maanantai 4. marraskuuta 2013

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen




Turun saaristossa, Galtbystä länteen, on saari, jossa keltamaksaruoho kukkii kallionkoloissa ja jossa kaikki muu tuntuu olevan epätodellisen kaukana: Turun kaupunki, sota, seuraelämä. Omalakisella saarella kaikki tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet - paitsi ettei salaisuuksia ole:


"Sinä toit minut tänne saareen, jossa ruusut kuolevat taimina. Miten mikään elävä voi kestää suolatuulta!" äiti huutaa. Saaren, johon miniät eivät saa tuoda muuta omaa kuin palan hajustesaippuaa ja koviksi tärkätyt lakanat. Saareen, jossa uusien kenkien korot uppoavat loskaan, naapurit laskevat ikkunalaudalle asetellut esineet ja laskevat liikkeelle juoruja jos niiden järjestys muuttuu. "Se antaa merkkejä rakastajalleen siirtelemällä maljakkoa!" "Tietäisit mitä se tekee kun aviomies käy veneellä ulkosaaristossa rokottamassa lampaita."


Tällä saarella asui lapsuudessaan ja nuoruudessaan Karen, kaunista isoveljeään Sebastiania palvova ja kauas suureen maailmaan, Tukholmaan, kaipaava tyttö. Siellä asui Nils, joka menetti lapsena toisensa jalkansa, ja Kerstin, joka kuristettiin hengiltä. Karen palaa saarelle vuosikymmenien jälkeen selvittämään, mitä Kerstinille tapahtui, entä Sebastianille. Nyt jo kahdeksankymppisellä Karenilla on mukanaan nuori iranilaistaustainen, raskaana oleva Azar-tyttö. Naisten seikkailussa on mukana Thelma ja Louise -tyylin irrottelua, mutta Leena Parkkisen toinen aikuistenromaani ei ole komedia, vaan vakavahenkinen ihmisluonnon kuvaus.


Parkkisen esikoinen, Sinun jälkeesi, Max on yksi parhaimmista ja mieleenpainuvimmista kotimaisista kirjaelämyksistäni viime vuosina. Oli selvää, että luen Parkkisen seuraavankin romaanin - ja olen lukenut myös lastenkirja Miss Milky Rayn. Parkkisen teoksissa tuntuvat olevan kaikki hyvän - äh, mitä kursailla: loistavan - kirjan ominaisuudet. Kaunis kieli ja kiehtova tarina ovat hallitusti tasapainossa, kirja vie lempeästi mutta määrätietoisesti omaan maailmaansa. Parkkinen rakentaa kirjojensa miljööt huolella, tuntee kummallisetkin henkilöhahmonsa läpikotaisin ja suhtautuu heihin ymmärtäväisesti ja kärsivällisesti.

Täytyy kuitenkin sanoa, että jos ensin jopa pelkäsin siamilaiskaksosista kertovaa Maxia, niin Galtbytä puolestaan vierastin. Etenkin Azar-tytön mukana olo tarinassa tuntui kummalta, enkä oikeastaan löytänyt kirjasta yhtään hahmoa, josta olisin oikeasti pitänyt tai joka olisi kiinnostanut minua erityisemmin. Toisaalta pelkän Turun saaristonkin takia voisin lukea melkein mitä tahansa...

Ja sitten: kirjan taika löytyi. Vaikka Parkkisen kirjassa ei ole yliluonnollisia elementtejä ja vaikka hän kuvaa kipeitä, julmia ja rumiakin asioita, hänen kirjoissaan on satumaista lämpöä. Niitä lukiessa tuntuu kuin katselisi unenomaista elokuvaa ja tuntisi, ettei halua sen koskaan loppuvan. Koin kirjassa läheiseksi erityisesti menneeseen sijoittuvat jaksot. Rakastin saaristokuvauksia, arjen tapojen ja jopa vaatteiden kuvauksia, sotakuvauksia, kaikkea. Ja toisaalta rakastin sitä, että kirja on aivan ajaton ja iätön. Eivätpä kysymykset perhesuhteiden merkityksestä, ystävyydestä ja rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja oman identiteetin löytämisestä ole ajasta ja paikasta riippuvaisia.


Ja - vaikkei päähenkilö Karen aivan uskottava eikä erityisen pidettävä hahmo ollutkaan, piti hänelle nostaa hattua. Ladylla on ainakin asennetta!

 (HUOM! Lainaus on kirjan puolivälistä ja sisältää tietoja, jotka eivät käy heti kirjan alussa ilmi: toisaalta kirja ei ole erityisen juonivetoinen, joten en katso lainauksen paljastavan liikaa.)


Jälkeenpäin ajatellen hänen elämänsä oli olosuhteisiin nähden tavallista siihen asti, että hän täytti kahdeksantoista vuotta ja hänestä tuli ihmisten silmissä murhaajan sisar. Hän oli eläinlääkärin tyttö saarella, unelmoi filmitähdistä, palvoi vanhempaa veljeään, ihastui poikaan, suuteli kanervikossa. Murhan jälkeen hän toimi niin normaalisti kuin toimitaan, meni pian naimisiin, erosi kun mies kärähti uskottomuudesta juoksutytön kanssa, sihteerin hän olisi ehkä kestänyt muttei juoksutytön puuteria miehen kauluksessa. Sen jälkeen hän teki asioita, jotka olivat joko tavanomaisia tai kiinnostavia, riippuen mistä näkökulmasta niitä tarkasteli. Toisista amerikkalaisen auton ostaminen ja ajaminen läpi Euroopan vain siksi ettei ollut koskaan tehnyt niin ja se kuulosti hyvältä laulun sanoissa, on tavanomainen keski-ikäistyvän naisen reaktio.


