sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Meidän jälkeemme kirjatulva?


Pääsin jokin aika sitten valitsemaan kirjoja eräästä kuolinpesästä. Tilaisuus oli melkoisen kutkuttava: monta hyllyllistä kotimaisia ja ulkomaisia klassikkoja. Saaliini on kuvassa. Aika monta kirjaa siis. Erityisen ilahtunut olin Eeva-Liisa Mannerin ja Eino Leinon runoista ja Eeva Kilven Nainen kuvastimessa -romaanista. Myös Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies oli löytö. Ei tarvitse mennä vähään aikaan kirjastoon eikä kirjakauppaan.

Tätä ennen olin saanut valita kirjoja isovanhempieni jäämistöstä muutama vuosi sitten. Muistan, että minulla oli vaarini tuhansien kirjojen kokoelmaa katsellessa kauhea huoli: jos en ota näitä kaikkia, minne ne menevät? Mielestäni huonoakaan kirjaa ei saa hävittää eikä kirjakokoelmia oikein hajottaa. Lopulta olin kuitenkin tyytyväinen, sillä vaarin kirjoille kävi hyvin. Osa meni perillisille eli jäi sukuun, osan otti isovanhempieni asunnon ostanut perhe ja loput jaettiin mm. sairaaloille.

Tuohon aikaan muistan olleeni huolissani myös omasta, silloinkin jo reippaasti yli tuhat opusta sisältävästä kotikirjastostani. Kuka ymmärtäisi ja arvostaisi kirjojani minun jälkeeni? Pitäisikö ne ihan testamentata jollekin, mutta kelle? Kuka olisi kirjojeni arvoinen ja loukkaantuisiko joku muu, ellei hän saisi kirjojani?

Sittemmin olen rauhoittunut. Osaan jo ajatella, ettei se minua liikuta, kävi kirjoilleni miten tahansa jälkeeni. Hylätyt, hyljeksityt ja väärinymmärretyt kirjakokoelmat ovat kuitenkin surullisen kuuloisia. Toivon, etteivät minun rakkaat kirjani päädy koskaan makaamaan pahvilaatikoihin sukulaisten riesaksi, vaan niistä valitaan mieleisimmät päältä ja muut annetaan hyväntekeväisyyteen, vaikka sairaaloille ja kouluille. Hyväntekeväisyydeksi katsotaan myös kirjojen lahjoittaminen mukavaan antikvariaattiin.

Tunnustaako kukaan muu koskaan tunteneensa huolta kirjojensa tulevaisuudesta? Tai millaisia kokemuksia tai ehdotuksia teillä olisi kirjatulvatilanteeseen? Veikkaan, että moni lukija jättää jälkeensä niin monta kirjaa, ettei kirjakokoelmaa yksinkertaisesti voi siirtää yhtenä kokonaisuutena uuteen kotiin.

13 kommenttia:

  1. Minä perin isotätini kirjaston jokunen vuosi sitten. En osannut luopua kirjoista, vaan nyt kirjahyllyjäni kansoittaa tuhatpäinen joukko tunkkaisilta tuoksuvia vanhoja opuksia, joihin en oikein osaa koskea. Olisi vain pitänyt osata luopua, viedä vaikka antikvariaattiin.

    Mukavaa sunnuntai-iltaa! :--)

    VastaaPoista
  2. Täytyy sanoa, että en ole koskaan aihetta vakavissani miettinyt, mutta kerran kavereiden kanssa erittäin vahvasti mustalla huumorilla pilaillessa yksi kyllä ohimennen totesi, että pitää kirjahyllyäni erittäin kiinnostavana, joten siinä mielessä osoite olisi selvillä :).

    Vaikea kysymys joka tapauksessa varmasti. Yksi hieno vaihtoehto olisi minusta lahjoittaa kirjat jonkun yliopiston kirjallisuustieteen ainejärjestön kautta jaettavaksi.

    VastaaPoista
  3. Oi olen joutunut painimaan tämänkaltaisen kysymyksen kanssa. Tavallaan minun oli pakko tappaa kirjakokoelmani, kun muutan jo kovin pian Saksaan, enkä jaksa raahata koko kirjastoa sinne. Päätin kuitenkin ottaa parhaimmat mukaani..ja loppuja olen kohdellut kaltoin viemällä niitä antikvariaattiin ja antamalla pois. Osan myyn kirpputorilla, osan annan kouluni kirjastoon. Mutta nyt kun mainitsit tuon hyväntekeväisyyden, voisin tehdä hyvän teon, ja viedä joitakin kirjoja myös jonnekin, missä niitä tarvitaan..

    VastaaPoista
  4. Samantapaisia kokemuksia ja tuntoja minullakin, isovanhempien kirjallista jäämistöä tutkiessa ja oman paljon vaatimattomamman kirjakokoelman kohtaloa miettiessä. Lähinnä siis omalla kohdalla mietin sitä, että innostuvatko omat lapseni samoista kirjoista vai saavatko esim. Annani ja Runotyttöni pölyttyä kirjahyllyssä lukemattomina, kun itse en enää niitä niin usein lue?

