keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Antikvariaattien aarteita: kolme kissakirjaa



Elämäni k-asioita ovat tunnetusti kissat, kirjat ja koti. Ei ole yllättävää, että pyrin keräämään kotini täyteen kissakirjoja. 

Kirjoitin jokin aika sitten elämäni ensimmäisen kissakolumnin uudelle Kissakas.fi-sivustolle. Totesin kirjoituksessani Minä, kissaihminen, etten voi lukea kissakirjallisuutta, koska se liikuttaa minua liikaa. Siitä huolimatta sain juuri tuon kolumnin ansiosta taas kimmokkeen ostaa ja lukea kissamaisia teoksia.





Eräässä kolumnia seuranneessa Facebook-keskustelussa nimittäin suositeltiin Aino Korhosen Ihmisen kesyttäjät -teosta (WSOY, 1978). Siinä kuvataan, miten lapsi tuo perheeseen kissan puoliväkisin, ja mitä siitä seuraa - no tietenkin se, että koko perhe muuttuu enemmän tai vähemmän sekaviksi kissanpalvojiksi, ja tuleepa kissoja lisääkin. Isä yrittää toisinaan toppuutella, että kissallakin olisi hyvä olla jotkut säännöt, mutta ei, jopa yleensä niin napakka äiti on tossun alla. Nopealukuinen kirja oli mukavaa arkista perhe- ja lemmikkieläinkuvausta. Kirja ei ollut erityisen liikuttava, vaikka toki kissaihmisen sydän vähän läpättikin mm. silloin, kun lemmikkikissaa ei löytynytkään mökiltä lähdettäessä. 





Myös Doreen Toveyn Pienet siniset kissantassut (Tammi, 1995, ilm. Englannissa 1957) kuvaa kissaihmiseksi kasvamista. 

Siinä pienessä englantilaiskylässä asuva pariskunta päättää lemmikkioravansa (!) menehtymisen jälkeen ottaa siamilaisen kissan jyrsijöitä kurittamaan. Kissa on tyypillinen itämaismoukula, eli kovaääninen, yliaktiivinen ja täysin omapäinen: se kurittaa lähinnä ihmisiään, ei hiiriä (meidän toisella thaimaalaiskissallamme, tuolla joka lukee pää vinossa Grantaa yläkuvassa, on lempinimi Itämaan kaikkitietävä, eikä suotta). Myös sen pennut ovat varsinaisia superpersoonia. Tässä kirjassa kissat kommentoivat kaikkea, osallistuvat kaikkeen ja keksivät milloin minkäkinlaisia tempauksia. En ole esimerkiksi aiemmin kuullut kissasta, joka tuntee suurta tarvetta askeltaa ratsastuskoulun hevosten rinnalla ja pelotella niitä (lue: pudotella lapsia niiden selästä).

Tämä kirja teki minuun hyvin suuren vaikutuksen hyvässä ja pahassa. Olin samaan aikaan hyvin ihastunut ja hyvin tyrmistynyt. Suosittelen kirjaa vertaistueksi erityisesti virkeiden hullujen itämaalaislähtöisten kissojen omistajille. Kirjassa on myös mukavaa kyläyhteisön kuvausta ja muutenkin sympaattinen tunnelma. Ennen kaikkea kirja on täynnä kissarakkautta. Doreen Tovey on kirjoittanut lukuisia muitakin kissakirjoja.





Kaarina Helakisalla on useita kirjoja, joiden nimessäkin esiintyy jo kissa-sana. Olen lukenut aiemmin saturomaanin Ainakin miljoona sinistä kissaa, ja nyt hankin kaksoisteoksen Kukonkerääjä; Taivaskissa.

En lukenut vielä kukkokirjaa, mutta Taivaskissan havaitsin runoteokseksi, jonka runoja voi lukea erillisinä kokonaisuuksina - tai kuitenkin mieluummin kokonaisuutena, jatkuvana tarinana. Kertomus kissasta, joka saattaa tytön ja pojan ystäviksi, päättyy kauneimpaan ja surullisimpaan tietämääni kissarunoon, Taivaskissaan:


Olen avaruuksien kissa,
olen kissa ihmeellinen.
Olen unien, tähtien kissa,
tulin takaa pilvien.

Minä rakensin teille talon,
jossa paljon rakastetaan.
Nyt takaisin lähden,
mutta palaan uniinne toisinaan.


Niin että nyyhkimään päästiin tälläkin kissakirjakierroksella.

Kissakirjakierroksen mahdollisti Antikvaari.fi. En valitettavasti ajatellut asiaa sen pidemmälle, kun tilasin kirjat, enkä enää muista, minkä teoksen tilasin mistäkin antikvariaatista. Tulipa kuitenkin todettua, että nettiantikvariaattien yhteinen verkkokauppa toimii edelleen hyvin. Kirjanhaalimiseni on kausittaista; joskus tuntuu, etten muuta teekään kuin naputtelen kaikenlaisia hakusanoja Antikvaarin ja Antikka.netin hakuihin.

Edellä mainittu kissakirjatilaus ei ole arvatenkaan estänyt minua hankkimasta kokoelmiini myös uusia uusia kissakirjoja. Niistä kerron kuitenkin omassa postauksessaan. Kunhan se on tehty, päivitän kissakirjojen välilehden.


