lauantai 30. huhtikuuta 2011

Huhtikuun luetut

Kuten jo eilen totesin, huhtikuu ei ollut minulle ainakaan optimaalinen bloggauskuukausi. Olin vuoroin kiireinen ja vuoroin lomalla; loman aluksi kiire vielä usein purkautui päänsärkynä. No, oikeastaan palasin normaaliin bloggaustahtiini maaliskuun aktiivisuuden jälkeen.

Asiaan, lukemisestahan piti puhua. Luin huhtikuussa:

- Marianne Fredrikssonin Annan, Hannan ja Johannan, koska kävin Tukholmassa ja halusin lukea jotain ruotsalaista. Etsin alun perin matkakirjaksi jotain kepeämpää, mutta lopulta olin todella tyytyväinen tähän juurevaan ja voimakkaseen, tärkeään kirjaan. Mikä parasta, koska kirjoitin Annasta, Hannasta ja Johannasta, äitikin sai tietää, että olen lukenut sen, ja lupasi lainata minulle lähiaikoina lisää Fredrikssonia.

- Markus Bennemannin Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia -tietokirjan, joka oli ollut lukupinossani jo kauan. Pidän tietokirjojen lukemisesta, samoin eläintarinoista. Hyvä kirja!

- Claudie Gallayn Tyrskyt, koska halusin fiilistellä ranskalaisen kirjailijan Suomen-vierailua ja odotin innokkaasti hänen seuraavan romaaninsa suomennoksen ilmestymistä. Tyrskyt oli suureksi ilokseni nyt yhtä vaikuttava lukukokemus kuin ensimmäiselläkin kerralla. Ties vaikka lukisin sen vielä kolmannenkin kerran joskus. Tove Janssonin Kesäkirja on kesäkirjani, Tyrskyt ehkä kevätkirjani?

- Claudie Gallayn romaanin Rakkaus on saari, kun se vihdoin ilmestyi. Pidin kirjasta ja arvostin sitä suuresti, vaikken sen maailma ollut minulle yhtä läheinen kuin Tyrskyjen. Ihailin erityisesti kirjailijan karua mutta korumaisen taidokasta kielenkäyttöä. Gallay kirjoittaa samanaikaisesti yksinkertaisesti ja monipuolisesti, hyvin kauniisti.

- James Herriotin Elämäni kissat. Tuon kirjan lukemista ei kissanomistaja-kissabloggarin pidä varmaan selitellä.

- Noin puolet Jean M. Untinen-Auelin teoksesta Maalattujen luolien maa. Tuskastuin kirjan hitauteen ja toistoon ja siirsin sen nyt vähitellen luettavien pinoon, pois "aktiivilukemisesta".

- Lisäksi luin Helen Mosterin esikoisteoksen, mukavan lukuromaanin Hylyn, mutta siitä en ole vielä saanut kirjoitettua blogiin.
En sitten saanut vieläkään lopetettua yhtään keskeneräisenä kiikkunutta kirjaa, mutta en aloittanut kovin montaa uuttakaan. Ehkä minulla on toivoa! Tai sitten ei. Toukokuuta aloitellessani minulla on lukemisissa suorastaan runsaudenpula: sain ihastuttavan klassikkopinon ja löysin ikioman Sudentaljan huhtikuun aikana. Muitakin lukemisia olen haalinut ja vappuviikonlopuksi on omat mökille sopivat kevätkirjansa mukana. Ei ihme, että huhtikuussa kirjoitin myös kirjatulvasta.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

30 kirjatunnustusta

Jos kirjahyllyni eivät ole ojennuksessa, aina voi vedota karvaisiin kirjastonhoitajiin.

Melkein kaikki kirjabloggarit ovat osallistuneet huhtihaasteeseen eli vastanneet joka päivä tässä kuussa kirjamakua koskeviin kysymyksiin. En halunnut lähteä mukaan tuohon haasteeseen, koska katsoin, ettei aikani riitä nyt jokapäiväiseen bloggaamiseen (takanani on on-off-huhtikuu: vuoroin lomaa tai tavallista enemmän töitä, sellainen ei tiedä hyvää blogikirjoittamiselle).

Haasteen kysymykset olivat mielestäni kuitenkin varsin kiinnostavia, joten päätin vastata niihin kerralla. Laitoin vastaukseni tuonne blogin yläpalkkiin omaksi kohdakseen - käykää katsomassa ja kommentoimassa!

Joihinkin kysymyksiin oli helppo vastata, mutta joihinkin äärimmäisen vaikea. Esimerkiksi kirja, jota muut inhoavat, mutta josta minä pidän? Mistä minä tiedän, mitä muut inhoavat! Eikä kirjamakuni ole niin erikoinen, että sieltä löytyisi jotain toisten aivan karttamaa. Toisaalta halusin myös vastata tunnetuilla kirjoilla; vaikka vastauksieni lukija ei olisi lukenut juuri ko. kirjaa, suurin osa kirjoista lienee niin tunnettuja, että ne antavat silti käsityksen kirjamaustani. Ihan oikeasti kyllä pidin Alastalon salista ja surukseni tunteeni Veljeni Leijonamieltä kohtaan ovat muuttuneet.

Muistin ensin, että tuo kiperä kysymys olisi ollut kirjasta, josta muut pitävät, mutta minä inhoan. Siihen olisi ollut helpompi keksiä vastauksia, vaikken nyt oikein mitään kirjaa todella inhoakaan, vihaamisesta puhumattakaan. Esim. Harry Pottereita en ole saanut itseäni lukemaan enemmän kuin parin kirjanpuolikkaan verran. Nenäpäivästä en pitänyt - ei tosin moni muukaan. Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita piti olla superhyvä, muttei ollutkaan.

Onneksi on paljon kirjoja, niin joka makuun riittää jotain!

Ayla ystävämme - eli Jean M. Untinen Auel: Maalattujen luolien maa

Mä luovutan! Olen uusimmassa Ayla-kirjassa sivulla 380 ja se riittää. Luen Maalattujen luolien maan kyllä loppuun, mutta vähitellen, en vain tähän kirjaan keskittyen. Luulin, että olisin lukenut kirjan yhdessä viikonlopussa, vaikka se pitkä onkin, mutta tässä on nyt taisteltu pari viikkoa, enkä ole vieläkään luolaelämän lumoissa, vaikka olen sinnikkäästi yhtä pientä kissakirjaa lukuun ottamatta lukenut vain tätä teosta. Se on sääli.

Tietenkin minäkin olen lukenut lapsena ja nuorena Untinen-Auelini ja ihastunut niihin ikihyviksi. En muista lukukokemuksista enää muuta kuin että Ayla-kirjat olivat valtavan kiehtovia ja luulin, ettei sellaisiin voisi kyllästyä.

Kyllä voi. Jo sarjan viides osa, jonka luin vajaa kymmenen vuotta sitten, pisti kohottelemaan kulmakarvoja: Mitä ihmettä, oliko Ayla tosiaan tällainen supersankari, melkein yli-ihminen muihin aikansa ihmisiin nähden? Ja hmmm, oliko myös kirjasarjan varhaisimmissa osassa näin paljon seksiä? Olin melko hämmentynyt, kun lapsuuden loistavat seikkailukirjat osoittautuivat muinaiseen aikaan sijoittuviksi viihderomaaneiksi - kaikella hyvällä viihderomaaneja kohtaan, mutta silti. Tuolloin pidin kuitenkin yhä Aylasta ja tuntui, että olisin tavannut vanhan ystävän pitkän tauon jälkeen.

