perjantai 29. heinäkuuta 2011

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Onko sellaista termiä kuin epäromaani? Jos on, olen valmis julistamaan Siri Hustvedtin uuden teoksen Kesä ilman miehiä epäromaaniksi. Tämän kirjan ääressä en tuntenut lukevani romaania, vaan vuoroin tutkielmaa naiseudesta, vuoroin romaanin kirjoittamisesta. Lukukokemus oli mieluisa ja epämieluisa, eritoten hämmentävä.

Jos haluat tietää romaanin juonesta, kurkkaa tänne. Tein aiemmin kesästä Kesä ilman miehiä -kansi- ja esittelytekstivertailun. Siinä ilmeni, että kansien välillä on eri maiden kesken suuriakin eroja, tekstien välillä taas ei oikeastaan lainkaan.

Kun aloin sitten lukea Hustvedtin uusinta, olin yllättynyt. En muista, miten Hustvedtin aiemmat teokset ovat alkaneet, mutta olen pitänyt häntä hienostuneena ja älykkäänä kirjailijana. Nyt romaani alkoi kyllä vauhdikkaasti mutta kielenkäyttö oli sujuvuudestaan huolimatta aikamoisen keskinkertaista, melkeinpä latteaa. Esimerkki aivan kirjan alusta:


HIUKAN SEN JÄLKEEN, kun Boris oli lausunut sanan paussi, minä sekosin ja päädyin sairaalaan. Hän ei sanonut "En halua nähdä sinua enää ikinä" eikä "Se on ohi", mutta kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen paussi riitti tekemään minusta sekopään jonka ajatukset hajosivat, kimmahtelivat ja törmäilivät toisiinsa kuin paukkumaissit pussissaan mikroaaltouunissa. (s. 9)

Paukkumaissit – ja tosiaanko ne sekä hajoavat ja kimmahtelevat että törmäilevät? Plaah. Kauhistuin, sillä tunsin melkeinpä lukevani särmätöntä angloamerikkalaista ihmissuhdetositarinalukuromaania. Koska kyseessä oli kuitenkin Siri Hustvedtin kirja, olin armollinen ja päätin, että kyse on ironiasta ja tietoisestä kielellä leikittelystä.

Luulen osuneeni oikeaan. Hustvedt kuljettaa päähenkilönsä, 55-vuotiaan ja miehensä jättämäksi tulleen runoilijan Mian, erokriisistä kohti rauhallisempaa mielentilaa, naapurin onnettoman nuoren rouvan ystäväksi, oikuttelevien teinityttöjen runokurssin opettajaksi ja vanhan äitinsä ystäväpiirin yhdeksi jäseneksi. Samalla Hustvedt vaihtaa tyylilajista toiseen. Alun lähes viihderomaanimainen sutkauttelu muuttuu paikoin akateemisen opettavaiseksi, lähes tieteelliseksi tekstiksi. Toisinaan Hustvedt kirjoittaa alkua vakavammin, mutta melko tyypillisen ihmissuhderomaanin genren mukaisesti:

Saatatte ihmetellä miksi minä yleensö halusin Boriksen, miehen joka kertoo edelleen lailliselle vaimolleen muuttavansa yhteen uuden naisensa kanssa "käytännöllisistä syistä", – – Ihmettelen itsekin miksi halusin hänet. Jos Boris olisi jättänyt minut kahden tai vaikka kymmenen vuoden avioliiton jälkeen, vahinko olisi ollut huomattavasti pienempi. Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika, ja sellaisessa ajassa avioliitto ehtii saada yhteen kasvaneen, melkein insestimäisen sävyn, johon liittyy monimutkainen tunteiden, keskustelujen ja assosiaatioiden rytmi. – – Sinä ja minä. Boris ja Mia. Henkinen limittäisyys. (s. 98–99)

Tämä kaikki tyylivaihtelu teki ohuesta kirjasta jotenkin raskaan luettavan, sillä en oikein löytänyt teoksen punaista lankaa. Selvästi tämä oli kesä ilman miehiä, sillä eri-ikäisten naisten elämät ja naisten välinen ystävyys olivat teoksen keskeisiä teemoja, vaikkakin Mian mielestäni tomppeli ex-mies saikin aika paljon rivitilaa itselleen.

Mutta mitä muuta tämä oli? Minusta tuntui, kun Hustvedt olisi kirjoittanut tämän kirjan aika nopeasti, osoittaakseen äkkiä sekä epäkohtia että voimavaroja länsimaisten naisten elämässä. Tuntui kuin hän olisi halunnut irrotella enemmän kuin aiemmissa romaaneissaan, mutta ei olisi päässyt akateemisuudestaan eroon. Eikä siitä, että hän on sittemmin profiloitunut Vapisevaksi naiseksi. Itse asiassa taisin jopa pitää Vapisevasta naisesta tätä uutta romaania enemmän. Tietokirjaa lukiessa on selvää, että sitä lukee oppiakseen tai ainakin johonkin aihepiiriin tutustuakseen, mutta mm. neuropsykologisten tietojen rönsyileminen tähänkin teokseen oli minusta aika ärsyttävää. Minusta romaanin faktojen pitää olla hyvin kaunokirjalliseen tekstiin "istutettuja" ilman että minusta tuntuu, että kirja yrittää opettaa minua ja kirjailija osoittaa fiksuutensa.

Millainen kirja, sellainen arvio. Tuon hieman sekavan lukukokemuksen jälkeen en löydä oikein punaista lankaa tähän kirjoitukseenkaan. Pidin siitä, että Hustvedt kuvasi ymmärtävästi ja kauniisti etenkin vanhempien naisten elämää. Olisin mieluusti lukenut enemmän runouden opettamisesta. Pidin eri kirjoitustyyleistäkin, mutta niiden yhdisteleminen antoi vähän teennäisen vaikutelman: näin hyvin Hustvedt hallitsee eri genret. En pitänyt kirjan lopusta (Mian tyttären viimeinen repliikki on epälooginen!) enkä erityisemmin päähenkilöstä enkä varsinkaan hänen miehestään Boriksesta. Vai Borisista? Niin, en pitänyt siitäkään, että nimeä taivutettiin suomennoksessa kahdella tavalla. 


Café Voltaire -blogista löytyy kirjallisuuden ammattilaisen pohdiskelu tästä Siri Hustvedtin tyylin häilyvyydestä ja siitä, onko Kesä ilman miehiä feministinen teos.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. (The Summer without Men). Otava, 2011. Suom. Kristiina Rikman
Kustantajan kirjaesittely   

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Vääristä kirjoista kuuluisia?

Luin viime sunnuntain paperi-Hesaria vasta eilen. Kulttuurisivujen Sivuääniä, kohinaa kirjamaailmasta -palstalta löytyi mieltä kutkuttava pikku uutinen.

Guardian-lehdessä on kuulemma ihmetelty, että jotkut kirjailijat ovat kuuluisia vääristä teoksista. Viime aikoina blogeissakin paljon esillä olleen Kazuo Ishiguron teos The unsoled olisi ansiokkaampi kuin Ole luonani aina tai Pitkän päivän ilta, joista kirjailija kuitenkin tunnetaan paremmin. Kurt Vonnegutilta ei pitäisi mainita aina Teurasto 5:ta (jota muuten miespuolinen kollega eilen haukkui minulle; siteraan suoraan ja kerron, että kirja on kuulemma ihan paska eikä kukaan voi pitää siitä!), kun on olemassa myös Kissan kehto.

Alkoi kiinnostaa. Oli pakko etsiä netistä Guardianin John Selfin artikkeli Famous for the wrong book. Kannattaa vilkaista artikkelia jo siksi, että tätä kirjoittaessani siinä on jo yli 600 kommenttia ja keskustelussa on mainittu tuttuja kirjailijoiden ja kirjojen nimiä. Ja kannattaa vilkaista jo siksi, että ylipäätään näkee kirjakeskustelun, jossa on noin huimasti kommentteja. En muista nähneeni moista Suomessa! Näkisinpä blogissani. ;)

Arvatenkin yritin heti miettiä, kuka suomalainen kirjailija on kuuluisa "väärästä" teoksesta. En tiedä. Olen usein kuullut, että Aleksis Kiveltä ei pitäisi mainita ainaa Seitsemää veljestä, kun on esim. Nummisuutaritkin, mutta kyllä minulle Jukolan veljekset ovat ykkösiä. Nopealla mietinnällä en keksinyt ketään muutakaan mielestäni väärin ymmärrettyä. Mieleeni tulleet esimerkit olivat korkeintaan henkilökohtaisia esimerkkejä. Minulle esimerkiksi Timo K. Mukan teoksista Kyyhky ja unikko on läheisempi kuin Maa on syntinen laulu, joka on varmasti huimasti tunnetumpi.

Ehkä enemmän on niitä kirjailijoita, joiden maine on tietyntyyppisten kirjojen varassa. Olen usein puolustanut Veikko Huovista, että hänellä on muitakin kuin humoristisia irvileukajuttuja (vaikka osuvia nekin ovat). Ylipäätään tuntuisi, että pitkän linjan kirjailijoilla on se "rasite", että ne, jotka eivät seuraa kirjailijan koko tuotantoa, mieltävät tämän ensimmäisen kuuluisan kirjan, läpimurtoteoksen, mukaan. Montakohan kirjaa Anja Kauranen/Snellman on kirjoittanut Sonja O:n jälkeen, tai Anna-Leena Härkönen Häräntappoaseen? Kuitenkin nämä kirjat mainitaan melkein aina heistä puhuttaessa.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Minun kirjani eivät ole aina minun...


Kuinkakohan monta vuotta ajattelin, että Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun on niin hyvä kirja, että se on joskus luettava uudelleen? Kerran jo ryhdyinkin lukemaan sitä - vain huomatakseni, että olen kadottanut kirjan. Kun se nyt tuli vastaan Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan kierrätyspisteessä, se oli pakko napata mukaan ja lukea heti.

