sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Kirja ja elokuva: Miestä ei voi raiskata

Onko kirja aina parempi kuin siitä tehty elokuva? Ei, mutta hyvän kirjan ja hyvän elokuvan ansiot ovat erilaisia.

Blogipiireissä on kiertänyt Lue kirja ja katso elokuva -haaste. En ollut ajatellut osallistua siihen, koska en katso juurikaan elokuvia ja vanhoissakin lukuhaasteissa piisasi. Sitten törmäsin Rakkaus on koira helvetistä -blogissa pysäyttävään tietoon: Jörn Donnerin ohjaama, Märta Tikkasen kirjan tarinan kertova elokuva Miestä ei voi raiskata on varattavissa kirjastosta. Varaamaan siis - ja katsomaan ja lukemaan.

Aloitin elokuvasta, jotta olisin sille taidekokemukselle armollisempi: yleensä keskityn kirjaelokuvissa vain arvioimaan sitä, miten leffa ei yhtään vastaa kirjaa ja kirjassa kaikki oli paremmin.

Puolitoistatuntisesta leffasta jäi mieleen etenkin hieno kuvaustapa: kerronta oli selkeää ja taustalla kauttaaltaan kaunis valo. Vanha Helsinki oli kaunis, elokuvamainen ja retro, epätodellinenkin (ja minulle tuli vanha olo, kun tajusin, että elokuvan ilmestyessä olen ollut viisivuotias, olen aika mennyttä maailmaa siis itsekin). Elokuva kertoo rankan tarinan - satunnainen tuttava raiskaa naisen tämän 40-vuotispäivänä ja nainen kostaa samalla mitalla - mutta sen katsominen oli kumman rauhoittavaa. Ehkä se johtui kerronnasta, joka oli pienimuotoista ja jotenkin arkista kauheista tapahtumista huolimatta. Nykyisin tästä tarinasta kai tehtäisiin hurja ja inhorealistinen jännitysdraama, jota mainostettaisiin "psykologisena trillerinä". Tämän 70-lukulaisen version taustalla ei soinut elokuvan soundtrackin musiikki, vaan Helsingin lokkien kirkuna. Siksi kai elokuva niin koskettavalta ja tehokkaalta tuntuikin - kuten dvd-kotelossa sanottiin, se oli aiheestaan huolimatta raikas. Pääosan esittäjä Anna Godenius oli kaunis ja ihastuttava.

Hyvä kokemus siis, älykäs ja tärkeä, kantaaottava elokuva.

Kirjaan tartuin heti elokuvan perään. Olin lukenut teoksen kyllä aiemminkin, mutta aikaa oli kulunut varmasti viitisentoista vuotta.

Ei voi mitään, mutta leffaihastuksesta huolimatta olen silti paljon mieluummin lukija kuin katsoja, etenkin Märta Tikkasen kohdalla, hän on niin taitava ja skarppi kertoja. Hänen kirjallinen versionsa tästä tarinasta on elokuvaa moniulotteisempi ja hurjempi. Esimerkiksi kirjassa naisella, Tovalla, on kaksi poikaa, joista etenkin toisella on tärkeä, kauheakin, rooli tarinassa. Elokuvassa Tova on jostain syystä nimeltään Eva Maria, eikä hänellä ole kuin yksi poika. Kirjassa Tovan kostotarina myös jatkuu pidemmälle kuin elokuvassa, joka loppui mielestäni vaikuttavasti mutta kesken.

Ennen kaikkea pidän lukemisessa kuitenkin siitä, että voin helposti palata johonkin kohtaan uudelleen, jos siltä tuntuu. Ja vaikka kirja selittää usein asioita enemmän kuin elokuva, kirjan tarina ei ole annettu, vaan lukija muodostaa itse käsityksenä tapahtumista. Minulla on tapana nähdä vaikuttavimmat kirjat mielessäni, eikä se mielikuva ole usein ollenkaan sellainen kuin kirjasta tehdyssä elokuvassa. Oikeastaan ainoat heti mieleen tulevat kirja-elokuvaparit, joissa kirjan perusteella muodostamani käsitys vastasi elokuvan maailmaa, ovat Taru Sormusten Herrasta ja Tuulen viemää.

Vielä hetkeksi takaisin Miestä ei voi raiskata -teemaan. Kotimaista naiskirjallisuutta käsittelevän teoksen Sain roolin johon en mahdu mukaan juuri tämä teos nosti Märta Tikkasen merkittäväksi kirjailijaksi koko Skandinaviassa ja sen sekä Tikkasen yleisen feministisen toiminnan vuoksi ansiosta Tikkaselle myönnettiin vuonna 1979 Pohjoismaisten naisten kirjallisuuspalkinto. Elokuvallakin oli osuutensa Tikkasen menestyksessä, sillä "Märta Tikkasen skandinaavista merkitystä vahvisti epäilemättä myös teoksen Miestä ei voi raiskata pikainen filmatisointi". Kannattaa siis tarttua joko kirjaan tai katsoa elokuva jo yleissivistyksen vuoksi. Tämä on Anja Kaurasen Pelon maantieteen esiäiti, ja Lisbeth Salanderkin tuntuu saaneen tästä tarinasta vaikutteita.

