene ja tiedä. Varmistan ampumistuomioni ja paljastan, että välillä minua nauratti, enkä myönnä, että kyse olisi ollut oman psyykeni suojelusmekanismista:

Mies oli nuori, noin parikymppinen. Hänen silmänsä olivat kaksi elotonta, mustaa länttiä harmaankalpeiden kasvojen keskellä, ja leuan alla näkyi rosoreunainen aukko. Kun mies käänsi päätään, Lilja näki, että osa pään takaosasta oli kadonnut ja vaalean t-paidan olkapäillä näkyi pieniä verisiä klönttejä. (s. 129)

No, oli se sujuvasti kerrottu, tosin kielessäkään ei ollut mitään sellaista, mitä olisin erityisesti jäänyt tarkastelemaan. Ja minulle on tärkeää, että kirja kiehtoo joko tarinan tai kielen vuoksi, hyvässä tapauksessa molempien. Tämä jäi tällaiseksi kokeilevaksi välipalaksi. En saanut kauhukipinää, joten menen nukkumaan Elias Lönnrotin seurassa. Eipä tarvitse ainakaan menettää yöuniaan.

Mia Vänskä: Saattaja. Atena, 2011. Kansi Jussi S. Karjalainen
Kustantajan kirjaesittelyu ja näyteluku

P.S. Okei, myönnän: olivat nuo lainatut kohdatkin sen verran karmivia tai ainakin ällöjä, etten katsoisi tästä kirjasta tehtyä elokuvaa!

S niin kuin Saarikoski

2011-08-29T11:55:00.000+03:00

Kuva Otavan kirjailijaesittelystä.

Runohaaste havahdutti: minullahan on muitakin itse itselleni asettamiani lukuhaasteita! Ja kuinka sattuikaan, aakkoshaaste oli stopannut S-kirjaimeen. Tartuin siis vuosikausien jahkailun jälkeen Pentti Saarikosken kokoelmateokseen Runot.

Onneksi tartuin, sillä ainoa vika tässä teoksessa on se, että en ole lukenut sitä aiemmin. Nytkin luin vain sieltä täältä. Tuntui, että mistä tahansa kirjan avasinkin, sieltä tuli aina vähän erilaista Saarikoskea. Joskus vastaanpanemattoman lyhyttä:

Se runo jäi sille toiselle naiselle

Osa runoista taas oli monisivuisia, enkä ryhdy niitä nyt lainaamaan. Sanon vain, että kaikki lukemani oli jotenkin aidon ja voimakkaan tuntuista, paljon helpommin avautuvaa kuin etukäteen luulin, silti moniselitteistäkin. Kiinnostavaa ja vaikuttavaa runoutta siis! Ei vai tällaista, vaikka tämä lienee monen mielikuva Saarikosken persoonasta ja runoudesta:

Äijät yrittivät kuppilassa blandata,
ruskeapukuinen herra tuli tuiman näköisenä
ja kaatoi blandiksen takaisin pulloon,
hyväsydäminen mies,
antoi äijien pitää pullonsa,
hän ymmärsi ettei mustaasurmaa kannata joka päivä ostaa
köyhän kansan.
Jos on rahaa
saa ostaa, mutta ei ole paikkaa missä nauttia,
itsenäinen kansa jolla on tavat ja luonne,
rikkaat riehuvat Borgin baarissa
ja köyhillä ei ole kapakkaa,
se on sitä niin kuin broshyyrissä sanotaan - -
(runo jatkuu)

Vaikka ei silti, jotain vetovoimaista on tässäkin! Melkeinpä eniten minua kiehtoivat kuitenkin ne runot, joissa runoilija pohtii elämisen olemusta ja kirjoittamista. Esimerkiksi "runosikermä" Viisi runoa:

1.
Se jätti minut
lintuna jätti:
Kuten kaikki mitä sanotaan
asioiksi.

2.
En minä yksin tunne
olevani, kun tässä olen näin
että sauna lämpiää,
ja savun haju.

3.
Tein kirjan.
Se on nyt kirjakaupoissa.
Sen voi mennä ostamaan.
Se on hyvä kirja
mutta ei sen vuoksi maksa niin paljon.

4.
Kun harjalintu lensi pihan yli
minusta tuntuu kuin se olisi
käynyt tervehtimässä.
Näin ei tietenkään ollut.

5.
Tähän lopetan runojen kirjoittamisen.
Tai en vanno
Saattaa olla että ikkuna taas joskus
unohtuu auki, ja lintu
eksyy sisään:
että auttaa sen ulos, on runo.

Minä vannon, että en lopeta runojen lukemista enkä Saarikoskeen tutustumista. Ne, joilla on enemmän Saarikoski-kokemusta, voivat kernaasti antaa vinkkejä, mihin hänen tuotannossaan kannattaisi erityisesti tutustua.

Luulen muuten, että aiemmista suunnitelmistani poiketen juuri tämä kirja lähtee ensi viikolla kanssani matkalle. Miksi en ole tajunnut aiemmin, että runoteokset ovat hyviä matkakirjoja? Jos on on reissussa rähjääntynyt, eikä jaksa lukea keskittyneesti, voi lukea runon sieltä, toisen täältä. Jos taas ehtii lukea kirjan jo alkumatkasta, se ei haittaa, sillä runot vain paranevat kertaamalla.

Pentti Saarikoski: Runot. Otava, Seven-pokkarit, 2006. 2. painos.

P.S. Pitkän linjan kirjabloggari ja Saarikoski-fani Salla on lukenut tämän kokoelman jo viitisen vuotta sitten.

Kirjallinen pyhiinvaellus: Otavan sisäpiha

2011-08-28T19:16:00.000+03:00

Teenpä vielä toisenkin lyhyen päivityksen tänään.

Kävin perjantaina Otavan uuden kirjakaupan avajaisissa Helsingin Uudenmaankadulla. En seurannut kirjailijahaastatteluja, mutta itse kirjakauppa näytti kivalta, suurelta ja valoisalta. Lastenpuolella oli mukavasti rekvisiittaa: sen verran, että se toi eloa tilaan, mutta ei vienyt päähuomiota kirjoilta.

Kaikkein paras asia ja tämän kirjoituksen pääaihe löytyi Otavan talon sisäpihalta. Jos vain suinkit voit, pujahda kirjakaupasta sisäpihalle ja käänny vasemmalle, mene viereiselle sisäpihalle. Nosta katseesi ja näet talon kokoisen maalauksen! Tätä pyhiinvaelluskohdetta suositellaan erityisesti Mauri Kunnas -faneille.

En yleensä julkaise mielelläni kuvia toisten kodeista, olivatpa talot miten julkisella paikalla tahansa. Nyt on kuitenkin pakko. Ajatella, että joku asuu tuollaisessa keltaisessa satutornissa ja voi katsella ikkunastaan aina tähtiä. Toivottavasti tuolla tornihuoneessa on iso kirjahylly tai ainakin lukunojatuoli!

Aikaisemmin olen pyhiinvaeltanut Alastalon saliin. Ja idea kirjallisesta pyhiinvaelluksestahan on Hannalta. Hyvä idea!

Muffinssin arvoiset kirjat

2011-08-28T18:08:00.000+03:00

Ensinnäkin kiitos kaikille runohaasteeseen jo osallistuneille! En ole millään saanut kommentoitua kaikkiin runohaastevastauksiin, mutta olen havainnut vastauksia jo ilahduttavan määrän. Vastauksista on myös löytynyt innostava määrä minulle ennestään aivan tuntemattomia runoja ja runoilijoita. Ja ennen kaikkea, runohaastevastauksia lukiessa on tullut sellainen olo, että eihän se runous niin marginaalista olekaan: kyllä lukutoukat lukevat selvästi runojakin!

Kiitos myös Erjalle jo jokin aika sitten tulleesta Sweetest blog -tunnustuksesta. Sain saman tunnustuksen jo jokin aika sitten ja silloin linkkasin lukemaan vastauksia kissablogin puolelle. Nyt ajattelin vastata kysymyksiin, mutta kirjoihin liittyen.

Aloitetaanpa siis.

Kuva kirjasta Annie Sloan, Sisustajan värikirja.

1. Mikä on lempivärisi?
En keksinyt yhtään väreihin liittyvää kirjannimeä, vaikka joillakin kirjoilla onkin mielestäni omat sävynsä (esimerkiksi Claudie Gallayn Tyrskyt on myrskyisen siniharmaa, kun taas Tove Janssonin Kesäkirja on kirkkaamman, voimakkaan merensininen). Sen sijaan tiedän, mikä on paras tietämäni väreistä kertova kirja, Sisustajan värikirja. Kirjoitin siitä kotiblogin puolelle juuri hiljattain, syksyn akryylimaalauskurssia odotellessa.

2. Mikä on lempiruokasi?
Ei, se ei ole Muumimamman pannukakut... Paras ruoasta(kin) kertova kirja on mielestäni Oi ihana toukokuu, jossa syödään runsaasti ja jatkuvasti. Pidin myös Kulinaristin kuolemasta, ja toivon, että joku muu esilukisi Lankakauppa-kirjailijan uuden teoksen Lohturuokaa ja kertoisi sitten, onko se hyvä.

Keväällä löysin Rakkaus on saari -kirjasta täydellisen kuuloisen viikunajälkiruoan ohjeen ja olen harmissani, etten ole vieläkään muistanut kokeilla sitä oikeasti. En ymmärrä, miten tästä ei voisi syntyä maailman paras jälkiruoka:

Hän sulattaa voita pannulla ja lisää hedelmät kuumaan voihin. Toisella pannulla hän lämmittää hunajaa ja sitruunaa, lisää sitten viikunat. Muutama minuutti riittää. Kaksi palloa vaniljajäätelöä, yksi kummallekin. (s. 145)

Kauhein tietämäni kirjallinen ruoka on muuten ankerias. Ken on lukenut Peltirummun, tietää, mitä tarkoitan.

3. Minne haluaisit matkustaa?

Jos suunnitelmat toteutuvat, matkustan viikon päästä Turun saaristoon, saariston rengastielle. Se on ollut haaveeni jo ties kuinka kauan.

Sitä ennen ajattelin matkailla Elias Lönnrotin seurassa. Ostin juuri hänen kirjansa Vaeltaja - Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1928, ja se vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja viihdyttävältä. Ensimmäisellä sivulla Lönnrot on vielä epäröivä: "Olet kaiketi itse kokenut, miten arkaillaan kun lähtee kotoa matkalle." Jo muutamaa sivua myöhemmin ote on jo kuitenkin toinen: "Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikään kuin olisit kauan oleskellut paikkakunnalla."

