Elokuun kirjalista: Ihmissuhdekirjat

Hilkulle meni, ettei elokuussa ilmestynyt kuukauden kirjalistaa ollenkaan. Osin se johtui laiskuudestani ja osin siitä, että luin viime viikolla kaksi kirjaa, joiden arvelin päätyvän ihmissuhdelistalle. Ne eivät päätyneet.

Tässä kuitenkin suhdelista. Kuten huomaatte, suurin osa on parisuhdekuvauksia eikä mukana ole yhtään onnellista. Minua eivät rakkauskertomukset kiinnosta! Vai onko hyviä rakkauskertomuksia? Jäin myös miettimään, mikä olisi hieno tarina ystävyydestä. Heti ei tullut mieleen – osaako kukaan vinkata?

1. Märta Tikkasen teokset

Olen lukenut aikoinani kaikki käsiini saamat Märta Tikkaset. Kaikkein mullistavin lukukokemus oli Yksityisalue, jonka luin, kun siskoni sanoi erään kirjoittamani novellin luettuaan, että Tikkasella on hyvin samantapainen tarina. Todellakin, teksteistä löytyi jopa samoja lauseita. Se oli hyvin hämmentävää. Kirjallisina teoksina muistan kuitenkin parhaiten Tikkasen rujonkauniin, ahdistavan runoteoksen Vuosisadan rakkaustarina sekä uudehkon avioliittokuvauksen Kaksi – kohtauksia eräästä taiteilja-avioliitosta.  Tämä on vapaa sitaatti, mutta uskon moniin liittoihin (ikävä kyllä) pätevän Märtan kommentin leskeydestään: Ikävöin häntä joka päivä, mutta en ole päivääkään kaivannut takaisin.

Uusi, lokakuussa ilmestyvä Tikkanen on jo tilattu. Ja varoitus: jos et ole ikinä lukenut Tikkasta, niin tiedoksi, että siitä kielenkäytöstä joko pitää tai ei pidä.

2. Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta

Dialogimuotoinen mutta silti hyvin helppolukuinen ja monipuolinen avioliittokuvaus. Merkillinen suhde, merkillisiä reaktioita puolison edesottamuksiin - ja silti kirja, jota ei voi laskea käsistään. Julmaa tekstiä.

3.  Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen ja Poikani Kevin

Syntymäpäivän jälkeen luin siis tänä kesänä. Olen samaa mieltä kuin kirjoitustani kommentoinut Mari: tämä teos on aliarvostettu. On totta, että se on pitkä ja paikoin puiseva, kielenkäyttö ei ole maailman taidokkainta eikä kirjassa muutenkaan tapahdu mitään aivan järisyttävää. Siksi se niin tehokas olikin. Syntymäpäivän jälkeen oli pitkästä aikaa kirja, jota luin ja luin, ja ajattelin silloinkin, kun en lukenut.

Myös kuulu Poikani Kevin on jäänyt mieleen, ei sekään kaunokirjallisten ansioidensa takia muttei myöskään koulu- ja perheampumisteeman takia. Kirja pohditutti erityisesti perhe-elämän ja äiti–lapsi-suhteen kuvauksena. Nyt en enää tavoita niitä kymmeniä kysymyksiä, jotka kirja nostatti lukiessani mieleeni. Joka tapauksessa mielenkiintoisia ajatuksia siitä, millaista on perustaa perhe, kun ei sitä todella tahdo. Ja entä jos saa ihan kauhean lapsen? Tai voiko lapsi olla luonnostaan kauhea?

Kauhea lapsi on muuten myös Doris Lessingin teoksessa Viides lapsi. En suosittele sitä enkä Keviniä heikkohermoisille.

4. Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä

Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta tämän muistan myös vaikuttavana perhe-elämän ja erityisesti äiti–tytär-suhteen kuvauksena: tässä kyseessä on aikuinen tytär ja hänen hankala äitinsä. Anna-Leena Härkösen teokset ovat tehokkaita muutenkin, suurin osa niistä on ollut kiinnostavia ja koskettavia, etenkin omaelämäkerralliset ja vanhemmat teokset, uudemmat romaanit eivät niinkään.

5. Tommy Tabermann: Suudelma

Löytyy lukemistostani lässytysosastoakin, mutta onpa tässäkin sentään onneton rakkaustarina.

