keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Elämäni kirjalöydöt






Messupostauksen keskustelusta tuli idea: muistelenpa tärkeimpiä kirjalöytöjäni, eli niitä hetkiä, kun jokin kauan kaivattu kirja on vihdoin saapunut elämääni.

Olen huonomuistinen tai sitten täsmäkirjanhimoni on kasvanut iän myötä suuremmaksi, mutta muistan kiihdyttäviä kirjahetkiä vain noin 10 viime vuoden ajalta:



      Raymond Queanaun Tyyliharjoituksia ilmestyi minulle. Olin etsinyt sitä lähes päivittäin kuukausien ajan, mutta tuloksetta. Sitten jätin Antikka.netiin etsintäkuulutuksen kirjasta. Meni puoli tuntia ja sain viestin: Kirja on täällä, ostatko?


      Kierrätyskeskuksessa (Helsingin Kalasatamassa) sattui silmiini Kaari Utrion Eevan tyttäret. Olin juuri ollut Utrion yleisöluennolla ja kuullut, että kyseinen kirja on ainutlaatuinen kansainvälisessä mittakaavassakin, mutta sitä ei saa enää mistään. Minä sain, neljällä eurolla.


      Avoimen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen luennolla olin taas oppinut, ettei suomalaisista naiskirjailijoista kertovaa tietokirjaa Sain roolin johon en mahdu saa mistään. Yhtäkkiä kirja oli parinkymmenen sentin hintaan myynnissä Sellon kirjaston poistokärryssä! Se oli todellinen sitä hetkeä en unohda -hetki.

      Linnea oli onneksi blogiani lukemalla oppinut, että minun on pakko saada Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru – erässaari. Eräänä päivänä Linnea lähetti sähköpostia: kirja on nyt myynnissä Huuto.netissä. Siitä tuli elämäni ensimmäinen, ainoa ja tärkein huutisostos, kenties elämäni kirjaostos.

      Ja nyt sain sitten Kawabatan Kämmenenkokoisia tarinoita. Olen himoinnut sitä ensilukemalta. Olen etsinyt sitä antikoista – ainakin Hdcanis oli onneksi osannut varoittaa, ettei etsintä tule todennäköisesti tuottamaan tulosta. Olin jo ostanut kirjan englanniksikin, kun se yhtäkkiä saapui elämääni viime perjantaina. Taas sydän hypähti ja luulen, että minulta pääsi jokin vingahduksen tapainen äänikin, meinasi ainakin. Jos olisin voinut katsoa itseäni sivusta, olisin huomannut kirjahullunkeräilijän, joka sieppaa kirjan salamannopeasti, tunkee sen kainaloonsa, kumartuu hieman kuin kirjaa suojatakseen ja kyräilee epäluuloisesti ympärilleen. My precious…


Olen iloinnut myös jokaisen yllättäen löytämäni Tove Janssonin, Märta Tikkasen ja Leena Krohnin kirjan kohdalla. Haluaisin omistaa Venny Soldan-Brofeldtin teoksen Merimajamme ja me, Monica Fagerholmin ja Kjell Westön koko tuotannon – ja vaikka mitä. Joskus hypähtelen ja vingahtelen nettikauppojen äärellä. Niistä voi löytää vaikkapa L. M. Montgomeryn päiväkirjoja (olen löytänyt, ostanut, vähän lukenutkin).

Lisään vielä, että haluan omistaa nimenomaan nuo minulle tärkeät ajatukset, tarinat ja tunnelmat. Olen onnellinen kirjaston poistokirjasta ja nuhjaantuneesta pokkarista. Kirjan arvo ei määräydy sen kunnon mukaan, ja keräilen vain itselleni tärkeitä kirjoja.

 

Mitä sinä olet löytänyt? Mitä haluaisit löytää?


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Miki Liukkonen: Valkoisia runoja




                  kivellä istuin
                     ajattelin näennäisesti
                          silloin tällöin
                   tuli päähäni lause

  koira  kävelee ohitse
runo rakentuu tuulessa
on taas jokin tunnelma
(ote runosta)


Yksi tämänvuotisten Helsingin kirjamessujen kiinnostavimmista hetkistä kohdallani oli Katja Jalkasen vetämä paneelikeskustelu yhteisöllisestä lukemisesta, käytännössä kirjabloggaamisesta ja erityisesti lukupiiritoiminnasta. Oli erityisen antoisaa kuulla suomalaisista lukupiireistä väitöskirjansa tehneen toimittaja Suvi Aholan näkemyksiä lukemisesta (Katja on kertonut paneelikeskustelusta lyhyesti omassa blogissaan; minä taas kirjoitin Aholan väitöskirjaan pohjautuvasta tietokirjasta Lukupiirien aika aiemmin Lilyn puolella bloggaillessani).

Viiden vuoden bloggaus- ja vielä pidemmän lukupiirikokemuksen perusteella kaikki paneelikeskustelussa puhuttu kuulosti tutulta. En yllättynyt, kun Ahola sanoi, että lukupiireissä luetaan eniten proosaa, runoutta ei lueta juuri koskaan. "Runoudesta puhuminen voi tuntua liian hankalalta ja henkilökohtaiselta", Ahola arvioi.

Tässä päästäänkin vihdoin asiaan, blogini runosunnuntaiteeman ihanuuteen ja vaivalloisuuteen. En ole tänä syksynä törmännyt liian yksityisiin runoihin tai muihinkaan teksteihin, mutta siihen kyllä, että runonlukukokemusta on kovin vaikea pukea sanoiksi.