Tekisin mielelläni kirjallisia (meri)matkoja myös Göran Schildtin ja Kyllikki Villlan kanssa. Aion lähiaikoina käydä myös Matkalla Kerouacin kanssa.

***
Aion lähiaikoina kirjoittaa myös kirja-arvioita ja muutenkin asiallisempia juttuja ja vastata kommentteihin. Nyt en kykene. Ensin olin pari päivää melkoisen ohjelmoitu, tänään on sitten vähän kuumettakin. Mutta eiköhän se tästä. On ainakin hyvä syy vain lojua lukemassa. :)

Muffinssin voi napata tästä itselleen kuka tahansa makeannälkäinen!

Syksyn kirjat: Atena ja Schildts

2011-08-24T09:41:00.000+03:00

Koska kaikkia kirjasyksyn uuutuksia ei kuitenkaan pysty lukemaan, olen päättänyt nauttia niistä tänä syksynä mahdollisimman monien kirjatapahtumien muodossa. Eilen siis siirryin suoraan Rautasydämen ääreltä Atenan ja Schildtsin uusien kirjojen iltapäivään.

Kuulimme monta kirjaesittelyä ja ilahduttavan monta kirjailijahaastattelua (ja saimme hyvää ruokaa ja viiniä, kiitos!). Hieman yllättävää kyllä, kaikki minua eniten kiinnostaneet kirjat olivat tietokirjoja, ja vielä aika synkeistä aiheista. En sano, että tulen lukemaan juuri nämä, koska yleensä mukavuudenhaluisempi lukija voittaa tiedonhaluisen lukijan minussa. Kerron kuitenkin juuri näistä kirjoista sillä toiveella, että joku muukin saattaa kiinnostua.

Eniten mieltäni jäi kutkuttamaan Jussi Viitalan Miten maailma loppuu - Taudit, luonnonmullistukset vai ihminen itse? (Atena, 2011) Kirja keskityttyy nimensä mukaisesti erilaisiin maailmanlopun uhkakuviin. "Ihminen toimii laumana niin, ettei voi säilyä kovin kauan, tai ainakin se riski on hyvin suuri", kirjailija, luonnontieteilijä Viitala sanoi haastattelussaan. Hän mainitsi, että esimerkiksi merien lämpeneminen on jo aikaansaanut sen, että levien yhteyttäminen on vähentynyt 40 %, mikä taas tarkoittaa sitä, että merien ja ravintoketjujen entistäkin pahempi myllerys on todennäköinen uhka. Viitala puhui viisaita myös mm. solujen fysiologiasta ja sen sekoamisesta, kun ympäristö muuttuu. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta sain kuitenkin käsityksen, että Miten maailma loppuu olisi yleistajuinen, maallikollekin sopiva teos. Jäin myös vaikutelmaan, ettei teos mässäile kauhuskenaarioilla, vaan esittelee vain eri vaihtoehtoja.

Kirjailijalta on kuulemma ilmestynyt aiemmin teos Älykäs eläin, joka on ollut Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin. Se kuulosti varsin sympaattiselta ja sen ainakin haluaisin lukea!

Ann Heberlein Pieni kirja pahuudesta (Atena, 2011) esittelee erilaista ihmismielen pimeyttä. Etiikan tohtori on aiemmin julkaissut teoksen En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, jossa hän kertoi omakohtaisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tämä uusi kirja ei ole kuulemma yhtä omakohtainen. Se pohtii mm., onko hyviä ja pahoja ihmisiä vai ainoastaan hyviä ja pahoja tekoja. Mitä ajatella kouluampujista? Miksi miehet tekevät suurimman osan pahoista teoista? Kirjassa pohditaan käsittääkseni aika paljon sitä, miten lasten ja nuorten pahuus ilmenee.

Atenan kirjaesittelyistä jäi mieleen myös uutis- ja ajankohtaistoimittaja Mikko Määttälän teos Vihollisena vangitut - Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944-47.

Tämän kirjan luvattiin tarjoavan uutta tietoa Suomen lähihistoriasta; sellaista tietoa, joista poliitikot sekä internointileireille joutuneet ovat systemaattisesti vaienneet aina näihin päiviin asti. Kuitenkin Suomessa asuvat saksalaiset ja unkarilaiset saivat vuonna 1944 määräyksen poistua äkkiä kodeistaan. Noin parisataa ihmistä suljettiin salaiselle internointileirille. Joukossa oli m. 6-lapsinen Garamin perhe vastasyntyneen vauvansa kanssa; kirjassa kerrotaan kuulemma mm. tämän perheen tarina.

Odotukset tämän kirjan vastaanottoa kohtaan olivat selvästi kovat. Kirjasta ei kerrottu kovin tarkasti, mutta selväksi tuli, että kun se on virallisesti julki, nykyisen maanjohdon oletetaan kommentoivan kirjasta ilmeneviä asioita.

Schildtsin puolelta kiinnostuin erityisesti Filosofit-teoksesta (Schildts, 2011), jota ei tosin esitelty eilen lainkaan. Katalogin mukaan "meissä jokaisessa asuu pieni filosofi. Siksi tämä kirja kuuluu itse kunkin kirjahyllyyn - olitpa sitten tiedonhaluinen opiskelija tai kouliintunut kyökkifilosofi".

Schildtsiltä ilmestyy tänä syksynä myös Sir Pilkington-Smythen teos Omituisten otusten ensyklopedia, joka esittelee maapallon oudoimmat eliöt valituksen hengessä, katalogin tekstinäytteen perusteella hieman pakinamaisesti. Myös Eric Chalinen Maailmanhistorian suurimmat petokset vaikutti kuvastoesittelyn perusteella kiinnostavalta. Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Maailmanhistorian huonoimmat keksinnöt ja Maailmanhistorian huonoimmat päätökset; molemmat tiedekirjoja, joista olen kuullut hyvää.

No, nyt kun olen ollut näin tiede- tai ainakin tieto-orientoitunut, kerron, että oikeasti aion lukea jonkun Marianne Peltomaan dekkarin! Peltomaa on Schidtsin kirjailijoita, ja olen aiemmin lukenut häneltä adoptioaiheiseisia romaaneja, viimeksi Ihon alla. Dekkarithan eivät ole yleensä minun lukemistoani lainkaan, mutta kiinnostuin Peltomaan dekkareista hänen haastattelunsa myötä.

Lisäksi saatan lukea esikoiskirjailija Mia Vänskän kauhuromaanin Saattaja, vaikken lue koskaan kauhuakaan. Pia Juulin palkittu Hallandin murha kiinnostaisi kauniin kantensa takia! Marianne Backlénin Tulilinnun tanssi kuulosti mielenkiintoiselta, hyvin monitasoiselta kirjalta sekin.

Lisää tietoa näistä ja muista kirjoista löytyy Atenan ja Schildtsin kotisivuilta. Hanna Kirjainten virrasta ehti jo kirjoittaa kustantamojen kauno- ja sarjakuvatarjonnasta.

Miten Rautasydän syntyi?

2011-08-23T20:11:00.000+03:00

Miina Supinen ja Anne Leinonen.

Tämä menee nyt hieman takaperoisesti. Ehdin jo kirjoittaa Miina Supisen ja Anne Leinosen Rautasydämestä ja kuitenkin sen julkistustilaisuus oli vasta tänään. No ei se mitään, kirjoitetaan lisää, kävin nimittäin julkkareissakin.

Syitä käyntiin oli kaksi: halusin nähdä Miina Supisen livenä ja kuulla, miten kaksi kirjailijaa kirjoittaa kirjan yhdessä. Näin Miinan - ja Anne Leinosen, jota en ole lukenut aiemmin, mutta nyt aion lukea - ja kuulin kiinnostavia asioita Rautasydämen synnystä.

Ensinnäkin - unohtakaa muusat ja boheemit luomistuskat. Ainakin lyhyen haastettelun perusteella vauhdikas ja viihteellinen Rautasydän syntyi melkoisen systeemaattisesti.

Idea yhteiskirjaan syntyi jo viime vuonna sitten, kun Supinen kirjoitti kiireisellä aikataululla naistenlehden jatkokertomusta ja tarvitsi työparin. Hänen mieleensä tuli Anne Leinonen, ja hyvä kokemus jatkokertomusyhteistyöstä sai naiset kirjoittamaan yhdessä myös romaanin.

Ensin istuttiin alas ja ideoitiin: keksittiin kirjan hahmot. Päähenkilö Sarille haluttiin jokin hyve, sillä viihteellisen rakkausromaanin sankarilla on kuulemma oltava sellainen, ja siitä hyveestä tuli miehinen: Sarilla on oma rautakauppa ja hän on käsistään kovin kätevä muutenkin. Sarille ideoitiin myös mukava anoppi, itse asiassa Sarin paras ystävä. Muutkin hahmot hahmoteltiin, ja kirjailijat laativat romaanista synopiksen, aika tarkankin käsikirjoituksen, jota ei sitten juurikaan muuteltu kirjoittamisen aikana.

Kirjailijat kirjoittivat vuorotellen: editoivat toistensa tekstiä ja jatkoivat tarinaa, sillä aikaa toinen teki muuta työtä tai latasi akkujaan. Pääsääntö oli kuulemma se, että toisen tekstiin pitää suhtautua kuten omaan, eli siihen saa koskea. Vaikka kirjoittaminen tapahtui vuorotellen, oli kommunikointi vilkasta: meilit ja tekstarit kulkivat, kirja valmistui suunnitelmien mukaisesti. Nämä kirjailijat eivät vastaa käsitystä taiteilijarentuista siinäkään, että he kehuivat kilvan, että deadlinet ovat hyödyllisiä. Itse asiassa Anne Leinonen, joka toimii kustannustoimittajana ja kirjoittaa monenlaisia kirjoja, sanoi, että hänelle sopii paremmin se, että on paljon aikatauluja ja monia projekteja, kuin se, että olisi vain vapaata kirjoitusaikaa.

Kuten jo arviossani totesin, Rautasydämestä ei mielestäni näy, että sillä on kaksi kirjoittajaa. Missään kohdin kirjaa ei tullut sellainen olo, että vaihtuikohan tässä nyt kirjoittaja. Kuitenkin kummallakin kirjailijalla oli kuulemma oma "vastuualueensa" tekstin synnyssä. Anne Leinonen tiesi, millaista suomalaisessa pikkukaupungissa on, ja osasi luoda aidon miljöön. Julkaisijan Helsinki-kirjojen Jan Erola sanoikin, että blogien ennakkoarvioissa onkin kiinnitetty mukavasti huomiota kirjan Suomi-filmifiilikseen eli aitoon maaseudun kuvaukseen. Miina Supinen taas on kuulemma se, joka osasi tuoda kirjaan mustaa huumoria. Se on helppo uskoa, jos on lukenut hänen aiempia teoksiaan.