Ikävä kyllä en voi nyt sanoa sitä. Kirjasarjan viimeinen osa antoi odotuttaa itseään kauan, mutta lukiessani minua on harmittanut, oliko Jean M. Untinen-Auelin pakko kirjoittaa sitä ollenkaan. Seksiä ei ole nyt nimeksikään, mutta muuten edellisessä osassa ihmetyttäneet seikat oikein korostuvat, aina ärsytykseen asti. Minusta on yhä hirveän kiinnostavaa lukea muinaisista tavoista ja opeista, ihmisten ja heimojen käytöksestä, ikiaikaisesta luonnosta kasveineen ja eläimineen. On valloittavaa, että Aylalla on "kotieläimenä" luotettava susi ja että hän on kesyttänyt ja kouluttanut muutaman hevosen. Aylan ja muiden aikalaistensa parantajantaidot ja lääketieteelliset näkemykset ovat kiehtovaa luettavaa.


Mutta miksi se pitää kertoa näin pitkästi? Olen nyt lukenut ainakin 50 kertaa siitä, että Ayla on todella kaunis ja hänen vierasaksenttista puhetapaansa ihmetellään. Hyvin usein on muistutettu, että myös Aylan puoliso Jondalar on kaunis ja että hänellä on jännittävä, hieman paheellinenkin menneisyys: nuorukaisena hänellä oli suhteentapainen opettajanaisensa, arvovaltaisen Zelandonin kanssa. Yllättäen myös Aylan ja Jondalarin pieni tytär on hyvin sievä ja suloinen. Toistaiseksi kirjassa ei ole oikein tapahtunut mitään, on vain kerrattu Aylan historiaa ja ikiaikaisia heimotapoja. En jaksa!


Ehkä vika on minussakin. Kyllästyn aina hyviin tv-sarjoihinkin, jos niistä tulee yhä uusia ja uusia tuotantokausia. Pitäisi lopettaa ajoissa - tai tämän kirjan tapauksessa, ainakin käyttää rankasti punakynää, poistaa toistoa ja lyhentää kirja puoleen. Sitten kirjaan voisi uppoutua ja sen parissa viihtyä ja rentoutua. Odotin sellaista lukukokemusta, mutta jouduin ikäväkseni pettymään.


Kirjoitin juuri sitä, että minun on helppo jättää kirja kesken, mutta tämän kirjan kanssa aion silti taistella. Jos tämä olisi ensimmäinen Ayla-kirjani, olisin varmasti säälimättömämpi, mutta kun tämä on ennen rakkaan kirjasarjan osa, niin harmittaa kauheasti sekä kirjailijan että lukijoiden puolesta, ettei kirjassa ole enemmän imua. Hyvä Jean. M. Untinen-Auel, jos luet tätä kirjoitusta, pyydän, ettet enää kirjoita Aylasta. (Jos kuitenkin kirjoitat, pyydän, että keskityt hieman kerrontapaan: muissa blogiarvioissa on puhuttu siitä, että on hämmentävää, kun kertoja on selvästi nykyajassa ja esim. opettaa muinais- ja nykyleijonien eroja.)


Jotten tekisi itse Untinen-Aueleita ja valittaisi 380 sivun verran, lopetan jaaritteluni tähän. Tekstinäytteenä on kappale sellaista Aylaa, josta pidän. Pitäisi ehkä lukea vain tietokirjoja ja jättää ne supersankarien romanssit muille?
Jääkautinen maailma oli kimmeltävine jäätiköineen, kristallinkirkkaine jokineen, jylisevine putouksineen ja valtavien ruohoaavojen eläinlaumoineen järisyttävän kaunis, mutta samalla kova ja säälimätön, ja ne harvat ihmiset, jotka siihen aikaan elivät, olivat selvillä siitä, että lujat yhdyssiteet olivat ehdoton edellytys hengissä säilymiselle. Kaikki auttoivat mieluusti toisiaan, sillä seuraavana päivänä saattoi itse tarvita vuorostaan apua. Siksi oli kehittynyt tapoja, perinteitä ja käyttäytymissääntöjä, joiden avulla pyrittiin vähentämään ihmisten välistä vihamielisyyttä, poistamaan kaunaa ja pitämään tunteet kurissa. - - Itsekkyyttä, petkuttamista ja avun kieltämistä tarpeessa olevalta pidettiin rikoksina, ja yhteiskunnalla oli keinonsa rangaista sellaisia rikollisia. Rangaistukset olivat kuitenkin usein nokkelia ja kekseliäitä. (s. 92)

P.S. Olisi kiva kurkata alkukielistä tekstiä: puhutaanko siinäkin tosiaan yhteiskunnasta? Lainausta kirjoittaessani muistin, että minua häiritsee kirjassa myös termien ja ylipäätään sanaston nykyaikaisuus.

Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa. (The Land of Painted Caves). Wsoy, 2011. Käsikirjoituksesta suomentanut Hilkka Pennanen

torstai 28. huhtikuuta 2011

James Herriot: Elämäni kissat



Kuulun eläinlääkärin James Herriotin kissaelämäkerta Elämäni kissat on juuri niin suloinen kuin miltä se näyttääkin. Vaikka minua kuristi aika ajoin kurkusta tätä lukiessani ja taisi muutama kyynelkin tipahtaa, niin kirja jää mieleeni lämpöisenä, hymyilyttävänä muistona. Viehkeät kissat, sympaattinen eläinlääkäri, mukavaa vanhan ajan englantilaistunnelmaa – ihastuttava hyvän mielen kirja.

Herriot kertoo pienessä kirjasessaan noin kymmenen kissatarinaa. Muutamassa tarinassa pääosaa esittävät Herriotin omat löytökissat Olli ja Inkku, mutta muuten kussakin tarinassa on aina uusi kissa.

Millaisia kissoja ne ovatkaan! Eräs seurapiirikissa pitää ihmispaljoudesta ja osallistuu arvovaltaisesti milloin joogakerhon, milloin ompeluseuran kokoontumisiin. Yksi kissapolo on addiktoitunut isäntänsä yskänlääkkeeseen, toinen taas identifioituu enemmän porsaisiin kuin muihin kissoihin:

Tuijotin kyljellään rönöttävää suunnatonta emakkoa uskomatta silmiäni. Sen nisillä makasi ripirinnan ainakin tusinan porsaan katras, ja tämän vaaleanpunaisen rivistön keskellä erottui mustana kuin myrskyn merkki – Mooses. Sekin imeä lutkutti omaa nisäänsä yhtä nautinnollisen hartaasti kuin vähäkarvaisemmat veli- ja sisarpuolensa. – – Aina kun pahnue kerääntyi vaaleanpunaiseksi palloksi yöunille, Mooseksen musta turkki vilahteli jostain saparoiden välistä. (s. 133-134)

Riemastuttavia, sydämellisiä kertomuksia! Nekin tarinat, joissa on huolta ja surua, on kerrottu kauniisti ja lohduttavasti. Minua ilahdutti se, kuinka eläinlääkäri Herriot tuon tuosta korostaa, mikä merkitys kotieläimillä ja erityisesti kissoilla monille ihmisille on. Kissa ei ole se pirullinen nurkassahiippailija, joka vähät välittää ihmisistä, vaan monelle yksinäiselle kissa voi olla kirjaimellisesti elintärkeä ystävä, luotettava ja uskollinen kumppani.

Herriot tuo kiinnostavasti esiin myös sen, kuinka ainakaan hänen nuoruudessaan eläinlääkärien ei oletettu olevan kiinnostuneita kuin koirista ja hyötyeläimistä, ei nyt ainakaan kissoista. Muutenkin lääkärien tulisi asennoitui potilaisiinsa lääketieteellisesti eikä tunteellisesti. Herriot kuitenkin paljastaa, että hänelle kissat ovat se syy, miksi hän ylipäätään halusi eläinlääkäriksi, ja kaikkien karjanpoikimisoperaatioidenkin jälkeen alati kiehtova ja rakas tutkimusaihe. Puolivillin kissan luottamuksen saaminen on kuulemma Herriotin uran suurimpia voittoja.