Esimerkiksi tämä uusin runokirjakokemukseni, Miki Liukkosen esikoisteos Valkoisia runoja. Sain sen lahjaksi ystävältä, joka kertoi halunneensa antaa minulle juuri runoja ja juuri tämän kirjan, koska piti siitä itse kovasti. Lukemisen lähtökohta oli siis ihastuttava.

Ja minäkin pidin kovasti, ihan oikein kovasti, tästä kirjasta. Jo ensimmäisessä runossa oli oma maailmansa ja tunnelmansa, joka kutsui minua niin, että luin runon moneen kertaan. Itse asiassa luin pari viikkoa vain tuota runoa, ennen kuin pääsin kirjassa eteenpäin:


Asutan mahtavaa kalliota,
toisella puolella on talvi toisella kesä.
Rannalla rehottaa kalaverkkojen ja siitepölyn seos.
Minulla on kasvimaa ja pieniä spanieleita,
puista vyöryvät kurpitsat sisälle talooni.
Kattilassa homehtuu mureke.
Siinä kohtaa kun alan viipaloida yhtä suurta kurpitsaa
keittoa varten, kuulen kuinka minua kutsutaan unen läpi.
Kurpitsat vyöryvät takaisin puihin,
lakanat jähmettyvät teräviksi levyiksi,
kasvimaa vetäytyy umpeen,
hiljalleen kallio hämärtyy alla,
tietoisuuttani kauhistelevat spanielit loikkivat umpihankeen ja katkeavat.


Mitä ovat nuo spanielit? Miksi kurpitsat kasvavat puissa? Mitä runo kuvaa? Heräämistä, havahtumista, kuolemista, luomista? En tiedä - enkä oikeastaan välitäkään. Pohdin lukiessani, että ehkä runon kirjoittaja ei aina itsekään tiedä, mistä hän kertoo. Ja toisaalta: miksi ylianalysoida? Kenties runossa ja muissakin teksteissä lukee juuri se, mitä kirjoittaja halusikin sanoa?

Löysin tästä runoteoksesta monia tasoja tunteen tasolla, tai oikeastaan jopa aistien. Lukiessa oli vuoroin iloinen olo, välillä joku määrittelemätön riipaiseva ailahti minussa, joskus tuntui kuin olisin tavoittavani jonkun sadun, toisen maailman, välillä tuntui lämpimältä, joskus tuli mielikuva jostain menneisyyden hajusta, mummolamaisesta tuoksusta. Ja koko ajan tuntui, että lukeminen on nautinnollista, vaikka sanat ja säkeet karkaavat, taas kerran.

Sen osaan sanoa, että Valkoisia runoja on pieni mutta monipuolinen teos. Siinä on geometriaa, matematiikkaa, satua, ironiaa, huumoria, runoa, tarinoita, luontoa, kirjoittamista, arkistakin elämää - ja unenomaisuutta. Siinä on varmasti vaikka mitä, jos kirjan ääreen palaa monta kertaa. Kirja ei ole runollisen herkkä, vaan paikoin se on röyhkeä ja ärsyttävä, silti kiehtova. Juuri se, että runokirja ei koskaan ole sama toisella tai ties kuinka monennellakaan lukukerralla, on sivumennen sanoen minusta pätevä peruste hankkia runoteokset omaan hyllyyn odottamaan lukukertoja, oivalluksia ja uusia lukemistunteita.

Takaisin Liukkoseen. Hän kirjoittaa välin todella proosamaisen tarkasti ja sitten nonsensemäisen absurdisti. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin hallittu: kieli on luonnollista ja teos tuntuu kokonaisvaltaiselta rönsyilyvyydestään huolimatta. Kun googlailin, löysin Turun Sanomien kirjoituksen, jossa Liukkosen runojen kuvataan käyttäytyvän vallattomasti. Kirjoittaja ei ole varauksettoman ihastunut Valkoisiin runoihin, mutta myöntää, että Liukkosessa on potentiaalia.

Tänä vuonna Liukkonen debytoi romaanikirjailijana. Kollega Juha Itkonen arvioi juuri Imagessa, että Liukkosen (itsetietoinen) asenne on vastustamaton. Itkosen mielestä Liukkosen romaani Lapset auringon alla taas ei taida olla täysin vastustamaton - mutta paljon potentiaalia on siinäkin.

Vielä. Helsingin Sanomat ihastutti minua tänään aukeamallisella syksyaiheisia proosa- ja runositaatteja. Sitaatteja on netissäkin, ja niistä voi äänestää suosikkiaan. Koska olin aloittanut päiväni syyssitaateilla, olin herkistynyt huomaamaan syksyn Liukkosen teoksessakin. Ote runosta:



maassa on lehtiä tähtikuviomaisessa muodostelemassa
irrotan ne mielessäni paikaltaan
siirrään katseeni aamutaivaalle
ja asetan lehdet sinne
tähtikuvion päälle
toivon että osun oikeaan




Ja vielä toinenkin juttu. Valkoisia runoja ei ole vain mielenkiintoinen kirja vaan myös kaunis. Valitettavasti en saanut kannen suunnittelijaa selville.




Miki Liukkonen: Valkoisia runoja. Wsoy, 2011.
Kustantamon kirjaesittely
(Kirja on lahja ystävältä - suurkiitokset!)

lauantai 26. lokakuuta 2013

Kämmenenkokoisia tunnelmakuvia kirjamessuilta



 
 
 
Tänä vuonna Helsingin kirjamessuilla...
 
kävin kunnolla vain antikvariaattipuolella, tapasin monta ystävää, osallistuin yhteen aamiaistilaisuuteen, kuuntelin kaksi paneelikeskustelua ja ostin kolme kirjaa, joista yksi on
 
 
 




 


 


kirja, jota en olisi koskaan uskonut löytäväni ja vielä sopuhintaan: Yasunari Kawabatan Kämmenkokoisia tarinoita.
 