Tämä on ainoa Taberbann-lukukokemukseni, mutta senkin edestä luettu. Sain kirjan lahjaksi, kun olin lukioikäisenä vaihto-oppilaana ulkomailla. Koska juuri muutakaan suomenkielistä luettavaa ei ollut, luin sitten tätä. Jostain syystä luin sitä vielä parikymppisenäkin. Vaikka edellisestä lukukerrasta on mennyt siis hyvinkin 10-15 vuotta, osaan yhä pätkiä tästä ulkoa. Minuun vaikutti kovasti mm. se, että kirjassa tehtiin romanttinen tunnustus sinä silität sieluani. Voi plääh. Tämä ei ole sitten ainakaan tämän jälkeen vakavasti otettava kirjallisuusblogi, mutta tämä kirja oli pakko nostaa listalle, kun se kerran oli joskus niin merkittävä. Pitäisikin ehkä lukea se sielunsilittelykertomus joskus uudestaan... Samoihin aikoihin Suudelman kanssa luin Gunnar Mattsonin Prinsessaa yhä uudestaan, mutta siitä kukaan ei ole varmaan kuullutkaan.

* * *

Listalle ei päätynyt Richard Fordin novellikokoelma Syntien paljous, johon sai vinkin Keltainen kirjasto -blogista  ja joka kuulosti hyvältä ihmissuhdekirjalta. Mielenkiintoisia tarinoita, mutta imu puuttui. Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ei sekään ollut kiinnostava, vaan lähinnä ällöttävä ahdistelu-sekoamiskuvaus; siinäkin oli kyllä mielenkiintoisia kohtauksia ja ajatuksia.

Listalle olisi voinut luullakseni päätyä Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, mutta muistikuvani siitä ei ole niin vahva, että olisin uskaltanut ottaa sen mukaan. Minusta on kiva lukea myös Carol Shieldsiä ihmissuhdejuttujen takia. Hänen kertomuksensa ovat kovin arkisia ja joskus vähän hömppäisiäkin, useimmiten ei ollenkaan, mutta sellaistahan se tavallinen elämä usein on, tavallisia ihmeitä.

Hopsis kopsis kirjoittamaan!

Nyt kaivataan kirjoituksia heppahulluilta! 

Maaseudun Sivistysliitto, Maaseudun Tulevaisuus ja Maatalousmuseo Sarka järjestävät hevosaiheisen kirjoituskilpailun. Kilpailusarjoja on kaksi: tosipohjaiset hevoskertomukset ja kaunokirjalliset.

Kuulostaa hauskalta. Harmi, ettei leikkipuiston poniratsastuskokemus vielä oikein pätevöitä hevoskirjoittajaksi.

Kilpailuaikaa on peräti ensi vuoden loppuun ja lisätietoja löytyy täältä.

Oblomovilainen tunnelma ja Veikko Huovinen

Opin ihanasta kirjallisuuden aarreaitasta, Aloittamisen taidosta, uuden termin. Oblomovilainen merkitsee kirjan mukaan uneliaan toimetonta, saamatonta. Sana tulee Ivan Gontsarovin Oblomov-romaanin päähenkilöstä Ilja Iljits Oblomovista, ei kovinkaan ripeästä hahmosta.

Minulla oli poikkeuksellisen oblomovilainen alkuviikko. Vietin useita päiviä perheemme mökillä seuranani vain kaksi kissaa, saariston linnut sekä pino kirjoja. Käveltiin aurinkoisilla rantakallioilla ja pidettin sadetta mökissä. Päivän aktiviteetit olivat kiukaan sytyttäminen ja sen päättäminen, lämmittäisikö tiskiveden hellalla tai hakisiko vettä saunan padasta. Pitäisikö pyjamanpöksyt vaihtaa verkkareihin päivän mittaan. Niin rauhaisia päiviä en muista usein viettäneeni - ja täydellisiä, mitään ei puuttunut, oli oikea lukijan ja kirjoittajan taivas. (Nyt täällä on äitinikin, oblomovilaisuus on saanut pienen särön vaikka seesteistä on edelleenkin.)

Veikko Huovisen omaelämäkerta Muina miehinä oli mitä parhainta lukemista tällaisessa verkkaisessa olotilassa. Kirjassa oli jotain samaa kuin sitä ennen lukemassani Tove Janssonin novellikokoelmassa. Myös Huovista voi lukea joko nopeasti ja kepeästi tai sitten hitaasti, joka sanaa tunnustellen. Suosittelen tätä omaelämäkertaa paitsi Veikko Huovisesta kiinnostuneille ja elämäkertojen ystäville myös ihan vaan hyvän kirjan ystäville.

Olen jo aiemmin kertonut, että olen viimeisen vuoden aikana ihastunut Veikko Huoviseen. Ensin luin Havukka-ahon ajattelijan ja Kylän koirat, sitten muutakin. Lopullisesti tunteeni vahvistuivat, kun löysin Ylen sivuilta Huovisen haastattelun ja kopioin sen mp3-soittimeeni. Olen käynyt monella iltakävelyllä Veikon kanssa. Mikä hauska, leppoisa, vaatimaton nero – tässäkin jonkinlaista yhtäläisyyttä Janssoniin.