Täysin tassun ympärille kiedottu kissanomistajalukija ei voi kuin nyökkäillä ja hymyillä. Ihanat kissat ja ihana Herriot! Paikoin nauratti ihan ääneenkin. Tässä kuvaus eräästä kolmen bassetkoiran ja yhden Buster-kissan taloudesta:

Noutava kissa!
Bassetit katselivat halveksivina. Mikään maailman mahti ei olisi saanut niitä hakemaan palloa, mutta Buster teki sen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ei olisi ikinä voinut kyllästyä siihen.
Rouva Ainsworth katsoi minuun. – Oletteko ennen nähnyt tällaista?
–En ole, vastasin. – En ikinä. Se on merkillinen kissa.
Hän sieppasi Busterin syliinsä, ja palasimme sisään, missä hän piti kissaa kasvojensa lähellä nauraen ääneen, kun se kehräsi ja painautui nauttien hänen poskeaan vasten. (s. 172)


James Herriot: Elämäni kissat. (Cat Stories). Suom. Aarne T. K. Lahtinen ja Heidi Järvenpää. Otava, 1995 (kertomukset vuosilta 1972–1992, koottu Herriotin eri teoksista)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Miksi kirja jää kesken?

Kuva täältä.


Olen ollut jo parisen viikkoa aikeissa kirjoittaa siitä, etten ole moneen kuukauteen jättänyt kirjaa kesken siksi, että olisi se huono tai ei kiinnostaisi minua. No, yhden olen, Bill Glekkin Nuoren addiktin omakuvan, mutta poikkeus vahvistaa säännön.

Muuten keskeytykset ovat johtuneet minusta. Kuka käskee haalia niin paljon kirjastonkirjoja, ettei ehdi lukea niitä? Niin vain päätyivät Selja Ahavan Eksyneen muistikirja ja Olli Jalon Poikakirja avaamattomina kirjastoon, vaikka olin odottanut jo kuukausia niiden lukemista. Markus Nummen Karkkipäivää en edes lopulta hakenut kirjastosta, vaikka olisin vihdoin sen saanut. Se on kuulemma ystävältä lainattavissa, se lienee kirjastoa turvallisempi vaihtoehto.

Kirjastossa ei nimittäin auta sekään, että kirjat voi lainata kolme kertaa putkeen. Palautin jokin aika sitten kirjastoon kaikessa hiljaisuudessa David Mitchellin Pilvikartaston, vaikka kirjassa ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin, se oli hieno ja houkuttelee minua yhä. Nyt ei vain ollut sen lukemisen aika, ei koko kevään aikana. Hyväkin kirja menee pilalle, jos sitä lukee väärään aikaan – asia, joka pitäisi pitää mielessä, ja palata hylättyihin kirjoihin uudestaan otollisempana ajankohtana.

Em. sähläyksen jälkeen julistin itseni toistaiseksi kirjastolakkoon. Minulla on kotona vähintäänkin kymmeniä lukemista odottavia kirjoja, eiköhän se riitä vähäksi aikaa. Kirjastot ovat ihania ja hyödyllisiä, mutta en osaa käyttää niitä maltillisesti.

Harmi, etten saanut kirjoitettua itsestäni vääräaikaisena lukijana ja holtittomana kirjastonkäyttäjänä aiemmin. Nyt olen pitkästä aikaa jumissa kirjan kanssa, enkä tiedä, jaksanko lukea sen loppuun. Kyseessä on Untinen-Auelin uusin kirja, kuten jo eilen kerroin.

Lähipäivät näyttävät, miten Aylan käy. Vappuna olen päättänyt joka tapauksessa lukea muuta, sillä jumittava kirja ei saa pilata keväänavausviikonloppuani (ja heh, villi lukutoukka tietenkin miettii etukäteen vappulukemisia). Ja joka tapauksessa olen sitä mieltä, että kirjan saa jättää kesken hyvällä omallatunnolla. Maailmassa on liikaa kirjoja ja liian vähän aikaa, jotta huonoja kirjoja kannattaisi lukea.

Minulla on myös aina iso pino kirjoja, joita en ole jättänyt kesken, mutta jotka ovat tauolla. Sinuhe sekä Mikä Waltarin elämäkerta ovat olleet tauolla jo pian kaksi vuotta. Vai peräti kolme? Olen hyvä huijaamaan itseäni.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Kauneimmat kirjannimet

Se on sitten kevät.


Olen jo jonkin aikaa, tarkemmin nuorisokirjailijoiden illasta lähtien, miettinyt, mikä olisi kaunein tai kiinnostavin tietämäni kirjannimi. Pohdinta sai alkunsa, kun kuulin ko. illassa, miten kiehtovan nimisiä kirjoja lastenkirjailija Leena Laulajaisella on. Esimerkiksi:

Vesilinnun tytär
Sinisen delfiinin laulut
Lumileopardi tanssii

En ole saanut ratkaistua, mikä on mielestäni kirjannimistä parhain, mutta sen olen hahmottanut, että pidän tuollaisista sadunomaisista nimistä ja vielä enemmän vähän pidemmistä nimistä: ne kutkuttavat mielikuvitusta ja pistävät heti pohtimaan, mistä mahtaa olla kyse. Tällä hetkellä Lukupiirin kuukauden kirjana oleva Leena Krohnin kirja Mitä puut tekevät elokuussa teki minuun vaikutuksen heti kun luin sen nimen kirjanselkämyksestä siskoni kirjahyllystä. Tietokoneelleni on tallennettu Maria Suutalan teoksen Kettu luumupuussa tiedot vain siksi, että tuokin kirja alkoi houkutella minua nimensä takia. Ja ketuista puheen ollen, olen aiemmin maininnut, että minun oli luettava uusin Mukka, Näin hetki sitten ketun, jo kirjan nimen ja kannen vuoksi.

Arvaatte varmaan, että minusta myös esim. Marja-Liisa Vartion teoksilla Kaikki naiset näkevät unia ja Se on sitten kevät on hyvät nimet. En ole edes lukenut kyseisiä kirjoja, mutta pidän niistä silti.

On minimalismillakin puolensa, tässäkin asiassa. Usein lyhyt nimi alkaa tuntua hyvältä kuitenkin vasta sitten, kun on jo alkanut lukea kirjaa eli nimi on saanut selityksensä.

Myös Hanna ja Arja ovat muistaakseni aiemmin miettineet nimiasioita ja Valkoinen Kirahvi kuvannut kauneimpia kirjanselkämyksiä. Minäkin aion kuvata kirjojani, kunhan saan joskus kirjahyllyni kuvaukselliseen kuosiin. Olin ajatellut järjestellä hyllyjä pääsiäisenä, mutta en halunnut olla sisällä yhtään ylimääräistä hetkeä. Hämmästyksekseni en halunnut avata tietokonetta enkä juuri kirjaakaan. Ilmassa on selvästi jotain uutta – eli kevättä ja puutarhatöitä. Kirjan välttely johtui kyllä osin siitä, että Jean M. Untinen-Auelin uusin Ayla-kirja on mielestäni aivan pitkäpiimäinen. Siitä lisää lähiaikoina, kun saan kirjan joko luettua tai päätän jättää sen kesken.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna

Vihdoin palaan tähän lukukokemukseen. Tämä kirja tuntui ensin liian suurelta, jotta olisin osannut kertoa siitä heti luettuani. Nyt kun aikaa on kulunut tovi, tuntuu, etten osaa kertoa sitäkään vähää. Katsotaan, mitä saan aikaiseksi. Hassua, miten kirjan merkittävyys ja se, kuinka paljon kirjasta osaa kertoa, eivät kulje käsikädessä.