Sinun lapsesi eivät ole sinun on melko pitkä ja monitahoinenkin, mutta pääpiirteittäin se kertoo Nellistä, nuoresta opiskelijasta, joka tuntee olonsa monin tavoin juurettomaksi. Nelli on itse palannut juuri opiskelijavaihdosta ulkomailta takaisin kotiin, kun hänen perheensä aikoinaan jättänyt ja Kanadaan muuttanut isänsäkin palaa Suomeen. Isän paluu sekä nuoruudelle muutenkin ominainen identiteetin etsiminen laittavat Nellin kohtamaan uudelleen lapsuutensa ajat ja miettimään, millainen hän on itse, millaisia lähimmäiset. Nelli oli lapsuudessaan innokas pikku pioneeri, oikeaksi taistolaiseksi kasvatettu. Hän on itse yhä lapsuuden aatteiden kannalla, mutta tuntee voimattomuutta, kun muut eivät tunnu olevan. Isän lähdettyä äiti muutti rivitaloon - kaiken rahanahneuden ja pikkusieluisuuden symboliin - uuden miesystävänsä kanssa ja ryhtyi yrittäjäksi. Nellin isoveli unohti taistolaislapsuutensa hänkin ja elää mukavaa elämää kivan tyttöystävänsä kanssa, arkkitehdiksi opiskellen. Onneksi sentään ystävät, jotka ovat oikeastaan Nellin nykyinen perhe, ymmärtävät Nelliä edes jonkun verran.

Ensimmäisellä lukukerralla pidin Sinun lapsesi eivät ole sinun -teosta erinomaisena. Se johtui Honkasalon sujuvasta ja taitavasta kerronnasta, joka saa pitkänkin kirjan tuntumaan lyhyeltä: tämä kirja, jos mikä, on todella luettava. 70-luvun helsinkiläislapsi, joskaan ei entinen pikkupinsku kuten Nelli, löytää kirjasta monta tuttua asiaa ja samastumisen kohdetta. Niin juuri, äideillä oli mustat ruusuhuivit, kaikilla vakosamettia ja minäkin luin Elli-Velli Karamelliä. Ja toisaalta, olen minäkin ollut parikymppinen opiskelija, maailmassa ja tuttavapiirissä, omassa itsessänikin ymmälläni. Kaikenlaisissa enemmän tai vähemmän epämääräisissä bileissäkin olen käynyt, ja tulipa lukiossa joskus lintsattuakin.

Mutta. Toisella lukukerralla en ollut kirjaan enää yhtä ihastunut, vaikka pidinkin siitä yhä ja pidän kirjaa hyvin taidokkaana.

Nyt minua ahdistivat monet asiat. En tiedä, johtuvatko vain ne tästä kirjasta vai siitä, että olen sittemmin lukenut myös Honkasalon teokset Tyttökerho ja Eropaperit. Niissä kaikissa on samankaltaisia teemoja: epäonnistuneita ja epävarmoja ihmissuhteita, lapsiaan huonosti (vaikkakin usein hyvää tarkoittaen) kohtelevia vanhempia, vanhempia jotka juovat liikaa, lisäksi jonkinlaista pinnan alla olevaa katkeruutta. Ensimmäisellä lukukerralla taisin tosiaan keskittyä vain noihin tuttuihin lapsuuteni juttuihin - onhan elokuvistakin aina kiva bongata tuttuja seutuja, mistä se sitten johtuukaan. Nyt minua suututti mm. se, miten yksioikoisesti Nellin vanhemmat tuntuivat taistolaiskakaroitaan kasvattavan ja miten paljon kirjassa oli lapsia, jotka kärsivät vanhempiensa vapaamielisyydestä. Toisaalta minua ärsytti päähenkilökin, koska hän tuntui päättämättömältä ja paikoilleen jumittuneelta, paikoin ylisentimentaaliselta. Vaikka niinhän se usein on, että sivusta katsottuna asiat ovat niin paljon selkeämpiä. Siinä mielessä päähenkilö Nelli oli hyvin inhimillinen, vaikkei mielestäni erityisen pidettävä hahmo. (Eipä hänen tietenkään pitäisikään olla, kyllä tympeistäkin tyypeistä voi ja pitää lukea.)

Mietin lukiessani sitäkin, kuinka vaikea onkaan kirjoittaa lapsen maailmasta aidosti. Sinun lapsesi eivät ole sinun on siis kauttaaltaan ansiokasta kieltä, siinä on hienoja havaintoja ja sinänsä uskottavaa dialogia. Sinänsä - mutta ei aivan. Parissa kohdassa minua häiritsi se, että ajattelin, ettei kukaan voisi oikeasti muistaa noin paljon yksityiskohtia ja täsmällisiä vuorosanoja lapsuudestaan.

Mutta jos tuohon ylimuistamiseen ei kiinnitä huomiota, tämä kirja on kiinnostava matka 70-luvun aatteisiin, tapoihin ja ilmapiiriin. Se on myös hyvä kirja, yksinkertaisesti. Tämä teos on mielestäni sekä kielellisesti että etenkin sisällöllisesti vaikuttavampi ja uskottavampi kuin Eropaperit, joita moitin ylilyönneistä. Honkasalon Tyttökerho on mielestäni hänen romaaneistaan kepein ja rasittavinkin, vaikka olen kuullut toisenlaisiakin mielipiteitä.

Jotain Laura Honkasalossa kuitenkin purnauksestani huolimatta on. Mistä ikinä hän kirjoittaakaan seuraavan romaaninsa, aion lukea sen.

Tekstinäyte romaanista Sinun lapsesi eivät ole sinun, s. 69:

"Vieläkö sinua pelottaa?" isä kysyi.
Nyökkäsin. Isä taputti polveaan ja minä istuin kahareisin hänen syliinsä. Hän painoi otsansa minun otsaani vasten ja sanoi:
"Sinä voit kertoa isälle kaikesta mikä pelottaa."
"Jos tulee sota. Kiinan ja Neuvostoliiton sota. Tai Neuvostoliiton ja Amerikan."
"Etkö sinä muista, mitä laulussa sanotaan? Neuvostoihminen ei halua sotaa. Luuletko, että Nikolai haluaa sotaa?"

s. 78
"Nelli", Juri kuiskasi. "Aletaan porvarien ruokia."
Me ryhdyimme suunnittelemaan, mitä söisimme sitten, kun mummi veisi meidät kahvilaan, jossa kävivät vain porvarit, kuten äiti sanoi.


Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun. Gummerus, 2003. 5. painos

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Mikä kauheassa kiehtoo?

New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornien kaatumisesta on pian kymmenen vuotta. Muistan edelleen, missä ja miten kuulin ensimmäiset uutiset tuhosta - ja sen, että pian alkoivat myös arvelut siitä, montako tv-sarjaa, elokuvaa ja kirjaa terrori-iskuista tehdään. Miten traumaa puretaan? Tai, kyynisemmin, miten sillä tehdään rahaa?

Nyt elämme ainakin Pohjolassa taas viikonloppua, jolloin kaikki arkinen tuntuu  samanaikaisesti turhalta ja arvokkaalta ja on helppo jumittua lamaantuneena ja epäuskoisena television ja internetin ääreen. Miten Norjan kaltainen verilöyly on mahdollista? Ja Norjassa?

Uutisten katselu toi mieleeni lukupiirimme tapaamisen ja erään kirjallisuustieteellisen artikkelin, jota olin joka tapauksessa ajatellut käsitellä blogissani.

Eräs lukupiiriystäväni lukee paljon sota- ja erityisesti holokaustista kertovaa kirjallisuutta ja tuli keskustelua siitä, mikä häntä noissa kirjoissa kiinnostaa. Ystäväni sanoi, ettei hän oikein tiedä muuta syytä kuin yleinen historiakiinnostus ja se, että hän yrittää ymmärtää. Kirja kirjalta hän koettaa selvittää, miten holokaustin kaltainen täysin käsittämättömältä tuntuva asia on voinut tapahtua. Kuinka paha ihminen voi olla?

Selailin jokin aika sitten Kuisma Korhosen teosta Lukijoiden yhteisö ja huomasin, että siinä on käsitelty tätä aihetta kahden luvun verran. Luvussa Holokaustin lumo (Kansanmurhan estetiikkaa I) Korhonen puhuu esimerkiksi ihmisen tarpeesta kuulla selviytymistarinoita - useinhan keskitysleiritarinat, olivatpa ne tosiperäisiä tai ei, kerrotaan leiriltä selvinneen ihmisen tarinana. Korhonen miettii: Selviytysmiskertomukset tarjoavat lukijalle lohtua, mutta onko tuo lohtu valheellista? Loukkaako se kaikkien niiden miljoonien muistoa, jotka eivät pelastuneet? (s. 195)

Hän myös pohtii, että tiedonhalun ja ymmärtämisen tavoittelun lisäksi ihmisiä ajavat esim. kauheiden sotakokemusten ja kansanmurhakertomusten äärelle myös muut, ehkä alhaisemmat syyt:

Ja kuitenkin, jotain lumoa noissa kertomuksissa on. Kuin juuri kielto samaistua vain vahvistaisi haluani lukijana päästä sisälle tuohon maailmaan, tuohon harmaaseen, parakkien ja piikkilankojen ja valonheittäjien rytmittämään tilaan.
En ole välttämättä ylpeä tuosta halusta. (s. 195)

Korhonen esittää, että lukijoilla voi olla tarve tuntea itsensä uhriksi. Hän ei itse sano näin, mutta käsitin, että Korhonen viittaa tällä siihen, että ihmisellä voi olla tiedostomatonkin halu kokea vaikeita tunteita tai olla täysin vastuuton omasta itsestään. Hän kirjoittaa: Emme halua vain tirkistellä uhrin kokemusta, haluamme tuntea, että olemme itse uhreja, kertojan uhreja. Haluamme tuntea, että meidät on temmattu pois omasta hallinnastamme - - (s. 196)
Ja edelleen: Holokaust on sadomasokististen uniemme kohde, kiduttajien ja kidutettavien leikin näyttämö - yhteisön pimeä salaisuus, jonka nostamme yhä uudelleen alttarille. (s. 196)

Melko rankkaa - vaan ei välttämättä pelkkää spekulaatiota. Mutta muitakin, tutumpiakin ja helpommin hyväksyttävia, motiiveja Korhonen löytää pahuuden pariin hakeutumiselle: Kertomukset ovat tapa käsitellä posttramaattista stressiä, purkaa kokemusta. Ne ovat myös tapa jakaa kokemuksia ja tietoa, tapa muistaa ja kunnioittaa muistoa. Korhonen mainitsee myös syyllisyyden ja huonon omatunnon.

