sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kuva-arvoituksia: arvaa, mitä olen lukenut viime aikoina

 



Katso kuvat! Joskus niin voi sanoa kirjablogissakin. 

Kun vuosi vaihtui, ajattelin, että alan tänä vuonna kuvittaa myös kirja-arvioitani entistä enemmän muilla kuin kirjankansien kuvilla; muita löpinöitänihän olen aina kuvittanutkin itse ottamillani valokuvilla.

Mutta kun vuosi vaihtui, käsivaivani yltyi sellaiseksi, että olen edelleen vapaa-ajalla tietokonelakossa. Ja kun kättä särkee ja olkapää paukkuu, en pystyisi keskittymäänkään varsinaisiin arvioihin. Siksi julkaisenkin tässä kuvia, jotka olen viime viikoilla nappaillut ajatuksenani, että ne kertovat tietyistä kirjoista.

Arvaa, mitä kirjoja olen lukenut!

Yläkuvassa astelee maalaistyttö, jolle tehdään monta paria villasukkia ja liian iso villakangastakki, kun hän lähtee sukulaisten luokse kaupunkiin. Siellä hänen vaatteensa osoittautuvat tietenkin mahdottomiksi.

Nämä kaksi kuvaa kertovat lumesta, kirjarakkaudesta, köyhästä torpasta lumen ja vuorten keskellä, uudisraivaajaelämästä. Tässäkin tarinassa on pieni tyttö.





Sitten siirrytään hienoihin piireihin, hepsankeikkamaisten faktojen pariin. (Kuva on otettu Hämeenlinnassa Palanderin talossa.)



Viimeiseen kuvaan liittyy kertomus, jossa puutarha on kuin yksi päähenkilöistä. (Kuva on otettu viime syksynä Kolilla Mattilan tilalla, suosittelen tätä viehättävää majoittumispaikkaa!)



Viimeisenkin jännityksen arvoituksista vie, että kaikki kirjat on mainittu viimeaikaisissa postauksissani. Tämän parempaan - tai vakavampaan - en nyt kuitenkaan pysty, valitan. Olen nyt löytänyt hyvän fysioterapeutin, mutta jos käteni ei parane, siirryn ehkä otsikko + kuva -linjalle. :)

Tunnelmallista sunnuntai-illan jatkoa!


(Ja Elinalle Luettua elämää -blogiin kiitos ilahduttavasta tunnustuksesta, pistän sen pian eteenpäin.)


***
Ja ne vastaukset:

Anni Swan: Iris rukka - Eowyn Ivey: Lumilapsi - Harri Kalha: Kokottien kultakausi  - F.H. Burnett: Salainen puutarha



maanantai 6. tammikuuta 2014

Tarinoiden vuosi 2014



Hyvää alkanutta vuotta! Siinä missä muut kirjablogit ovat alkuvuodesta täyttyneet hienoilla kirjalistoilla ja lukemispohdinnoilla, K-blogin vuosi alkaa k niin kuin kiukuttelulla.


Olen joutunut viime aikoina pohtimaan, voiko lukeminen tai ainakin bloggaaminen vaarantaa terveyden. En ole tuhonnut silmiäni liialla kirjoihin hautautumisella, en sytyttänyt tulipaloa pitämällä lukuvaloa peiton alla - voi niitä aikoja, kun iltaisin ja öisin piti lukea salaa - enkä edes nyrjäyttänyt nilkkaani raahatessani kotiin kirja-aleostoksia.

Mutta en ole päässyt kirja-aleen, koska hartiaseutuni on niin kipeä, etten voi kantaa ostoskasseja. Vanha, staattisista työasennoista (lue: myös laiskuudesta) ja liiasta kirjoittamisesta ärtyvä rannekanavaongelma paheni heti kun metsässätallustelujoululomani oli ohi ja piti taas palata tietokoneen ääreen töihin, sitten kipeytyi koko yläkroppa. Olen yrittänyt välttää tietokonetta ja jopa lukemista tai ainakin raskaiden kirjojen kannattelua... Olen katsonut alkuvuodesta enemmän elokuvia kuin viime vuonna yhteensä, ja se onkin ollut hyvä juttu; olen hyvin tekstipainotteinen ihminen, mutta nyt taas muistan, että visuaalisillakin tarinoilla on puolensa. Ihminen voi katsoa vaikkapa Kotiopettajattaren romaania sen sijaan, että lukisi sitä tai bloggaisi siitä.

Pari päivää sitten yritin muistuttaa itselleni, että ihminen voi vain olla ja tunnelmoida, tarinoita on myös tavallisessa rauhallisessa hetkessä. Tehdäkseni hetkestä oikein mukavan menin sytyttelemään lyhtyjä pihalle. Onnistuin pimeässä telomaan toisen käteni haavoille, ja tietenkin juuri sen, joka ei ollut vielä kipeä. Niin että naputtelen tätä nyt parin sormen avulla, älkääkä ihmetelkö, jos blogi ei taaskaan hetkeen päivity.