Oikeastaan oli kyllä parempikin, että olin lukenut kirjan jo ennen julkkaria. Näin tiesin varmasti, mistä puhutaan ja osasin suhteuttaa kuulemani lukukokemukseeni. Kaiken kaikkiaan Rautasydämen tekoprosessi kuulosti juuri siltä kuin lukiessani ajattelinkin: hauskalta! Ehkä kirjailijoiden pitäisi harrastaa enemmänkin yhteisprojekteja?

Minä harrastin tänään enemmänkin kirjajuttuja, sillä Rautasydämen julkkareista siirryin tutustumaan Atenan ja Schildtsin uutuuskirjoihin. Siitä visiitistä sitten omassa postauksessaan, varmaankin vasta huomenna.

Anne Leinonen, Miina Supinen: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantamon sivuilta löytyy mm. kirjan lukunäyte

Runohaaste

2011-08-22T15:42:00.000+03:00

TIENVIITTA

Osoitin teitä;

tuonne, tuonne, tuonne

ja itse seisoin

lähtemättä.

Näin sormillani kaiken,

meret, metsät,

niin eivät silmät

katsoa koskaan voi.

Noin alkaa Mirkka Rekolan runo Tienviitta. Tämän runon myötä minä osoitan teitä: kertokaa, mitä näette runomaailmassa! Ja toisin kuin runossa, lupaan itsekin lopettaa seisomisen ja lähteä mukaan.

Kirjablogeissa on keskusteltu viime aikoina ilahduttavan paljon - tai no, ainakin aiempaa enemmän - runoista: niiden lukemisesta ja kirjoittamisesta, runoista kirjoittamisesta sekä myös siitä, miksi se runous on niin hankalaa. Tästä kaikesta kiinnostuneena ideoin runohaasteen, joka kannustaa toivon mukaan sekä itseäni että muita lukemaan enemmän runoutta. Ehkä se ei olekaan niin vaikeaa?

Runohaasteen idea on etsiä edes yksi kiinnostava runo ja julkaista se blogissaan (jos sinulla ei ole blogia, voi runon esittää jonkin runohaaste-postauksen keskustelussa). Runoa saa tietenkin esitellä tarkemmin ja analysoidakin, mutta pääasia on, että tutustuu runouteen sen verran, että löytää edes yhden niin kauniin tai kiinnostavan runon, että haluaa jakaa sen muiden kanssa. Myös runositaatit ilman perusteluja ja analyyseja hyväksytään.

Runohaasteeseen voi osallistua kerran tai vaikka säännöllisesti kerran viikossa tai kuussa; tai sitten aina kun siltä tuntuu. Minulla on tavoitteena lukea tämän syksyn aikana edes vähän runoutta joka viikko, niinpä pyrin bloggaamaankin runouteen tavalla tai toisella liittyvästä aiheesta noin kerran viikossa.

Aloitan runohaasteen Mirkka Rekolan yhyellä runolla, koska olen juuri lukemassa hänen kokoomateostaan:

Yhä useammin kerron

miten hyvä paikka

enkä enää koskaan käy siellä.

Noin käy monen asian suhteen, mutta ei anneta käydä runouden kanssa! Olen ainakin itse alkanut kertoa yhä enemmän runoasioista ja nyt aion käydä runomaailmassa entistä useammin.

Kiinnostavia kirjatapahtumia

2011-08-22T14:48:00.000+03:00

Huomio, pääkaupunkilaiset tai täällä päin lähiaikoina liikkuvat! Tällä ja ensi viikolla Helsingissä järjestetään monta mielenkiintoista, pääosin ilmaista kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvää tapahtumaa. Tässä pari poimintaa. Aion osallistua jollakin tavalla kaikkiin näihin tapahtumiin, lisäksi yritän käydä kirjajulkkareissa ja kirjasyksyinfoissa, nyt kun kerran voin. Raportoin sitten käynneistä blogiinkin.

Tietokirja.fi on nimensä mukaisesti tiedekirjallisuuteen liittyvä tapahtuma. Ilmaisilla yleisöluennoilla voi käydä kuulemassa, miten tiedekirjat syntyvät ja miten digiaika on niitä mullistanut - muun muassa. Löysin tapahtuman ohjelmistosta niin paljon kiinnostavia luentoja, että aion mennä paikan päälle molempina päivinä.

Myös Runokuu-tapahtuma on sen verran monipuolinen ja houkutteleva, että siihen pitää ottaa osaa pariinkin kertaan. Ilmoittauduin jo historialliselle runokävelylle Töölöön ja lisäksi aion mennä kuuntelemaan luentoa Juhani Ahosta.

Tämän viikon perjantaina Helsingissä vietetään taas myös Taiteiden yötä, joka on Akateemisessa kirjakaupassa Kirjojen yö. Yön tarkempi ohjelma löytyy täältä. Minua kiinnostaisivat ainakin Kaari Utrion ja Kristina Carlsonin haastattelut.

Mistä te muut muuten poimitte kulttuuriin ja kirjallisuuteen liittyviä menovinkkejä? Minä olen saanut em. tapahtumat tietooni vähän sieltä täältä, nettiartikkeleista ja -keskusteluista nappailemalla. Netissä on kyllä eri tapahtumia kokoavia menovinkkisivustojakin, mutta en seuraa mitään niistä säännöllisesti. Pitäisikö? Osaako joku suositella hyvää tapahtumasivustoa?

Sympaattinen Astrid Lindgren

2011-08-21T14:06:00.001+03:00

Tiedotus ja varoitus: seuraa paljon asiaa Astrid Lindgrenistä! Olen lukenut viikonlopun aikana yhden Astrid Lindgrenin teoksen ja toisen hänestä kertovan, nyt on vuorossa sekalaista Lindgren-juttua. (Aiemmin minulla on ollut paljon asiaa vain Tove Janssonista - kuka mahtaa olla seuraava?)

Se alkoi siten, että minä sain äidin vanhan kirjoituskoneen - suuren, romuluisen hirviön, jonka pelkkä näkeminenkin saisi kirjoituskoneiden korjaajan suunniltaan kauhusta. Niin huono se näet on. Kuulostaa hirveältä, kun kirjoitan sillä. Veljeni Svante ilmaisi mielipiteensä siitä seuraavin sanoin:
-Riitta-Maija, oletko tullut ajatelleeksi miten ihanaa on, kun joku äkkiä sulkee priimuskeittiön?
-Kuinka niin? Mitä tarkoitat? kysyin minä.
-Tuntuu suunnilleen kymmenen kertaa ihanammalta aina kun lakkaat takomasta tuota puimakonetta, vastasi hän nyökyttäen halveksivasti kirjoituskoneelle.

Näin alkaa Astrid Lindgrenin esikoisteos, nuorten kirjeromaani Riitta-Maija keventää sydäntään. Olen aina rakastanut vanhoja kirjoituskoneita ja myös tuota romaania. Luin sen lapsena ja nuorena niin moneen kertaan, että osaan siitä kohtia ulkoa. Ja edelleenkin, aina silloin tällöin kun kodinkoneet oikein mekkaloivat, siteeraan mielessäni tuota priimuskeittiökohtaa.

En ollut lukenut Riitta-Maijaa koskaan aikuisena, mutta nyt kun luin, huomasin, että sen kodikas ja konstailematon, elämäniloinen tunnelma oli yhä tallella. Kirja ei ollut muuttunut ollenkaan niin paljon kuin jotkut muut Astrid Lindgrenin teokset ovat mielestäni tehneet. Ei, tämä oli yhä oma itsensä, vaikka nyt aikuisena olisin voinut hermostuakin siitä, että kirjan maailma on niin herttainen ja mutkaton. Ei tehnyt mieli ärsyyntyä - Hagströmien sydämellinen perhe saa rauhassa kohottaa pöytäänsä minun puolestani. Olen valmis antamaan anteeksi henkilöhahmojen lievän naiviuden ja sen, että kirja loppuu ilahtuneeseen huomioon erään nenäkkään Stig Henningsonin kasvoja koristavasta kostomustelmasta. Asia, jota en niin hyvin muistanut lapsuudestani, oli se, että kaiken arkisen elämän ohella kirjassa myös mm. pelastettiin koditon juutalaisäiti lapsineen hetkeksi ja kerrottiin hyviä elämäntotuuksia ja -ohjeita:

Toivon sinun itsesi vuoksi, että pidät kirjoista yhtä paljon kuin minä. Minä en yksinomaan pidä niiden lukemisesta, vaan siitäkin, että saan pidellä niitä, tarttua niihin, tietää, että ne ovat minun. Äidin ja isän mielestä on olemassa joitakin kirjoja, jotka kaikkien lasten tulee omistaa. (s. 43)

(Sivuhuomautus, joka ei ole kovin hyvä elämänohje: lapsuuden lukukokemuksien tavoin nautin Riitta-Maijasta nytkin sängyssä lojuen, mutta erona oli se, että join samalla punaviinä. Ihan vain siksi, että aikuisena voi nauttia samanaikaisesti kirjasta JA viinistä. Kannattaa kokeilla.)

Kuva teoksesta Astrid Lindgren - elämän kuvat.

Luin Riitta-Maijan ikään kuin verryttelyksi elämäkertateokselle Astrid Lindgren - elämän kuvat.

