sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Miki Liukkonen: Valkoisia runoja




                  kivellä istuin
                     ajattelin näennäisesti
                          silloin tällöin
                   tuli päähäni lause

  koira  kävelee ohitse
runo rakentuu tuulessa
on taas jokin tunnelma
(ote runosta)


Yksi tämänvuotisten Helsingin kirjamessujen kiinnostavimmista hetkistä kohdallani oli Katja Jalkasen vetämä paneelikeskustelu yhteisöllisestä lukemisesta, käytännössä kirjabloggaamisesta ja erityisesti lukupiiritoiminnasta. Oli erityisen antoisaa kuulla suomalaisista lukupiireistä väitöskirjansa tehneen toimittaja Suvi Aholan näkemyksiä lukemisesta (Katja on kertonut paneelikeskustelusta lyhyesti omassa blogissaan; minä taas kirjoitin Aholan väitöskirjaan pohjautuvasta tietokirjasta Lukupiirien aika aiemmin Lilyn puolella bloggaillessani).

Viiden vuoden bloggaus- ja vielä pidemmän lukupiirikokemuksen perusteella kaikki paneelikeskustelussa puhuttu kuulosti tutulta. En yllättynyt, kun Ahola sanoi, että lukupiireissä luetaan eniten proosaa, runoutta ei lueta juuri koskaan. "Runoudesta puhuminen voi tuntua liian hankalalta ja henkilökohtaiselta", Ahola arvioi.

Tässä päästäänkin vihdoin asiaan, blogini runosunnuntaiteeman ihanuuteen ja vaivalloisuuteen. En ole tänä syksynä törmännyt liian yksityisiin runoihin tai muihinkaan teksteihin, mutta siihen kyllä, että runonlukukokemusta on kovin vaikea pukea sanoiksi.

Esimerkiksi tämä uusin runokirjakokemukseni, Miki Liukkosen esikoisteos Valkoisia runoja. Sain sen lahjaksi ystävältä, joka kertoi halunneensa antaa minulle juuri runoja ja juuri tämän kirjan, koska piti siitä itse kovasti. Lukemisen lähtökohta oli siis ihastuttava.

Ja minäkin pidin kovasti, ihan oikein kovasti, tästä kirjasta. Jo ensimmäisessä runossa oli oma maailmansa ja tunnelmansa, joka kutsui minua niin, että luin runon moneen kertaan. Itse asiassa luin pari viikkoa vain tuota runoa, ennen kuin pääsin kirjassa eteenpäin:


Asutan mahtavaa kalliota,
toisella puolella on talvi toisella kesä.
Rannalla rehottaa kalaverkkojen ja siitepölyn seos.
Minulla on kasvimaa ja pieniä spanieleita,
puista vyöryvät kurpitsat sisälle talooni.
Kattilassa homehtuu mureke.
Siinä kohtaa kun alan viipaloida yhtä suurta kurpitsaa
keittoa varten, kuulen kuinka minua kutsutaan unen läpi.
Kurpitsat vyöryvät takaisin puihin,
lakanat jähmettyvät teräviksi levyiksi,
kasvimaa vetäytyy umpeen,
hiljalleen kallio hämärtyy alla,
tietoisuuttani kauhistelevat spanielit loikkivat umpihankeen ja katkeavat.


Mitä ovat nuo spanielit? Miksi kurpitsat kasvavat puissa? Mitä runo kuvaa? Heräämistä, havahtumista, kuolemista, luomista? En tiedä - enkä oikeastaan välitäkään. Pohdin lukiessani, että ehkä runon kirjoittaja ei aina itsekään tiedä, mistä hän kertoo. Ja toisaalta: miksi ylianalysoida? Kenties runossa ja muissakin teksteissä lukee juuri se, mitä kirjoittaja halusikin sanoa?

Löysin tästä runoteoksesta monia tasoja tunteen tasolla, tai oikeastaan jopa aistien. Lukiessa oli vuoroin iloinen olo, välillä joku määrittelemätön riipaiseva ailahti minussa, joskus tuntui kuin olisin tavoittavani jonkun sadun, toisen maailman, välillä tuntui lämpimältä, joskus tuli mielikuva jostain menneisyyden hajusta, mummolamaisesta tuoksusta. Ja koko ajan tuntui, että lukeminen on nautinnollista, vaikka sanat ja säkeet karkaavat, taas kerran.