Tämä postaus ilmestyy muuten aivan sattumalta kirjabloggarien vanhan kirjan päivänä. Mikäs sen sopivampaa!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Kun kirjan nimessä on puu-sana, olen heti kiinnostunut. Vielä houkuttelevampaa on, jos kirja tuntuu kertovan puiden lisäksi kasvien hoidosta ja luontofilosofiasta: etenkin näin keväällä voisin vain vaeltaa pakahtuneena ympäriinsä katsomassa ja edesauttamassa luonnon heräämistä uuteen kasvukauteen.

Jean Gionon  Mies joka istutti puita vaikutti siis aivan täydelliseltä vuodenaikakirjalta. Muutenkin sitä voi suositella pieni mutta suuri -kirjojen ystäville. Teosta on helppo lähestyä mutta se ei ole niin lapsekas kuin Pikku prinssi tai tietoisen opettavainen kuin Lokki Joonatan.

Tämä pieni suuri tarina on kuin aikuisten satu.

Kotimaassaan Ranskassa tunnettu ja arvostettu kirjailija Jean Giono kertoo, miten hän eksyi puoliautiolle ja karulle, näivettyneelle Provencen vuoristoseudulle ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja löysi miehen, jonka koko elämä oli sotaa ennen ja vielä molempien maailmansotien keskelläkin keskittynyt – niin, puiden istuttamiseen.


Kun keskipäivän ateria oli syöty, hän alkoi taas lajitella puunsiemeniään. Minä kyselin häneltä, ja hänestä, ja olin luullakseni aika sitkeä, koska hän alkoi vastailla. Kolmen vuoden ajan, niin kuulin, hän oli jo istuttanut puita tässä yksinäisyydessään. Satatuhatta hän oli niitä pannut kasvamaan. Sadastatuhannesta kaksikymmentä tuhatta oli versonut taimeksi. Mutta niistä kahdestakymmenestä tuhannesta piti puolet lukea menetetyiksi, olihan olemassa jyrsijöitä ja muutenkin, mahdotontahan sitä on tietää, mikä on nyt Kaitselmuksen suunnitelma. Kymmenen tuhatta tammea oli silti vielä jäljellä, ja ne kasvaisivat nyt täällä missä ennen ei ollut yhtään mitään.  


Kuten kunnon saduissa, loppu on onnellinen. Puunistutus tuottaa tulosta ja riutunut seutu muuttuu vähitellen vehreäksi. Mies itse ei enää puhu, mutta liekö sen väliä: tuntuu kuin kirjan tarkoitus olisikin puhua paitsi luonnon puolesta ja sotaa vastaan myös siitä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma tavoitteensa maailmassa. Jean Giuno kirjoittaa tarinansa päähenkilöstä:

Merkkiäkään siitä, että hän olisi ruvennut työssään taipumaan tai sitä epäilemään, en ikinä nähnyt.


***

Rakastan kirjoja, joissa tapahtumattomuuden takana on suurempi tarina, sellainen, joka peilautuu eri aikakautta elävän lukijan omaankin elämään. Mies joka istutti puita on juuri tällainen. Olin lukiessani vakuuttunut paitsi luonnonsuojelun ja elämän pelkistämisen merkityksestä myös siitä, että tarina on totta-

Paitsi, ettei olekaan! JUONIPALJASTUKSEN uhallakin nostaan esiin seikan, joka ilmeni kirjan jälkipuheessa*: puunistuttajamies onkin sepitettä. Tarina syntyi, kun The Reader’s Digest (Valitut palat) pyysi Gionoa kirjoittamaan muutamien liuskojen novellin unohtumattomasta henkilöhahmosta. Giono naamioi tarinan todeksi, jotta se olisi vieläkin merkittävämpi: hän halusi kuvata hahmoa, jonka oli hänen mielestään pitänyt olla unohtumaton. Jälkipuheen mukaan Giono myös todisteli aikoinaan, että Mies joka istutti puita -tarinan päähahmon kaltaisia ihmisiä löytyy oikeastikin.

Tunsinko itseni huijatuksi? Tunsin, mutta en kauan. Hetken asiaa sulateltuani olin varma, että haluan uskoa, että tällainen tarina voisi olla totta – yhä edelleen. Ihmettele, että Mies joka istutti puita on edesauttanut useiden metsänistutusliikkeiden syntymistä eri puolilla maailmaa. En myöskään ihmettele, että kirjaa luetaan ihan tarinan vuoksi, sen opetuksista ja filosofiasta välittämättä. Minulle lukukokemus toi mieleen Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin kanssa viettämäni hetket. On hienoa, kun lukiessaan tuntee olevansa sellaisen kertomuksen äärellä, joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

En ole vuosikausiin muistanut päivittää blogini vuodenaikakirjojen välilehtiä, mutta kirjaan tämän teoksen nyt kevätkirjoihin. Haluan joskus myös hankkia tämän kirjan omaksi, että voin lukea sitä ikkunan ääressä, välillä katseeni läheiseen metsään nostaen, että voin ajatella: maa kuolee, jos puut puuttuvat.


Jean Giono: Mies joka istutti puita (L’homme qui plantait des arbres). Basam Books, 1994/2008, 2. painos. Suom. Tuukka Kangasluoma, kansi ja kuvitus Ina Kallis.
(Kirja on lainattu kirjastosta.)


Vinkki:
Youtubesta löytyy kirjaan perustuvia animaatioita. Suosittelen!


*Jälkipuhe on minusta hyvä keksintö! Luettuani innostavan kirjan olen usein suorastaan kiitollinen, jos saan tarinan jälkeen vielä lisätietoa teoksesta. Alkupuheet eivät taas sovi minulle: huomaan harmillisen usein loikkaavani tarinannälässä niiden yli enkä läheskään aina muista enää kirjan luettuani palata sen alkuun.