 
 
Nyt olen kotona ja pidän henkilökohtaiset kirjamessut. Luen kesken olevia kirjoja sikin sokin, ihailen uusia, järjestelen kirjahyllyä ja nautin sekä messujen muistoista että siitä, että olen päässyt messutungoksesta kodin rauhaan.

 
 

torstai 24. lokakuuta 2013

Melkein julkkis



Totesin eilen, että olen nyt kirjabloggarina suosioni huipulla. Todisteita tästä ovat:





1) Minua, Sallaa ja Mari A:ta haastateltiin Kotivinkkiin. Uusimmasta lehdestä (nro 19/2013) löytyvät lyhyet bloggariesittelyt ja lisäksi kolme syksyn kirjavinkkiä meiltä jokaiselta. Minä vinkkasin Leena Parkkisen Galtbystä länteen -romaanista (jonka näemmä mainitsen joka toisessa postauksessa, mutta josta aloittamaani arviota en saa koskaan julkaisukuntoon...), Hannu Mäkelän Huhuu, herra Huu! -kokoomateoksesta, eli Huun 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kootusta kolmen Huu-tarinan kirjasta sekä Sara Kokkosen tyttökirjatietokirjasta Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat.



2) Rasavillejä ja romantikkoja -kirjan kiitospuheesta löytyy minun nimeni, mistä puolestani kiitän Saraa iloisesti yllättyneenä. Olimme jutelleet Saran kirjasta monet kerrat jo aiemmin, mutta jokseenkin vuosi sitten muistan yömyöhällä kommentoineeni kirjan synopsista. Sara esitteli sen sitten hyvällä menestyksellä Helsingin Kirjamessujen kirjaklinikalla. Kirja ilmestyi muutama viikko sitten ja löytyy nyt tietenkin minultakin, mutta en ole vielä lukenut sitä.
3) Tämä blogi sijoittui seitsemänneksi viestintätoimisto Cisionin kirjablogilistauksessa. 



Jotta vaikuttaisin vain hassulta mutten omahyväiseltä, kerron, että olen ollut hieman hämmentynyt tästä kaikesta. Kysyin sekä toimittajalta että viestintätoimistosta, ovatko he tosissaan, minunko blogista on kyse, kun en ole kauheasti viime aikoina bloggaillut. Saran aikeista en tiennyt mitään, joten en päässyt kyseenalaistamaan niitä. Enkä olisi toki niin tehnytkään - olenpahan saanut nimeni ainakin tavalla tai toisella kirjankansien väliin minäkin. ;)



Oikeasti olen tuntenut olevani suosioni huipulla siksi, että sain alkukuussa olleiden syntymäpäivieni kunniaksi ihastuttavia lahjoja perheeltä ja ystäviltä. Siskoni antoivat minulle tuon yläkuvassa näkyvän taulun. He pinosivat kirjoja, ottivat niistä kuvan ja teettivät canvastaulun. Taulussa on osin hölmöjä sisäpiirivitsejä - ehkä hassuus kulkee meillä suvussa - mutta ideana on se, että kirjojen nimistä muodostuu elämääni kuvaava kertomus. Taulu on ihana ja pääsi heti kunniapaikalle, näen sen parhaillanikin! Sain myös muutaman erinomaisen kirjan, mutta esittelen niitä omissa postauksissaan.



Muuta tämänhetkistä kirjahauskaa ovat tietenkin nuo Helsingin Kirjamessut. Aion osallistua messuiluun ainakin lauantaiaamuna ja odottelen jo innoissani kirjojen, kirjailijoiden ja ystävien näkemistä.



Palaamisiin viimeistään viikonloppuna - messutunnelmissa!



P.S. En ole selvästikään ihan ammattitaitoinen itseni mainostaja vielä, sillä julkaisin tämän postauksen ensin vahingossa kissablogin puolella. Kissamme ovat kyllä minua tunnetumpia ja seuratumpia hahmoja, myönnän.




maanantai 21. lokakuuta 2013

Haaste: luetaan kotiseutukirjallisuutta!





Tiesittekö, että lähiruokatrendi on passé – nyt tulee lähikirjallisuus? Tänä syksynä nautitaan tutuista ja aidoista sanoista, suositaan kotiseudun omia teemoja.

Ei vaan, mutta tänä syksynä luetaan kotiseudusta kertovia kirjoja. Ainakin aion itse tehdä niin, vaikka espoolaisena onkin vaikea löytää omille nurkille sijoittuvia teoksia. Asun kuitenkin esim. Maria Kallion maisemissa, ja kyllä kai Espoosta muissakin kirjoissa on kerrottu kuin Leena Lehtolaisen dekkareissa... Haastan muutkin tutkailemaan asuinpaikkansa lähikirjallisuutta ja kertomaan siitä joko yleisen bloggauksen, tietyn kirjakokemuksen tai blogikeskustelun kautta!

Palaan aiheeseen, kun olen löytänyt espoolaisopuksen luettavakseni. Toivon, että muut kotiseutukirjallisuudesta kiinnostuneet käyvät huikkaamassa esimerkiksi tämän postauksen kommentteihin omat lähikirjallisuusvinkkinsä tai bloggauksensa aiheesta. 

Lukuideoita voi etsiä supermielenkiintoiselta Kirjamatka Suomessa -sivustolta. Menen nyt itse katsomaan, mitä Espoo-hakusanalla löytyy.


Hyviä kirjallisia kotiseuturetkiä, palataan pian asiaan!