Jotkut tapahtumat ovat vain niin rankkoja, ettei niistä tunnu olevan ulospääsyä. Kirjansa luvussa Dresden (Kansanmurhan estetiikkaa II) Korhonen sanoo mielestäni vastaanpanemattomasti:

Joukkotuhon aiheuttama trauma jättää meidät moninkertaiseen umpikujaan: tiedämme, että itsemme takia meidän pitäisi selvittää lopullisesti muistomme jotta voisimme antaa menneiden olla menneitä, keskittyä rakentamaan tulevaisuutta niin itsellemme kuin heille, jotka ovat vielä kanssamme. Samaan aikaan tunnemme surmaavamme uhrit vielä kerran, jos emme pidä heidän muistoaan elossa, jos emme palaa mielessämme niihin viimeisiin tuskallisiin hetkiin kun he vielä hengittivät, puhuivat, hymyilivät ja itkivät. Kyyneleet voivat estää meitä toimimasta, mutta kyyneleet ovat ehkä viimeinen side, joka pitää edesmenneet vielä luonamme. Mutta myös heidän kohtalonsa muisteleminen on eräänlainen toinen surmaaminen, rituaalinomainen uhraaminen. (s. 220)

Kuisma Korhonen puhuu mielenkiintoisissa artikkeleissaan siis lähinnä holikaustin käsittelystä kirjallisuudessa ja hieman muissakin taiteissa. Mielestäni hänen analyysiaan voi  kuitenkin soveltaa muunkin "kauhean" kirjallisuuden kirjoittamiseen ja lukemiseen sekä esimerkiksi (jatkuvaan) uutisten seuraamiseen, kun maailmalla tapahtuu jotain kauheaa, sellaista jota ei voi ymmärtää ja johon ei vaikuttaa, mutta jota ei voi sivuuttaakaan.

Niin kuin eilen Norjassa.

***

Löysin Kuisma Korhosen teoksen, kun Erja esitteli sen. Aion lukea koko teoksen ja kirjoittaa arvion siitä lähiaikoina.

Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Maahanmuuttajatarinat ja naisten kirjallisuus

Olen lukenut tänä kesänä kaksi naisen kirjoittamaa siirtolaisuudesta kertovaa kirjaa. En olisi uskonut, että niputan yhteen Jean Kwokin Käännöksiä ja Susanna Alakosken Sikalat, mutta niin ne vain ovat yhdistyneet mielessäni, osin peilautuneet toisiinsa, osin olleet toistensa irvikuvia. Ja molemmat pistäneet miettimään, mikä lopulta tekee tarinasta ja siitä tehdystä tekstistä koskettavan, entä kirjallisesti vaikuttavan. Ja mitä lukevat naiset, mitä miehet(kin)?



Jean Kwokin Käännöksillä on kaikki edellytykset liikuttaa kuten huolella tehdyllä elokuvalla ikään.

Kirja on ollut paljon blogeissa esillä, mutta kertauksen vuoksi: Käännöksiä kertoo 11-vuotiaasta hongkongilaisesta Kimberly-tytöstä, joka muuttaa leskiäitinsä kanssa New Yorkiin. Tavoitteena on tietenkin toteuttaa amerikkalainen unelma omalla tavallaan, ja kun on kyse osin faktisesta ja osin fiktiivisestä tarinasta ja vieläpä bestseller-kirjasta, se ei tietenkään onnistu suoraviivaisesti. Rikkaan amerikkalaisen tehtailijan nainut Paula-täti on kyllä hankkinut siirtolaissiskolleen asunnon, mutta se on laiton murju, jossa seinät jäätyvät talvella ja rotat ja torakat vilistävät ympäriinsä. Amerikkalaisesta unelmasta tuleekin lähinnä eloonjäämistaistelua: välillä sinnitellään tehtaan orjatyössä, sitten loukkumaisella asunnolla. Kimberlyllä on omat haasteensa koulussa. Hän on köyhä, kielitaidoton, erilainen, onnekseen kuitenkin hyvin lahjakas. Kimberly taistelee määrätietoisesti saadakseen itselleen ja äidilleen paremmat elinolot, ja lopulta se onnistuukin. Hän pääsee parhaisiin kouluihin ja menestyy elämässä loistavasti. Vain rakkausasiat eivät oikein suju, mutta pitäähän tuhkimotarinoissa särönsäkin olla.


Susanna Alakosken Sikaloissa ei sitten onnistu oikein mikään. Välttelin pitkään tätä kirjaa, koska ajattelin, että olen jo iloset taloni lukenut, mitä muuta viinaa vetävistä sosiaalitapauksista voisi kirjoittaa?

Onneksi sain kirjan lahjaksi: kun aloin lukea sitä, se vei kertaheitolla mukaansa. On totta, että tässä kirjassa lähtökohta - ja loppukin -  on ankea. Ruotsinsuomalaisen, 3-lapsisen perheen vanhemmat käyvät kyllä töissä, mutta tietävät itsekin, että ainakin isän työpaikka on lähinnä suojatyöpaikka. Uusi asuntokin, vaikka se herättää suurta iloa, on lähinnä hyväntekeväisyyttä kunnalta.

Aluksi perheen olot ovat kuitenkin siedettävät. Perheen äiti on tunnontarkka kodinlaittaja ja innokas kirjojen lukija, melko vastuulliselta tuntuva tyyppi. Isäkin välittää selvästi läheisistään, ja vaikka perheellä on tapana tappaa kissoja vuosittain (asia, jota en kissanomistajana voinut sivuuttaa enkä sietää), perheessä on lämpöä ja huumoria suuresta köyhyydestä huolimatta.

Sitten käy kuitenkin perinteisesti: viina vie molemmat vanhemmat, isä lyö äitiä, lapset ja eläimet pelkäävät, asunto on yksi sikolätti. Sosiaaliviranomaiset eivät näe tai ymmärrä, ainakaan auta. En voi edes sanoa, että kirjassa olisi kaikesta huolimatta toivoa, sillä lukiessa tunsin lähinnä ahdistusta päähenkilötytön yhä kasvavan huolen takia; vain aivan tarinan lopussa oli pieni toivonpilkahdus. Huolen lisäksi tunsin hämmennystä ja kiitollisuutta, että Sikala-elämä on hyvin kaukana omastani. Sillä olipa Alakosken tarina totta tai tarua, se voisi ikävä kyllä olla totta, dokumentti päihteisestä elämästä.

Näistä kahdesta kirjasta viihdyin paremmin Käännöksien äärellä. Amerikkalaista bestselleriä on usein hyvin helppo ja miellyttävä lukea. Kerronta on tasaisen laadukasta, ongelmista huolimatta tietää että tarinassa on onneakin, koukkuja on sopivasti jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä, mahdolliset rankatkin jutut ovat niin kaukana Suomesta ja kerrotaan niin sivistyneesti, ettei lukija ahdistu. Koska tarina ei revittele liikaa mihinkään suuntaan, esimerkiksi köyhyydestä ja kurjuudesta lukeminenkin tuntuu turvalliselta. Kirjoitin taannoin Anne Tylerin kohdalla, että tällaisia kirjoja on ihana lukea välillä, mutta tulisin hulluksi, jos kaikki kirjallisuus olisi näin epäkaunokirjallista, jotenkin hajutonta ja mautonta. (Jos Amerikan-siirtolaisuus kiinnostaa, suosittelen Tylerin adoptiolapsista kertovaa teosta Amerikan lapset.)

Näistä kahdesta kirjasta minuun jätti jäljen ja teki sekä tarinana että kirjallisena teoksena vaikutuksen Sikalat. Vaikka myös Alakosken teksti on hyvin sujuvaa ja harkittua, eikä kirjassa ole hurjista teemoista huolimatta mässäilyä tai ylilyöntejä, tässä kirjassa on se jokin määrittelemätön särmä, pieni karhea todellisuudentuntu, joka usein puuttuu näistä angloamerikkalaisista "tositarinaihmissuhdelukuromaaneista". Käännöksissä oli kuvattu kiinnostavasti sitä, miten englannin kieli avautui Kimberlylle vähä vähältä, mutta Sikaloissa kirjan kieli oli kiinnostavaa kauttaaltaan. Vaikka tarina oli dokumenttimainen, kerronta oli kaunokirjallista.

Kummassakin kirjassa on päähenkilönä nuori, fiksu ja läheisistään huolta kantava, vastuullinen tyttö, jonka kasvua tarina seuraa. Kirjoissa on muitakin yhtymäkohtia, mutta silti ne olivat siis lukukokemuksina aivan erilaisia. Kirjat toivatkin mieleeni Booksyn kommentin lukemisen sukupuolittumiseen liittyvässä keskustelussa. Mietin, onko juuri tuo särmä tai karheus se juttu, joka puuttuessaan tekee kirjasta joko Booksyn mainitseman tylsän, tietyntyyppisen ihmissuhderomaanin ja naisten kirjan tai toisaalta läsnä ollessaan sukupuolineutraalin, kaunokirjallisen teoksen. Ja onko niin, että nuo dokumenttimaiset ja hurjatkin, mutta sivistyneesti ja houkuttelevaan pakettiin käärityt ihmissuhderomaanit ovat naisten viihdettä, teemoistaan huolimatta? Luemmehan me naistenlehdistäkin kiinnostuneina hurjista kohtaloista, mielellään selviytymistarinaversioina tosin.

Kuten totesin, ainakaan Käännöksiä lukiessa ei tarvinnut kauheasti poistua mukavuusalueelta tai rasittaa mieltään, vaikka kirjassa olikin kurjuutta. Sikalat taas oli epämiellyttävä ja ajatuksiaan herättävä, mutta niinpä se tuntuikin vaikuttavammalta, tärkeämmältä kirjalta, nopealukuisuudestaan huolimatta ei todellakaan viihteeltä. Ja koska se ei ollut niin siloiteltu, voisin hyvin kuvitella miestenkin lukevan sitä, Käännöksiä en niinkään (Jori juuri lukikin Sikalat).