Anna, Hanna ja Johanna on ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin romaani vuodelta 1994. Nimensä mukaisesti se kertoo kolmesta naisesta, äidistä, tyttärestä ja tyttärentyttärestä.

Hanna on syntynyt 1870-luvun alussa Taalainmaalla köyhään perheeseen. Hän ei käy kouluja - paitsi varsin kovan elämänkoulun. Vaikka elämä kuljettaa Hannan kaupunkiin, hän pysyy maanläheisenä loppuun asti. Sen sijaan hänen tyttärensä Johanna kasvaa kaupunkilaiseksi. Äiti on ollut "nöyrä maalainen", taikauskoinenkin, mutta Johannasta kasvaa aktiivinen nainen. Hän on mielenkiintoisesti uskonnollinen, sosialisti ja jumalankieltäjä samaan aikaan. Hänen tyttärensä Anna taas elää nykylukijan silmin jo koulutetun naisen modernia elämää. Historia, sukupolvien ketju, elää kuitenkin Annassakin.

Yhteiskunnan muuttuminen tai kertomus monen sukupolven vahvoista naisista ei tietenkään ole mitään sellaista, jota kukaan muu ei olisi koskaan kirjoittanut. Tällä kirjalla oli kuitenkin oma äänensä. Anna, Hanna ja Johanna on voimakas, väkevä - ja, mieleeni tuli siitä heti myös sana jota en yleensä käytä, juureva. Siis jotenkin hyvin uskottava ja aito, maanläheinen historiankuvaus.

Vaikka olisi voinut luulla toisin, eläydyin eniten Hannan, naisista vanhimman, osaan. Kärsin kauheasti, kun Hanna vielä aivan lapsena raiskattiin ja tunsin sekä sääliä että ärtymystä, kun hän toimi avioliitossaan ja perheenäitinä usein jotenkin aivottomasti. Hannaa kohtaan saattoi tuntea myötätuntoa, mutta hän ei ollut minulle sellainen hahmo, josta olisi varsinaisesti voinut pitää. Kuitenkin juuri Hannan tarina teki minuun suurimman vaikutuksen tässä kirjassa ja sitä jäin myös miettimään kirjan luettuani. Hanna koki elämänsä aikana suuria muutoksia: pienestä maalaispiiasta, lapsiäidistä, tuli ensin ison talon emäntä ja sitten kaupunkilaistyöläinen. Myös Johannan ja etenkin Annan tarinat kiinnostivat; näistä läheisimmäksi koin taas Annan, varmaankin siksi, että hänen kertomuksensa oli lähinnä omaa aikaani ja omia kiinnostuksenkohteitani.

Monet sanovat, etteivät lue vanhempaa suomalaista kirjallisuutta ja karttavat etenkin suomalaista realismia, koska se on niin ankeaa. Lukekaa sitten tämä! Minusta Anna, Hanna ja Johanna oli ripauksen kaunokirjallisempi tai "lukuromaanimaisempi" kuin suomalaiset kansankuvaukset, joskin minulle suomalainen realismi on aina ollut mieluista lukemista. Ruotsi on niin liki, että tätä kirjaa lukiessa ei tuntenut tutustuvansa muun maan historiaan, vaan aika samankaltaisiahan olot lienevät Suomessakin olleet. En nyt ryhdy pohtimaan eroja ja yhtäläisyyksiä, mutta yhtä kaikki, suomalaisenkin kannattaa tuntea pohjoismaista historiaa ja sen kertojana, elävänä ajankuvauksena, tämä kirja on erinomainen. Ainakin minä olen kiinnostuksesta huolimatta aika huono lukemaan historia-tietoteoksia, mutta uskottavasti menneestä ajasta kertovia romaaneja luen todella mielelläni. Luulenkin, että suurin osa historiatietämyksestäni ja -mielikuvistani perustuu kaunokirjallisuuteen.

Olen muuten hyvin kiinnostunut ihmisten nimistä ja lukiessani minulle on tärkeää, minkä nimisiä hahmoja tarinassa on. Anna, Hanna ja Johanna ovat kaikki suosikkinimiäni, ehkä senkin takia koin kirjan kiinnostavaksi ja läheiseksi. Kirjasta on muuten tehty näytelmäkin. Olisipa kiinnostavaa nähdä se!

Tekstinäyte, s. 121. Broman on Hannan aviomies ja Ragnar avioton poika, jonka Broman on ottanut omakseen:

Kevättalvella Ragnar tuli eräänä päivänä koulusta verissään ja piestynä. - - Silloin Hanna lähetti sanan Bromanille.
Mies tuli, pyysi kuumaa vettä, jotta haavat saataisiin pestyksi, pyyhki enimmän veren pojan kasvoilta ja sanoi, että nyt minä haluan tietää, mitä siellä koulussa oikein tapahtui.
- Haukkuivat minua äpäräksi, poika sanoi.
- Voi hyvä jumala, Hanna huusi. - Ei kai sen takia nyt tartte tappelemaan ruveta, tottahan se on.
Silloin Broman kääntyi ja löi Hannaa kämmenellään suoraan kasvoihin. Hanna lennähti keittiön poikki ja löi selkänsä ikkunan alla olevaan penkkiin.
- Hulluko te ootte, hän huusi.
- Niin kai minä sitten olen, Broman huusi. - Sinä teet minut hulluksi. Sitten hän marssi ulos ja paiskasi oven kiinni perässään.
Ragnar itki, mutta Hanna näki, että pojan katse oli kyynelten takana jääkylmä.
- Te tässä hullu ootte, äiti.

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna. (Anna, Hanna och Johanna). Otava, 1998. Suom. Laura Jänisniemi

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Paljon asiaa Tove Janssonista

Kuva täältä.


Osallistuin eilen toista kertaa Tove Jansson -kirjailijanimikkoseuran tapaamiseen: vuosikokoukseen sekä Muumi-laulujen laulajan Benny Törnroosin esitykseen. Törnroos lauloi ja soitti sekä kertoi mielenkiintoisia asioita omasta historiastaan Muumi-laulajana – sekä tietenkin Tovesta.

Klovharun kartta.
 
Törnroos oli selvittänyt Toven ”saarihistoriaa” ja kertoi, mitkä saaret olivat taiteilijalle tärkeitä eri vaiheissa hänen elämäänsä. Tärkein saaripaikoista oli tietysti Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesämökki Pellingissä, Klovharun saarella. Törnroos, innokas purjehtija, oli käynyt siellä ja eilen me muutkin melkein pääsimme Klovaruun! Törnroos on nimittäin myös tv-tuottaja ja hän esitti eilen Klovharusta tekemästä viehättävän lyhytfilmin. Siinä Tove tanssi, souti ja helli ruusunkukkaa rakkaalla saarellaan, kissa katseli vierestä. 

Etsin tuota filmiä tai Toven ja Tuulikin itsensä kuvaamaa Klovharu-elokuvaa netistä, mutta tuloksetta. Tai tuloksetta ja tuloksetta – löysin nimittäin Ylen Elävästä arkistosta haastattelun Välähdyksiä Tove Janssonista
 



 
Lisäksi löysin ihastuttavan Tove Jansson -sivuston:



Sivustolla on mm. Toven elämäkerta sekä – iih, melkein pyörryin onnesta – runsaasti kuvamateriaalia sekä Klovharusta että Toven Ullanlinnan-ateljeesta, johon pääsin kirjailijanimikkoseuran visiitillä vuosi sitten. Mikä Tove-fanin toivesaitti!