P.S. Kuva on espoolaisen Träskandan kartanon mailta. Träskandasta on kerrottu esim. Raili Mikkasen teoksessa Aurora – Keisarinnan hovineito.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26



Piirtämällä minä en pystynyt häntä vapauttamaan, sen tähden yritin kirjoittaa hänet vapaaksi. Hän rakasti sanoja eikä unohtanut koskaan mitään minkä oli nähnyt kirjoitettuna. Minä puhuin puhumistani, mutta puheeni oli kuin englantilainen takkatuli, sen lämpö meni harakoille, kun taas jokikisen pienelle paperilappuselle piilotetun lauseenkin hän säilytti, vaikka ei hänen olisi tarvinnut sitä tehdä, koska muutenkin muisti iankaikkisesti, mitä olin paperille kirjoittanut. Minut yllätti moinen sanojen mahti, ne tunkivat häneen yhtä innokkaasti kuin minä itse. Se oli syynsä siihen että aloin kirjoittaa.
(teoksesta Mariankatu 26, Henrik kuvailee Märtaa)


Henrik Tikkas -viikonloppuni rajoittui Osoitetrilogian lukemiseen, mutta muuta en olisi kaivannutkaan. Tuntuu, kuin olisin viettänyt pari päivää itsensä kirjailijan kanssa. Hän on yhtäaikaa röyhkeyteen asti rehellinen kuin epäluotettava ja liioittelevan tuntuinen. Ei epäilystäkään, että tämä on sama mies, josta hänen toinen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarina -runoteoksessaan. Mies on älykäs, tarkka ja lahjakas, mutta samalla kuin iso, hankala ja vastuuton lapsi. Hän kuuluu kulosaarelaiseen ruotsinkieliseen sivistyneistöön, ihmisiin, jotka tuntuvat säilyttävän tietynlaisen ylpeyden ja tyylitajun vaikeuksienkin keskellä. Kuitenkin hän kuuluu myös ihmisiin, jotka eivät unohda lapsuuden vaikeuksia vaan toistavat itsekin sukunsa olemisen kaavaa. Tästä kirjasta ja Henrik Tikkasen elämästä ei puutu alkoholismia, pettämistä, monenlaista surua. Näiden teosten perusteella Tikkanen tunsi aidoimmat rakkaudentunteensa lapsena Inna-koiraa, tärkeää ja luotettavaa ystäväänsä, sekä myöhemmin Märtaa kohtaan.


Minun mielestäni viisaita vanhuksia sieti hiukan auttaa, ja niin alkoi meidän järjestelmällinen viisauksienväärennystyömme. Märta pani lehteen minun aforismejani Augustuksen, Marcus Aureliuksen, Shakespearen, Voltairen, Strindbergin ja Trotskin nimissä, eikä kukaan puhua pukahtanut. Ei edes päätoimittaja jolla oli tohtorinarvo antiikin historiassa. Mutta saattoihan vanhoilla roomalaisilla hyvinkin olla päässään samoja aatoksia kuin minulla.
(teoksesta Mariankatu 26, Henrik ja Märta olivat suhteensa alkuvuosina kollegoja, joiden suhde pysyi vuosien ajan muilta salassa)


Henrik Tikkasen kieli on suoraa ja selkeästi kertovaa. Hän on fiksu ja itseironinen, kirjallisesti lahjakas. Hänessa on samaa karismaa kuin Ove Knausgårdissa: hän on raivostuttava mutta vetoava. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Kumpikin mies karttaa dialogia, Tikkanen jopa kokonaan, ja kumpikin vaikuttaa tarvitsevalta, rasittavalta, energiaa vievältä hahmolta skarppiutensa takana. Edelleen molempien kohdalla on kysyttävä kuten taannoin jo kysyin itseltäni Knausgårdin kohdalla: Uteliaisuusko meitä ajaa tällaisen omaelämäkerrallisen, hyvin avoimen kirjallisuuden pariin? Ja tekeekö kaunokirjallisuus uteliaisuudesta jotenkin jalompaa, kohottaa sen tirkistelynhalun ylle? Entä olenko mukavuudenhaluinen tai jopa snobbaileva lukija, kun haluan lukea tosikertomuksia hankalista perhesuhteista, alkoholismista ja mielen järkkymisistä taitavalla kielellä kerrottuna, ruotsinsuomalaisen tyylikkäästi? Se, mikä voisi olla ankeaa ja ahdistavaa, onkin fiksussa skandinaavisessa kerrontaperinteessä kiehtovaa ja koukuttavaa.


Koulupoikana rakastin karttakirjoja, ne loihtivat mielikuvia vieraista maista ja sitä paitsi ne tuoksuivat hyvältä.
(teoksesta Majatie 11)


Niin tai näin, Tikkanen kuvaa omaa, perheensä ja samalla Helsingin historiaa yksityiskohtaisella, kiinnostavalla ja paikoin rujoista teemoistaan ja suorasukaisuudestaan huolimatta viehättävällä tavalla. Tositarinaa lukiessa on helppo ymmärtää ja muistaa, ettei sota-ajoista edelleenkään ole niin kauan ja että maailma oli vielä jokin vuosikymmen sitten kovin erilainen kuin nyt. Tikkanen toimi lehtialalla sekä kirjailijana ja liikkui tunnetuissa paikoissa sekä tunnetussa seurassa. Osin kaikki tuntuu hyvin tutulta, samat kadut ja monet ravintolat ovat yhä olemassa. Osin lukiessa taas tuntui kuin olisi katsellut nostalgista elokuvaa. Ainakin työelämä on muuttunut suuresti Tikkasen ajoista.