Toivottavasti joku jaksoi lukea koko jaarittelun. Huomautan, että tässä maratonkirjoituksessa puhutaan kuitenkin kahdesta kirjasta! :)

***

Jean Kwok: Käännöksiä. (Girl in Translation). Bazar, 2011. Suom. Ulla Lempinen. Suomenkielinen kansi Satu Kontinen
Kustantajan kirjaesittely

Susanna Alakoski: Sikalat. (Svinalängörna). Schildts, 2011. 2. painos. Suom. Katriina Savolainen. Kannen suunnitellut elokuvajulisteen pohjalta Jukka Iivarinen
Kustantajan kirjaesittely

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Kirjallinen pyhiinvaellus: Alastalon sali

Alastalo Kustavin Lypyrtin kylästä.

Terveisiä mökiltä! Olen lukenut ja veneillyt Alastalon salissa. Tai ainakin lukenut kirjan ja ajanut veneellä Alastalon ohi, se on tuo kuvassa näkyvä vaalea talo.

Kauniin kesäpäivän kunniaksi lähdettiin eilen muutaman tunnin veneajelulle Kustavin vesille. Sieltä löytyi tuo Alastalokin. Se on nykyisin yksityiskoti, mutta myös mukana eräänä Volter Kilpi -viikon kohteena. Lisätietoa talosta löytyy Museoviraston sivuilta.

Tällä kuvalla osallistun Kirjainten virrassa -blogin Hannan kirjallinen pyhiinvaellus -haasteeseen. Ja lupaan, että joskus menen Volter Kilpi -viikoillekin, nyt kun olen päässyt näinkin lähelle Kilven maisemia.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Leena Parkkinen: Miss Milky Ray


Hammaspesulla Mercedes tarkisti varmuuden vuoksi kylpyammeen, mutta se oli tyhjä. Hän meni huoneeseensa ja heittäytyi sängylle.
"Auh", kuului sängystä. "Ei ole järin sivistynyttä tökkiä toisia sorkillaan."
"Mitä sinä teet minun sängyssäni?" Tyttö hyppäsi jaloilleen ja tuijotti peitto, joka kohosi ylös muodottomana kunnes sen alta paljastui lehmän turpa.

"Koska Kultakutri söi kaiken puuron? Mitä luulet? Lämmittelen. Ulkona on jäätävää, jos et ole huomannut." (s.- 15)

Leena Parkkisen pari kuukautta sitten ilmestynyt lastenkirja Miss Milky Ray on juuri niin hassu ja hullu kuin sen nimestä ja iloisesta kannesta voi odottaa. Se on hyvä juttu, sillä parhaat lasten- ja miksei aikuistenkin kirjat ovat jollain tavalla vinksahtaneita ja silti samaan aikaan fiksuja. Sellaiset kirjat jäävät mieleen ja nostattavat ajatuksia.

Parkkinen ja kirjan kuvittaja Camilla Pentti kertovat siinä mielessä perinteisen sadun, että kertomuksen päähenkilö on erilainen ja yksinäinen, kunnes hänen onnensa kääntyy.

Tässä tapauksessa päätuhkimoita on tosin kaksi. Kirja kertoo nuoresta Mercedes-tytöstä, joka ei pysty puhumaan kunnolla, koska hänen kielensä on haljennut auto-onnettomuudessa. Mercedes toipuu äitinsä vuokraamassa talossa; tytön isästä ei puhuta kuin satunnaisesti vihjaten, mutta ainakin aikuinen lukija voi päätellä, ettei isää enää ole. Äiti on taantunut lähinnä katselemaan television saippuasarjoja, äkillisiä ja tytärtään rasittavia superäitikohtauksia lukuun ottamatta.

Mercedeksen elämä muuttuu, kun hän löytää eräänä iltana kylpyammeestaan lehmän, puhuvan ja erittäin sanavalmiin kantturan Kevytmaito Tetra Rex Hytösen. Myös Kevytmaito on omissa lehmäpiireissään syrjitty, ja nyt hänellä on suuri huoli: miten menestyä lehmien kauneuskisoissa ja voittaa haluttu Miss Milky Ray -palkinto?

Kuten kunnon saduissa kuuluukin, Mercedes ja Kevytmaito panevat tuulemaan. Ei haittaa, vaikka toiset lapset pilkkaavat Mercedestä ja lehmät Kevytmaitoa. Loppu ei ole kuitenkaan aivan ennalta arvattava, sillä toisin kuin oikein opettavaisissa saduissa, näsäviisauteen ja ivallisuuteen taipuvainen hassunkurinen lehmä Kevytmaito säilyttää pirullisen luonteensa, vaikka saakin näytettyä toisille eläimille, mikä hän on lehmiään. Kevytmaito on varsin hulvaton ja hymyilyttävä persoona!

Luin toissavuonna Leena Parkkisen esikoisteoksen, aikuisten romaanin Sinun jälkeesi, Max. Ihastuin suuresti kummalliseen, sadunomaiseen ja todella erikoiseen tarinaan. Miss Milky Ray on tavallaan lasten versio samoista teemoista. Tässäkin kirjassa Parkkinen näyttää, että hänellä on runsaasti mielikuvitusta, mutta kertoo samalla ikiaikaisista aiheista: ystävyydestä ja yksinäisyydestä, erilaisena olemisen vaikeudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä, suvaitsevuudesta.

Näiden kahden teoksen perusteella olen vahvasti Leena Parkkisen fani. Lisään vielä, että Sinun jälkeesi, Max on hyvä esimerkki sukupuolineutraalista romaanista. Minä lainasin sen aikoinaan isälleni, ja vaikkei kirjamakumme muuten aivan yhtenäinen olekaan, tämä romaani teki molempiin vaikutuksen.

Leena Parkkinen (teksti), Camilla Pentti (kuvitus): Miss Milky Ray. Teos, 2011

torstai 14. heinäkuuta 2011

Kirjabloggaritapaaminen Suomenlinnassa

Loistava ilma, samanmielisiä ihmisiä, visiitti ehkä Helsingin hauskimpaan kirjastoon ja runsas, herkullinen piknik. Mitä muuta voi kirjabloggari lomapäivältään toivoa?




Suomenlinnan kirjaston kesäkirjavinkit:





Lukutoukkakaan ei elä pelkällä sielunravinnolla...


Kiitos kaverit! On aina hauska tavata jo tutuksi tulleita blogikollegoja (ja olipa mukana yksi lukijakin!) sekä saada kasvot niille, jotka tuntee vain netistä.

Ensi vuonna taas! Tai toivon mukaan jo aiemminkin. :)

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Onko kirjailijan sukupuolella väliä?

Minua on aina kiinnostanut paradoksaalinen väite, että naiset lukevat vain naisten kirjoittamia kirjoja ja toisaalta, että vain naiset lukevat kaunokirjallisuutta. Kukas ne miesten kirjoittamat kirjat sitten lukee?

Jokin aika sitten Sinisen linnan kirjaston eräässä keskustelussa nousi esille lukemisen sukupuolittuminen, ja lupasin listata tämän vuoden ensimmäisen puoliskon kirjat blogiini kirjailijan sukupuolen mukaan jaoteltuna. Nyt tilasto on tehty ja se näyttää tältä:

Kotimainen kaunokirjallisuus
naisten kirjoittamat 15
miesten kirjoittamat 9

Ulkomainen kaunokirjallisuus
naisten kirjoittamat 15
miesten kirjoittamat 5

Tietokirjat ja elämäkerta
naisten kirjoittamat 13
miesten kirjoittamat 13

Runoteokset
naisten kirjoittamat 5
miesten kirjoittamat 4

Lasten ja nuorten kirjat
naisten kirjoittamat 3
miesten kirjoittamat 2
yksi "sekateos"

Olen siis lukenut (ainakin osittain, esim. kaikkia tietokirjoja en ole lukenut kokonaan ja osa romaaneista on jäänyt kesken) 51 naisten kirjoittamaa kirjaa,  33 miesten kirjoittamaa kirjaa ja yhden sekateoksen. Vaikuttaa siltä, että luotan miehiin runoilijoina (tai runoilijana, koska kaikki runot olivat samalta runoilijalta, Risto Rasalta) ja etenkin tietokirjailijoina, mutta en romaanien kirjoittajina! Olin hämmästynyt etenkin ulkomaisten miesten kirjoittamien romaanien vähäisyyttä, mutta totta, eipä minua ole kukaan ulkomainen proosankirjoittajamies viime aikoina erityisemmin houkutellut.  Noista lukemastani viidestä ulkomaisesta miehen kirjoittamasta romaanista jäi kaksi jäi vielä alkuunsa kesken, yhden luin hyvin huolimattomasti ja harppoen.

En haluaisi lukea näin sukupuolipainottuneesti kaunokirjallisuutta, mutta näemmä vain vahvistan stereotypiaa, että naisia kiinnostaa naisten kirjoittama kirjallisuus. Kuitenkin kotimaisissa suosikeissani on paljon miehiäkin. Väinö Linnan ja Risto Rasan lisäksi arvostan esimerkiksi Veikko Huovista ja Kjell Westötä, mutta en ole vain sattunut lukemaan heitä tänä vuonna. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä olen lukenut moneen kertaan, ja Timo K. Mukkaakin usean teoksen verran.

Yritin viritellä miehenikin kanssa keskustelua lukemisen sukupuolittumisesta, koska hän ei ole puolestaan viime aikoina lukenut lainkaan naisten kirjoittamia kirjoja. Tähänkään ei löytynyt syytä, sillä mies sanoi, että kyllä hänkin periaatteessa lukee molempia sukupuolia, ja lapsena, Viisikko- ja Agatha Christie -kausien aikana hän ei muustä pitänytkään kuin naisten kirjoittamista kirjoista. Nyt häntä eivät kuulemma kiinnosta ihmissuhderomaanit, vaan hän lukee usein joko jotain (eko- tai historiallista) trilleriä tai tietokirjaa; juuri tällä hetkellä työn alla on tosin Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha. Se on muuten taas yksi kirja, jota minä en ole saanut lukuisista yrityksistäni luettua, tuntuu, että luemme aina eri kirjoja.