Kuva Klovharusta: 

Kuva täältä.
 Kuva ateljeesta:

Kuva täältä.

Eilen sain myös kirjavinkkejä. Olin unohtanut, että Klovharusta on tehty Haru, eräs saari -kirja. Sitä ei valitettavasti enää taida löytyä antikoistakaan, sillä kuka hullu siitä luopuisikaan? (Jos joku on niin hullu, ottakoon minuun yhteyttä.)  Sen sijaan eilisessä tilaisuudessa näytillä ollut Janssonin ja Pietilän teos Anteckningar från en ö on ainakin Adlibriksessä vaanittavien listalla; kirjaa ei voi juuri nyt ostaa, mutta tilasin sähköpostiini tiedon siitä, kun se on taas tilattavissa.

Kirjavinkeistä puheen ollen: kuulimme myös sen, että Avaimen tänä vuonna julkaisemassa teoksessa Opi ja ohjaa lukemista (kirjoittaja K. Sarmavuori) Muumipappa ja meri on nostettu 25 kaanonkirjan joukkoon.

Ja vielä takaisin alkuperäiseen aiheeseen: kirjailijanimikkoseura on menossa kesäkuussa, kun Tove Janssonin kuolemasta tulee kymmenen vuotta, hänen haudalleen. Lisäksi kesäksi suunnitellaan mahdollista retkeä Klovharuun. Se olisi melkein liian ihanaa: voiko yhden elämän aikana päästä sekä Toven ateljeeseen että mökille?

Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille,
joka on valmis ottamaan niitä vastaan.
(Muumipappa)







torstai 14. huhtikuuta 2011

Ikioma Sudentalja!


Kuin kohtalon - ihanan, täydellisen kohtalon - oikusta myöhästyin tänään bussista Helsingin Kampissa ja menin tappamaan aikaa ostoskeskuksen Suomalaiseen kirjakauppaan. Katsokaa, mitä sieltä löytyi: Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia hintaan 9,90/kirja. Juuri kun siitä puhuttiin!

Ei voi olla näin hyvä tuuri. Katsoin nimittäin, että Adlibris myy osia yli 20 euroa/osa ja nettiantikassakin pyydettiin melkein 30 euroa. Ja että ylipäätään löysin nämä kaupasta, sekin on jo ihme!

Täytyy myöntää, että reagoin aika tunteikkaasti tähän ihmeeseen. Kiihdyin kauheasti onnesta ja hämmennyksestä ja meinasin ostaa useamman kuin yhden trilogian. Jos joku muukin olisi juuri kaivannut sitä! En kuitenkaan ostanut, mutta menkää - siellä niitä kirjoja oli vielä tunti sitten isot pinot jäljellä.

Huh. Vaikka kuinka yrittäisi rajoittaa kirjaostoksia, jotkut kirjat on vaan pakko saada.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Claudie Gallay: Rakkaus on saari



Marie avaa käsikirjoituksen. Se on yli satasivuinen, teksti on kirjoitettu koneella ja korjaukset tehty lyijykynällä. 
Tuo nimi, Anamorfoosi, sen hän muistaa.
Hän lukee muutaman rivin: "Ihminen näkee vain sen minkä haluaa nähdä." (s. 207)


Kun kirjoitin eilen Claudie Gallayn ensimmäisestä suomennetusta romaanista Tyrskyt, ajattelin samalla paljon Gallayn uutta romaania Rakkaus on saari, jonka luin tänä keväänä heti Tyrskyjen perään. Esikoissuomennokseen ihastuneena olin odottanut Rakkaus on saari -teosta kovasti, ja ilokseni löysin näistä kirjoista paljon samaa. Silti ne ovat myös hyvinkin erilaisia.

Rakkaus on saari -romaanissa korostui heti alussa se, kuinka tärkeä tapahtumapaikka ja sen ympäristö Gallaylle on. Romaanin alussa oli niin paahtava helle, että jouduin lukemaan alun kahteen kertaan ja vakuuttamaan itselleni, että tämä tapahtuu Ranskassa, Avignonissa, ei esimerkiksi kaukana Aasiassa:

Helle on tukahduttava.
Joessa kelluu oksia, jotka ovat katkenneet pohjoisemana ja ajautuneet tänne. Ne sulautuvat tummaan veteen.
Puut kärsivät, nekin, joiden juuret ovat vedessä.
Kannella haisee lakka. Siellä on punaisia siveltimiä laatikossa, purkki, riepuja. Lakan haju pahentaan päänsärkyä. 
Odon juo kahviaan ohivirtaavaa vettä katsellen. Jossakin päin saarta ulvoo koira. (s. 7)


Tämä kirja on ollut jo jonkin verran esillä blogeissa ja lehdissä. Lyhyesti se kertoo teatterifestivaaleille kokoontuneista ihmisistä. Festivaaleille tulee myös nuori Marie, joka haluaa nähdä viisi vuotta sitten kuolleen veljensä Paulin kirjoittaman näytelmän ensiesityksen. Avignonissa niin Marie kuin esim. teatterinjohtaja Odon kohtaavat kipeitä asioita menneisyydestä.

Sanon suoraan, ettei tarina ollut tässä minusta niin kiinnostava kuin Tyrskyissä. Meri on minulle läheisempi elementti kuin teatterimaailma – mutta oikeastaan kyse ei ollut siitäkään. Rakkaus on saari -romaanissa oli kyllä gallaymaista ihmisten ymmärtämistä ja rumankauniita, koskettavia ihmiskohtaloita. Jostain syystä en kuitenkaan kiintynyt kenenkään hahmoista eikä edes edellä mainitun Marien surullinen tarina liikuttanut minua ihan toden teolla.

Pidin silti kirjasta kovasti ja ihailin sitä, sillä tässä Gallayn kerrontatyyli tuntui nyt melkein vielä hiotummalta kuin Tyrskyissä. Ajattelin, että tätä kirjaa voisi lukea luovan kirjoittamisen oppaana: mistä tahansa sen avasinkin, aina löysin vaikuttavia ilmaisuja ja virkkeitä. Lyhyttä ja täsmällistä kieltä, muttei missään nimessä liian hiottua tai tylsää. Vain taitavaa, niin taitavaa, että Gallayn sanoilla – ja Titia Schuurmannin suomennoksella – tuntuu olevan jonkinlainen esinearvo. Tätäkin kirjaa lukiessani näin, haistoin, maistoin ja kuulin asiat ja tapahtumat aidosti mielessäni. Avaan kirjan nyt summittaisesti ja annan ex tempore -tekstinäytteen:

Jeff on löytänyt kalan maljassa, sen mukana oli pieni lappu: kalan nimi on Nicky.
Hylätty teatterin portaille.
Kalamaljan seinämät ovat himmeät.
- Se ei halua uida, Jeff sanoo.
- Kaikki kalat uivat, Marie sanoo.
Tuo kala kelluu. (s. 160)

Joku kommentoi joskus Tyrskyt-kokemustaan, ettei ihastunut heti kirjaan eikä sen suljettuaankaan vielä ymmärtänyt, miten tärkeästä lukukokemuksesta oli kyse. Minulle taisi käydä Rakkaus on saari -kirjan kanssa samoin. Kielenkäyttöä lukuun ottamatta en ollut lukiessani aivan lumoutunut, en ainakaan aluksi. Kirjan suljettuani huomasin sen kuitenkin tulevan ajatuksiini päivittäin ja vähitellen yhä voimakkaammin. Luulen, että nyt se on jäänyt jo pysyväksi muistikuvaksi merkittävästä lukukokemuksesta.