Teos ei olisi kyllä tarvinnut verryttelyä, sillä ahmin sen kertaheitolla. Tämä coffee table -kokoinen kirja tutustutti Astrid Lindgrenin elämään hyvin hauskalla ja helpolla tavalla. Miksei tällaisia elämäkertoja ole enemmän? Aina ei jaksa lukea paksua tietoteosta. Olin myyty kertaheitolla jo kirjan aloituksesta, Astrid Lindgrenin toimittajalle lähettämän kirjeen kopiosta:

Kära Jakob,
tack ska du ha än en gång för alla dessa bilder. Men sidu, sidu, i sängen kan su inte få någon bild förrän jag blir så gammal att jag städse ligger där, vilket kanske kan bli fortare än man tror. Det enda kan jag lova dej är att ingen annan kan komma och få en bild av mej sängliggande.
- -
Med varma hälsningar,
Astrid Lindgren

Niin, enpä tiennyt, että Lindgrenillä oli tapana kirjoittaa sängyssä. Toisaalla kirjassa hänen työskentelytavoistaan kerrotaan näin: Astrid Lindgren kirjoittaa kirjansa sängyssä pikakirjoituslehtiöihin, joita on aina valmiina yöpöydällä. Hän herää aikaisin, viiden ja kuuden välillä, ja laittaa aamiaiseksi teetä ja kolme voileipää: joka aamu kokojyväleipää, jonka päällä on kotitekoista appelsiinimarmeladia ja homejuustoa - samalla leipäviipaleella! Sitten hän ryömii takaisin sänkyyn ja kirjoittaa lounasaikaan asti. Kertomuksen syntyvät nopeasti paperille, sillä ne ovat jo valmiina hänen mielessään. Astrid kirjoittaa kronologisesti, lause lauseelta, luku luvulta, ja karsii sitten tekstiä, kunnes kielen rytmi on moitteeton. (s. 155)

Myös elämäkerta etenee lukuisien valokuvien kera kronologisesti, alkaa Astrid Lindgrenin vanhempien koskettavasta rakkaustarinasta ja päätyy itsensä Astrid Lindgrenin kuolemaan. Siinä välissä ollaan eemelimäisen villejä vekaroita, aletaan odottaa 18-vuotiaana ei-toivottua lasta pomolle, annetaan tuo lapsi pois ja haetaan takaisin, mennään uuden miehen kanssa naimisiin ja saadaan toinen lapsi, rakastetaan lastenlapsia ja annetaan heidän persooniensa näkyä myös kirjallisissa hahmoissa, ystävystytään prinsessa Victorian kanssa. Astrid Lindgrenillä ei tainnut olla kovin tylsä elämä. Mutta mitä tahansa sattuukin, hän tuntuu suhtautuvan tilanteisiin samanaikaisesti humoristisesti ja järkevästi, pysyvän omana itsenään. Kirjan antama kuva Lindgrenin persoonasta on verraton. Anteeksi taas hypähdys Tove Janssonin puolelle, mutta sain Astrid Lindgrenistä yhtä valloittavan ja aidon kuvan kuin Janssonin Kesäkirjan isoäidistä. Ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

Kuva kirjasta Astrid Lindgren - elämän sadut. Kuvateksti: Astrid saa 1978 wieniläisiltä koululaisilta kirjeen, jolla on kuusi metriä pituutta. Hän vastaa siihen niin kuin kaikkiin muihinkin - Astrid lähettää vuosien mittaan 10 000 vastauskirjettä; hän on yksi Ruotsin postilaitoksen parhaista asiakkaista.

Kenelle Astrid kirjoitti ja miksi?

Elämäkerrasta ilmenee, että Lindgren kirjoitti ensimmäiset satunsa sanomalehtiin puhtaasti taloudellista syistä - hän itse luonnehti, että tekeleet olivat "idioottisatuja hengenpitimiksi". Ensimmäisen romaanin kunniapaikasta kilpailivat sekä Peppi Pitkätossu että Riitta-Maija; lopulta jälkimmäinen sai ensimmäisenä kustannussopimuksen. Myöhemmin Lindgren teki pitkän uran kustannusalalla ja arvioi ja muokkasi toisten tekstejä. Samalla hän kirjoitti omia teoksiaan.

Kirjojen henkilöhahmot ja vuorosanat löytyivät usein Lindgrenin lähipiiristä. Marikki oli oikeasti Lindgrenin ystävä vuosikymmenin ajan - ja kyllä, hän oli nuorena ihastunut naimisissa olevaan, monilapsiseen nuohoojaan aivan kuten Marikki-kirjan Alva. Myös lastenlapsilla oli oma osansa kirjallisessa tuotannossa. Karin on Astrid Lindgrenin tytär, Carl Olof hänen puolisonsa:

Karin ja Carl Olof saaavat neljä lasta, jotka kaikki jättävät omalla tavallaan jälkensä kirjallisuushistoriaan. Astrid ei ammenna inspiraatiota kirjoittamiseen yksittäisistä lapsista, mutta nappaa heiltä tietysti repliikkejä ja ajatuksia. Karinin vanhin poika Carl-Johan kiljuu kerran kolmivuotiaana täyttä kurkkua ja hiljenee vasta, kun isoäiti puuttuu asiaan: "Tiedätkö, mitä Vaahteramäen Eemeli tekisi?" Neljävuotiaan Nilsin kuolemanpelko antaa alkusysäyksen kirjaan Veljeni Leijonamieli. Pikkuveli Olle ilmentää sanallista kekseliäisyyttä toistellessaan yksivuotiaana innokkaasti "nan-gi, nan-gi" - se putkahtaa esiin Korpun ja Joonatanin maailmassa. Vihreäsilmäinen tytär Malin väittää Pukarikadun Lotan lailla, että hänen silmänsä ovat salaa siniset. (s. 106)

Minusta Astrid Lindgrenin kirjat eivät koskaan ole olleet leimallisesti lastenkirjoja; juuri siksi olen esimerkiksi julistanut Ronja, ryövärintyttären kaikenikäisiä puhuttelevaksi, ajattomaksi superkirjaksi. Olinkin kovin ilahtunut, kun löysin kirjasta tiedon, ettei Lindgren omasta mielestäänkään ollut varsinaisesti lastenkirjailija:

Astridin mielestä menestyksen salaisuus oli pohjimmiltaan yksinkertainen. Kirjoja kirjoittaessaan hän ei miettinyt, sopivatko ne aikuisille vai lapsille, vaan hän kirjoitti itse tarinoiden takia - hänen kirjansa olivat yksinkertaisesti kertomuksia, jollaisia hän olisi itse halunnut lukea lapsena. (s. 148)

Samalla sivulla on hauska listaus siitä, miten Astrid Lindgren uudisti sanastoa. Ronja- ja Mio-nimet olivat hänen keksintöään, samoin esim. sanat pönkki, kukkelimukkelilääke ja kertomustaulu; Lindgrenin kirjoista ovat myös lähtöisin sanonnat sehän on vain maallista, miksvai hää sillai tekkee, riivatun vekara, parahultaisen pyöreä mies parhaassa iässä sekä tavataan Nangijalassa.

Kuva kirjasta Astrid Linddgren - elämän kuvat

Tavataan Nangijalassa - eli se Veljeni, Leijonamieli -kysymys. Olen blogissanikin tuskaillut muutamaan kertaan, että Leijonamieli oli eräs lapsuuteni tärkeimmistä lukukokemuksista - ja aikuisikäni tyrmäävimmistä. Lapsena löysin kirjasta rakkautta ja ystävyyttä sekä tietenkin hurjasti jännitystä. Aikuisena löysin niiden lisäksi kyseenalaisen viestin: aina kun menee huonosti, hyppää ja kuole, näe uusi valo. Aloin ymmärtää, miksi naapurintäti sensuroi kirjaa lapsiltaan.

Myös Lindgren ymmärsi sen, tai tiesi ainakin kirjan aiheuttamat ristiriitaiset tunteet. Elämäkerrassa siteerataan kirjailijaa:

"Olin eräänä päivänä Erica-säätiössä", Astrid Lindgren kertoi heti kirjan julkaisemisen jälkeen. "Eräs nuori psykologi sanoi siellä, ettei hän voisi koskaan lukea Veljeni, Leijonamielen loppua yhdellekään lapselle. Hänen mielestään oli kammottavaa, että että veljesten piti kuolla kahdesti. Kun pääsin kokouksesta kotiin, minulle soitti se tyttö, joka esittää Idaa Eemeli-elokuvissa, ja hän sanoi:
'Luin juuri Veljeni, Leijonamielen ja halusin kiittää sinua onnellisesta lopusta.'
Sillä tavalla lapset voivat kokea sen." (s. 255)

Tämä oli mielestäni hyvin kiinnostava kommentti ja olisin lukenut aiheesta mielellään lisääkin, mutta jos joku asia on mainittava tämän eläkerran heikkoudeksi, se on pintapuolisuus. Veljeni, Leijonamielestä kerrottiin kyllä toisaalla, että se on tarkoituksellakin jännittävä, uhkaavakin. Leijonamielen tarina alkoi kypsyä kirjailijan mielessä vähitellen, osin henkilökohtaisten surukokemusten eli läheisten kuolemien kautta, osin maailmantuskan takia. "Niin syntyy jännittävä kertomus hyvästä ja pahasta, elämästä ja kuolemasta ja kahdesta hirviöstä, jotka tuhoavat toisensa. Hirviöt muistuttavat suuresti natsismia ja bolsevismia sellaisina kuin Astrid Lindgren näki ne toisen maailmansodan aikana", kirjassa pohditaan. (s. 175)

Kuva kirjasta Asrid Lindgren - elämän kuvat. Kuvateksti: "Ei käskyissä kielletä vanhoja ämmiä kiipeilemästä puissa", Astrid huutelee iloisesti maassa odottaville toimittajille. Hän on kavunnut Elsa Oleniuksen kanssa mäntyyn juhlistaakseen ystävättären kahdeksankymmentävuotispäivää.

Kaiken kaikkiaan siis hyvin kiinnostava ja ihastuttava, puhuttamakaan siitä, miten kiinnostava ja ihastuttava sen päähenkilö oli. Vaikka olen lukenut hurjasti Astrid Lindgreniä, en tiennyt itse kirjailijasta juuri mitään. Nyt tiedän, ja pidän tuosta ikuisesta Peppi Pitkätossusta yhä enemmän!

(P.S. Sitä punaviiniä olisi ollut parasta siemailla Peppi Pitkätossu -mukista, koska minun piti lahjoittaa sellainen itselleni vuorotteluvapaalahjaksi, aamuisia voimakahveja varten. Se on vielä hankkimatta, mutta olo on kovin voimaantunut, Astrid Lindgren -viikonloppu on ollut hyvin mukava.)

