sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Kun kirjan nimessä on puu-sana, olen heti kiinnostunut. Vielä houkuttelevampaa on, jos kirja tuntuu kertovan puiden lisäksi kasvien hoidosta ja luontofilosofiasta: etenkin näin keväällä voisin vain vaeltaa pakahtuneena ympäriinsä katsomassa ja edesauttamassa luonnon heräämistä uuteen kasvukauteen.

Jean Gionon  Mies joka istutti puita vaikutti siis aivan täydelliseltä vuodenaikakirjalta. Muutenkin sitä voi suositella pieni mutta suuri -kirjojen ystäville. Teosta on helppo lähestyä mutta se ei ole niin lapsekas kuin Pikku prinssi tai tietoisen opettavainen kuin Lokki Joonatan.

Tämä pieni suuri tarina on kuin aikuisten satu.

Kotimaassaan Ranskassa tunnettu ja arvostettu kirjailija Jean Giono kertoo, miten hän eksyi puoliautiolle ja karulle, näivettyneelle Provencen vuoristoseudulle ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja löysi miehen, jonka koko elämä oli sotaa ennen ja vielä molempien maailmansotien keskelläkin keskittynyt – niin, puiden istuttamiseen.


Kun keskipäivän ateria oli syöty, hän alkoi taas lajitella puunsiemeniään. Minä kyselin häneltä, ja hänestä, ja olin luullakseni aika sitkeä, koska hän alkoi vastailla. Kolmen vuoden ajan, niin kuulin, hän oli jo istuttanut puita tässä yksinäisyydessään. Satatuhatta hän oli niitä pannut kasvamaan. Sadastatuhannesta kaksikymmentä tuhatta oli versonut taimeksi. Mutta niistä kahdestakymmenestä tuhannesta piti puolet lukea menetetyiksi, olihan olemassa jyrsijöitä ja muutenkin, mahdotontahan sitä on tietää, mikä on nyt Kaitselmuksen suunnitelma. Kymmenen tuhatta tammea oli silti vielä jäljellä, ja ne kasvaisivat nyt täällä missä ennen ei ollut yhtään mitään.  


Kuten kunnon saduissa, loppu on onnellinen. Puunistutus tuottaa tulosta ja riutunut seutu muuttuu vähitellen vehreäksi. Mies itse ei enää puhu, mutta liekö sen väliä: tuntuu kuin kirjan tarkoitus olisikin puhua paitsi luonnon puolesta ja sotaa vastaan myös siitä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma tavoitteensa maailmassa. Jean Giuno kirjoittaa tarinansa päähenkilöstä:

Merkkiäkään siitä, että hän olisi ruvennut työssään taipumaan tai sitä epäilemään, en ikinä nähnyt.


***

Rakastan kirjoja, joissa tapahtumattomuuden takana on suurempi tarina, sellainen, joka peilautuu eri aikakautta elävän lukijan omaankin elämään. Mies joka istutti puita on juuri tällainen. Olin lukiessani vakuuttunut paitsi luonnonsuojelun ja elämän pelkistämisen merkityksestä myös siitä, että tarina on totta-

Paitsi, ettei olekaan! JUONIPALJASTUKSEN uhallakin nostaan esiin seikan, joka ilmeni kirjan jälkipuheessa*: puunistuttajamies onkin sepitettä. Tarina syntyi, kun The Reader’s Digest (Valitut palat) pyysi Gionoa kirjoittamaan muutamien liuskojen novellin unohtumattomasta henkilöhahmosta. Giono naamioi tarinan todeksi, jotta se olisi vieläkin merkittävämpi: hän halusi kuvata hahmoa, jonka oli hänen mielestään pitänyt olla unohtumaton. Jälkipuheen mukaan Giono myös todisteli aikoinaan, että Mies joka istutti puita -tarinan päähahmon kaltaisia ihmisiä löytyy oikeastikin.