Muistelen kirjaa muuten myös erään kirjallisesti aivan toissijaisen seikan takia. Kirjassa tehtiin täydellisen kuuloista viikunajälkiruokaa: Hän sulattaa voita pannulla ja lisää hedelmät kuumaan voihin. Toisella pannulla hän lämmittää hunajaa ja sitruunaa, lisää sitten viikunat. Muutama minuutti riittää. Kaksi palloa vaniljajäätelöä, yksi kummallekin. (s. 145)


Haluan kokeilla! Ja haluan lukea Gallayn seuraavankin romaanin. Siinä elementteinä ovat kylmyys ja jää. Olen jo yrittänyt kuvitella, miten elävästi Gallay niistä kertoo.


Claudie Gallay: Rakkaus on saari.  Avain, 2011. Suom. Titia Schuurman

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Claudie Gallay, Tyrskyt – taas kerran

Luin hiljattain uudelleen Claudie Gallayn Tyrskyt, kirjan, johon ihastuin suuresti vuosi sitten.

Ensimmäisellä kerralla Tyrskyt oli minusta jotenkin unenomainen ja lumoava, elokuvamainenkin. Hyvin ranskalainen, jos sillä tarkoitetaan pienimuotoista ja vähätapahtumaista kerrontaa. Ei surullinen, mutta melankolinen ja samalla lohdullinen. Luin kirjan juuri ystävän menetettyäni ja haikeatunnelmainen, merellinen kirja sopi hyvin apeaan olotilaani.

Vähän pelotti tarttua teokseen toista kertaa. Ilokseni kirjan kiehtova tunnelma ja kaikki tärkeät asiat olivat tallella ja kirja tuntui yhä tärkeältä. Gallay kirjoittaa hyvin aisteihin vetoavasti. Aina kun ajattelen Tyrskyjä, kuulen, näen ja haistan aaltojen kohinan, näen mielessäni majakan, kuulen lintujen kirkunan ja – tulee sellainen olo, että olen painanut poskeni vasten merituulelta, tervalta ja vähän hieltäkin tuoksuvaa karkeaa villapaitaa! Näen myös mielessäni valokuvia, kuulen vanhan bistronlattian narinan ja rotan ininän, haistan rotan myskisen tuoksun. Voisin jatkaa luetteloa vielä, mutta ei – lukekaa tai pikemminkin kokekaa itse.

Toisella lukukerralla kiinnitin tunnelman ohella huomiota itse tarinaan. Siitä en muistanut ensimmäisen lukukerran jälkeen oikein mitään, mutta kyllä Tyrskyt kannattaa lukea itse kertomuksenkin, ei vain kertomistavan, takia. Tätä kirjaa voi lukea menneen tai uuden rakkauden kuvauksena, melkeinpä rikoskertomuksenakin, tai ainakin tarinana siitä, miten jotkut ihmiset kasvavat ja menevät eteenpäin, toiset jäävät paikoilleen. Olen sanonut ennenkin, että Tyrskyjen ihmiset eivät ole ehjiä, mutta heissä on voimaa. Ja sen, että Gallay ymmärtää ihmistä ja luontoa. Taannoisessa kirjailijaillassa kuulin, että Gallay aloittaa tarinoiden luomisen aina paikasta, ympäristöstä ja ilmastosta. Sitten tulevat ihmiset ja vasta sen jälkeen kertomus, se, mitä ihmisille tapahtuu. 

Samaisessa illassa kuulin myös Gallayn suomentajalta Titia Schuurmanilta, millainen sattumankauppa Tyrskyjen suomentaminen oli (muistaakseni olen lukenut siitä myös Parnassosta, tai ainakin käännöstyöstä, mutta asiat jäävät paremmin mieleen, kun ne kuulee tekijältä itseltään). Schuurman oli löytänyt Tyrskyt netistä katsellessaan Ranskan kirjakauppojen myyntilistoja. Hän kiinnostui kirjasta ja ehdotti sen suomentamista Avain-kustantamolle, joka onneksi innostui asiasta. Nyt Tyrskyt on julkaistu jo pokkarinakin, ja Gallayn uusi romaani, Rakkaus on saari, on sekin ilmestynyt suomeksi. Olen lukenut jo senkin ja kirjoitan siitä seuraavaksi, ehkä jo huomenna.

Tyrskyt on minulle sellainen lukukokemus, jonka haluan jollakin tapaa pitää itselläni. En osaa enkä haluakaan kertoa kirjan tapahtumista, vaan ainostaan siitä, mitä asioita kirja tuo minulle mieleen ja mitä se minulle merkitsee. Tekstinäytteeksikin valitsin nyt vain näin lyhyen otteen, sillä se jäi minulle kirjasta mieleen ja kuvaa sitä mielestäni hyvin. Claudie Gallay ei kaunistele, mutta kertoo kaiken kauniisti:

Täällä päin sanotaan, että välillä tulee niin kovaa että tuuli repii perhosilta siivet. (s. 86)

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010. Suom. Titia Schuurman

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Skandinaavinen kertoja: Kerstin Ekman

Kerstin Ekman, kuva Pertti Nisonen.


Aion vielä kertoa kunnolla Marianne Fredrikssonin Annasta, Hannasta ja Johannasta, kunhan toivun lomanlopetuksesta ja töihinpaluusta kirjoituskykyiseksi. Sitä odotellessa ajattelin kirjoittaa ruotsalaisesta Kerstin Ekmanista. En ole  lukenut hänen teoksiaan, mutta olen saanut niistä lukuvinkin ihmiseltä, jonka kirjamakuun luotan suuresti. Tuo ajat sitten saatu vinkki tuli mieleeni, kun luin Annaa, Hannaa ja Johannaa. Luulen, että siinä ja Kerstin Ekmanin teoksissa on samanlaista uskottavaa historian tuntua, elämisen ymmärrystä ja väkevyyttä.


En ole törmännyt Ekmanin nimeen kotimaan kirjakeskusteluissa, mutta Tammi tietää kertoa, että hän on Ruotsin suosituimpia ja arvostetuimpia kirjailijoita, itse asiassa Ruotsin luetuin kirjailija 1900-luvulla! Ekman on kirjoittanut yli 20 kirjaa, ja niistä tusina on suomennettu. Kerstin Ekman tunnetaan erityisesti ihmis- ja yhteiskuntatuntemuksestaan, ja hän itse sanoo Tammen kirjailijaesittelyssä:


"Kirjailijan tärkeimpiä työkaluja on vaisto siitä, mikä yhteiskunnasta puuttuu, mikä on heitetty pimentoon tai tukahdutettu. Vaiennetun, kielletyn tai näkymättömäksi tehdyn esille saaminen on kirjailijan tärkein tehtävä."






Minua kiinnostaisi Ekmanin teoksista erityisesti Sudentalja-trilogia, johon saamani lukusuosituskin ensisijaisesti liittyi. Sen ensimmäinen kirja, Herran armo, sijoittuu 1900-luvun alkuun. Lainaus kirjakerhon kirjaesittelystä: "Kevättalvella 1916 tulee kätilö Hillevi Klarin hygieenisenä ja hyväntahtoisena Uppsalasta Svartvattnetin tunturikylään Jämtlantiin. Siellä hän kohtaa kovan maailman, jossa naiset ja lapset voivat huonosti. Hän ottaa kasvatikseen pienen lappalaistytön, Ristenin, ja tässä kertomuksessa Risten on se joka muistaa. Hän on yhdysside elävien ja kuolleiden välillä, hän kuulee puron puhuvan. Svartvattnetissa on myös Elis-poika, joka karkaa kotoa ja taistelee sairauden läpi tiensä taiteilijoiden Berliiniin."