Rakastettuni oli pakko raataa aamusta myöhään yöhön sinikantisten vihkojensa ääressä joissa hänen oppilaansa pahoinpitelivät äidinkieltään. Kun lopultakin sain hänet syliini, minulla oli usein tunne että hän oli muuttunut naisesta supiiniksi. Vielä nytkin näen edessäni hänen selkänsä, vasemmalle kallistuvan s-kirjaimen, ja minä odotin sen oikenevan ja tulevan luokseni vuoteeseen, jossa makasin ja odotin.
(teoksesta Mariankatu 26)


Ja sitten Märta, ihana Märta! Vaikka tiedän monien pitävän Henrikiä vaimoaan parempana kirjailijana, minulle hän on ollut kiinnostava ensi sijassa Märtan miehenä. Omistan kaikki Märta Tikkasen teokset ja olen lukenut ne moneen kertaan.

Lukupiirissäni luettiin juuri Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Kirja herätti - syystäkin - ihmetystä, mikä saa naisen, vieläpä fiksun ja feministin, pysymään noin alkoholisoutuneeen miehen kanssa. Kumpikaan Tikkanen ei anna teoksissaan tähän aukotonta selitystä ja tuskinpa sellaista olisikaan, mutta nyt myös Henrikiä "kuultuani" ajattelen, pitääkö meidän tietääkään. Nyt Henrikiäkin luettuani minulla on tunne, että ainakin kumpikin Tikkanen kertoo samaa tarinaa: jotain yhteistä heillä on selvästi ollut kautta suhteensa.

***

Mainitsin eilen selailleeni Henrik Tikkasen kuvittamia teoksia Minun Helsinkini ja Minun saaristoni. Aion ehdottomasti tutustua niihin kunnolla, samoin omistamaani Tikkasen osaan Ihmisen ääni -kirjasarjasta. Mutta heti en jaksa. Henrik Tikkanen tuntuu tämän yhden trilogiansa perusteella sen verran hallitsevalta persoonalta, että haluan hengähtää hetken. On vaikuttavaa, miten kirjasta voikin tulla sellainen olo, että on oikeasti ollut mukana sen kuvaamien ihmisten elämässä eikä nyt pysty hetkeen lukemaan enää lisää, pitää sulatella kuulemaansa ja kokemaansa.


Henrik Tikkas -viikonloppuun lähtivät mukaan ainakin Hanna ja Sara. Hanna ehti jo kirjoittaakin niin ikään Osoitetrilogiasta. Hän sanoo kiinnittäneensä huomiota suomennoksen kömmähdyksiin ja täytyy myöntää, että niin minäkin tein, kunnes teksti vei mukanaan. Ja samoin minullekin tuli tästä(kin) kirjasta halu lukea lisää suomenruotsalaista kirjallisuutta - sitten kun olen toipunut Henrikistä.


Toissakesänä blogissani oli Märta Tikkas -teemaviikonloppu. Seuraavaksi aion tikkastella katsomalla Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän marraskuussa.




Oletko lukenut Henrik tai Märta Tikkasta? Oletko nähnyt tai aiotko mennä katsomaan Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmää?


Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26
Wsoy, Kotimaiset valiot
(kirja on oman hyllyn aarteita, kauan sitten ostettu)

lauantai 19. lokakuuta 2013

Henrik Tikkas -viikonloppu on alkanut

Hyvää teemaviikonloppua! Tässä ja toivottavasti ainakin parissa muussa blogissa keskitytään nyt Henrik Tikkasen tuotantoon.

Olen jo hieman selaillut Tikkasen hienosti, tarkalla mutta rennolla viivalla kuvittamia teoksia Minun Helsinkini ja Minun saaristoni. Vaikka olen omistanut kummankin teoksen jo vuosia, en ole saanut luettua niitä, koska kuvat vievät aina mennessään. Ehkä tänä viikonloppuna onnistaa?

Päätavoitteeni viikonlopulle on kuitenkin lukea Tikkasen trilogia Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26. Aloitan lukemisen n-y-t! Kirjoitan huomenna Tikkas-lukukokemuksistani ja linkitän omaan blogijuttuuni muiden mahdolliset Tikkas-teemaviikonloppupostaukset.

Tikkasta lukemaan ja hänen tuotannostaan keskustelemaan ovat toki tervetulleita nekin, joilla ei ole omaa blogia tai jotka ovat lukeneet Henrik Tikkasta aiemmin - ja ylipäätään kaikki Tikkasen teoksista kiinnostuneet.

Siispä: lukemisiin ja palaamisiin!

perjantai 18. lokakuuta 2013

Koivu ja tähti - Topeliuksen paluu -näyttely Annantalossa

 
 
 
Hyvää satupäivää! Ennakoin tulevaa ja piipahdin eilen Helsingin Annantalossa katsomassa näyttelyn Koivu ja tähti - Topeliuksen paluu. Kirsti Mäkinen on "kääntänyt" Topeliuksen klassikkosadut nykykielelle ja taiteilija Risto Suomi luonut saduille uuden kuvamaailman. Annantalossa on näytteillä ja myynnissä Suomen teoksia sekä esimerkkejä Topeliuksen satujen aiemmista kuvituksista.
 
 






 
 
 
En ole tutustunut Topeliuksen uuteen satukirjaan vielä, mutta Risto Suomen taide on tuttua Espoon modernin taiteen museosta EMMAsta, jossa nautin siitä viimeksi viime viikonloppuna. Iloitsin, että jänis, joka on käsittääkseni jonkinlainen Suomen tunnusmerkki, on päässyt mukaan myös satujen kuvitukseen.
 
Näyttelyyn kuului myös kiehtova työpaja- ja esittelyhuone, jossa oli koivuja, puupöllejä sekä työpöytä. Seinällä pyöri diaesitys, joka esitteli Topeliuksen satujen kuvituksia kautta aikojen; esimerkiksi Carl Larssonin näkemykset olivat silmää ilahduttavia ja mielikuvitusta kutkuttavia.
 