Koska kumpikaan ei keksinyt hyvää selitystä oman sukupuolensa kirjailijoiden suosimiselle, yritin sitten miettiä, mitkä kirjat ovat "sukupuolisesti neutraaleja" kirjailijaa ajatellen. Monet tietokirjat ja historialliset kertomukset ovat. Kotimaisista, naispuolisista nykykirjailijoista minusta varsin sukupuolisesti yleispäteviä teoksia kirjoittavat Sofi Oksanen (Puhdistus), Leena Krohn ja Johanna Sinisalo, Pirkko Saisiokin. Mieskirjailijoista mieleeni nousi ainakin Pasi Ilmari Jääskeläinen, joka on tosin tainnut sanoa kirjoittavansa naisille, naiset kun sitä kaunoa enimmäkseen lukevat.

Jatketaan keskustelua! Olisin halunnut lähestyä tätä aihetta jotenkin tieteellisemmin ja tarkemmin, mutta vaikka mietin sitä monta päivää, en jotenkin saanut aiheesta enemmän irti tai päässyt siihen kunnolla kiinni. Se on mielestäni erikoista, koska luen sekä kirjoja että kirjailijahaastatteluja jatkuvasti ja muutenkin pohdin lukemistani.

Siis: onko lukeminen sukupuolittunutta ja jos, niin miksi on tai miksi ei ole?

LISÄYS: Kirjallisuudentutkijoiden kiinnostavassa blogissa Café Voltaire on hyvä keskustelunavaus siitä, onko "kaikkien naisten rakastama" Siri Hustvedt vain naisten kirjailija ja jos on, miksi on.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Kirjaterveisiä Kumpulasta


Se on tehty! Yksi lomasuunnitelma toteutui jo tänään, kun kävimme mieheni kanssa  Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa tutustumassa kasveihin sekä tietenkin myös kirjanvaihtopisteeseen, josta juuri kirjoitin.

Vaihtohylly löytyi kahvilan aulasta vessaa vastapäätä. Nappasin pari kuvaa pikaisesti, koska en halunnut esittäytyä kirjabloggariksi, joka tekee täällä kameran kera kirjankierrätysjuttua. Kävimme kirjahyllyllä heti Kumpulaan tullessa (sisäänpääsyliput ostetaan kahvilasta) ja toisen kerran lähtiessä, koska halusin tietää, ovatko tuomamme kirjat menneet kaupaksi. Huomasin vasta silloin, että hyllyssä kehotettiin kertomaan kahvilan henkilökunnalle kirjankierrätyksestä suuntaan tai toiseen. No, kertomatta jäi, ehkä sitten ensi kerralla.


Kirjavaihtamo toivoi julkistustiedotteessaan, etteivät ihmiset toisi vaihtoon mitä tahansa kirjoja, vaan kunnon lukemista. Kirjoja ei ollut kovin paljon, mutta tarjonta oli laadukasta ja mukavasti laidasta laitaan. Väinö Linnan Musta rakkaus ei ollut pari viikkoa sitten edes minulle tuttu kirja, mutta nyt se tuli jo toistamiseen vastaan. L. M. Montgomeryn Sininen linna ei ole jokapäiväinen kirjatuttavuus sekään, ja toisaalta luulisin esim. myös tarjolla olleen Koneen ruhtinaan tarinan löytävän pian uuden omistajan.

Me toimme Torgrim Eggenin Pärstäkertoimen, Ben Eltonin Vauvahorkan ja John O'Farrelin Yllätys! Yllätyksen! Melkeinpä nolotti, että olisi pitänyt olla jotain kunnollisempaa, vaikka mielestäni ihan ok kesävälipaloja nuokin.


Nappasin itselleni mukaan kaksi kirjaa. Ensin hipelöin kuvassakin näkyvää Monica Fagerholmin Diivaa, mutta menin itseeni, se kirja on jäänyt minulta ennenkin kesken. Suureksi ilokseni löysin sitten Laura Honkasalon Sinun lapseni eivät ole sinun pokkarina. Olen jo monta kertaa ollut aikeissa lukea sen uudelleen, mutta olen kadottanut oman pokkarini. Otin myös erään Kaari Utrion romaanin. Utriota oli tarjolla parinkin kirjan verran, ja minä taas meinasin ensin viedä kierrätykseen Honkasalon Tyttökerhon.

Muutenkin oli oikein mukava kasvitieteellinen iltapäivä. Ihastuin (noin miljoonan muun kasvin lisäksi) tähän koivuun, koska se näytti mielestäni ihan sanomalehteen käärityltä. Juu, tiedän kyllä, että puista tehdään paperia, ei paperista puita... Laitoin muutaman kasvikuvan kotiblogin puolelle.



P.S. Kiitos kaikille viime päivinä kommentoineille! Olen ollut laiska vastailemaan kommentteihin ja etenkin kommentoimaan toisten blogeihin, anteeksi. Osin syytän lomaa, jolla yritän tehdä muutakin kuin roikkua netissä, mutta vielä enemmän kotimme superhidasta nettiyhteyttä. En pääse läheskään aina edes lukemaan kommentteja ja itse kommentointi on todella takkuista. Luen kuitenkin varmasti kaikki kommentit, vaikken ihan heti nyt loman aikana niihin vastailisikaan.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

 Kun perheenjäsenet eivät tunnu tarjoavan Papalle elämän perustaa, paneutuu hän meren salaisuuksiin. Myös meri on hänelle Toinen, jonka voi yrittää ottaa haltuunsa. Hän yrittää käsittää maailman teoreettisin välinen. Hän yrittää kartoittaa saaren keskellä olevan lammen luonteen, kerää havaintoja, laatii muistiinpanoja... (s. 208)


Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus on kiinnostava teos jokaiselle vähänkään filofiasta tai edes kirjojen ja tekstien analysoinnista kiinnostuneelle muumifanille. Laajarinne kuljettaa helppolukuisessa kirjassaan sujuvasti rinnan tunnetuimpia filosofeja ja heidän teorioitaan sekä muumiromaanien tapahtumia. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi lukemaan kaikkia muumikirjoja yhtäaikaa! Kuvia ja sitaattejakin on mukavasti.

Olin myyty heti alkupuheesta. Laajarinne kertoo löytäneensä muumit vasta lukioiässä, itse taisin ihastua niihin vielä vanhempana – eikä Tove Jansson kaikkia muumiromaaneja alun perin lapsille kirjoittanutkaan. Voisin itsekin kirjoittaa näin:

Ihastuin Tove Janssonin tapaan hullutella kielellä. Ihastuin tunnelmallisiin, taidokkaisiin kuviin. Ihastuin terävään ja hauskaan ihmis- tai oikeastaan ötökkäkuvaukseen. Näin piirteitäni Muumipapassa, hattivateissa, Mörössä ja Nuuskamuikkusessa, Nyytiä unohtamatta. Kirjoissa puhuttiin samoista vaikeista kysymyksistä, joita itse mietiskelin, ja kirjailija osasi käsitellä niitä lämpimällä, voimia antavalla tavalla. Uskallan sanoa, että kaikista lukemistani kirjoista juuri Muumi-kirjat ovat vaikuttaneet minuun kaikkein syvimmin. (s. 10)

Nyt kun olen aloittanut tämän kirjoituksen näin ihastuneena, joku saattaa hämmästyä, kun lopetan sen melkein samoin tein ja ilmoitan, etten kuitenkaan lukenut tätä kirjaa loppuun.

Filosofiaosuudet olivat kyllä helppoa ja kiinnostavaa luettavaa nytkin, mutta muumiosuuksien suhteen olisin toivonut, että olisin muistanut romaanit tämänhetkistä paremmin. Nyt kaikki Laajarinteen kuvaamat muumikirjojen henkilöt ja tapahtumat olivat kyllä kovin tuttuja, mutta en silti saanut hahmotettua päässäni kirjojen "suuria linjoja" eli kokonaisia tarinoita, etenkin kun Muumit ja olemisen arvoitus siirtyi muumitarinasta toiseen. Jos olisin muistanut enemmän, niin olisin saanut vielä enemmän irti tästä kirjasta.

Toimintasuunnitelmani on seuraava: odotan syksyyn, jolloin Muumit ja olemisen arvoitus ilmestyy pokkarina (nyt minulla oli kirjaston lainakirja). Hankin sen ja luen sitä yhdessä muumiromaanien kanssa. Vietän siis muumisyksyn! Suosittelen samaa kaikille oikein mukavaa syksyä kaipaaville. Tai ainakin suosittelen tämän kirjan hankkimista, sillä kyllä tämä on melkeinpä pakollinen muumien ystävän tietoteos.

Muumipeikko rakastaakin rakastamista, ei Niiskuneitiä.
Omituista, eikö totta?
Intohimojaan valitessaan ötökkä määrittelee ensisijaisesti itseään.
Sartea mukaille: Jos Niiskuneitiä ei olisi ollut olemassa, Muumipeikko olisi keksinyt hänet itse.
Ja juuri niin hän teki. (s. 42)

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. (Atena, 2009)
Kustantamon kirjaesittely

Kirjanvaihtoa Kumpulan kasvitieteellisessä


Kumpulan kasvitieteellinen puutarha on minusta Helsingin parhaimpia paikkoja ja nyt pidän siitä entistä enemmän! Puutarhaan kahvilaan on perustettu kirjojen ja lehtien vaihtopiste.

Saamani tiedotteen mukaan tähän Kirjavaihtamoon voi tuoda romaaneja, tietokirja ja aikakauslehtiä ja tehdä itsekin kirjalöytöjä aivan ilmaiseksi. Kirjavaihtamo toivoo kuitenkin, että vaihtopisteeseen tuotaisiin vain sellaisia kirjoja, joita itsekin lukisit – ei siis aivan mitä tahansa. Vaihtopiste löytyy kahvilan aulasta ja on auki silloin kuin puutarhakin.