Ilmeisesti Ekman kirjoittaa historiaa realistisesti ja tärkeitä asioita esiin nostaen mutta ripauksella taianomaisuutta tai ainakin taikauskoa ja kansanperinnettä, tällaisen käsityksen olen saanut. Suunnittelen lukevani trilogian kesällä: valoisan kesäyön hämyssä olisi ihana siirtyä ajatuksissaan tunturimaisemiin - tai miksei kuumaan Intiaankin, jonne trilogian viimeinen osa näyttää kuljettavan.


Kannattaa lukea myös Helsingin Sanomien kirjailijahaastattelu. Siinä kerrotaan paitsi tästä trilogiasta myös Ekmanista dekkaristina.


Päätin juuri julistaa itseni kirjastolakkoon (siitä lisää myöhemmin), mutta tekisi mieli klikata Helmet-sivuille ja varata kaikki Ekmanit ja Fredrikssonit. Eläköön pohjoismaiset vahvat naiskertojat!

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Meidän jälkeemme kirjatulva?


Pääsin jokin aika sitten valitsemaan kirjoja eräästä kuolinpesästä. Tilaisuus oli melkoisen kutkuttava: monta hyllyllistä kotimaisia ja ulkomaisia klassikkoja. Saaliini on kuvassa. Aika monta kirjaa siis. Erityisen ilahtunut olin Eeva-Liisa Mannerin ja Eino Leinon runoista ja Eeva Kilven Nainen kuvastimessa -romaanista. Myös Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies oli löytö. Ei tarvitse mennä vähään aikaan kirjastoon eikä kirjakauppaan.

Tätä ennen olin saanut valita kirjoja isovanhempieni jäämistöstä muutama vuosi sitten. Muistan, että minulla oli vaarini tuhansien kirjojen kokoelmaa katsellessa kauhea huoli: jos en ota näitä kaikkia, minne ne menevät? Mielestäni huonoakaan kirjaa ei saa hävittää eikä kirjakokoelmia oikein hajottaa. Lopulta olin kuitenkin tyytyväinen, sillä vaarin kirjoille kävi hyvin. Osa meni perillisille eli jäi sukuun, osan otti isovanhempieni asunnon ostanut perhe ja loput jaettiin mm. sairaaloille.

Tuohon aikaan muistan olleeni huolissani myös omasta, silloinkin jo reippaasti yli tuhat opusta sisältävästä kotikirjastostani. Kuka ymmärtäisi ja arvostaisi kirjojani minun jälkeeni? Pitäisikö ne ihan testamentata jollekin, mutta kelle? Kuka olisi kirjojeni arvoinen ja loukkaantuisiko joku muu, ellei hän saisi kirjojani?

Sittemmin olen rauhoittunut. Osaan jo ajatella, ettei se minua liikuta, kävi kirjoilleni miten tahansa jälkeeni. Hylätyt, hyljeksityt ja väärinymmärretyt kirjakokoelmat ovat kuitenkin surullisen kuuloisia. Toivon, etteivät minun rakkaat kirjani päädy koskaan makaamaan pahvilaatikoihin sukulaisten riesaksi, vaan niistä valitaan mieleisimmät päältä ja muut annetaan hyväntekeväisyyteen, vaikka sairaaloille ja kouluille. Hyväntekeväisyydeksi katsotaan myös kirjojen lahjoittaminen mukavaan antikvariaattiin.

Tunnustaako kukaan muu koskaan tunteneensa huolta kirjojensa tulevaisuudesta? Tai millaisia kokemuksia tai ehdotuksia teillä olisi kirjatulvatilanteeseen? Veikkaan, että moni lukija jättää jälkeensä niin monta kirjaa, ettei kirjakokoelmaa yksinkertaisesti voi siirtää yhtenä kokonaisuutena uuteen kotiin.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Suomen Nuorisokirjailijat tänään Villa Kivessä

Kuva Villa Kiven kotisivuilta.

Pientä puffausta ja menovinkkikysely.
Postauksen otsikon mukaisesti Villa Kivessä Töölönlahden rannalla puhutaan tänään siis nuortenkirjallisuudesta. Avoin tilaisuus alkaa klo 18, ja aion mennä paikalle etenkin siksi, että tilaisuudessa on keskustelemassa Leena Laulajainen, jonka satuja olen lukenut.

Villa Kivessä on usein tällaisia kaikille avoimia keskustelutilaisuuksia. Lisää tietoa tilaisuuksista saa Villa Kiven omilta sivuilta sekä talossa toimivan Lukukeskuksen sivuilta. Ensi viikonkin kirjallisuusilta kuulostaa kiinnostavalta: siinä pohditaan, miten kulttuurien kohtaamisesta kerrotaan.

Olen suunnitellut aktiivisempaa kirjallisuusriennoissa käymistä jo kauan, mutta varsinaisesti innostuin viime viikolla Villa Kivessä, kun olin kuuntelemassa Claudie Gallayta ja Helmi Kekkosta.

Käyvätkö muut kirjanystävät esim. kuuntelemassa luentoja tai kirjailijahaastatteluja tai osallistutteko vaikka kirjastojen lukupiireihin? Vinkkejä mukavista kirjallisuusriennoista saa antaa! Asun itse pääkaupunkiseudulla, mutta muualtakin saa vinkata. Olisi hauska kuulla, millaisia  kirjallisuustapahtumia muualla Suomessa on ja voihan joku muu saada niistä menovinkkejä.

Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia

Monet lukevat lomalla dekkareita. Minäkin aloitin talvilomani viime viikonloppuna rikosten parissa: kirjan Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia nimi jo kertoo, mistä on kyse. Tämä tietokirja sopii kaikille luontodokumenttien ystäville!


Markus Bennemann on saksalainen toimittaja ja televisiokäsikirjoittaja. Tässä kirjassa hän esittelee varsin yleiskielisesti eläinmaailman saalistaja-uhri-pareja kaikkialta maapallolta. Osa eläimistä on varsin tuttuja tyyliin leppäkerttu ja kirva, mutta monet aika eksoottisia, kaikista en ollut edes kuullut. Ja vaikka olinkin, olisi ollut kiinnostavaa, jos mukana olisi ollut enemmän kuvia. Avaraa luontoa katsellessa hahmottaa asiat helpommin kuin kirjaa lukien.


Kirja oli kuitenkin kiinnostava, ja voisin kuvitella, että jollekin oikein kaikenmaailmanmönkiäisistä ja huimista eläinkertomuksista innostuneelle tämä olisi varsinainen aarre - ehkä jollekin pikkupojalle tai vaikka vähän isommallekin pojalle; nelikymppinen miespuolinen kaverini on vannottanut, että haluaa lainata tämän teoksen, kunhan vihdoin saan sen luettua!.Ja jos katsoisin itse yhtään enemmän tai edes säännöllisemmin luontodokumentteja, pitäisin tämän kirjan aina sohvapöydällä. Siitä voisi sitten hakea taustatietoa, mikä se seepia olikaan tai millainen on ampujakala. Miksi kärppä tanssii kaneille?

Esimerkki kirjan kerronnasta, mielestäni yksi mieleenjäävimmistä tarinoista. Kuva on vähän epäselvä, eikä vähiten siksi, ettei sen pääosan esittäjää, haarahaukka, näy. Tämä kuva kiinnitti kuitenkin huomioni ja sai minut heti katsomaan, mistä on kyse.