Sen osaan sanoa, että Valkoisia runoja on pieni mutta monipuolinen teos. Siinä on geometriaa, matematiikkaa, satua, ironiaa, huumoria, runoa, tarinoita, luontoa, kirjoittamista, arkistakin elämää - ja unenomaisuutta. Siinä on varmasti vaikka mitä, jos kirjan ääreen palaa monta kertaa. Kirja ei ole runollisen herkkä, vaan paikoin se on röyhkeä ja ärsyttävä, silti kiehtova. Juuri se, että runokirja ei koskaan ole sama toisella tai ties kuinka monennellakaan lukukerralla, on sivumennen sanoen minusta pätevä peruste hankkia runoteokset omaan hyllyyn odottamaan lukukertoja, oivalluksia ja uusia lukemistunteita.

Takaisin Liukkoseen. Hän kirjoittaa välin todella proosamaisen tarkasti ja sitten nonsensemäisen absurdisti. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin hallittu: kieli on luonnollista ja teos tuntuu kokonaisvaltaiselta rönsyilyvyydestään huolimatta. Kun googlailin, löysin Turun Sanomien kirjoituksen, jossa Liukkosen runojen kuvataan käyttäytyvän vallattomasti. Kirjoittaja ei ole varauksettoman ihastunut Valkoisiin runoihin, mutta myöntää, että Liukkosessa on potentiaalia.

Tänä vuonna Liukkonen debytoi romaanikirjailijana. Kollega Juha Itkonen arvioi juuri Imagessa, että Liukkosen (itsetietoinen) asenne on vastustamaton. Itkosen mielestä Liukkosen romaani Lapset auringon alla taas ei taida olla täysin vastustamaton - mutta paljon potentiaalia on siinäkin.

Vielä. Helsingin Sanomat ihastutti minua tänään aukeamallisella syksyaiheisia proosa- ja runositaatteja. Sitaatteja on netissäkin, ja niistä voi äänestää suosikkiaan. Koska olin aloittanut päiväni syyssitaateilla, olin herkistynyt huomaamaan syksyn Liukkosen teoksessakin. Ote runosta:



maassa on lehtiä tähtikuviomaisessa muodostelemassa
irrotan ne mielessäni paikaltaan
siirrään katseeni aamutaivaalle
ja asetan lehdet sinne
tähtikuvion päälle
toivon että osun oikeaan




Ja vielä toinenkin juttu. Valkoisia runoja ei ole vain mielenkiintoinen kirja vaan myös kaunis. Valitettavasti en saanut kannen suunnittelijaa selville.




Miki Liukkonen: Valkoisia runoja. Wsoy, 2011.
Kustantamon kirjaesittely
(Kirja on lahja ystävältä - suurkiitokset!)

8 kommenttia:

  1. Tunnistan tuon tunteen, että runokokemusta on vaikea pukea sanoiksi ja siksi runoista kirjoittaminen tuntuu välillä kovin haastavalta. Mutta minusta sinä ainakin osaat kirjoittaa runoista todella oivaltavasti, kiinnostavasti ja houkuttelevasti.

    Ehkä se haastavuus on osittain juuri siinä, että minäkin nautin runoissa usein juuri sellaisista pakenevista merkityksistä, häilyvistä tunnelmista ja ajatusten aavistuksista. Miten pukea sanoiksi kokemus, jonka viehätys on sen määrittelemättömyydessä?

    Minua hiukan jännittää Liukkosen siirtyminen proosan puolelle. Ei niin ettei sama kirjailija voisi osata sekä runoutta että proosaa, mutta en osaa lukematta kuvitella, millaista Liukkosen romaanikirjoittaminen on.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista, Liisa! Tuo on tosiaan kiinnostava ja oleellinen kysymys, miten kuvata jotain jolle ei ole sanoja... Ja vaikka olisi, en osaisi enkä haluaisi lähteä varsinaiselle runoanalyysilinjallekaan. Ehkä siis vain fiilistelen, lukekoon sitten ken tahtoo. ;)

      Sama kävi kieltämättä minunkin mielessäni. En osaa tämän runoteoksen perusteella arvella ollenkaan, millaista Liukkosen proosa on. Pitänee joskus tutustua!

