sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26



Piirtämällä minä en pystynyt häntä vapauttamaan, sen tähden yritin kirjoittaa hänet vapaaksi. Hän rakasti sanoja eikä unohtanut koskaan mitään minkä oli nähnyt kirjoitettuna. Minä puhuin puhumistani, mutta puheeni oli kuin englantilainen takkatuli, sen lämpö meni harakoille, kun taas jokikisen pienelle paperilappuselle piilotetun lauseenkin hän säilytti, vaikka ei hänen olisi tarvinnut sitä tehdä, koska muutenkin muisti iankaikkisesti, mitä olin paperille kirjoittanut. Minut yllätti moinen sanojen mahti, ne tunkivat häneen yhtä innokkaasti kuin minä itse. Se oli syynsä siihen että aloin kirjoittaa.
(teoksesta Mariankatu 26, Henrik kuvailee Märtaa)


Henrik Tikkas -viikonloppuni rajoittui Osoitetrilogian lukemiseen, mutta muuta en olisi kaivannutkaan. Tuntuu, kuin olisin viettänyt pari päivää itsensä kirjailijan kanssa. Hän on yhtäaikaa röyhkeyteen asti rehellinen kuin epäluotettava ja liioittelevan tuntuinen. Ei epäilystäkään, että tämä on sama mies, josta hänen toinen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarina -runoteoksessaan. Mies on älykäs, tarkka ja lahjakas, mutta samalla kuin iso, hankala ja vastuuton lapsi. Hän kuuluu kulosaarelaiseen ruotsinkieliseen sivistyneistöön, ihmisiin, jotka tuntuvat säilyttävän tietynlaisen ylpeyden ja tyylitajun vaikeuksienkin keskellä. Kuitenkin hän kuuluu myös ihmisiin, jotka eivät unohda lapsuuden vaikeuksia vaan toistavat itsekin sukunsa olemisen kaavaa. Tästä kirjasta ja Henrik Tikkasen elämästä ei puutu alkoholismia, pettämistä, monenlaista surua. Näiden teosten perusteella Tikkanen tunsi aidoimmat rakkaudentunteensa lapsena Inna-koiraa, tärkeää ja luotettavaa ystäväänsä, sekä myöhemmin Märtaa kohtaan.


Minun mielestäni viisaita vanhuksia sieti hiukan auttaa, ja niin alkoi meidän järjestelmällinen viisauksienväärennystyömme. Märta pani lehteen minun aforismejani Augustuksen, Marcus Aureliuksen, Shakespearen, Voltairen, Strindbergin ja Trotskin nimissä, eikä kukaan puhua pukahtanut. Ei edes päätoimittaja jolla oli tohtorinarvo antiikin historiassa. Mutta saattoihan vanhoilla roomalaisilla hyvinkin olla päässään samoja aatoksia kuin minulla.
(teoksesta Mariankatu 26, Henrik ja Märta olivat suhteensa alkuvuosina kollegoja, joiden suhde pysyi vuosien ajan muilta salassa)


Henrik Tikkasen kieli on suoraa ja selkeästi kertovaa. Hän on fiksu ja itseironinen, kirjallisesti lahjakas. Hänessa on samaa karismaa kuin Ove Knausgårdissa: hän on raivostuttava mutta vetoava. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Kumpikin mies karttaa dialogia, Tikkanen jopa kokonaan, ja kumpikin vaikuttaa tarvitsevalta, rasittavalta, energiaa vievältä hahmolta skarppiutensa takana. Edelleen molempien kohdalla on kysyttävä kuten taannoin jo kysyin itseltäni Knausgårdin kohdalla: Uteliaisuusko meitä ajaa tällaisen omaelämäkerrallisen, hyvin avoimen kirjallisuuden pariin? Ja tekeekö kaunokirjallisuus uteliaisuudesta jotenkin jalompaa, kohottaa sen tirkistelynhalun ylle? Entä olenko mukavuudenhaluinen tai jopa snobbaileva lukija, kun haluan lukea tosikertomuksia hankalista perhesuhteista, alkoholismista ja mielen järkkymisistä taitavalla kielellä kerrottuna, ruotsinsuomalaisen tyylikkäästi? Se, mikä voisi olla ankeaa ja ahdistavaa, onkin fiksussa skandinaavisessa kerrontaperinteessä kiehtovaa ja koukuttavaa.