Haarahaukka osaa sytyttää tulipalon.
Murhaaja: haarahaukka
Uhri: pensaikkojen pieneläimet
Rikospaikka: Australia
...havaitsi haarahaukan, joka otti kynsiinsä kytevän tikun, kaarsi taivaan halki kuin Prometheus soihtuineen ja pudotti kepin muutaman sadan metrin päähän kuivalle ruohokentälle. Se pysytteli (yhdessä muutaman lajitoverina kanssa, jotka näyttivät tuntevan tempun) lähistöllä puun oksalla, kunnes ruoho syttyi tuleen, ja napsi sitten kumppaneineen kaikki epätoivoisesti liekkejä pakenevat hyppyrotat, pussirotat, sisiliskot ja heinäsirkat. (s.204)

Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia (Im Fadenkreuz des Schützenfischs. Die raffiniersten Morde im Tierreich) . Atena, 2010. Suom. Heli Naski

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Matkakirja on ostettu


Terveisiä Tukholmasta! Lomakirjaesittely odotuttaa itseään vielä hetken, sillä sain luettua Annaa, Hannaa ja Johannaa peräti nelisenkymmentä sivua reissun aikana. Syy ei todellakaan ole kirjassa eikä siinä, että lomalla olisi tullut riekuttua niin paljon. Päivän kaupungilla talsittuaan täti ei vaan jaksa enää lukea illalla. Ja muutenkin oli hauskempi rupatella ystävän kanssa kuin lukea kirjaa.
Tämän aamun mittaan olen ehtinyt Marianne Fredrikssonin kirjassa jo sivulle 140 ja voin sanoa, että Anna, Hanna ja Johanna on vaikuttava ja väkevä, jotenkin hyvin voimakas teos. Harvoin tulee luonnehdittua yhtä ja samaa teosta näin monella "suurella" adjektiivilla, mutta tämä kirja on näin suuri jo alkunsa perusteella. Palaan asiaan lähipäivinä. (Olin ajatellut pyhittää koko loppuviikon lukemiselle ja kirjoittamiselle, mutta kappas, vaikuttaakin, että huomisaamusta lähtien loma on taas ohjelmoitu. No, se käynee vain todisteesta, että lukutoukillakin on elämää - muutakin kuin kirjallinen elämä, siis.)
Matkatraditioihini kuuluu paikallisessa kirjakaupassa käyminen ja paikallisen kirjan ostaminen. Kävin katselemassa kirjoja pariinkin kertaan, mutta tällä kertaa mukaan ei tarttunut mitään kaunokirjallista. Ostin matkamuistoksi ja kesä- ja mökkikuumeen lietsojaksi kuvan ruotsalaisen mökkikirjan, Arkitektens fritidshusen. Parin pikaselauksen perusteella vaikuttaa mukavalta ja monipuoliselta kirjalta, ideointiin ja haaveiluun varsin sopivalta.
Blogimaailma on muuten superaktiivinen nykyisin! Pari päivää pois koneelta, ja omiinkin blogeihini oli tullut uusia kommentteja. Puhumattakaan siitä, paljonko uusia blogipäivityksiä löytyi Bloggerin blogiseurannasta. Huh, ihanaa - ja vähän hengästyttävää!

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Matkakirja on valittu


Kiitos kaikille, jotka annoitte vinkkejä ruotsalaisesta kirjallisuudesta! Ruotsiin lähtee mukaan Marianne Fredriksonin Anna, Hanna ja Johanna. Etsin alun perin jotain kepeämpää, mutta tämä kirja valikoitui siitä helposta syystä, että se löytyi siskon hyllystä. Olen kyllä muutenkin ollut aikeissa lukea ko. teoksen - ja sitä suositeltiin myös kirjavinkkikeskustelussa. Otteita teoksen takakannesta:

Kansainvälinen menestysromaani kolmen sukupolven naisista. - - Hanna syntyy Taalainmaalla vuonna 1871 karujen vuorten seudulle. - - Hannan ainoasta tyttärestä Johannasta kasvaa kaupunkilainen. - - Kun Johanna astuu vanhuuteen, unohtaa ajan ja paikan elämän ja kuoleman välimaastossa, hänen tyttärensä Anna alkaa etsiä. - - Ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin kiitetty ja palkittu romaani on rikas ja vaikuttava kuvaus naisen elämästä sadan vuoden ajalta.

Kiinnostavan kuuloista!
Siltä varalta, että joku muukin etsii kirjaa Ruotsin-matkalle tai on muuten vain kiinnostunut naapurimaan kirjallisuudesta, tässä koottu lista matkakirjakyselyyni tulleesta vinkeistä. Nämä kirjat/kirjailijat mainittiin kirjoituksessani tai sitä seuranneessa keskustelussa:
Stieg Larsson
Kajsa Ingemarsson
Liza Marklund
Henning Mankell
Selma Lagerlöf
Sjöwall & Wahlö
Jan Guillou
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Jonas Hassen Khemiri: Ajatussulttaani
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
Mara Lee: Ladies
Astrid Lindgren
Nan Igner
Liza Marklund, Lotta Snickar: Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra
Susanna Alakoski: Sikalat
Jonas Gardell: Viattomuus ja muita kirjoituksia
Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia
Gösta Knutsson: Pekka Töpöhännät
Marianeh Bakhtiari
Åsa Larsson
Camilla Läckberg
Johan Theorin: Skumtimmen
Torbjörn Flygt: Alakynnessä
Åsa Linderborg: Mig äger ingen
Eva Dozz: Rakastan sinua John Lennon
John Ajvide Lindqvist
Camilla Läckberg
Lars Kepler: Hypnotisoija
Historioitsijoita/historiallisten kertomusten kirjoittajia: Herman Lindqvist, Peter Englund ja Martin Hårdstedt
Alkuperäinen keskustelu ja kirjavinkit perusteluineen täällä. 

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Maaliskuun luetut

Kuukauden kirjasummaus!

Maaliskuussa luin:

- Lisa Genovan Edelleen Alicen, vaikuttavan alzheimerkertomuksen.
- Leena Krohnin Auringon lapsia, sekä esineenä että kertomuksen kauniin kertomuksen kukista, lapsuudesta, ihmisyydestä.
- Kalle Björklidin kuvateoksen PMMP Vaahtopäät (oli siinä vähän tekstiäkin alussa!).
- Muriel Barberyn Kulinaristin kuoleman, josta intouduin kertomaan kulinaristisin termein.
- Minna Canthin Anna Liisan Lukupiirin keskustelua varten.
- Edita Morrisin Hiroshiman kukat, koska olin niin järkyttynyt Japanin luonnonmullistuksesta ja ydinvoimaonnettomuudesta.
- Marianne Peltomaan Ihon alla, koska huomasin, että Peltomaan kansainvälisestä adoptiosta kertoville romaaneille on tullut jatko-osa (juo vuonna 2007, mutta minä huomasin vasta nyt).
- F. H. Burnettin Salaisen puutarhan, koska kaipasin jotain keväistä, nostalgista ja viehättävää luettavaa.
- Barbara Stoneyn Enid Blyton -elämäkerran, koska live-lukupiirimme päätti tutustua Blytonin elämään. 

Lisäksi selailin useitakin ihanuuksia uusimmista kissakirjoistani. En saanut luettua loppuun yhtään jo tammi- ja helmikuun lukulistoilla keikkunutta keskeneräistä kirjaa... (Huhtikuun lukulupaus: luen edes yhden ikuisesti kesken olevien listoilla olevan kirjan loppuun!)

Jätin kesken Bill Glekkin Nuoren addiktin omakuvan, koska se ei ollutkaan kiinnostava. Aloitin uudelleen Claudie Gallayn Tyrskyt, koska se on ihana.

Näistä helmikuussa luetuista sain kirjoitettua blogiini maaliskuun aikana:

- Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä

Lukemisen ja lukupiiritoiminnan ohella kunnostauduin lukijana osallistumalla Avaimen kevätkauden avajaisiin, Villa Kiven kirjailijailtaan sekä kirjoittamalla kirjablogiini enemmän kuin luullakseni koskaan yhden kuukauden aikana. Kevätenergiaa havaittavissa!