Minulla alkaa tänään kahden viikon loma ja saatan sen aikana hyvinkin suunnata Kumpulaan puutarhaihastelemaan ja -ideoimaan, valokuvaamaan ja nyt siis myös lukemaan. Haaveilen jo kiireettömästä kesäpäivästä kasvien katveessa, uuden löytökirjan kera. Ja minulta löytyisi kyllä myös viemisiä tuonne kirjapisteeseen... Olen muuten tehnyt tuolla kahvilassa/kaupassa myös hyviä taimi- ja siemenostoksia kempeleläisestä raparperista japaninjättililjaan!

torstai 7. heinäkuuta 2011

10 suosikkia ja suosikkipohdintaa


Kiitos Zephyr ja Amma! Sain kummaltakin kirjablogeja nyt kiertävän haasteen, jossa listataan kymmenen suosikkikirjaa ja -kosmetiikkatuotetta. Onneksi sain haasteen, sillä olin päättänyt osallistua siihen joka tapauksessa.

Ensin se kirjalista, vaikka ihan kauhealta tuntuu. Olen yrittänyt ennenkin listata kymmenen merkittävää kirjakokemusta, mutta en ole kyennyt. Nyt on olo kuin kylmään veteen hypätessä: kohta tuntuu hurjalta, mutta itsensä on voitettava. Olen varmaan viiden minuutin päästä eri mieltä suosikeistani, mutta voilà, tässä kymmenen minulle mieleistä kirjaa. Ei siis parasta eikä tärkeintä, vaan kymmenen kirjaa, joista pidän. Lista on varmaan aika odotuksenmukainen, sillä minulla on tapana höpistä suosikeistani blogissani tuon tuosta...


Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään (tämäKIN on yksi Lindgren-suosikkini!)
Tove Jansson: (lähes) kaikki novellit
Victor Hugo: Kurjat
Märta Tikkanen: Kaksi
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset
Neimala ja Papinniemi: Aloittamisen taito

Risto Rasa: kaikki runot
Claudie Gallay: Tyrskyt 
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut


No niin, se on tehty, mutta tarkan harkinnan sijasta käytin lähinnä tajunnanvirtatekniikkaa. Ja listaa aloittaessani päätin, että korjata ei saa. Huh. (Minna Canth jäi! Kaikki hyvät jäivät listalta!)

Oikeastaan en ollut ajatellut tehdä tätä listaa, mutta muiden haastelistat saivat minut eilen pohtimaan sitä, millaisille kirjoille olisin itse valmis antamaan suosikin arvonimen.

En ainakaan kovin uusille. Huomasin ihmetteleväni muiden listoja, kun niissä saattoi olla aivan uusia kirjoja ja kirjailijoilta, joilta on ilmestynyt tai suomennettu vasta yksi teos. Minä olen hidas ihastuja ja epäilevä lukija, minun listaltani ei juuri uutta löydy! Kirjoista vain kaksi voidaan laskea uutuudeksi (viime vuonna ilmestyneet Tyrskyt ja Aloittamisen taito) ja niidenkin kohdalla vähän epäröin. Olisin halunnut kyllä listata kylmäpäisesti enemmän uutuuksia, mutta en kyennyt. Entä jos tunteeni muuttuvat vuosien saatossa?

Minun suosikkikirjani ovat pitkälti niitä, jotka ovat seuranneet minua kauan, monet lapsuudesta tai ainakin nuoruudesta lapsuudesta asti. Ne ovat kirjoja, jotka olen lukenut lapsena moneen kertaan ja joihin olen palannut aikuisena. Jos kirjan taika on ollut tallella, se on päässyt mielessäni erityisten kirjojen kaanoniin. On vaikea sanoa, tuntuisivatko nämä kirjat minusta yhtä hyviltä, jos lukisin niitä ensimmäistä kertaa.

Suosikkini ei tarvitse olla yleismaailmallisen merkittävä tai muutenkaan erityisen hieno kirja, mutta siinä pitää olla jotain, joka tuntuu minusta sekä kiehtovalta että tärkeältä. Listalla olevia kirjoja lukiessani olen unohtanut kaiken ympärilläni, ja jokaisessa kirjassa on mielestäni ihan oman maailmansa, sellainen tarina, jonne palaan ainakin ajatuksissani usein. Lisäksi kirjat ovat mielestäni hienoja sekä tarinan että kielenkäytön kannalta, sekin on ehdoton suosikkikriteeri.

Uutuuksista on ehkä vaikea löytää suosikkeja siksikin, että kiireisenä ja toisaalta yhä enemmän ja enemmän kirjanhimoisena aikuisena kirjoja ei tule luettua yhtä intensiivisesti kuin lapsena, enkä ainakaan lue kirjoja usein uudestaan. Se on tavallaan sääli, vaikka sääli se on sekin, jos jämähtää vain samoihin kirjoihin. Vaikeaa tämä lukeminen! Uutuuskirjojen sijaan minusta olisikin helpompi listata uutuuskirjailijoita. Esimerkiksi Helmi Kekkonen ja Leena Parkkinen ovat minusta niin lupaavia kirjoittajia, että aion seurata heidän uriaan ja toivon, että heistä tulee "virallisia suosikkejani".


Kymppihaaste on tainnut kiertää melkein kaikissa seuraamissani blogeissa. En siis siirrä tätä erityisesti kenellekään eteenpäin, mutta toki kuka tahansa saa napata haasteen. Olisi ainakin kiva kuulla mielipiteitä siitä, millä kriteereillä kirja pääsee suosikiksi!

***
Kosmetiikkasuosikkeihin palaan lähiaikoina, koska haluan napata ainakin joistain tuotteista kuvan mukaan.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Tommi Parkko: Kirjoita runo

Näin Eino Leinon, runon ja suven päivän iltana pitää vielä nostaa esiin eräs ihana kirjalöytö, joka kiilasi heti lukujonon kärkeen. Tommi Parkon opas Kirjoita runo, opas aloittelevalle runoilijalle on kiinnostava, monipuolinen, hyödyllisen oloinen ja yllättävän hauska teos! Vastikään runokuumeeseen sairastuneena selasin sen läpi yhdeltä istumalta.

Tässä kirjasessa on samaa henkeä kuin saman kustantamon aiemmin julkaisemassa proosankirjoitusoppaassa Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja. Runoja lähestytään monelta kantilta, mutta niin kevyesti ja selkokielisesti, että vähän proosallisempikin lukija pysyy hyvin kärryillä. Tommi Parkko, runoilija itsekin, käy läpi mm. runokielen kuvallisuutta ja aistillisuutta, toistoa ja typografiaa (sitä, miten sanat on sijoitettu paperille). Kirjallisuudenkursseilla minua syvästi kauhistuttanutta metriikkaa sivutaan vain yhden luvun verran. Poissa ovat myös hankalat, kirjallisuutta opiskelemattomalle vaikeasti aukeavat termit. Pidin kovasti Parkon kirjoitustyylistä. Esimerkiksi runoilijalle niin tärkeää kykyä katsoa asioita hieman poikkeavalla tavalla, Parkko nimittää vinoksi katseeksi:

"Katsetta, joka tekee tuoreita havaintoja, voi kutsua vinoksi katseeksi. Arkinen katseemme on suora: päämme ovat suorassa. Vinossa katseessa kallistamme päätä hieman ja näemme maailman uudesta kulmasta. Tuore havainto on asioiden toisin katsomista. Runo, jossa on vino havainto, ei ole lukijalle saavuttamaton. Lukija oivaltaa lukiessaan, miten havainto on nähty. Tämän jälkeen lukija näkee runoilijan havainnon mukaisia asioita ympärillään." (s. 39)

Miten sitten kehittyä tekstintekijäksi, joka saa ihmiset näkemään asiat uudella tavalla? Tähän Parkko tarjoaa sata erilaista harjoitusta.

Osa harjoituksista perustuu toisten runoihin. Parkko kehottaa tutkailemaan Pentti Saarikosken runokokoelman Runot typografiaa sekä lukemaan Eeva-Liisa Mannerin runokokoelman Tämä matka ja pohtimaan subjektiivisen ja naturalistisen asenteen näkymistä siinä. Toisinaan tehtävänä on kirjoittaa runo, jossa on tarina, tai runo, jossa ovat mukana kaikki muut aistit paitsi näköaisti.

Osan kirjan harjoituksista voi tehdä netissäkin! Ainakin kahdessa harjoituksessa kehotettiin nimittäin menemään sivustolle nokturno.org. Ensimmäisessä harjoituksessa Parkko pyytää tutkimaan, mitkä sivuston näytteistä ovat runoutta ja miksi. Toisella kerralla sivustolta on tarkoitus etsiä googlepoem-alakohta ja kokeilla hakukonerunouden tekemistä.

Kaiken kaikkiaan tästä teoksesta tulee sellainen olo, ettei runous ole(kaan) vaikeaa, ei kirjoittajan eikä lukijan kannalta. Kirjassa on paljon runonäytteitä, jotka yhdessä teoriatiedon ja harjoitusten kanssa innostavat tulkitsemaan runoutta. Runo-oppaasta on siis mielestäni hyötyä runojen lukijallekin, vaikka se onkin ensisijaisesti kirjoittajille tarkoitettu.

Minä muutuin kyllä oppaan ansiosta lukijasta kirjoittajaksikin, ihan yhden bussimatkan aikana! Hihittelin tälle kirjan harjoitukselle ja sen perusteella sepittämälleni runolle eilen kotimatkalla:

Harjoitus 12.
Kirjoita niin kliseinen rakkausruno kuin on mahdollista. Muista että naisen kuvaaminen ruusuna tai muuna kauniina kukkana on äärimmäisen kliseistä. Vältä tuoreita ilmauksia. Jos jokin ilmaus tuntuu yllättävän tavalla tai toisella, korvaa ilmaus tavanomaiseksi. (s.33)


Harjoituksen toteutus: 
Odottava ruusu


Oh! 
Rakkaani, puutarhurini.
Tule ja nauti tuoksuni,
avaa terälehteni.
Poimi minut.
Poimi, poimi!
Ilman sinua

kuihdun,
lakastun,
katoan.
Tule!