Tekstinäyte kirjan sivulta 163:

- Sinä et kärsi sitäkään, että nainen raiskaa sinut, Tova sanoo nopeasti. Sillä niin sinulle kävi, Martti Wester. Sinut on nainen raiskannut ja sen on tultava koko maailman tietoon, ennen kaikkea keilailuseuran.
- Piru vieköön jos hiiskahdatakaan tästä yhdellekään elävälle sielulle, Martti Wester huutaa rynnäten uhkaavasti seisomaan.
- Jos sinä teet sen niin minä...
- No no, ylikonstaapeli sanoo rauhoittavasti, sanokoon mitä sanoo, kuka häntä nyt uskoo.

Elokuva/käsikirjoitus ja ohjaus Jörn Donner: Män kan inte våldtas (Miestä ei voi raiskata). 1978.

Kirja/Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Män kan itse våldtas). Tammi, 1975. Suom. Kyllikki Villa

8 kommenttia:

  1. Kirjallisuuden proffani sanoi aikoinaan, että kehnosta kirjasta voi saada hyvän elokuvan, mutta hyvästä kirjasta voi saada vain kehnon elokuvan tehtyä. Minusta Tikkasen kirja oli niin hyvä, että luulen, että elokuvasta en pitäisi. Vanhaa Helsinkiä olisi kyllä kiinnostava nähdä ja katsoa.

    Tämän haasteen olin unohtanut, hyvä muistutus ja eikus sopivaa elokuvaa etsimään =O

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen teoria proffallasi, mutta tavallaan kyllä uskottavakin! Ainakaan itselle tärkeät kirjat eivät usein toimi elokuvina, koska haluaa pitää kiinni niistä omista mielikuvista.

    Tämä haaste on kyllä hauska, kunhan valitsee sellaiset parit, ettei ala harmittaa liian hyvän kirjan takia, millainen kökköleffa siitä on tehty. ;)

    VastaaPoista
  3. Minä olen kauhean huono katsomaan elokuvia, joista olen lukenut kirjan. Yleensä aina jään kiukuttelemaan elokuvan huonoudesta. AInoita filmatisointeja, joista olen oikeasti tykännyt ovat itse asiassa BBCn Pride and Prejudice sekä DAvid Suchetin Poirotit... näissä on vaikea sanoa, kumpi on parempi, kirja vai elokuva.

    VastaaPoista
  4. Stieg Larssonin Milleniumit toimii täysin sekä kirjoina että elokuvina. Leffoista kannattaa vaan hankkia käsiinsä pitemmät versiot.

    VastaaPoista
  5. Mie olen huono lukemaan kirjan, josta olen nähnyt elokuvan, koska toisaalta tuntuu kuin joku olisi pilannut lukujännityksen etukäteen. Minulla on siis dilemma, lukisinko kirjan vai katsoisinko elokuvan. Haluaisin nähdä Donnerin ohjaaman elokuvan ja vanhaa Helsinkiä, mutta toisaalta pidän Tikkasen kirjoista ja tämä on vielä lukematta.

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoista, tästä on elokuvakin! Itse luin tämän viime vuonna ja vaikutuin kyllä. Arvioni löytyy täältä: http://almafiinankirja-jalevyblogi.blogspot.com/2010/07/marta-tikkanen-miesta-ei-voi-raiskata.html

    En ole kyllä mikään elokuvien ystävä, enkä tällaisesta aiheesta haluaisi sellaista nähdäkään.

    VastaaPoista
  7. Minäkin yleensä mieluiten luen kirjan ja sitten katson elokuvan, tosin moni elokuva silloin tuottaa pettymyksen. Joittenkin kohdalla se kuitenkin toimii. Varsinkin klassikot useimmiten toimivat sekä kirjana että elokuvana, kun tarina on vahva ja kantaa.

    VastaaPoista
  8. Eriqou, sama ongelma. Siksipä en yleensä katsokaan kirjaleffoja - ja jos katsoo ensin leffan ja lukee sitten kirjan, niin ei sekään ole sitten hyvä, kuten Hanna sanoo.

    Zepa, trilleri- ja jännärimäisten kirjojen perusteella tehdyt leffat toimivatkin yleensä parhaiten. Usein vaikka Remestä lukiessa tulee sellainen olo, että tämän voi katsoa elokuvana, kerronta on jo valmiiksi elokuvamaista.

    Hanna ja Anki, kyllä tän leffan voi katsoa jo ihan sen Helsingin takia! Kerronta oli tosiaan hyvin hillittyä, ei missään tapauksessa mässäilevää, niin se ei pilannut Tikkasen kirjaa eikä toisaalta elokuva tuntunut kauhealta aiheestaan huolimatta. Lähinnä se oli hieno psykologinen kuvaus.

    Elma Ilona, tosian, vaikka yllä sanoin että jännäreistä tulee yleensä sujuvimmin leffoja, niin klassikot ovat tosiaan toinen "leffakirjalaji". Ehkä niissä on niin paljon mitä ammentaa? Tai tarina on usein joka tapauksessa tuttu, oli lukenut kirjan tai ei? Klassikoista myös tehdään usein niin monta tv-, elokuva- ja teatterisovitusta, että jotenkin voi hyväksyä paremmin, jos juuri se ko. sovitus ei tunnu itselle oikealta.

    VastaaPoista