    VastaaPoista
  5. Itse olen koettanut karsia kirjahyllyä säännöllisin väliajoin eli luopua kirjoista samaan tahtiin mitä niitä suunnilleen tulee hankittuakin. Näin siellä pysyy vain oikeasti tärkeät teokset.

    Välillä kokonaisia kotikirjastoja näkee luovutettavan esim. kirjastoille tai yliopistoille - mutta lähinnä silloin kun ne on keskittyneet yhden teeman ympärille. Mielestäni kuitenkin lahjoitus esimerkiksi sairaaloille tai muille tarvitseville tahoille on hieno teko. Uskoisin, ettei esim. sairaaloilla tai päiväkodeilla ole varaa hankkia kirjoja ja "uudet" kirjat otetaan varmasti ilolla vastaan. Itse antaisin mieluummin kirjani tämmöisiin paikkoihin kuin sellaisiin koteihin, jotka eivät kirjojani oikeasti haluaisi. Valitettavan usein revittyjä kirjoja näkyy roskiksissakin...

    VastaaPoista
  6. Mulla syvin huoli on ollut vanhoista Aku Ankka -kansioista ja taskukirjoista, että minne ne joutuvat. Tuo hyväntekeväisyys on hyvä idea.

    On kyllä jännä jos elää vielä esim 20, 30 tai 50 vuoden päästä, et miten paljon kotikirjastot ovat siirtyneet e-muotoon. Joskus vielä ehkä ihastellaan tämän päivän lukulaitteita viehättävän antiikkisina?

    VastaaPoista
  7. Tuttu huoli, tietysti. Isoäidin kirjastoa selviteltiin noin vuosi sitten. Jokainen otti mieluisia päältä, mutta kirpparille ja koulun kirjastoon sekä ihan roskiinkin meni paljon. Kirjakerhojen tusinakirjat kun eivät kelpaa edes antikoihin. Kouluissa ym. laitoksissa kysyntää on, ja ainakin klassikot kelpaavat lukioiden ja yläkoulujen kirjastoin, mikäli niissä on tilaa (!). Puutetta kun on paitsi rahasta myös tilasta. oma ongelmani kasaantuu, sillä kotikirjasto pullottaa niin työhuoneessa kuin alsten huoneissakin (joihin olen siirtänyt omat lasten- ja nuortenkirjani). Lisäksi äidillä on vielä minuakin enemmän kirjoja... Pyrin pitämään osan kirjoistaqni koko ajan lainassa, mutta luopuminen on hyvistä aikomuksista huolimatta raskasta. Enemmän tulee kuin menee :)

    VastaaPoista
  8. Kiitos kaikillle keskusteluun osallistuneille! Arvelinkin, että huoli on tuttu ainakin käytännön ja ehkä myös tunteen tasolla. Nauratti Tuuren kommentti, heti tuli vanhojen kirjojen tuoksu nenään. :) Jos olisin saanut vaarini kirjat, olisi tilanne sama: olisin lukenut niistä vain murto-osan mutta en voisi kokoelmasta luopuakaan.

    Pitäisi tietenkin toimia niin, ettei kerry turhia kirjapinoja, mutta olen ainakin itse toivottoman huono sellaisessa. Enkä ole muuttanut vähään aikaan, muutto sentään voi väliaikaisesti auttaa asiaa.


    Minulle yksi ystävä on sanonut, että jos hän kuolee, minun on saatava hänen kirjansa, koska hänen sukulaisensa eivät niitä ymmärrä. En kuitenkaan osaa kuvitella tilannetta, että ottaisin yhteyttö tuntemattomiin ihmisiin ja vaatisin kirjoja itselleni.

    Viehättävän antiikkinen lukulaite on hauska ajatus, mutta varmasti kyllä ihan realistinen ajatus. :)

    VastaaPoista
  9. Voisivat ihmiset katsoa vähän pitkään, kun tunkeutuisi perunkirjoituksiin vaatimaan osuuttaan kirjahyllyn sisällöst sillä perusteella, että on ainoa, joka niiden päälle ymmärtää :)

    VastaaPoista
  10. Mä olen ajatellut, että jos nyt sattuisin kupsahtamaan niin meidän lukupiiri saisi (joutuisi) vastaamaan mun kirjojen kohtalosta. Valveutuneet lukupiiriläiset voisivat jakaa sitten kirjat mielensä mukaan sopiviin paikkoihin. Toki olisi kivaa, jos kirjasto päätyisi johonkin kokonaisena, mutta vielä kivempaa olisi, jos kirjat pääsisivät sellaiseen paikkaan, missä niitä oikeasti luettaisiin. :)

    VastaaPoista
  11. Marjis, oletko laatinut testamentin ja ohjeistuksen lukupiiriä varten? :) Minustakin olisi ajatuksellisesti hauskempaa, jos minun kirjastoni olisi aina kokonaisuutena, mutta en oikein usko, että kukaan haluaisi sitä kaikkineen. Ellei sitä joskus museoida erään kirjabloggarin jäämistönä. ;)

    VastaaPoista
  12. En ole laatinut testamenttia, mutta tässähän tämä tuli nyt julkisesti lausuttua. :D

    VastaaPoista