Koulupoikana rakastin karttakirjoja, ne loihtivat mielikuvia vieraista maista ja sitä paitsi ne tuoksuivat hyvältä.
(teoksesta Majatie 11)


Niin tai näin, Tikkanen kuvaa omaa, perheensä ja samalla Helsingin historiaa yksityiskohtaisella, kiinnostavalla ja paikoin rujoista teemoistaan ja suorasukaisuudestaan huolimatta viehättävällä tavalla. Tositarinaa lukiessa on helppo ymmärtää ja muistaa, ettei sota-ajoista edelleenkään ole niin kauan ja että maailma oli vielä jokin vuosikymmen sitten kovin erilainen kuin nyt. Tikkanen toimi lehtialalla sekä kirjailijana ja liikkui tunnetuissa paikoissa sekä tunnetussa seurassa. Osin kaikki tuntuu hyvin tutulta, samat kadut ja monet ravintolat ovat yhä olemassa. Osin lukiessa taas tuntui kuin olisi katsellut nostalgista elokuvaa. Ainakin työelämä on muuttunut suuresti Tikkasen ajoista.


Rakastettuni oli pakko raataa aamusta myöhään yöhön sinikantisten vihkojensa ääressä joissa hänen oppilaansa pahoinpitelivät äidinkieltään. Kun lopultakin sain hänet syliini, minulla oli usein tunne että hän oli muuttunut naisesta supiiniksi. Vielä nytkin näen edessäni hänen selkänsä, vasemmalle kallistuvan s-kirjaimen, ja minä odotin sen oikenevan ja tulevan luokseni vuoteeseen, jossa makasin ja odotin.
(teoksesta Mariankatu 26)


Ja sitten Märta, ihana Märta! Vaikka tiedän monien pitävän Henrikiä vaimoaan parempana kirjailijana, minulle hän on ollut kiinnostava ensi sijassa Märtan miehenä. Omistan kaikki Märta Tikkasen teokset ja olen lukenut ne moneen kertaan.

Lukupiirissäni luettiin juuri Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Kirja herätti - syystäkin - ihmetystä, mikä saa naisen, vieläpä fiksun ja feministin, pysymään noin alkoholisoutuneeen miehen kanssa. Kumpikaan Tikkanen ei anna teoksissaan tähän aukotonta selitystä ja tuskinpa sellaista olisikaan, mutta nyt myös Henrikiä "kuultuani" ajattelen, pitääkö meidän tietääkään. Nyt Henrikiäkin luettuani minulla on tunne, että ainakin kumpikin Tikkanen kertoo samaa tarinaa: jotain yhteistä heillä on selvästi ollut kautta suhteensa.

***

Mainitsin eilen selailleeni Henrik Tikkasen kuvittamia teoksia Minun Helsinkini ja Minun saaristoni. Aion ehdottomasti tutustua niihin kunnolla, samoin omistamaani Tikkasen osaan Ihmisen ääni -kirjasarjasta. Mutta heti en jaksa. Henrik Tikkanen tuntuu tämän yhden trilogiansa perusteella sen verran hallitsevalta persoonalta, että haluan hengähtää hetken. On vaikuttavaa, miten kirjasta voikin tulla sellainen olo, että on oikeasti ollut mukana sen kuvaamien ihmisten elämässä eikä nyt pysty hetkeen lukemaan enää lisää, pitää sulatella kuulemaansa ja kokemaansa.


Henrik Tikkas -viikonloppuun lähtivät mukaan ainakin Hanna ja Sara. Hanna ehti jo kirjoittaakin niin ikään Osoitetrilogiasta. Hän sanoo kiinnittäneensä huomiota suomennoksen kömmähdyksiin ja täytyy myöntää, että niin minäkin tein, kunnes teksti vei mukanaan. Ja samoin minullekin tuli tästä(kin) kirjasta halu lukea lisää suomenruotsalaista kirjallisuutta - sitten kun olen toipunut Henrikistä.


Toissakesänä blogissani oli Märta Tikkas -teemaviikonloppu. Seuraavaksi aion tikkastella katsomalla Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän marraskuussa.




Oletko lukenut Henrik tai Märta Tikkasta? Oletko nähnyt tai aiotko mennä katsomaan Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmää?


Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26
Wsoy, Kotimaiset valiot
(kirja on oman hyllyn aarteita, kauan sitten ostettu)

11 kommenttia:

  1. Hullaannuin näihin osoitekirjoihin ja odotin Märta Tikkaselta jotain samanlaista mutta he olivat minulle kirjailijoina kuin toistensa vastakappaleet. Märta Tikkasen tekstissä mieleeni putkahtaa koko ajan miten hän on mahtanut asian kirjoittaa alunperin ruotsiksi. En ole siis täysin päässyt Märta Tikkasen teksteihin sisään. Pitänee kokeilla joskus alkuperäiskielellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, mielenkiintoista! Minusta Tikkasissa on kirjailijoina paljon samaakin, molemmat ovat tarkkoja ja tietyllä tavalla herkkiä ihmisen ja maailman kuvaajia. Kumpikaan ei käytä - tai kummankaan suomennoksissa ei ole - paljon pilkkuja. ;) Märta on kyllä tajunnanvirtamaisempi kirjoittaja. Minuun hänen tyylinsä vetoaa, mutta tiedän monien vieroksuvankin sitä.