      Poista
  2. Liukkonen kiinnostaa kyllä. Vilkaisin joskus kirjastossa toista runokokoelmaa, mutta sen alku ei houkutellut, joten jätin lainaamatta. Siteeraamasi runot sen sijaan näyttävät oikein hyviltä, lainaanpa tämän kirjan heti kun näen. Kiitos tästä ja kaikista muistakin runojutuistasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Pekka! Oli tuossa kirjassa ihan muunkinlaista runoutta kuin nuo siteeratut, mutta kaiken kaikkiaan siis hyvä lukukokemus. Suosittelen tutustumista!

      Ja kiitos runokiitoksista. Kuten yllä totean Liisalle, ehkäpä vain yleinen runofiilistely on ok. Ainakin se voi rohkaista jotakuta muutakin: runoista voi nauttia vaikka - ja usein erityisesti silloin - kun ei oikein saa niistä kiinni. :)

      Poista
    2. Minä ainakin tykkään juuri tällaisista runofiilistelyistä, joissa on mukana pari lainausta. Ja lainasin äsken kirjastosta Liukkosen molemmat kokoelmat. :)

      Poista
    3. Pekka, jatkan siis fiilistelylinjalla - eikä siis taida olla vaihtoehtojakaan, mikäli aion runoista kirjoittaa.

      Mielenkiintoista ja hienoa, että lainasit heti Liukkosta! Jään odottelemaan, mitä saat niistä irti. Huomaan myös jo miettiväni omaa seuraavaa runokokemustani. Ehkä Atwoodia, häntä ostin kesällä suomeksi ja enkuksi? Tai sitten lastenlyriikkaa, sitäkin on toisinaan riemukasta lukea (ja loruilla itsekin).

      Poista
  3. Voi että nämä Liukkosen runot kuulostavat hyviltä. Pitää selvästi tutustua ainakin tähän kokoelmaan.

    Ja on totta, että runojen aiheuttamia tuntemuksia ja ajatuksia on tosi vaikeaa pukea sanoiksi. Heräsin taannoin siihen tosiasiaan, että vaikka luen nykyisin taas aika paljonkin runoja, en koskaan kirjoita niistä blogiini, koska se tuntuu niin vaikealta. Se on ihan hullua ja väärin, runokokoelmat kun saavat muutenkin ihan liian vähän näkyvyyttä kirjablogeissa. Olen nyt päättänyt ryhdistäytyä asian suhteen: Tua Forsströmin hienosta kokoelmasta kirjoitin jokin aika sitten, ja ensi viikolla aion kirjoittaa Erkka Filanderin Heräämisen valkeasta mysrkystä, joka on ihan valtavan hieno. En varmaan ymmärrä siitä puoliakaan, mutta Filanderin kieli on niin kaunista että huhhuh!

    Ja samaan hengenvetoon kiitän sinua, Jenni. On ihanaa, hienoa ja tärkeää, että kirjoitat blogissasi niin paljon runoista ja runoudesta. <3 Tätäkin tekstiäsi oli ilo ja nautinto lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, niin totta! Siis se, että a) runoista on vaikea kirjoittaa, mutta b) ne saavat liian vähän näkyvyyttä kirjablogeissa ja muuallakin. Kommenttisi vakuutti minut nyt entistä enemmän siitä, että jos löytää kiinnostavan ja koskettavan runon tai runoteoksen, siitä ON kerrottava, edes se, että tämä kirja on minulle tärkeä. Fiilistellään siis runoja - ehkä se omalta pienen pieneltä osaltaan edesauttaa, että runot löytyvät ja runoista puhutaan vähän enemmän.

      Odotan innolla ensi viikon bloggaustasi. E. F. on minulle tuttu vain lehtihaastatteluista ja olen itsekin ajatellut tutustua hänen runoihinsa. Ilmeisesti kannattaisikin!

      Eli: minäkin kiitän jo etukäteen tulevasta - tulevista! - runobloggauksista. :)

      Poista