Käsipuolisuus on tietenkin saanut aikaan sen, että olen alkanut ajatella kaihoisasti kaikkia loppuvuodesta lukemiani kirjoja, joista kyllä kirjoittaisin, jos vain voisin.

Kertoisin, että ensituttavuus Italo Calvinon kanssa sujui napakasti. Tämä vaikea elämä -novellikokoelman tekstit olivat harkittuja, kiinnostavia, vähän vinksahtaneita mutta kuitenkin aivan loogisia. Myös Hilkka Raviloon tutustuminen oli miellyttävää, vaikkei uutuusromaani Terhi ollut ollenkaan miellyttävä. Se kuvasi elämää juuri niin suoraan, realistisesti ja mieleenjäävästi kuin olin olettanutkin; yhden murhan olisin ehkä karsinut, että kirja olisi ollut vielä todentuntuisempi.

Toisaalta Kjell Westön Kangastus 38 -romaanissa oli siinäkin murha, oikeastaan murhia, ja kerronta oli vieläpä juuri niin westömäisen samettista ja elokuvamaista kuin olla voi - ja aivan yhtä todelta tuntui sekin romaani. Olen miettinyt, mistä kirjan todentuntuisuus ja mieleenjäävyys johtuvat. Eivät ainakaan vain siitä, että kirja on mahdollisimman realistinen ja "arkinen". On myös kiinnostavaa, miten erilaiset kirjat  ja kirjailijat voivat kietoutua yhteen lukijan ajatuksissa. Westö ja Ravilo, enpä olisi arvannut.

Sen arvasin, että Ville Rannan vanhaan Ouluun sijoittuva ja (myös) tunnetuista kulttuurivaikuttajista kertova sarjakuvaromaani Kyllä eikä ei on hyvä. Se oli. Aale Tynnin elämäkerta oli tarkka, kiinnostava, opettavainen. Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja innosti lukupiiriämme tekemään poikkeuksen. Tämä vuosi ei alakaan Finlandia-voittajan lukemisella, vaan Salaisella puutarhalla sekä vapaavalintaisella tyttökirjaklassikolla; aion lukea Anni Swania.

Raili Mikkasen historiallisia nuortenromaaneja olen jo kehunut. Kaari Utrion Seuraneiti oli niin viehättävä kuin toivoinkin. Oi aikoja, oi tapoja ja oi vanhaa Helsinkiä - oi vanhaa Kainuuta, mutta kun en tunne sitä seutua, en osannut sijoittaa esimerkiksi Paltamoon sijoittuvia tapahtumia yhtä hyvin paikoilleen kuin Helsinkiin sijoittuvia.

Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen maa on kesken, mutta on tuntunut alusta asti taitavalta ja tärkeältä, laadukkaalta. Timo Ahopellon IT-romaani Sand Hill Road on samaten kesken. Minusta kirjan alku vaikutti siltä, että teksti olisi pitänyt oikolukea vielä kertaalleen, ja pidin start-up-kertomusta myös lähtökohdiltaan aikamoisen epäuskottavana. IT-konsulttimieheni viihtyi kirjan parissa hyvin ja kommentoi, että periaatteessa tarina on aivan uskottava. Humanisti vs. insinööri. Palaan asiaan.

Totean vielä, että aiemmin syksyllä ahmimani Henrik Tikkasen osoitetrilogia ja loppuvuodesta lukemani Ingmar Bergmanin omaelämäkerta Laterna Magica saivat taas ajattelemaan kaikkien fanittamaa Karl Ove Knausgårdia. Ymmärrän kyllä, miksi häntä niin ihaillaan: onhan kiinnostavaa kurkistella avoimesti ja sopivan äkkiväärästi elämästään tilittävän kirjailijan kokemuksiin. Mutta miksi Knasua pidetään niin ainutkertaisena? Onhan näitä lahjakkaita, röyhkeydellään koukuttavia kirjailijoita ennenkin ollut!

Lumilapsen haluan lukea vielä alkuvuodesta, samoin tutkailla Granta-aikakauskirjan Ambition-numeroa, Erik Wahlströmin erikoinen "kissamuumiokirja" Kaunein on se jota rakastaa on sekin jo loppusuoralla. Eli kyllä minä luen, vaikkei se ehkä tee minulle hyvää. Ja alun kiukuttelusta huolimatta uskon myös kädelliseen uuteen vuoteen. Paketissa olevan käden haavat eivät ole tänään auenneet kertaakaan, ja toiselle kädelle olen varannut fysioterapia-ajan.


Ja tarinat, niitä on tosiaan kaikkialla. Toivotan kaikille hyvää ja kiinnostavaa, hyvien tarinoiden vuotta 2014!




P.S. Lisäys: On latteuksien latteus todeta, että Transtöremin runous on hienoa, ja vielä unohtaa mainita se itse postauksessa. Mutta se on. Toivon, että löydän joskus monipuolisempia sanoja noiden runojen kuvailemiseen.



***
Bloggauksessa mainituista kirjoista Mikkasen teokset ovat kirjastolainoja, Ravilon ja Ahopellon teokset arvostelukappaleita ja muut kirjat omiani, itse ostettuja tai lahjaksi saatuja.