Kirjojen tiedot:

Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään. (Britt-Mari lättar sitt hjärta) Otava, 1984. 4. painos. Suom. Sovella Soveri

Jacob Forsell, Johan Erséus, Margareta Strömstedt: Astrid Lindgren - elämän kuvat. (Astrids bilder) Wsoy, 2007. Suom. Helene Bützow

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

2011-08-20T16:49:00.000+03:00

Itse minä olin se ruosteinen häkki, jonka sisälle minut oli suljettu. (s. 133)

Siiri Enorannan kolmas romaani Gisellen kuolema on kertomus unelmien sortumisesta ja kielletyistä unelmista, vääristyneistä ihmisistä ja ihmissuhteista, ontosta perheestä. Se on merkillinen, kiehtova tarina, jossa balettitanssijan polvi hajoaa kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, jossa ryypätään ja naidaan, satutetaan itseä ja muita, mutta jossa kaikki kerrotaan kuitenkin kauniisti, luonnollisesti. Tämä tarina avautuu sivu sivulta ja kerros kerrokselta ja se on rujo ja rumakin, mutta siitä jää silti sellainen olo, että on lukenut jotain hienoa ja kaunista. Kirjabloggarin arvovallalla julistan, että Enoranta on kirjailija, josta kuullaan vielä monesti.

Halusin lukea Gisellen kuoleman heti tuoreeltaan, koska ihastuin vuosi sitten Enorannan melankoliseen ja satumaiseen romaanin Nukkuu lapsi viallinen. En oikein osannut odottaa mitään tältä uusimmalta teokselta, koska kustantamon esittelystä ymmärsin vain, että nuoren teinitytön unelmat balettitanssijan urasta ovat murskaantuneet hajonneen polven myötä.

Tuo tyttö on Linnea, ja hänen elämässään on rikkoutunut paljon muutakin kuin yksi polvi. Linnea on elänyt vuosia Tukholmassa balettikoulun takia. Kun hän palaa yläasteikäisenä takaisin kotiin, hän huomaa, ettei tunne perhettään. Äiti on etäinen, isä masentunut, vastikään täysi-ikäistynyt veli samaan aikaan vieras ja tuttu, ärsyttävä ja rakas, liiankin rakas. Perheenjäsenet tuntuvat elävän aivan erillään toisistaan, mutta samaan aikaan he kietoutuvat toisiinsa, hyvässä ja pahassa.

Olin yllättynyt siitä, että romaanin kertojana toimi aluksi Linnean isoveli Joel. En jotenkaan olettanut sellaista "balettityttökirjalta", ja ratkaisu tuntui raikkaalta. Myös Enorannan kieli on minusta raikasta, vaikka se onkin suorastaan runollista. Kirja alkaa näin:

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopii Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta tai Raamattuun pohjaavasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan.

Tekisi mieli puntaroida tuota Joellinnea-Linneajoel-kuviota tarkemminkin, mutta en viitsi, se veisi pohjaa muiden lukukokemuksilta. Sanon vain, että lukekaa tämä kirja! Tekstin pilkuttomuuteen tottuu nopeasti ja kirja vie mukanaan - luin Gisellen kuoleman yhteen putkeen. Oli virkistävää lukea kirja, joka on samanaikaisesti realistinen ja tarunomainen, kantaaottava ja häilyvä, kutsuva ja karkottava. Ja vaikkei kirjan juoni ole ainakaan toivottavasti aivan realistinen, Enorannalla on kyky tehdä hahmoistaan jotenkin hyvin realistisia, yhtäaikaisesti vahvoja ja heikkoja.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema. Robustos, 2011
Kustantamon kotisivut
Siiri Enorannan kotisivut

Juuri tänään

2011-08-20T06:33:00.002+03:00

Eeva Kilpi: Elokuun kahdeskymmenes

Elokuun kahdeskymmenes.
Täysikuu.
Sorsien kuolinhetki.
Keskellä hiljaisuutta kallio puhkeaa huutoon.

(Teoksesta Terveisin, 1976)

Leinonen ja Supinen: Rautasydän

2011-08-19T14:23:00.000+03:00

Jos Anne Leinosen ja Miina Supisen yhteisteos Rautasydän olisi juoma, se olisi hyvinvointijuoma. Vähän herättävää kofeiinia, hieman pirteää hedelmää, aavistus makeutta, houkutteleva etiketti. Helppo nauttia, tarjoaa varmasti hetkellisen virkistyksen. Tai, vertauskuva kirjan maailmaa lähempää, jos tämä kirja olisi maali, se ei olisi Tikkurilan peruspönikkä vaan vähintäänkin Sadoliinia. Purkissa ei olisi maalarinvalkeaa vaan ehkä pinkkiä, joka tapauksessa kauden nuorekasta trendiväriä.

Tämä kirja ei ole siis klassikko eikä muutenkaan sellainen teos, jota jäisi muistelemaan pitkäksi aikaa ja jota esittelisi pelonsekaisin tuntein: tämä on hyvä, että tämä on pakko lukea, ja tästä on muuten sitten pakko tykätä, muuten en kestä. Kirja oli kuitenkin virkistävä ja hauska välipala, ja sellaiseksi suosittelen sitä ilomielin.

Tartuin kirjaan puhtaasti Miina Supisen takia. Supisen aiemmat teokset ovat ällistyttäneet ja riemastuttaneet minua, ja seuraan mielelläni myös kirjailijan Sokeripala-blogia. Taannoin luin jostain naistenlehdestä osan Supisen kirjoittamasta jatkokertomuksesta. Se oli raikas ja hassu, ei tosin uskottavuuden huippu.

Ei ole Rautasydänkään, mutta ehkei sen ole tarkoituskaan. Leinonen ja Supinen kertovat sujuvasti ja vauhdikkaasti rautakaupan omistajan, 40-vuotiaan simpsakan Sarin elämästä niin kauppiaana kuin mökkitalkkarina. Niin ja rosvojoukon jahtaamana, hölmön nuorukaisen rakastajana, budolajeja treenaavan komean vartija-Koikkiksen ystävänä ja anopin parhaana kaverina. Ja niin edelleen. Tästä kirjasta ei puutu vauhtia eikä hullunkurisia henkilöhahmoja. Esimerkiksi pelottava Liskomies jäi mieleeni herätessään äkkiä koomasta mutta jouduttuaan sitten lastenlelujen uhkaamaksi.

Kuulostaako sekavalta? Kirja ei ollut sekava, mutta siinä oli supismaisen erikoisia hahmoja ja käänteitä. Niitä olisi mieluusti saanut olla enemmänkin, Supinen kun on mestari kirjoittamaan mitä tahansa hullua niin että se kuulostaa aivan järkevältä. Tässä kirjassa ei ollut ihan niin paljon hulluutta kuin Supisen yksin kirjoittamissa teoksissa, mutta toisaalta sellaisia tahallisia irrotteluja, jotka naurattivat. Ainakin minulle tuli mieleen eräs tosielämän hahmo, kun luin liikemies ja kunnallispoliitikko Paroni Jukaraisesta ja hänen hulppeasta, poreammeellisesta mökistään. Lisäksi pari rakkaudentunnustus- ja seksikohtaa olivat niin kliseisiä, että alkoi jo naurattaa. Tällaista parodisen hauskaa tekstiä on ollut varmaan kiva suunnitella yhdessä.

Tai - en tiedä, miten tämä yhteiskirja on lopulta syntynyt. Olen jo lukenut kirjasta pari blogiarviota ja niissä on pohdiskeltu, miten kaksi kirjailijaa voi kirjoittaa yhdessä. Tai näkyykö se, että kirjailijoita on kaksi? Minusta ei näy. En ajatellut lukiessani kertaakaan, että tässä vaihtui nyt kirjoittaja. Korkeintaan ajattelin, että Supinen ei tosiaan tehnyt tätä yksin, koska tämä kirja ei ollut niin hillitön kuin Liha tottelee kuria -romaani tai jotkut Supisen novellikokoelman tekstit. (Vinkki teille kaikille, jotka etsitte novelleja luettavaksi: muistakaa Apatosauruksen maa.)

Mutta mukava kirja siis! Mukavaa oli sekin, että kirjan ansioista tutustuin Helsinki-kirjojen tarjontaan. En ollut jostain syystä noteerannut tuota kustantamoa aiemmin, mutta heiltä löytyy tämän kirjan lisäksi muutakin mielenkiintoista. Käykää kurkkaamassa!

Anne Leinonen, Miina Supinen: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantajan kirjaesittely

Kaksi kirjaa saaristosta

2011-08-18T17:06:00.000+03:00

Niputan nyt yhteen juttuun kaksi kirjaa kesäkirjapinostani. Niille on yhteistä se, että molemmissa liikutaan merellisissä maisemissa ja molemmat ovat kotimaisia, miehen kirjoittamia. (Sitten sukupuolikeskustelun olen alkanut aivan automaattisesti noteerata joka kerran kirjan valitessani, onko se miehen vai naisen kirjoittama ja jos miehen, olen itseeni tyytyväinen: luen minäkin miestenkin kirjoittaa. Hassua.)

Lars Sundin Onnellinen pieni saari päätyi omalle lukulistalleni Sanasulkia-blogin ansiosta ja lopulta jopa livelukupiirimme kirjaksi. Se oli hyvä, sillä en ole varma, olisinko saanut luettua kirjaa ilman lukupiiriä. Tavallaan pidin kyllä kirjasta kovastikin, mutta jokin siinä tökkikin, kirja ei vienyt täysin mukanaan.

Pidin kirjan nimestä ja tietenkin merestä ja saaristosta. Kun aloitin kirjan lukemisen, pidin jopa siitä, että heti alussa pienen saaristokylän idylli rikkoontui, kun rannalle ajautui tuntemattoman miehen ruumis. Se tuntui virkistävältä (!), koska en ollut lukenut mitään jännittävää tai dekkarimaista, ylipäätään mitään mysteeriä aikoihin.

Kirja ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen jännittävä, vaikka aluksi luulin niin. Se oli aika ärsyttävä! Ruumiita tuli koko ajan lisää ja lisää, mutta mitään täsmällistä selitystä niille ei löytynyt, vain yksi spekulaatio. Kirjan loppu oli aika lattea. Rannalle ajautuvien ruumiiden ohella kirjassa jäi moni muukin juonenkäänne auki. Tuntui, että kirjassa oli paljon kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia, mutta kirjailija ei tarttunut heihin kunnolla. Eipä tarttunut sitten lukijakaan.

Tapio Koivukarin teokseen Luodetuulten maa sen sijaan tartuin innokkaasti heti kun törmäsin siihen Akateemisessa. Merifani ja saariston ystävä oli myyty jo hienon kannen takia. Lisäksi muistin, että Salla oli kirjoittanut Koivukarista; ilman Sallaa en olisi koko kirjailijasta kuullutkaan.