 





 
 
Vanha Lukemisia lapsille -sarja oli superviehättävä! Valitettavasti en ehtinyt selaamaan näitä tarkemmin.
 


 

En ole selannut siis myöskään uusvanhaa satukirjaa Topeliuksen lukemisia lapsille, mutta tänään postilaatikosta löytyneessä Parnassossa Kirsti Mäkisen saduissa käyttämää kieltä arvioitiin "korrektiksi".


Koivu ja tähti - Topeliuksen paluu -näyttelyyn on ilmainen pääsy ja näyttely on avoinna 6.11.2013 asti.






(Pahoittelen kuvien suurta kokoa ja surkeaa laatua. Kuvatessani en tiennyt, että joutuisin lykkäämään kuvat nettiin sellaisenaan, koska sain lainaksi koneen, jossa ei ole minkäänlaista kuvanmuokkausohjelmaa eikä sellaista voi siihen myöskään asentaa. Halusin kuitenkin julkaista nämä kuvat juuri satupäivänä, kun olin suunnitellut tällaista satunäyttelypostausta jo aiemmin.)

torstai 17. lokakuuta 2013

Millä bloggaat? Millä luet sähkökirjoja?

Heitänpä kysymyksen bloggaamisesta – tai laajemmin kirjoittamisesta ja kuvankäsittelystä – sekä sähkökirjojen lukemisesta tänne, jos vaikka saisin hyviä vinkkejä tuleviin tekniikkahankintoihin. Jos olet bloggari tai aktiivinen blogien seuraaja ja kommentoija, kerro, miten päivität blogiasi tai osallistut nettikeskusteluihin. Toisaalta sähkökirjojen lukeminenkin kiinnostaa (hieman), joskaan en usko hankkivani ainakaan erillistä lukulaitetta.

Kyselyni johtuu siitä, että monta vuotta palvellut Acerin kannettava PC on tainnut palveluksensa suorittaa. Näyttö on pimeä ja akkukin pitäisi uusia. Selvittelen toki korjausmahdollisuuttakin, mutta oikeasti uskon, että päädyn hankkimaan uuden koneen. Meiltä ei löydy tablettia, enkä usko sellaista ainakaan lähiaikoina ostavanikaan, tai ainakin haluan myös (kannettavan) tietokoneen, eli laitteen, jolla tuo kirjoittaminen ja etenkin kuvankäsittely käyvät näppärästi. Otan kuvat 95-prosenttisesti minijärkkärillä, puhelimen kameraa en käytä kuin harvoin.

Puhelimestani puheen ollen: se käy hätätilassa bloggausvälineeksi, mutta ei ainoaksi blogityökaluksi. 
Lumia-puhelimeni on nimittäin kyllä oikein hyvä "tabletti", sillä on näppärä surffailla netissä ja toisinaan hoitaa pieniä kirjoitushommiakin. Lukulaitteeksi siitä ei kuitenkaan oikein ole, eikä kuvien lisääminen ainakaan Bloggerin blogialustaan luonnistu (tai ei onnistunut ainakaan viimeksi, kun yritin sitä Bloggerin Windows-sovelluksella). Kuvat ja tekstin muotoilu- ja linkitysmahdollisuudet sekä muut visuaaliset ja bloggaukselle lisätietoa ja -arvoa tuovat seikat ovat minulle kuitenkin tärkeitä, joten kovin kauan en suostu olemaan Lumian varassa.

Lupaan kuitenkin, että hoidan Henrik Tikkas -viikonlopun bloggaukset vaikka puhelimitse, jos muu ei auta. Toivon, että auttaa, sillä muutamakin postaus roikkuu jo luonnosvaiheessa tuolla Bloggerin arkistoissa ja toisaalta menen tänään paikkaan, josta haluaisin ottaa kuvia blogiini.


Siis: jos haluaisit blogata ja ehkä lukea sähkökirjoja ja omistaisit jo älypuhelimen, minkä laitteen tai mitkä laitteet hankkisit bloggaamiseen ja lukemiseen? 

(Sanottakoon vielä, että olen tottunut sekä PC- että Mac-maailmaan, mutta henkilökohtainen it-tukeni on PC:n puolella. ;))

maanantai 14. lokakuuta 2013

Luetaan Henrik Tikkasta!

Aion pitää ensi viikonloppuna Henrik Tikkas -teemaviikonlopun, eli tutustua Tikkasen tuotantoon niin laajasti kuin vain jaksan ja ennätän. Pääkiinnostuksenkohteinani ovat Tikkasen Osoitekirjat. Luin juuri (taas!) Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan ja marraskuussa olen menossa katsomaan molempien Tikkasten teoksiin perustuvan näytelmän Vuosisadan rakkaustarinat. Koska olen lukenut Märtan tuotannon moneen kertaan, ajattelin, että olisi korkea aika paneutua myös hänen miehensä teksteihin.

Kutsun muitakin lukemaan Henrikiä, miksei Märtaakin ensi viikonloppuna! Teen aloituspostauksen viimeistään lauantaiaamuna. Sen postauksen kommenteissa voidaan sitten käydä keskustelua muidenkin Tikkas-kokemuksista, ja sunnuntaina teen koontipostauksen omista lukukokemuksistani; linkitän siihen muiden mahdolliset Tikkas-bloggaukset.