Galtbystä länteen ovat kirjamatkailleet myös mm. Lumiomenan Katja sekä P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara. Suosittelen, että sinne matkaavat monet muutkin!


Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos, 2013. Päällys Jussi Karjalainen
Kustantajan kirjaesittely

(Kirja on oma ostos Akateemisesta Kirjakaupasta.)




9 kommenttia:

  1. Hyvin sanottu tuo ajaton ja iätön. Mie ihastuin kirjaan ikihyviksi, lukaisin kerralla. Kirjailijaa selvästi pohdituttavat sisarussuhteet, niin taitavasti hän kuvaa niitä näissä teoksissa, jotka olen lukenut. Miss Milky Ray on lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Hanna! (Vastailinkin sinulle jo aiemmin, mutta junan nettiyhteys pätki ja kommentti katosi.) Minä olen edelleen ihastuneempi Maxiin, mutta huomaan, että tunteeni Galtbytä kohtaan ovat syventyneet syksyn myötä. Pidin kirjasta heti, mutta en ehkä olisi kuitenkaan arvannut, kuinka monta kertaa olen palannut siihen mielessäni viime viikkoina - erityisesti saaristo- ja muihin "menneen maailman" juttuihin. Eilen kirjaa selaillessani ihastelin eri kohtauksia ja tunsin, että haluaisin lukea kirjan heti uudelleen. Jos luen Parkkista, luen kuitenkin uudelleen Maxin, ihmeellisen Maxin.

      Poista
  2. Minulle kävi osin samoin kuin sinulle: solahdin kyllä kirjan maailmaan aika lailla heti, mutta vierastin joitakin kohtia. Azarin tarinassa oli (ja on) kaikesta huolimatta hieman jotain liikaa, ainakin liikaa kierroksia. Kareniin sen sijaan ihastuin heti niin mennyttä kuin hänen tyyliään myöten.

    Pidin ehkä Maxista aavistuksen enemmän kuin tästä, mutta kahden lukemani Parkkisen kirjan perusteella voin kutsua kirjailijaa jo yhdeksi suursuosikikseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, olen samaa mieltä Azarin tarinasta, mutta nyt huomaan, että se kuitenkin istui kirjaan - vaikka muistikuviani hallitsevat voimakkaammin muut kuin Azariin liittyvät asiat. Azar oli kai jonkinlainen nykypäivän vastine Karenille ja hänen aikalaisilleen: menneisyys, tulevaisuus, sukulaissuhteet määrittävät Azariakin... Minä ihastuin Kareniin lähinnä siis tuon asenteen ja hulvattoman hahmon takia, mutta en sillä lailla eläytyen ja samastuen, kuten joskus lukiessa tapahtuu (onneksi samastuminen ei mitenkään olekaan hyvän lukukokemuksen merkki, vaikka usein niin tulee usein ajateltua).

      Parkkinen kuuluu ehdottomasti myös minun nykykirjailijasuosikkeihini: laadukas, kiinnostava ja monipuolinen kirjoittaja. Luen seuraavankin romaanin!

      Poista
  3. Ihanaa, että kirjoitit tästä. Minulle Leena Parkkinen on aivan uusi tuttavuus. Olen päässyt hänen tekstiään ihastelemaan vasta Grantasta. Minun ilmeisesti pitää aloittaa juuri tuosta esikoisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjakko, kiitos! Minä taas en ole lukenut vielä Grantasta tuota(kaan) tekstiä, vaikka Granta löytyykin kotoa (ja on mm. käynyt kanssani Kolilla asti, mutta jäi lukematta...) Makuasioitahan nämä ovat, mutta minä aloittaisin Maxista - ja onhan tavallaan kiinnostavaa myös lukea tuotantoa aikajärjestyksessä. Maxissa on rujoudestaan huolimatta sellaista satumaista tummaa tunnelmaa, joka sopii loppuvuoteen, siksikin suositeltava teos juuri nyt.

      Poista
  4. Voi että. Juuri sinä sait minutkin nyt kiinnostumaan tästä :) "Max" odottelee jo lukuvuoroaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka kirjahyllyssä, samat sanat: voi että. On aina ihanaa ja samalla vähän pelottavaa, kun saa kirjakiinnostuksen heräämään. En ajattele itse kirjavinkin saadessani, että vinkkaaja olisi mitenkään vastuussa, pidänkö oikeasti ko. kirjasta, mutta minua alkaa aina jännittää, miten minulta vinkin poiminut viihtyy kirjan parissa. :)

      Poista
  5. Minäkin pidin tästä paljon, mutta Max oli parempi. Juuri Azarin hahmo tuntui tässä kirjassa turhalta. Minulle olisi riittänyt pelkkä saaristo, sen elämä ja ihmiset. Mutta hyvä kirja kuitenkin, monellakin tavalla.

    VastaaPoista