      Nyt muuten huomaan, että unohdin innoissani kirjan tiedot bloggauksesta, päivitän ne mukaan huomenna...

      Poista
  2. Olisin kovasti halunnut osallistua tähän teemaviikonloppuun, mutta vaikka olen viikonloppuna lukenut paljon, lukemiseni ovat rajoittuneet 1) tenttikirjaan ja 2) lukupiirikirjaan. Mutta jossain vaiheessa tartun minäkin osoitesarjaan. Näytteiden perusteella Henrikinkin teksti vaikuttaa hyvin kiehtovalta - Märta on kuitenkin arvoasteikossani niin korkealla että yllättyisin jos Henrik samalle tasolle nousisi. Vaikka lukematta ei tietenkään voi tietää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, minulla on ihan sama: Märta on kirjailijana omalla paikallaan ja siihen paikkaan eivät muut mahdu. Henrikikin kirjoittaa kyllä laadukkaasti, juuri niin että yksityisestä tulee yleistä ja kirja on hyvin kiinnostava, vaikkei tietäisi mitään sen kirjoittajasta tai piittaisi ollenkaan kirjan todenperäisyydestä.

      Poista
  3. Henrik Tikkasen kirjat luin 1970-luvulla, märta käynyt Göteborgissa ja häntä kuunnellut, monta hyvää kirjaa, Emma ja Uno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, Emma ja Uno on minustakin erinomainen! Ja sinä onnekas, kun olet nähnyt Märtan tosielämässä. Minä en, ainakaan vielä, mutta haluaisin.

      Poista
  4. Kiitos tästä! Täytyy tosiaan itsekin tutustua jossakin vaiheessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, ole hyvä! Dialogin puuttumisesta huolimatta teksti on nopealukuista. Kieli on täsmällistä, kappaleet napakan pituisia, tapahtumat ja pohdinnot ovat tasapainossa.

      Poista
  5. Minä en ehtinyt lukea viikonlopun aikana kuin Kulosaarentien, mutta jo sen perusteella todellakin vaikutuin. Kirja oli ensimmäinen lukemani Henrikin teos, ja vaikka suhtauduin aluksi ehkä hieman nuivasti, sain todellakin yllättyä. Olen siis aivan samaa mieltä, kirja vaatii jälkeensä hieman toipumisaikaa. :) Aion lukea Majavatien ja Mariankadunkin pian, mutta ehkä nyt välissä jotain muuta...

    Pakko muuten sanoa edes täällä kommenttikentässä (en aio omassa postauksessani edes mennä tähän aiheeseen), mutta lukiessa oli jotenkin järkyttävää tajuta että Henrik Tikkasessa on ollut paljon samaa kuin eksässäni. Sama älykkyys, röyhkeys ja vastaanpanematon karisma, samat ongelmat. Ikävää myöntää, mutta jollain tasolla ymmärrän mikä on saanut Märtan pysymään suhteessa vuodesta toiseen, mitä hän on Henrikissä nähnyt. Itse tein aikanaan hieman erilaisen ratkaisun, mutta jollain lailla ymmärrän kyllä Märtaa. :-/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, odottelen bloggaustasi kyllä hyvin kiinnostuneena. Minulle osoitekirjat muodostivat kokonaisuuden, johon halusin tutustua kerralla, mutta mikä tahansa noista teoksista toimii itsenäisestikin.

      Ymmärrän, ettet halua mennä henkilökohtaiselle tasolle bloggauksessasi. Ymmärrän kuitenkin Tikkasten kirjat luettuani (ja elämää elettyäni), mitä tarkoitat. Kuten jo yllä totean, minusta molempien Tikkasten teoksissa on hienoa se, että niitä voi lukea (kaunokirjallisina, varmaan hieman fiktiivisinä) kulttuuri-ihmisten elämäkertoina ja ajankuvina tai sitten "vain" romaaneina. Ja romaaneinakin ne ovat niin onnistuneita ja vaikuttavia, ettei lopulta ole väliä, ovatko ne totta vai eivät - paitsi kenties tuon lukijan uteliaisuuden suhteen.

      Poista
  6. En uskaltanut lukea liikaa, koska aion itsekin jossain vaiheesa lukea osoitetrilogian. Minuakin Henrik kiinnostaa ennen kaikkea Märtan miehenä. :-) Ja ihan hyvä, että välillä näinkin päin, liian usein naiset jäävät kuuluisien miestensä jalkoihin.

    VastaaPoista