(kliseet: huudahtelu ja muu teatraalisuus, rakkaus, ruusu, liiallinen toisto, kuihtumis-ym. metaforat, odotus ja kaipaus, kaikenlainen ennalta arvattavuus, lässytys ja latteus)

Lopuksi: Tommi Parkko mainitsee kirjassaan myös muita runousoppaita. Runouden kirjoittajille hän suosittelee Risto Ahdin ja Markku Toivosen Runouden kuntokoulua (Kirjapaja 1988) sekä Heikki Salon Kahlekuningaslajia (Like 2006), joka käsittelee laulujen sanoittamista. Runouden lukijoille annetaan kirjavinkkeinä Väinö Kirstinän Runo ja lukija (Weilin+Göös 11971) ja Siru Kainulaisen ym. toimittama teos Lentävä hevonen (Vastapaino 2007).

Kuten vuosiluvuista voi päätellä, kotimaisia runo-oppaita ei ole liikaa. Onneksi nyt saatiin tämä!

Tommi Parkko: Kirjoita runo, opas aloittelevalle runoilijalle. Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

Kerstin Ekman: Herran armo


Kysyin joka tapauksessa, eikö hän laulaisi sitä laulua, joka aina laulettiin suden kuoltua. Se oli vuolle sudesta, semmoinen mistä hän oli kertonut mutta mitä hän ei ollut koskaan joikannut itse. Oli vain kuunnellut toisia. Aina oli ollut suurlaulajia, jotka saivat hänet ujostelemaan, vanhoja, oikeita sudenpyytäjiä. (s. 414)

Vihdoinkin, vihdoinkin kirjoitan tästä kirjasta muutakin kuin ensivaikutelmia! Pieni vinkki kanssabloggareille: kannattaa kirjoittaa aika pian lukukokemuksen jälkeen, muuten kirjoitusrima nousee korkealle ja kirjoittaminen tuntuu yhä mutkikkaammalta.

Näin taitaa olla etenkin silloin, jos lukukokemus on ollut suuri ja monipuolinen, niin ettei viikkojen pyörittelyn jälkeenkään oikein tiedä, mitä sanoisi. Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Herran armo on juuri sellainen kirja, että en osaa sanoa siitä mitään kovin täsmällistä.

Sanon kuitenkin, että se on väkevä ja juureva teos, voimakas ja jotenkin hyvin uskottavalta ja todelliselta tuntuva tarina. Jos olet kiinnostunut skandinaavisesta historiasta ja naisten asemasta, lue tämä!

Tarina alkaa, kun nuori Hillevi Klarin saapuu pieneen jämtlantilaiseen tunturikylään kätilöksi v. 1916. Hillevi on salakihloissa tulevan papin kanssa, mutta päätyy naimisiin paikallisen kauppiaan kanssa. Kirja seuraa Hillevin tarinaa vuosien ajan ja sisälsi mielestäni mielenkiintoista ajankuvaa ja pohdintaa siitä, mitä nuoren naisen on soveliasta tehdä tai suunnilleen edes ajatella. Hillevi on ajoittaisesta nuoruuden epäröinnistään huolimatta vahva ja fiksu nainen, enkä kokenut lukiessani halua puuttua hänen tekemisiinsä. Herran armo toi mieleeni toisen juurevan ruotsalaisteoksen, Marianne Fredrikssonin Annan, Hannan ja Johannan, ja sen kohdalla olin ajoittain paljon tuskastuneempi päähenkilö Hannaan.

Herran armoa ei kannata kuitenkaan lukea vain yhden naisen kehitystarinana. Se piirtää tarkan ja julmankin kuvan tuon ajan kyläyhteisöstä muutenkin. On sairautta ja köyhyyttä, taikauskoakin, tai ainakin hyvin vanhakantaista ajattelua. On rikoksia, väkivaltaa, ei-toivottuja lapsia ja raiskauksia, suoraan sanottuna aivan kamalia ihmiskohtaloita. Oikeastaan ei voi puhua kyläyhteisöstä, sillä eri ihmisryhmät eivät ole ollenkaan tasa-arvoisia. Koulutetut nuoret huvittelevat metsästysretkillä ja lausuvat toisilleen runoja, piskuisen torpan tyttö, melkein lapsi itsekin, taistelee hengestään synnyttäessään ei-toivottua ja ei-toivotulla tavalla alkuun saatettua lasta. Itse kyläläisten lisäksi seudulla liikkuu enemmän tai vähemmän irtolaisia kulkijoita.

Kaikesta kurjuudesta ja moninaisista vaikeista teemoista huolimatta pidin tästä kirjasta kovasti ja odotan innokkaasti Sudentalja-trilogian seuraavaa osaa. Siinä seurattaneen Herran armossa keskeiseksi henkilöksi nousseen Eliksen tarinaa. En kerro tuosta tarinasta enempää, mutta Elis on mielestäni kiehtova esimerkki, kuinka kurjuudesta ja kauheudesta voi nousta eteenpäin, osin sattuman ja osin oman tietoisen toiminnan avulla.

Itse tarinan lisäksi arvostin Ekmanin tarkkaa ja rauhallista kerrontatyyliä. Tässä oli jälleen sellainen laadukas kirja, johon voi luottaa. Teksti on huoliteltua ja harkittua mutta kuitenkin elävää ja tarinaan hyvin sopivaa. Jälkimauksi kirjasta jäi, että se oli vakava, muttei yhtään tylsä tai ahdistava, vaan päinvastoin kiehtova ja tärkeä. Se, että kirjan kertojana oli Hillevin lappalainen kasvattityttö Risten, toi tarinaan oman mystisen ja maagisen ulottuvuutensa. Kirja oli myös hyvin visuaalinen: lukiessani näin tapahtumat selvästi mielessäni.

Tekstinäyte s. 61

Kaikki täällä sisällä kiertyi oudoksi, itse sanatkin muuttuivat väkivallaksi.
Kuinka pitkään hänellä on jo ollut polttoja?
Ei tyttöä rouvitellakaan voinut, eikä hän mitenkään halunnut sinutella kuin lasta. Mutta pelkkä lapsihan tyttö oli. Riipaiseva näky hentoine varsineen ja isoine mahoineen. Hän oli kalpea ja hengitti vaivalloisesti, suu avoinna, seisoi hivenen etukumarassa ja syleili kaksin käsin mahakumpuaan. Syylingit laahasivat kun Hillevi kiskoi hänet lattian yli.
Mikä hänen nimensä on? Hillevi kysyi. Bäret katsoi taas ukkoon, ja Hillevin kiukku leimahti. Hän toisi kysymyksen ja sai vihdoin vastauksen.
Serine.
Hän vei tytön kaappisängyn viereen ja komensi käymään pitkäkseen. Mutta tyttö ei tahtonut makuulle.
Keittäkääpä vettä, Hillevi sanoi Bäretille. Ja kuuratkaa pesuvati ja täyttäkää puhtaalla vedellä.


Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. (Vargskinnet – Guds barmhärtighet). Tammi, 2002. 2. Painos. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Kannen suunnittelu Tuija Kuusela

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Seppo Turunen: Lemmikkielämää


Joistakin kirjoista on vahva mielipide jo ennen niiden lukemista. Seppo Turusen Lemmikkielämää oli provosoinut minut vastustavalle kannalle jo ennen kuin olin pitänyt kirjaa kertaakaan hyppysissäni. Luin Helsingin Sanomien sivuilta Turusen, eläinfysiologin ja Korkeasaaren entisen johtajan, haastattelun ja kimmastuin. Artikkeli loppuu näin:

Lemmikkiharrastus elää Turusen mukaan pitkälti mainonnan myötävaikutuksella. "Eräässä mielessä se on samanlainen markkinoinnin muoti-ihanteiden tuote kuin vaikkapa anoreksia", hän lataa.

Lemmikkienpidon tilalle hän tarjoaa muun muassa luonnoneläinten tarkkailua ja niiden hyvinvoinnin lisäämistä. Hänestä eläinsuhdettamme tervehdyttää ja avartaa se, ettemme omista luonnoneläintä.


Turusen kirja oli saatava.

Odotin siis lukevani kirjan kiukusta kihisten, ärsyyntymisestä tuhisten ja silmiäni pyöritellen, kuten kahden kissan – ja vielä paheellisesti rotukissan! – omistajalta sopiikin. Lukeminen lähti kuitenkin liikkeelle varsin maltillisesti.

En voi kuin yhtyä Turuseen siinä, että lemmikkibisnes on osin karannut käsistä. Eläimien salakuljetusta tapahtuu pöyristyttävän paljon, ja monien lemmikkien jalostaminen on mennyt järkyttäväksi. Turunen kirjoittaa esimerkiksi viime aikoina onneksi paljon esillä olleesta tärkeästä asiasta, rotukoirien jalostamisesta. Oman lemmikkielämäni aikana olen kauhistuneena havahtunut, että maailmassa on nykyisin koiria ja kissojakin, joista ei suurin piirtein ensivilkaisulla tiedä, mikä eläin on kyseessä. Tai vaikka tietäisi, niin koiralla saattaa olla jatkuva päänsärky, kun aivot eivät mahdu kunnolla pääkoppaan – siksi, että pääkoppa on ihmisen kauneusihanteiden mukaisesti pieneksi jalostettu. Vähän aikaan sitten näin tv-ohjelman lyhytjalkaisista kissoista. Siis töpöjalkaisista, vaikka kissan toinen nimi on loikka! Kuten tiedätte, luetteloa ihmisten oikkujen vuoksi omituisista eläimistä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi. Liian pitkäksi.

Turunen on mielestäni oikeassa myös siinä, että ihmisten pitäisi miettiä nykyistä tarkemmin paitsi yleisiä lemmikinpitomotiivejaan myös sitä, mikä eläin sopii juuri minulle. Tai ylipäätään Suomeen: kaikkein eksoottisin eläin ei välttämättä viihdy talvisen Suomen kuivassa, keinotekoisesti lämmitetyssä huoneilmassa. Ja esimerkiksi tiikeri ei viihdy kenenkään kotona, eikä muukaan villieläin.

Yhdynpä Turuseen vielä siinäkin, että ihmisten ei pitäisi hakea luontokokemuksia ja eläinnautintoja vain niistä omista karvakavereista, vaan eläimiä on ulkonakin. Suomessa ei ole keino eikä mikään lähteä luontoretkelle. Ja vielä: jos luontoretkelle haluaa, voi pysyä kotikulmilla. Turunen huomauttaa, että esimerkiksi Galapagossaarilla käy 180 000 ”luonnonystävää” vuodessa, mikä ei voi olla häiritsemättä saarien ainutlaatuista ekosysteemiä.