Luodetuulten maa aloittaa Koivukarin saaristosaagan ja kuljettaa lukijan 1920-luvulle ja Rauman saaristoon. Köyhähkö Anton Antoninpoika Havström muuttaa perheineen Rauman edustalle Kuuskajaskariin, ensimmäiseksi asukkaaksi saarelle, josta on tuleva myöhemmin rannikkotykistön tukikohta. Koivukari kertoo jotenkin mukavan kotoisasti, miten Havström käy neuvotteluja uudesta asuinpaikasta, kuljettaa sinne koko laumansa kauhuissaan olevaa lehmää myöten, kuinka hänen tyttärensä lähtee laivalle kokiksi.

Tämän pidemmälle en ole vielä kirjaa lukenut, sillä jostain syystä tämä on jäänyt minulla sellaiseksi kirjaksi, jota lueskelen muiden teosten ohella. Kirjassa ei ole ainakaan vielä tapahtunut kauhean paljon tai ainakaan kovalla vauhdilla, joten nautin Koivukarin aidon vanhahtavalta tuntuvasta kielestä ja historiallisista tunnelmapaloista silloin tällöin pieninä annoksina. Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista, jotka on kerrottu tavallisen ihmisen näkökulmasta, ja Luodetuulten maa on juuri sellainen. Kun lueskelen sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, tuntuu kuin turisisin mukavia vanhan sympaattisen, viisaan muttei tärkeilevän ukon kanssa. Heti alussa hihittelin, kun erästä Mikkelsonia kutsuttiin vanhaksi halunkiksi ja rysärosvoksi. Muutenkin kirjassa on mainioita vanhan ajan sanojan ja sanontoja, joita aivan kaikkia en tosin edes ymmärrä.

Myös meren ja luonnon kuvaus on onnistunutta, aitoa:

Oli kuin luomakuntakin olisi antanut hyväksyntänsä Aaronin hiljaiselle ilolle, tasainen luoteenkanttinen priisi veti seileissä, auringon kilo läikehti aalloilla, tiirat ja lokit kaartelivat ja syöksähtelivät ympäriinsä. Haahkapoikanen ui kahden emon johdolla kallion suojaan, svarttipariskunta sousi yksin keskemmällä selkää, utelias hylje nosti päänsä aaltojen alta ja tuijotti pitkään majaansa muuttavia. (s. 13)

Tässä kirjassa on samaa viehätystä kuin Alastalon salissa, mutta Alastaloon verrattuna kirja on ripeä ja selkokielinen. Suosittelen!

***
Lars Sund: Onnellinen pieni saari. (En lycklig liten ö). Wsoy, 2007. Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen.
Kustantajan kirjaesittely

Tapio Koivukari: Luodetuulten maa, saaristolaissaaga I - Kuuskajaskari. Wsoy/Johnny Kniga, 2002
Kustantajan kirjaesittely

Arvonnan voittaja(t)

2011-08-18T08:34:00.000+03:00

Jännittävä vapautumisarvonta on nyt ohi ja voittaja on arvottu Random.orgin avulla (Randomin maksiminumero on pienempi kuin arvontakommenttien määrä, sillä eräällä osallistujalla oli kaksi kommenttia.)

Säälimätön, puolueeton Random arpoi 30 euron Adlibris-lahjakortin voittajaksi Marjiksen! Onnea! Pistähän osoitetietoja tulemaan, niin laitan lahjakortin matkaan.

Mutta... Arvonnan järjestäjä on tänään pehmeäpäisellä ja hellämielisellä tuulella. Tuntuu, että olen ihan pakahtumaisillani, kun nyt tapahtuu niin mukavia asioita: Ensin alkoi vuorotteluvapaa, sitten tuli tärkeä ja hyvin harvinainen vieras visiitille. Eilen sain tietää, että pääsin opiskelemaan juuri sitä luovan kirjoittamisen opintokokonaisuutta, joka oli ensisijainen tavoitteeni. Ja tänään heräsin hyvin odotettuun tekstariin: siskolle syntyi yöllä toinen poika, sehän pistää tädin sydämen onnesta mykkyrälle.

Niinpä päätin arpoa toisenkin lahjakortin, 15 euron yllätyspalkinnon. Randomin laskujen mukaan se kuuluu Jorille!

Onnea voittajille. Lähettäkää osoitetietonne ensi tilassa osoitteeseen kokolaillaATgmail.com. Olisi myös kiva aikanaan kuulla, mitä hankitte lahjakorteillanne!

Kiittelen edelleen kaikkia arvontaan osallistuneita. Juttelin eilen äidin kanssa puhelimessa ja hänkin oli aivan myyty, kun ihmisillä oli niin ihania lukemis- ja kirjoittamisideoita. Sanoin, että vaalin arpajaisvastauksia aarteenani. Hienoista, monipuolisista vastauksistanne voi ammentaa kirjavinkkejä ja luulenpa, että käyn aika ajoin lukemassa vastauksia vain siksi, että niistä tulee niin hyvälle mielelle: jo lukemisesta ja kirjoittamisesta haaveilu on niin inspiroivaa. Vastauksista myös huomasi, että lukutoukka ymmärtää täydellisesti toista lukutoukkaa. Kukaan ei ihmetellyt, että häh, luovuit sitten palkkatuloista, että voit lojua sohvalla kirja kädessä, etpä mitään tylsempää keksinyt. En ole myöskään ihan varma, onko kaikissa piireissä yksi suurimmista haaveista se, että saisi eristäytyä yksin syysharmaalle mökille, mutta lukutoukilla ei ilmeisesti ole mitään tällaista vastaan, päinvastoin. :)

Yksi lukemisen parhaista puolista onkin mielestäni se, että ei tarvitse mennä maailman ääreen suuria elämyksiä kokeakseen (vaikka ei minulle sitä äärtä vastaankaan mitään olisi), vaan riittää, että ottaa kirjan käteensä, melkein missä tahansa. Eeva Kilpi sanoo senkin osuvasti:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:
jalat pöydällä, kädessä kirja,
mukavannäköinen asento.
Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Kiitos arvontaan osallistuneille ja kadehdittavan mukavia lukuhetkiä kaikille!

Haaveita ja höpinää

2011-08-17T11:33:00.000+03:00

Vapautumisarpajaiset jatkuvat vielä tämän päivän, mutta kiitän kaikkia osallistuneita jo nyt vastauksista. Olen saanut monta hyvää kirjavinkkiä ja etenkin loistavia ideoita, miten hyödyntää tätä ainutlaatuista vapaa-aikaa. En ole ollut viime päivinä koneen ääressä, mutta kun kurkin vapautumisvastauksia välillä kännykän kautta, oikein hykertelin. Nyt on sellainen olo, että pitäisi erakoitua luonnon keskelle mökille, ripustaa riippumatto olohuoneeseen (!) ja miettiä, miten saisin lisää lukemiselle ja kirjoittamiselle pyhitettyjä puolivuotiskausia - niin hyviä ja hauskoja vastauksia teillä on ollut.

Joitakin ideoita olen kehitellyt itsekin. Löysin Bloggerin uumenista innoissani jo huhtikuussa laatimani suunnitelman vuorotteluvapaan kirjallisista aktiviteeteista. Suunnitelma kuulostaa minusta edelleenkin mukavalta:

- Lue joka viikko runoja.
- Osallistu enemmän kirjatapahtumiin. Hanki monen päivän lippu Helsingin Kirjamessuille!
- Kirjoita muutakin kuin blogia. Usein.
- Opiskele kirjoittamista.
- Lue enemmän tietokirjoja.
- Kirjoita usein blogia, mutta älä ota siitä paineita.
- Tee kirjallinen retki. Tai muutama.
- Luetteloi kaikki kodin kirjat. Saata Libary Thing järjestykseen.
- Maalaa alakerran kirjahylly.
- Aloita harmaat syysaamut lukemalla kirjaa kynttilänvalossa.
- Kuuntele kirjallisia radio-ohjelmia ja äänikirjoja.
- Vie kirjoja kierrätykseen. Luovu turhasta.
- Esittele kauniita kirjanselkämyksiä ja -kansia.
- Kirjoita loruja ja kuvita ne.
- Tee tauluja hienoista kirjankansista (niiden kuvista).

Sittemmin olen tarkentanut hieman kirjallisia suunnitelmiani. Ensin ajattelin, että lukisin vain oman hyllyn kirjoja puoli vuotta, mutta en malta tehdä niin. Aion kuitenkin lukea vain valittuja uutuuksia ja enemmän oman hyllyn kirjoja, kirjastoa en ehkä käytä lähikuukausina juurikaan. Olen myös hahmotellut lukemisille jonkinlaisen genrejärjestyksen, samoin kuin minulla on mielessäni jonkinlainen lukujärjestys vapaille viikolleni muutenkin. Koska olen huomattavasti parempi suunnittelemaan kuin toteuttamaan asioita ja toisaalta haluan tehdä asioita myös spontaanisti, en aio julkistaa tuota "lukujärjestystä" täällä.

Yllä oleva kuva havainnollistaa tämän syksyn lukuhaaveitani. Hankin jokin aika sitten Mirkka Rekolan runokokoelman, koska haluan lukea lähikuukausina entistä enemmän runoja; olen myös ajatellut, että kirjoittaisin ylös tiettyjen aihepiirien runoutta, niin voisin palata suosikkeihini helposti.

Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisö on ollut blogissani jo pari kertaa esillä, mutta en ole edelleenkään lukenut sitä kunnolla. Aion kuitenkin lukea sen, samoin muita (kirjallisuustieteellisiä) tietokirjoja ja nauttia kaikin tavoin kuulumisestani lukijoiden yhteisöön, mitä kaikkea se tarkoittaakaan.

Sirke Happosen muumiväitöskirja Vilijonkka ikkunassa - Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike on kirja, jonka minä hankkisin, jos saisin Adlibriksen lahjakortin! Tuo kirja on loppuunmyyty ainakin Akateemisessa, mutta kun löysin sen alkukesästä Adliksestä, ostin sen heti ja päätin, että tuo kirja on henkilökohtainen vapautumispalkintoni. Aikamoiselta aarteelta se vaikuttaakin, ja ihan pian alan tutkia sitä tarkemmin. Aion lukea tänä syksynä myös kaikki muumiromaanit sekä muutenkin Tove Janssonin teoksia. Jos on kerrankin kunnolla lukemisaikaa, niin pitäähän siitä pyhittää osa suosikkikirjailijalleen.