Tai toivon ainakin linkittäväni. Tietokoneeni uuvahti juuri, ja tämä päivitys on tehty puhelimella, jolloin en voi esim. linkittää tai lisätä kuvia. Henkilökohtainen it-tukeni selvittää juuri tilannetta ja onnistuu toivottavasti pelastamaan sen.

torstai 10. lokakuuta 2013

Aleksis Kiven päivänä: 10 tärkeää kotimaista klassikkoa




Oikein hyvää Aleksis Kiven sekä suomalaisen kirjallisuuden päivää! Lokakuun kymmenes pitäisi julistaa kansalliseksi vapaapäiväksi, jolloin kaikki saavat pysyä kotona suomalaisista kirjoista ja suomen kielestä nauttimassa.


Jos näin olisi, minä voisin nautiskella vaikka jostakin kotimaisesta suosikkiklassikostani. Ehdolla olisivat:



1. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
En unohda varmasti koskaan sitä riemunsekaista hämmennystä, joka minut valtasi, kun luin Seitsemän veljestä ensimmäistä kertaa: miten tällaisia sanoja ja ylipäätään tällaista suomea voi olla olemassa!


2. Juhani Aho: Papin tytär & Papin rouva
Sama riemukas tunne valtasi minut aikoinaan näidenkin kirjojen kohdalla. Vaikka kirjojen ajankohta, aiheet ja ylipäätään kaikki on periaatteessa kaukana minusta ja nyky-Suomesta, olen lukenut nämä kirjat aivan ahmimalla ja eläytynyt kaikkeen. Viimeksi kuuntelin Papin rouvaa äänikirjana.


3. Minna Canth: Papin perhe
Lisää pappiskirjoja. Valitsin Canthilta listalle Papin perheen siksi, että se on hänen teoksistaan minulle tutuin. Yhtä lailla listalle olisi voinut päästä riipaiseva Anna-Liisa, tai moni muukin Canthin teos. Canth on ajaton, hätkähdyttävä, tärkeä, ajankohtainen, kiinnostava.


4. Maria Jotuni: Huojuva talo
Kuka sanoo, että klassikot ovat tylsiä? Harva kirja on koukuttanut ja ahdistanut minua kuten Huojuva talo. Ja valitettavasti sekin on ajaton ja ajankohtainen, edelleen.


5. Aapeli: Pikku Pietarin piha
Sympaattinen lukumuisto lapsuudesta sekä etenkin muutaman vuoden takaa (täällä). Mitä tietäisin suomalaisuudesta ja vanhan ajan elämästä, ellei olisi kirjoja?


6. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Myös yhden lastenkirjan on päästävä listalle. Mestaritontun seikkailut taitaa olla minulle rakkain kotimainen lastenklassikko, joskin esim. Anni Swanin teokset sekä lapsuuteni kirjoitusharrastukseen kovasti vaikuttanut Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli kärkkyvät heti sen takana.


7.  Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
Olen kertonut ennenkin, että minä ja isäni kävimme tästä kirjasta vuosien - ehkä jopa vuosikymmenien! - ajan keskustelua. Aina kun kyselin, mitä lukisin, isä ehdotti Havukka-ahoa. En lukenut kirjaa, koska se on kuitenkin ihan tylsä. En muista, miksi lopuilta tartuin teokseen, mutta kun tartuin, huomasin heti sen hienouden. Olen kirjoittanut Havukka-ahon ajattelijasta täällä.


8. Volter Kilpi: Alastalon salissa
Kun on saanut tämän kirjan luettua, pitäähän teolla kehuskella aina tilaisuuden tullen! Alastalon-kokemukseni löytyvät esim. täältä. (Kilpi-haulla blogista löytyy muutakin.)



9. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Suuriteemainen ja suuresti koskettanut teos vaatisi uusintaluvun, että pystyisin kuvaamaan sitä tarkemmin. Vaikutuin tapahtumista ja hahmojen inhimillisyydestä, kaikesta. (Tällaista latteuden huipentuma -kiteytystä ei saisi julkaista suomalaisen kirjallisuuden päivänä.)


10. Timo K. Mukka: Kyyhky ja unikko
Nimesin ensin Maa on syntisen laulun, sitten (novelli) Koiran kuoleman. Olen joka tapauksessa vaikuttunut ja kiinnostunut Mukan tuotannosta ja persoonasta.






Tämä lista on koostettu kylmäpäisesti kirjaamalla äkkiä ylös ne kirjat ja kirjailijat, jotka tuntuvat tärkeimmiltä juuri nyt. Olen listaillut kirjoja ennenkin näkökulmasta jos toisesta ja tiedän, että jos jää liikaa jahkailemaan, ei voi listata ollenkaan: maailma on täynnä hyviä kirjoja. Tälle listalle pyrin ottamaan vain vanhempaa kirjallisuutta ja mietin, ovatko Huovinen ja Mukkakin jo liian uutta tuotantoa... Jos lista olisi ollut pidempi ja aikahaarukkakin laajempi, mukaan olisivat päässeet ainakin viisaat naiset Tove Jansson ja Märta Tikkanen - mutta en olisi kyennyt nimeämään yksittäistä teosta kummaltakaan. Eeva Kilveltä olisin valinnut runokokoomateoksen Perhonen ylittää tien, runoilija Risto Rasalta kaiken. Ja ja ja... Jotten heti naputtaisi tähän perään varjolistaa, kehotan tutustumaan Lilyn puolelta löytyvään juttuuni kotimaisista oman kirjahyllyni suosikeista. Olen käyttänyt tuon jutun kuvitusta myös tässä bloggauksessa.


Ja vielä: innoitus tähän listaan tuli Elinan Luettua elämää -blogista (ja sinne se oli tullut alkujaan Opuscolosta ja Täällä toisen tähden alla -blogeista). Kun luin Elinan bloggauksen aiheuttamaa keskustelua, tunsin suuren suurta halua lukea kaikki siinä mainitut kirjat. Voi miksi, miksi, miksi en ole lukenut esimerkiksi Putkinotkoa koskaan kunnolla? Tai perehtynyt paremmin Aino Kallaksen tuotantoon? Säädyllinen murhenäytelmäkin pölyttyy lukematta hyllyssäni... säädytöntä.