Kirja on osin siis hyvää asiaa, sellaista, jonka soisin mahdollisimman monien tietävän ja ymmärtävän. Lopulta pääsin kuitenkin ärähtelemäänkin.

Turunen esittää suorasukaisesti, että koska lemmikit ovat mm. epäekologisia, (hän vertaa hieman erikoisesti isoa koiraa ja citymaasturia, ilmastotuholaisia kumpikin), niitä ei pitäisi olla ollenkaan. Lemmikit häiritsevät ihmisten normaalia luontosuhdetta, kun pyrimme inhimillistämään lemmikkejä. Lisäksi ne levittävät zoonooseja eli eläintauteja. Jos eläimiä kuitenkin on, niiden pitäisi olla mahdollisimman monen ihmisen yhteisiä – esim. yksi koira yhdessä kylässä – tai sellaisia, että ne voidaan lopulta syödä:

Pelkästään seuraeläimiksi jalostetut eläimet kuluttavat ehtyviä, ihmisellekin tarpeellisia ravintovaroja ja lääkintäresursseja.

Tulevaisuudessa ihmisten ravinto painottuu tehokkuussyistä nykyistä selvemmin kasveihin, mutta pienikokoiset eläimet sopivat pidettäviksi kotipiirissä omatoimisuutta harrastavan omakotiasujan ravintolisänä. Ruuanvalmistuksen alkeet on helppo omaksua. Tämä olisi paluuta vanhoihin käytäntöihin. Lemmikkilajien valikoima olisi kutistunut nykyisistä sadoista vain muutamaan hyötyeläimeen. Talon eläin olisi yhä useammin paitsi omistajiensa seuraa myös tulevaa ruokaa. (s. 182)

Minusta se, että ihmisellä on lihaa syövä lemmikki, ei vielä tee ihmisestä suurta maapallontuhoajaa. Päinvastoin: moni tietämäni lemmikinomistaja matkustaa vähän ja viihtyy muutenkin enemmän kotona, koska ei halua olla erossa lemmikistään. Itsekin olen muuttunut kotikissaksi kissojen myötä. Moni koiranomistaja harrastaa varsin ekologisesti esim. lähimetsässä ulkoilua sen sijaan, että vaikkapa hyppäisi siihen citymaasturiin ja ajaisi esim. keinotekoisesti jäädytetylle luistinradalle pelaamaan jääkiekkoa. Monille lemmikkien omistajille luonto eläimineen on myös todella tärkeä osa elämää. En ymmärrä, miten lemmikin omistaminen saisi ihmisen unohtamaan ”oikean luonnon”. Kirjassa ei myöskään käsitellä juuri lemmikkien terveysvaikutuksia: lemmikeistä on hyötyä niin mielenterveydelle kuin esim. verenpaineelle.

Olisin odottanut entiseltä eläintarhan johtajalta myös hieman itsetutkiskelua. Surkeimmat näkemäni eläimet ovat olleet ulkomaisessa eläintarhassa, eivät ihmisten kotona. Toisaalta eräs hyvin hoidettu, suuri ja luonnonmukainen eläintarha sekä ammattitaitoisesti ylläpidetty kilpikonnanhoitokeskus ovat eräitä mieleen jäävimpiä matkamuistojani.

Turunen käsittelee eläintarhoja kuitenkin hyvin lyhyesti, lähinnä vain kirjansa loppupuolella. Hän myöntää, etteivät eläintarhat ole ongelmattomia eikä niiden olemassaolo yksiselitteistä. Aika ympäripyöreäksi kuitenkin jää:

Suomalaisista eläintarhoista Korkeasaari sekä Ähtärin ja Ranuan eläinpuistot kuuluvat Euroopan eläintarhojen ja akvaarioiden liittoon (EAZA). Tällaisten tarhojen toiminta on säädeltyä, ja niiden tilojen ja hoidon tason voidaan sanoa olevan eläimelle monin verroin parempia kuin kodissa pidetyille eläinlajeille.

On myös eläintarhoja, joiden taustat ovat muunlaisia ja jotka voivat olla avoimia yleisölle. Osa tällaisista on huonoja. Taannoinen uutinen Kiinasta kuvaa sekä paikallisen väestön eläinsuhdetta että yhden sikäläisen tarhan oloja: yhdentoista sen amurintiikereistä kerrottiin kuolleen nälkään. (s. 172)

Kirjasta tulee vähän sellainen olo, että jaahas, lemmikkiä ei saisi ottaa eikä villieläimiä mennä katsomaan kotikorttelia kauemmas. Mikä siis avuksi? Turusen vastaus on nykyteknologia ja eläintarhat:

Vaikka lemmikkieläimistä lopulta luovuttaisiin, eksoottiset ja kotimaiset villieläimet luultavasti kiinnostavat ihmisiä tulevaisuudessakin. Niitä katsellaan silloin kirjoista, näyttöpäätteiltä, luontodokumenteissa, kotimaassa tai pihapiirissä, tuskin lainkaan enää kaukomatkoilla ekoturisteina. – – Eläintarhassa sadat tuhannet ihmiset pääsevät nauttimaan samasta eläimestä, toisin kuin kodeissa, joissa lemmikki viihdyttää vain muutamaa omistajaansa. Lemmikeistä luopumisen jälkeen ihmiset alkaisivat uudelleen arvostaa ja tuntea luonnonvaraisia eläimiä ja pyrkiä kaikin tavoin edistämään niiden menestymistä omassa lähiympäristössä ja muualla luonnossa. (s. 183)

Avaran luonnon vakikatsojana kannatan luontodokumenttimielipidettä. Sen sijaan epäilen, onko tarhaeläimelle vastavuoroista iloa sadoista tuhansista ihmisystävistään. Enkä kirjan luettuanikaan aio luopua kissoistani, vaan päinvastoin, haluaisin niitä joskus lisääkin, vieläpä rotunsa edustajia.

Tästä kirjoituksesta tuli nyt hyvin pitkä ja Turusen kirjan sijasta lähinnä omia mielipiteitäni esittelevä. Kirja toimi kuten arvelinkin: se provosoi minut. Suosittelen muillekin provosoitumista sen parissa!

Seppo Turunen: Lemmikkielämää. Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen. Gaudeamus, 2011

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Onko lukeminen syntiä?

Pinollinen laiskuutta.


Tiedän. Sitä tikulla silmään ja toisellakin, joka puhuu lukemisesta pahaa ja vielä kyseenalaistaa laiskottelemisen, vaikka on keskikesä. Mutta kysynpä silti: onko lukemisharrastuksesta tullut joskus ymmärtämätöntä tai peräti tuomitsevaa palautetta? Tai ylipäätään palautetta?

Lukemisen syntisyys tuli mieleeni, kun Salla taannoin kirjoitti lukemisen ja lukumaun periytymisestä (ja viittasi minun blogiini, kyllä me kirjabloggarit ollaan verkostoituneita). Sallan kirjoitusta seuranneessa keskustelussa kävi ilmi, ettei kaikkien lukutoukkien kotona ole luettu eikä edes ymmärretty lukemista.

Minun lapsuudenkodissani kaikki ymmärsivät – ja onneksi ymmärtävät yhä – kirjojen päälle, vaikkakin muistan joskus kuulleeni etenkin suvun mökillä hieman epäileviä kommentteja siitä, että pieni lapsi vain lukee ja makaa. Millainen aikuinen sellaisesta kasvaa? No sellainen, joka edelleenkin lukee ja makaa aina kuin voi ja on kirjan kanssa lojuessaan hyvin onnellinen.


Nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että vaikka lukemista sinänsä pidettiin kunnollisena ja monin tavoin hyvänä asiana, ei kokopäiväinen lukeminen ollut vielä vanhempienikaan sukupolvelle ihan yksiselitteinen juttu, vaan lukemisajankohdalla on yhä väliä.

Äiti sanoi vuosi, pari sitten, että on vasta nyt eläkkeellä oppinut lukemaan päivisin lehtiä, mutta kirjoja luetaan vain iltaisin (Huom! Äiti, jos luet tätä, niin kiinni jäit: viime viikolla soitin sinulle loppuiltapäivästä ja kerroit lukevasi Wuolijokea, siis kirjaa!). Kun puhuin tästä paljon lukevan anoppini kanssa ja sanoin, että näemmä vanhempi sukupolvi voi kuitenkin lähettää sähköpostia ja lukea blogeja päiväsaikaan, mikä on minun mielestäni yleisesti ottaen kirjan lukemista turhanpäiväisempää, anopilla oli heti selitys. Ennen vanhaan ei tosiaankaan saanut lukea päivisin, joten siitä voi tulla epämääräisen huono omatunto tai laiska olo yhä. Sen sijaan kukaan ei varoittanut nykyeläkeläisiä heidän lapsuudessaan siitä, ettei netissä saa roikkua jatkuvasti, joten nettailua ei lasketa synniksi.


Tällä hetkellä en usko tuntevani yhtään ihmistä, joka pitäisi lukemista syntinä tai edes huonona harrastuksena. Täytyy kuitenkin myöntää, etten kailota ihan kaikille, että luen yli sata kirjaa vuodessa ja lempiharrastuksiani on kirjoista kirjoittaminen. Jotkut ihmiset ajattelevat, ettei lukutoukkaparalla ole oikeaa elämää ollenkaan, toiset taas kauhistuvat kirjaviisautta ja kolmannet mieltävät tuollaisen kirjamäärän jo itsekehuksi. Kerran sain kuulla toiselta lukijalta, ettei hän voi lukea tuollaista kirjamäärää vuodessa, koska hän lukee niin viisaita kirjoja, että niihin menee aikaan. Mitäpä siihen sitten lisäämään, täältä höttökirjojeni keskeltä.


Muutenkin elämänhallintani kanssa tai olla vähän niin tai näin. Minä en lue lomalla koskaan lehteä aamulla, vaan aamukirjaa. Sitten tulee päiväkirja ja sen jälkeen iltakirja, hyvässä tapauksessa yökirjakin. Välillä roikun netissä. Millainen eläkeläinen minusta kasvaa?