Astrid Lindgren - elämän kuvat on ihana yllätyslahja ystävältä. Sekin sopii tämän syksyn kirjaksi paremmin kuin hyvin, sillä haluan lukea myös elämäkertoja sekä palata lapsuuden suosikkeihini. Olen innostunut myös siitä, että kyseessä on kuvaelämäkerta; kirja vaikuttaa hyvin helposti lähestyttävältä. Kuvat sopivat tämänhetkisiin fiiliksiini muutenkin, sillä ilmoittauduin eilen taidehistorian peruskurssille.

Olen myös ilmoittautunut astangajoogakurssille ja ladannut mp3-soittimen täyteen Aleksis Kiveä. Syksyinen metsä ja zen-henkinen ulkoilu Aleksiksen kanssa ovat vielä tämän päivän ohjelmassa. Tänään illemmalla saan myös tietää, pääsenkö opiskelemaan sitä kirjoittamisen opintokokonaisuutta, joka on ensisijainen toiveeni.

Vapaan alku on siis sujunut varsin innostuneissa ja onnellisissa tunnelmissa. Lisäonnea toi se, että sain vieraakseni tärkeän ihmisen: "Kanadan-isäni" eli vaihto-oppilasajan isäni, jota en ollut tavannut yli 10 vuoteen (ja siitä vaihtarivuodestakin on jo parikymmentä vuotta aikaa, kääk).

Koska olin kanadalaisessa seurassa, koin arvatenkin tarvetta avautua sikäläisestä kirjallisuudesta. Kerroin, että Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields ovat varsin tunnettuja ja pidettyjä Suomessakin. Ja että monet kirjabloggarit ovat tänäkin kesänä lukeneet L. M. Montgomeryä ja ensi kesänä haluaisimme kokoontua Suomenlinnan sijasta kirjalliselle piknikille Prinssi Edwardin saarelle!

Vieraamme ei tunnustanut lukevansa ketään mainitsemistani kirjailijoista, mutta hän tiesi kyllä, että Prinssi Edwardin saari on oikea pyhiinvaelluskohde monelle ulkomaalaiselle lukijalle. Kanadalaiset ovat tästä kuulemma iloisia ja ylpeitä. Kun vastanaineet Kate ja William kävivät tänä kesänä Prinssi Edwardin saarella, monia ilahdutti, että se johtui juuri Anna-kirjoista, Kate halusi päästä Annan maisemiin.

Vinkki: tuonne maisemiin pääsee nykyisin kuulemma entistä helpommin. Aiemmin piti mennä lautalla, ja jotkut Montgomery-fanit jäivät mantereen puolelle ruikuttamaan. Nyt Prinssi Edwardin saarelle on silta.

Nyt ei siis tarvita kuin sponsori, ja pääsemme järjestelemään kirjapiknikkiä Montgomeryn hengessä!

Matkan suunnitelun voi aloittaa vaikkapa täältä. Collections Canada -sivustolla on vaikka mitä kulturellia ja historiallista tietoa Kanadasta, mutta myös erillinen kirjallisuusosio. Sieltä löytyy mm. kirjallisia karttoja, virtuaalisia näyttelyjä ja linkkejä eri kirjailijoiden elämäkertoihin, kirjallisten maisemien kuvauksiakin. Hyvää matkaa!

Vapautumisarpajaiset!

2011-08-12T09:18:00.000+03:00

Aamupäivisin kirjoitan,
iltapäivisin teen runoja
iltaisin katson tielle, juon viiniä ja tanssin.

(alku Eeva Kilven runosta)

Eli K niin niin kuin kirjakauppalahjakorttiarpajaiset, mutta se olisi ollut hieman liian pitkä postauksen nimi.

Tänään on sellainen päivä, että on syytä pistää pystyyn arpajaiset tässäkin kirjablogissa, ensimmäistä kertaa. Jään parin tunnin kuluttua puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaalle ja ajattelin viettää seuraavat kuusi kuukautta yllä olevan runon mukaisesti, kirjoista ja elämästä nauttien. Arvatkaa, olenko onnellinen!

Tämä lukemiselle, kirjoittamiselle ja harrastuksille omistettu puolivuotiskausi on pitkäaikainen haaveeni ja tuntuu melko epätodelliselta, että se on nyt käsillä. Vuorotteluvapaa on myös se syy, miksi kyselin taannoin kokemuksia luovan kirjoittamisen kursseista. Olen nyt kurssini valinnut, mutta en vielä tiedä, pääsenkö mukaan, koska ilmoittautuminen on vasta ensi viikolla. Kerron sitten, miten kävi, ja mitä kaikkea muuta kirjoihin ja kirjoittamiseen liittyvää aion puuhata tänä syksynä.

Myös vapautumisarpajaiset liittyvät kirjoihin ja kirjoittamiseen. Arvon yhden 30 euron lahjakortin Adlibriksen verkkokirjakauppaan niiden kesken, jotka vastaavat tämän postauksen kommenttiosiossa vähintään toiseen seuraavista kysymyksistä:

a) Minkä kirjan tai mitä kirjoja hankkisit, jos saisit 30 euron lahjakortin?

b) Miten harrastaisit lukemista tai kirjoittamista, jos sinulla olisi siihen puoli vuotta aikaa vapaasti käytettävissäsi?

Arpajaisten idea on siis vaihtaa kirja-, lukemis- ja kirjoittamisvinkkejä. Toivon, että vastauksista on iloa paitsi itselleni myös muille (vastaukset saa siis mielellään perustella). Pidätän itselläni oikeuden hyödyntää vinkkejä kirjallisissa harrastuksissani sekä myös oikeuden olla hyödyntämättä niitä – en aio lukea James Joycen Odysseusta vieläkään loppuun, vaikka kuinka yllytettäisiin.

Arvonta-aikaa on keskiviikkoiltaan 17.8. klo 21.30 asti. Arvontaan voivat osallistua kaikki, jotka vastaavat edes toiseen kysymyksistä ja ilmoittavat nimensä/nimimerkkinsä. Kaikilla on näissä arpajaisissa yksi arpa. Onnea matkaan!

***
Ilmoitan arvonnan tuloksen ensi tilassa arvonnan päätyttyä, joka tapauksessa ensi viikon aikana. Tänään on suuri päivä muutenkin, sillä saan tänään vajaan viikon ajaksi vieraakseni ulkomaisen ystävän, jota en ole tavannut kymmeneen vuoteen. En ole varmaan siis lähipäivinä kauheasti koneella, mutta sen jälkeen taas – sattuneesta syystä ehkä entistäkin enemmän. Tai saa nähdä, kaikki on vielä kutkuttavasti auki.

Makea tunnustus

2011-08-10T12:16:00.000+03:00

Minä ja joukko muita kirjabloggarikollegoja saimme Sweetest blog -tunnustuksen Leena Lumelta. Kiitoksia!

Tunnustuksessa on ideana vastata kolmeen kysymykseen ja lähettää tunnustus sitten eteenpäin. Kysymyksissä kysellään lempiruoasta ja -väristä sekä toiveiden matkapaikasta. Koska vastasin juuri kysymyksiin kissablogini puolella, linkkaan sinne. Saattepa lukea myös meidän kissojen filosofiset pohdinnat. ;) Aika tasaisen harmaata porukkaa kyllä ollaan koko sakki, tykätään harmaasta väristä eikä haluta matkustaa juuri omaa kotia tai kotimaata kauemmaksi. Oikeasti pidän harmaan lisäksi esim. kaikista vetisistä väreistä (voimakkaan vedenvihreä, turkoosi jne., toisaalta poltettu oranssi), ja olen valmis syömään melkein mitä vain ja matkustamaan minne tahansa.

Ojennan tunnustuksen edelleen Miialle ja Morrelle.

Helmi Kekkonen: Valinta

2011-08-09T10:05:00.000+03:00

Voi että. Joskus sitä on lukijana ihan maansa myynyt, kun ensin odottaa jotakin kirjaa ja sitten se ei täytäkään odotuksia. Ja aina ei edes tiedä, johtuuko tuo tunne kirjasta vai niistä omista suurista odotuksista. Tällä kertaa ehkä molemmista.

Kävin keväällä kuuntelemassa Helmi Kekkosen ja Claudie Gallayn yhteishaastattelua. Olin aiemmin ihastunut Kekkosen esikoisnovellikokoelmaan Kotiin ja ilahduin suuresti, kun kuulin, että Helmi kirjoitti romaania, vieläpä suureen taloon ja meren äärelle sijoittuvaa.

Aloin siis odottaa tuon romaanin, Valinnan, julkaisupäivää. Jostain syystä olin kuvitellut, että kirja on todella paksu ja että siitä merestä puhutaan alituiseen. Kirja on ohut eikä merestä puhuta erityisen paljon, joskin meri, kuten luonto ja säätilakin, ovat vahvasti läsnä koko tarinan ajan. Ja se talo. Tästä kaikesta pidin kovasti.

Pidin kyllä kirjastakin. Helmi Kekkonen kertoo omaan pienieleiseen, tarkasti hiottuun tyyliinsä erään perheen tarinan. Kun perheen isä kuolee yllättäen – siellä suuressa talossa – alkaa perheen äidistä ja kolmesta aikuisesta lapsesta paljastua yllättäviä seikkoja. En nyt kerro, mitä, mutta sellaista, joista monet muutkin tarinat kertovat. Ihmissuhteet eivätkä ihmiset itsekään ole aina sitä miltä näyttävät. Ihmiset eivät ole aina rehellisiä itselleen eivätkä toisilleen.

Tämä kaikki on tietenkin totta tosielämässäkin, mutta juuri tuo ”tästä muutkin kirjat kertovat” –tunne teki tästä lukukokemustani hieman lattean. Valinta on kirjoittajansa nimen mukaisesti kuin kaunis helmi, hiottu, hieno, tunnelmallinen ja melankolisuudessaan jotenkin rauhoittava. Se ja sen tunnelma jää mieleen. Teoksessa ei kuitenkaan ollut samanlaista raikkautta ja yllätyksellisyyttä, jota löysin Kotiin-novellikokoelmasta; siinä vasta olikin pari todellista helmeä. Lisäksi minusta tuntui, että luen taas Riikka Pulkkisen Totta-kirjaa, kerronnassa oli jotain niin samaa, samoin tarinassa. Ja jos en pitänyt liian tarkasta tunne- ja havaintoanalyysista Totassa, niin ei se tässäkään saa minulta varauksettomia kehuja.