Tunsinko itseni huijatuksi? Tunsin, mutta en kauan. Hetken asiaa sulateltuani olin varma, että haluan uskoa, että tällainen tarina voisi olla totta – yhä edelleen. Ihmettele, että Mies joka istutti puita on edesauttanut useiden metsänistutusliikkeiden syntymistä eri puolilla maailmaa. En myöskään ihmettele, että kirjaa luetaan ihan tarinan vuoksi, sen opetuksista ja filosofiasta välittämättä. Minulle lukukokemus toi mieleen Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin kanssa viettämäni hetket. On hienoa, kun lukiessaan tuntee olevansa sellaisen kertomuksen äärellä, joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

En ole vuosikausiin muistanut päivittää blogini vuodenaikakirjojen välilehtiä, mutta kirjaan tämän teoksen nyt kevätkirjoihin. Haluan joskus myös hankkia tämän kirjan omaksi, että voin lukea sitä ikkunan ääressä, välillä katseeni läheiseen metsään nostaen, että voin ajatella: maa kuolee, jos puut puuttuvat.


Jean Giono: Mies joka istutti puita (L’homme qui plantait des arbres). Basam Books, 1994/2008, 2. painos. Suom. Tuukka Kangasluoma, kansi ja kuvitus Ina Kallis.
(Kirja on lainattu kirjastosta.)


Vinkki:
Youtubesta löytyy kirjaan perustuvia animaatioita. Suosittelen!


*Jälkipuhe on minusta hyvä keksintö! Luettuani innostavan kirjan olen usein suorastaan kiitollinen, jos saan tarinan jälkeen vielä lisätietoa teoksesta. Alkupuheet eivät taas sovi minulle: huomaan harmillisen usein loikkaavani tarinannälässä niiden yli enkä läheskään aina muista enää kirjan luettuani palata sen alkuun.





8 kommenttia:

  1. Vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta teokselta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Minusta teos oli monellakin tavalla kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Tämä taitaa tosin kuulua sellaisiin tarinoihin, jotka ovat monista tylsiä - ja minusta juuri tarinoista parhaimpia. Kiistän olevani tapahtumaton ja tylsä itsekin. ;)

      Poista
  2. Juuri, kun leikkasimme omenapuun melkein olemattomaksi, on tullut näitä toinen toistaan hienompia puutarinoita vastaan. On kaduttanut. Mutta olen päättänyt istuttaa ainakin kaksi puuta sen tilalle.

    Mainion kuuloinen tositarina.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Elina, kirjoitin sinulle jo aamulla pitkän kommentin, mutta se katosi. Yritän uudelleen!

      Ensinnäkin ymmärrän harmituksesi ja omenapuuikäväsi. Ehkä vanha puu kuitenkin lähtee uuteen kasvuun, jos se on leikattu rajusti? Ja tosiaan, aina voi ainakin istuttaa uusia. Puita kyllä tarvitaan. Meidän pihalla on vain kaksi kitukasvuista kriikunaa, mutten suostu luopumaan niistä ennen kuin uusi puusuunnitelma on valmiina... Ja on meillä kaks olematonta omppupuutakin. Kun muutimme lähes kymmenen vuotta sitten omakotitaloon, saimme kaksi taimea, muttemme osanneet oikein hoitaa niitä - ja jänikset ovat hoitaneet sitäkin innokkaammin (onneksi tonttimme vieressä on metsä, kun olemme tällaisia tumpeloita). Eli: muistakaa sitten suojata uudet puut, jos ne houkuttavat jäniksiä! :) Meille tulee tänä keväänä ehkä kirjailijaomenapuu. Puutarhasuunnittelijaystäväni on ehdottanut sitä, koska tietää minun keräilevän hiljakseltaan kirjallisia kasveja (niistä on jonkinlainen tynkä listakin tuolla kotiblogini puolella).

      Puista ja metsästä on tosiaan toinen toistaan hienompia kirjoja. Olenkin viime aikoina listaillut niitä - mutta siitä tarkemmin joskus myöhemmin.

      Nyt haluan vielä kertoa, että aloitin eilen Putkinotkon ja olen nyt ihan kesätunnelmissa! :)

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos Mai Laakso, tulen katsomaan! :)

      Poista
  4. Minä luin tämän joskus teininä ja tykkäsin kovasti. Pitäisi varmaan etsiä uudelleen ja kokeilla toimiiko yhä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! Minusta tämä on ajaton ja kaikenikäisille sopiva tarina.

      Poista