torstai 28. huhtikuuta 2011

James Herriot: Elämäni kissat



Kuulun eläinlääkärin James Herriotin kissaelämäkerta Elämäni kissat on juuri niin suloinen kuin miltä se näyttääkin. Vaikka minua kuristi aika ajoin kurkusta tätä lukiessani ja taisi muutama kyynelkin tipahtaa, niin kirja jää mieleeni lämpöisenä, hymyilyttävänä muistona. Viehkeät kissat, sympaattinen eläinlääkäri, mukavaa vanhan ajan englantilaistunnelmaa – ihastuttava hyvän mielen kirja.

Herriot kertoo pienessä kirjasessaan noin kymmenen kissatarinaa. Muutamassa tarinassa pääosaa esittävät Herriotin omat löytökissat Olli ja Inkku, mutta muuten kussakin tarinassa on aina uusi kissa.

Millaisia kissoja ne ovatkaan! Eräs seurapiirikissa pitää ihmispaljoudesta ja osallistuu arvovaltaisesti milloin joogakerhon, milloin ompeluseuran kokoontumisiin. Yksi kissapolo on addiktoitunut isäntänsä yskänlääkkeeseen, toinen taas identifioituu enemmän porsaisiin kuin muihin kissoihin:

Tuijotin kyljellään rönöttävää suunnatonta emakkoa uskomatta silmiäni. Sen nisillä makasi ripirinnan ainakin tusinan porsaan katras, ja tämän vaaleanpunaisen rivistön keskellä erottui mustana kuin myrskyn merkki – Mooses. Sekin imeä lutkutti omaa nisäänsä yhtä nautinnollisen hartaasti kuin vähäkarvaisemmat veli- ja sisarpuolensa. – – Aina kun pahnue kerääntyi vaaleanpunaiseksi palloksi yöunille, Mooseksen musta turkki vilahteli jostain saparoiden välistä. (s. 133-134)

Riemastuttavia, sydämellisiä kertomuksia! Nekin tarinat, joissa on huolta ja surua, on kerrottu kauniisti ja lohduttavasti. Minua ilahdutti se, kuinka eläinlääkäri Herriot tuon tuosta korostaa, mikä merkitys kotieläimillä ja erityisesti kissoilla monille ihmisille on. Kissa ei ole se pirullinen nurkassahiippailija, joka vähät välittää ihmisistä, vaan monelle yksinäiselle kissa voi olla kirjaimellisesti elintärkeä ystävä, luotettava ja uskollinen kumppani.

Herriot tuo kiinnostavasti esiin myös sen, kuinka ainakaan hänen nuoruudessaan eläinlääkärien ei oletettu olevan kiinnostuneita kuin koirista ja hyötyeläimistä, ei nyt ainakaan kissoista. Muutenkin lääkärien tulisi asennoitui potilaisiinsa lääketieteellisesti eikä tunteellisesti. Herriot kuitenkin paljastaa, että hänelle kissat ovat se syy, miksi hän ylipäätään halusi eläinlääkäriksi, ja kaikkien karjanpoikimisoperaatioidenkin jälkeen alati kiehtova ja rakas tutkimusaihe. Puolivillin kissan luottamuksen saaminen on kuulemma Herriotin uran suurimpia voittoja.

Täysin tassun ympärille kiedottu kissanomistajalukija ei voi kuin nyökkäillä ja hymyillä. Ihanat kissat ja ihana Herriot! Paikoin nauratti ihan ääneenkin. Tässä kuvaus eräästä kolmen bassetkoiran ja yhden Buster-kissan taloudesta:

Noutava kissa!
Bassetit katselivat halveksivina. Mikään maailman mahti ei olisi saanut niitä hakemaan palloa, mutta Buster teki sen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ei olisi ikinä voinut kyllästyä siihen.
Rouva Ainsworth katsoi minuun. – Oletteko ennen nähnyt tällaista?
–En ole, vastasin. – En ikinä. Se on merkillinen kissa.
Hän sieppasi Busterin syliinsä, ja palasimme sisään, missä hän piti kissaa kasvojensa lähellä nauraen ääneen, kun se kehräsi ja painautui nauttien hänen poskeaan vasten. (s. 172)


James Herriot: Elämäni kissat. (Cat Stories). Suom. Aarne T. K. Lahtinen ja Heidi Järvenpää. Otava, 1995 (kertomukset vuosilta 1972–1992, koottu Herriotin eri teoksista)

6 kommenttia:

  1. Voih, tämä kirja nostaisi minulle varmasti korkean kissakuumeen! Olen asunut lapsuuteni kissojen kanssa, mutta aikuisena en ole kissaa pitänyt. Kissat ovat ihania!

    VastaaPoista
  2. Paula, se riski tässä kirjassa kyllä on. :) Kissat ovat muutenkin kuumetta nostavia ja tässä vielä korostetaan niiden tärkeyttä ihmiselle. Kirjassa on monta ihmistä, jotka sanovat ihan saaneensa uuden elämän kissojen kautta. En minäkään osaa ajatella, että vielä reilu 2,5 vuotta sitten meillä ei ollut yhtään kissaa eikä minulla ollut koskaan ollut mitään muutakaan lemmikkiä.

    VastaaPoista
  3. Sain aikoinaan ystävältä lainaksi Herriot'in Cat Stories'in, jota en voinut unohtaa ja hankin sen itsellenikin. Kirja tarttuu yhä uudelleen käteeni ja makustelen sanoja Olly'sta, Ginny'sta ja muista kissoista. Myös kuvat ovat ihania.

    "She hugged Buster to her again. "The best Christmas present I ever had."

    VastaaPoista
  4. Kirjahyllyssäni komeilevat Herriotin kaikki suomeksi julkaistut kirjat ja niissähän noita kissatarinoita oli. Kahden karvaisen hepun lähi-ihmisenä menen myös aivan hyytelöksi lukiessani kissoista. Tosin, menen hyytelöksi myös kaikista jutuista, joissa kerrotaan eläimistä, mistä tahansa eläimistä.

    Herriot todella osasi kirjoittaa lämmöllä, niin eläimistä kuin ihmisistä.:)

    VastaaPoista
  5. Minni, kiva että kerroit Inkun ja Ollin englanninkieliset nimet! Mietin niitä lukiessani ja harmittelin, että ne oli suomennettu, toisin kuin jotkut muut kissannimet ko. kirjassa.

    Pitsit sekaisin, oletpa onnekas! Minullekin tuli nyt lukiessani himo haalia Herrioteja, toistaiseksi minulla on vain kolme. Todellakin lämpimästi ja ymmärtävästi kirjoitettu kirjoja, tietynlaiseen lukufiilikseen ihan täydellisiä! Ja minuakin kiinnostavat ja koskettavat kaikki eläintarinat, kissatarinat vaan sattuneesta syystä eniten.

    VastaaPoista
  6. Itse olen vasta 12 mutta todella kiinnostunut eläinlääketieteestä ja haluaisin olla eläinlääkäri. Olen ollut James Herriotin fani jo pitkään. Kirjoitan itse asiassa hänestä esitelmää kouluun. Minulla on vain kaksi hänen teostaan: Kaiken karvaiset ystäväni ja elämäni koirat.

    VastaaPoista