Mikä on kotimainen suosikkiklassikkosi? Entä viimeisin kotimainen kaunokirjallinen teos, jonka olet lukenut? Minä aloittelen juuri Miina Supisen Sädettä.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle. Runoja.






Seuraavan luvun nimi: ennen kuin unohdamme
Seuraavan luvun nimi: pimeys
sade ystävällisyys
On jo lokakuu ja tuulee kovaa
Minun täytyy ajaa puita kotiin
Minun täytyy kiertää avainta lukossa
Ja sitten kuulen taas tuon äänen, 
salaperäisen ja kirkkaan
Sinähän olet vanha nyt lapsi pieni 
älä pelkää pikku jänis



Tua Forsströmin runoteoksen Lokakuun iltaa soudin järvelle viimeinen runo - yllä - kiteyttää hienosti sen, mistä tässä ohuessa ja pienikokoisessa mutta merkitykseltään suuressa kirjassa on kyse. Forsströmm kertoo muistamisesta ja unohduksesta, lapsuudesta ja vanhenemisesta, ystävyydestä, luonnosta, elämästä ja kuolemasta tässä ja nyt sekä suuressa, vertauskuvallisessa mittakaavassa. Forsström soutaa järvelle, kyllä, mutta yhtä hyvin hän käy lääkärissä ja liikkuu Helsingissä, esimerkiksi Meilahdessa. Luulen, että mitä enemmän näitä runoja luen, sen enemmän löydän niistä suoria ja epäsuoria tarinoita ja merkityksiä. Sikäli kirja muistuttaa edellistä runosunnuntaikirjaani, Hannu Mäkelän Musta on meri -teosta.

Ja kuitenkin Forsströmin tapa käyttää kieltä ja rakentaa jotenkin salakavalasti mieleen ja sydämeen käyviä runokuvia, pieniä tunnelmapaloja ja elämänväläyksiä, tuntuu hyvin ainutkertaiselta. En ollut lukenut Forsströmiä aiemmin, vaikka tiedän hänen olevan tunnettu ja arvostettu - nyt tiedän, miksi. Vaikka en osaa ruotsia etenkään niin, että voisin lukea sillä runoutta, olisi hienoa päästä näiden tekstien alkulähteille; ehkä silloin tuntisi olevansa jossain runouden ytimessä ja osaisi sanoa jotain täsmällisempää tästä viisaankauniista kirjasta.

Nyt sanon, että lukekaa Sinisen linnan Marian kirjoitus. Löysin Forsstömin kirjan alun perin juuri Marian blogin kautta. Maria tiivistää oleellisen: "Tiiviissä, vain nelisenkymmentä sivua käsittävässä kokoelmassa ollaan ikään kuin risteyskohdassa, jossa tarkastellaan suhdetta elämään ja läheisiin. Samaan aikaan sävy on kuitenkin seesteinen kuin järven pinta utuisena syysiltana."

Maria: kiitos erinomaisesta kirjavinkistä. Tua Forsström: kiitos hyvää tekevästä kirjasta.




Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle (En kväll i oktober rodde jag ut på sjön). Siltala, 2013. Suom. Caj Westerberg. Kansikuva Per Mäkitalo/Johnér/Fennopress, päällys Anders Carpelan.
Kustantajan kirjaesittely
(Kirja on oma ostos Akateemisesta kirjakaupasta.)

tiistai 1. lokakuuta 2013

Ei tullut runosunnuntaita, tuli runoseinä



Aion kyllä jatkaa hyvin alkanutta (lue: kahden viikon ajan jatkunutta) runosunnuntaiperinnettä, mutta viime sunnuntainakin kävi niin, että muut kotona suoritettavat tehtävät kiilasivat nojatuoliin kirja kädessä käpertymisen edelle.*

Vaan runoihin liittyivät nekin! Saimme vihdoin makuuhuoneen seinälle runollisen vuodenaikataulusarjan, joka suunnittelin itse kuvaamistani valokuvista ja niihin sopivista teksteistä ja tilasin Ifolorilta. Kuva ei tee oikeutta etenkään seinän värille, mutta taulujen idea tullee selväksi.

Myönnän huijauksen. Yhdessä taulussa ei ole runoa, vaan usein lainaamani ote Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä: "Kevät on uusi, mutta kaltaisensa."

Muut tekstit kuuluvat (taulut ylhäältä alas, kevättaulu on toiseksi alin):


- Punaisen auringon / sininen metsä / lintu sukelluksissa / lumessa. (Risto Rasa)
- Kun syksyllä / on oikein hiljaa metsässä / voi kuulla ensi kevään käen kukkuvan. (Eeva Kilpi)
- Varjot hiekkatiellä, tuulessa (Caj Westerberg)


Parissa taulussa kirjoittajan nimi on lipsahtanut liian lähelle taulun reunaa. Mutta se on pientä siihen nähden, miten suurta on, että saa katsella runoseinää ja nukkua runojen lähellä.

Myös mieheni taitaa olla tyytyväinen. Hän totesi lyyrisestä kirjataiteestani proosallisesti: "Näitähän voisi vaikka myydä muillekin!"

Päätän kissanhäntäisen, kirjablogiin (taas) eksyneen sisustusbloggaukseni tähän. :)







*En osaa lukea runoja iltaisin sängyssä vaan ne vaativat rauhallisen päivähetken! En tiedä, mistä tämä johtuu.