Aivan kirjan alussa meinasin hermostua siihen, että yksi kirjan pääkertojista, Aava, toteaa pitkästä aikaa vanhempiensa luokse kylään mennessään: Katsoin isän kasvoja ja silmien ympärille ilmestyneitä uusia uurteita, ja ajattelin miten isän sanomana äidin nimi kuulosti ihan erilaiselta kuin kenenkään muun. Ja sitten: Istuin alas, katselin äidin kapean jäntevää selkää, askelten ja liikkeiden tuttuja ratoja. (esimerkit sivulta 8)

Olin saman tuskastumisen edessä kuin Totta-kirjan kanssa. Joo, varmasti on noin, mutta minusta on jotenkin epäuskottavaa tai makeilevaa antaa ihmisistä sellainen kuva, että he tarkkailevat jatkuvasti toisten ihmisten joka liikettä ja hengähdystä ja ajattelevat niistä syvällisesti. Tai mikäs siinä jos joku tekee niin, mutta tässä kirjassa kaikki hahmot olivat kovin henkeviä ja etenkin Ruut-äiti ja Aava-tytär kertojanääniltään liian samanlaisia. Se teki Valinnasta kauniin ja kelvollisen kirjan, muttei elämänmakuista, todella lukijaa koskettavaa tarinaa.

Tai ainakaan tätä lukijaa. Uskon ja totisesti toivonkin, että tälle kirjalle kuitenkin löytyy lukijoita, sillä Helmi Kekkonen on kiinnostava kirjailija. Tavallaan minua myös viehättää juuri tuo pienimuotoisuus ja tarinoiden tavanomaisuus: ei hyvän kirjan tarvitse motkotuksestani huolimatta olla hurja. Toivottavasti joku Totta-kirjaan ihastunut lukisi tämän, olisi kiva kuulla mielipiteitä! Tai lukekaa tuo Kotiin-kokoelma, siitä on ollut harmillisen vähän juttua blogeissa.

Minua muuten viehätti myös kirjan takakansi, etenkin juuri Hannan blogissa olleen takakansikeskustelun jälkeen. Kannessa kysytään yksinkertaisesti: Mitä jos muistammekin juuri sen minkä haluamme unohtaa. Ei muuta, tyylikäs ja kirjaa hyvin kuvaava valinta.

Tekstinäyte, s. 85, kertojana äiti Ruut:

OVI AUKEAA. Aava jää kynnykselle seisomaan. Ilmeistä ja eleistä näkee että tässä on niin paljon muutakin, ettei kaikki liity vain Eliakseen tai minuun, tähän taloon. Tyttäreni sisällä on kokonainen maailma jonka rajoja en tunne, katseeseen jo kauan sitten kiinnittynyt surun aavistus. Mikko ei ole ollut täällä pitkään aikaan, Aava ei ole maininnut häntä kertaakaan. Jotain on tapahtunut. Minun pitäisi kysyä, huolehtia Aavasta, antaa hänen puhua.

–Jäin tuohon käytävälle istumaan, hän sanoo, kuin olisi pahoillaan.

–Mihin? Tuonne lattialle, puhelimen viereen. Väsyttää ihan kamalasti koko ajan. Niin kuin olisin kipeä vaikken ole. Sitten vain istuin siinä.

Helmi Kekkonen: Valinta. Avain, 2011.

Kannen suunnittelu Satu Ketola

Kustantajan kirjaesittely

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua

2011-08-07T21:58:00.000+03:00

Heidi Liehu on ollut minulle nimenä tuttu siitä asti, kun hän väitteli parikymmentä vuotta sitten parikymppisenä filosofian tohtoriksi. Olen ollut kiinnostunut Liehun kaunokirjallisesta tuotannosta, mutta en ollut saanut tartuttua esim. hänen runoihinsa ennen tätä kesää ja yllättävää runokuumeeseen sairastumista. Jotenkin arvelin, että uusi runous kirjoittajanaan tohtori ja ihminen, joka on Wikipedian artikkelin mukaan eksistenssifilosofi ja feministi, voisi mennä minulta ihan yli hilseen, tai ettei se ainakaan puhuttelisi. Minulla ei ole siis mitään tohtoreita, filosofeja, feministejä tai runojakaan vastaan, mutta yhdistelmä kuulosti hieman pelottavalta.

Koivut
välkkyvät
eivät luettele minulle
oikeaa tai väärää
Vain
valoa

Onneksi satuin sitten törmäämään teokseen, jolla on kaunis kansi ja hieno nimi: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. Ja onneksi luinkin tuon teoksen, sillä Liehun runoissa ei ollut mitään liian erikoista tai ylisivistynyttä, vaan päinvastoin, nämä runot aukesivat helposti. Liehu kirjoittaa jotenkin klassisen kauniita, puhtaita runoja, joita voi lukea joko sellaisinaan, kauniina tunnelmapaloina, tai sitten vertauskuvallisemmin, jolloin esimerkiksi tämän kokoelman runoista löytää sekä haikeutta että lohtua.

Oksillaan
elämän puu
kasvattaa
minua

Menestysten
vuosirenkaat -

Ja enkö
ole valmis
Eikö jokainen putoava kukka
ole nielaissut auringon voiman
mykiöönsä

Pidin myös tästä surusta kertovasta mutta armollisesta runosta:

Jätit minulle tehtävän
Minun on
rakastetattava elämää
Keskipäivän kalliita hetkiä
hitaasti kaartavia lokkeja
Seinäkellon
kaiverruksia
Ja
itseäni
Askeleitani
saaren ympäri

Miten hitaasti
aurinko etsii paikkaansa
Miten
hitaasti
lokit sitä kiertävät

Kuten aina, tykästyin etenkin siihen, että runoissa oli elävältä tuntuvaa luonnon kuvausta. Täytyy kuitenkin myöntää, etten ihastunut tähän kokoelmaan yhtä paljon kuin vaikkapa alkukesästä Eeva Kilven runouteen. Se johtui pitkälti runojen teemoista: koska suru ja menettäminen eivät juuri nyt onneksi kosketa minua, suurin osa tämän teoksen runoista ei tullut aivan lähelle, kun taas Kilven jotkut runot jopa naurattivat minua. Pidinkin kaikkein eniten niistä Heidi Liehun runoista, joissa suru ei ollut näkyvästi läsnä, vaikkakin murheen hetkellä ainakin minä voisin saada lohtua tuosta ajatuksesta, ettei mikään lopulta täysin katoa ja että kaikki on osa luonnon näkymätöntä liittoa:

Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
sammaleella

Osana näkymätöntä liittoa
mustarastas
laulaa sateessa

Tänä kesänä
koivut, lehmukset
joiden alla lapsena leikin
ovat
löytäneet minut,
eivät
ne vedä rakkauttaan
pois

Miten
korkeaksi
se on kasvanut

Joka tapauksessa laadukasta, kaunista ja harkittua runoutta, sellaista jota tekisi mieli lukea ajan kanssa ja unohtaa kaikki ympäriltä, samanaikaisesti kiehtovaa ja turvalliselta tuntuvaa luettavaa. Antaisin mielelläni tämän kirjan lahjaksi ystävälle, etenkin murheelliselle ystävälle. Uskon palaavani tähän kirjaan vielä itsekin - rauhallinen runous sopisi täydellisesti marraskuun pysähtyneeseen päivään. (Taidanpa lisätä kirjan siis syyskirjalistalle!)

***

Tämä on muuten ilmeisesti kirjablogien Heidi Liehu -teemaviikonloppu. Minulla oli Liehun teos töissäkin mukana perjantaina, sillä arvelin ehtiväni kirjoittaa siitä. Enpä ehtinyt, ja nyt Leena Lumi on jo kirjoittanut tästä teoksesta ja Sinisen Linnan Maria toisesta Heidi Liehun runokirjasta. Melkoinen yhteensattuma, sillä en muista kenenkään kirjoittaneen Heidi Liehun runoudesta aiemmin!

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. Wsoy, 2011
Päällys Marjaana Virta, kuva Chia N-Löfqvist

Syyskirjat livessä

2011-08-07T08:39:00.000+03:00

No niin. Kiitos eilisille keskustelijoille! Syyskirjojen välilehti löytyy nyt blogin yläpalkista. Jos jokin oleellinen teos unohtui, kerro toki!

Syyskirjoja?

2011-08-06T09:20:00.000+03:00

Apua, auttakaa bloggaria pulassa!

Tarkoituksenani oli julkaista syyskirjat-välilehti tänä viikonloppuna, mutta syksyisiä kirjoja tuntuu olevan huomattavasti hankalampi löytää kuin kevät- tai kesäkirjoja. Tai sitten se johtuu siitä, että kevät ja kesä ovat niitä vuodenaikoja, jotka pakahduttavat ja riemastuttavat minua. Syksykin menisi, ellei sen jälkeen tulisi se eräs pimeä ja kylmä, väsyttävä vuodenaika.

Toistaiseksi syyslistallani ovat Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu, tietenkin, sekä uunituore kotimainen romaani, Helmi Kekkosen Valinta. Se tapahtuu osin lokakuussa ja on joka tapauksessa syksyisen apea ja melankolinen, rauhallinen, melkeinpä pysähtynyt.

Tietokirjoista olen valinnut tulevaan (en suostu sanomaan, että olevaan!) vuodenaikaan sopivaksi Sirpa Kivilaakson mielenkiintoisen väitöskirjan Lumometsän syli. Anni Swanin satusymbolismi 1896-1923, koska metsässä ja etenkin syysmetsässä on jotain satumaista. Lisäksi tuo kirja on hyvin suositeltava muutenkin, saattapa jopa olla, että olen lisännyt sen jo jollekin vuodenaikalistalle. ;)

Syksyistä lyriikkaa tarjoaa arvatenkin suosikkini Risto Rasa, jonka kokoelma Kulkurivarpunen alkaakin runolla Ilta illalta metsä pimenee:

Ilta illalta
metsä pimenee.
Varresta irti
kiertää muurahainen
raa'an puolukan
lampuksi kekoon.

Myös uudessa haiku(!)löydössäni, Riitta Rossilahden teoksessa Vihreä viittani, on vuodenaikarunoja - tai siis -haikuja. Marjis taas arveli juuri blogissaan, että Susan Fletcherin Noidan rippi on syyskirja.

Mutta mitä muuta? Kirjan ei ole siis pakko tapahtua syksyllä, mutta siinä pitää olla jotain syksyistä, mitä se ikinä onkaan.

Olen luullakseni vähän huonosti koneen ääressä tänä viikonloppuna, mutta palailen esim. vastailemaan eilisiin kommentteihin viimeistään huomenna. Nyt en malta, onhan vielä kesä. Sitä paitsi kukkapenkit odottavat kitkijää, painun siis pihalle!