Elämäkerta oli samaa tyyliä kuin radiohaastattelu. Huovinen kirjoittaa pienimuotoisesti mutta silti avoimesti. Oli kiinnostavaa lukea, miten approbaturin ylioppilaasta tuli yliopisto-opiskelija ja, vielä kummempaa, kirjailija ja kunniatohtori. Kirjasta sai sen käsityksen, että sotkamolaisen sielu pysyi vaatimattomana metsämiehen sieluna loppuun asti, kaikesta menestyksestä huolimatta. Helsingin meno ja kustannustoiminta vierastuttivat, jopa pelottivat kirjailijaa ainakin uran alkuvaiheessa.
Huovisen oman kirjailijuuden ohella teos tarjoaa kiinnostavaa ajankuvaa lehdistön ja kustantamojen historiasta. Huovinen tulee kertoneeksi myös suomalaisen perheen luultavasti melkoisen tavanomaisen tarinan. Maan kehittyessä ja elintason noustessa sota-ajan lasta ja metsuri-isää, olkoonkin kirjailijaa, ilahduttaa ja hämmästyttääkin, että hänen kaikista kolmesta lapsestaan tulee akateemisia, yhdestä jopa diplomi-insinööri.

Ja se kirjoittamisen vaikeus! Armoitettu humoristikin poti usein luomisen tuskaa: Kun sain kirjan valmiiksi, olin väsynyt kuin vanha juhta , kerta kaikkiaan tyhjiin pumpattu. Puoleen vuoteen en saanut juuri kirjettä kirjoitetuksi. Selailin hajamielisesti aikaisempia kirjojani ja ihmettelin olinko minä todella pystynyt ne kirjoittamaan.

Oblomovilaiseen, laiskanhitaaseen mielentilaani vetosi myös kirjan lopetus (niin, kyllä loppuakin voi siteerata ainakin kerran, vaikka juuri kirjoitin toista Aloittamisen taidon yhteydessä): Tämä oli raportti vähäisistä toimistani maapallon kuperalla pinnalla. Itsellekin aina sopii nauraa, joskin se on hieman tuskallista. Mehän olemme pieniä älyllisiä ötökäitä pallolla, joka pyörii avaruudessa, tyhjän päällä...

Ihana, että on tällaisia pohdiskelevia, samaan aikaan hauskoja kunnon vanhan ajan kirjoja! Lopuksi vielä hauska lainaus, josta voi päätellä, että Huovisen huumori oli verenperintöä: Äidin sanavarastosta muistan sellaiset kuin räkäkirnu, ypykkä, lupukka, lätykkä, möllykkä, köpsä, riesasuu ja kurppana. Kun vein esikoisteokseni Hirrin käsikirjoituksen WSOY:lle, laittoivat tekstin lukijat Kauko Kare ja Tuomas Anhava eräisiin huumorijuttuihin merkintöjä >>farssia<<. Äiti olisi varmaan kirjoittanut >>köpsää<<. Huumorinteossa on suuri vaara sanoa joskus köpsästi.
Veikko Huovinen: Muina miehinä, kirjailijan muistelmia. WSOY, 2001. 3. painos.

J niin kuin Jansson

Minusta oli kummallista tuo mitä puhutaan, että on niin vaikeaa olla onnellinen.


Aakkoshaasteen J-kirjain on itseoikeutetusti Tove Jansson, yksi lempikirjailijoistani ja ihailemani taiteilija.

Eikä kesää ilman Toven novelleja. Tänä vuonna en lukenut Kesäkirjaa, vaan sen sijaan kokoelman Viesti, valitut novellit 1971-1997. Olin lukenut osan novelleista jo aiemmin, mutta mukana oli uusiakin – ja nautin niistä tutuistakin.

Tove Jansson on hyvä esimerkki siitä, ettei sydämen sivistys katso koulunkäyntiä. Jansson lopetti koulun 15-vuotiaana, myöhempiä taideopintoja lukuun ottamatta. Silti hän kirjoittaa tarkan älykkäästi, usein lempeän ironisesti, viisaan ja maailmaa monipuolisesti ymmärtävän ihmisen tavoin.

Janssonin kirjoituksista ovat suosikkejani saaristoon sijoittuvat. Niitä ei ollut tässä kokoelmassa kauheasti, mutta joitakin sentään. Eräs, Orava, kertoi erakosta ja oravasta. Novellin alku kuvastaa hyvin Janssonin kykyä luoda aidon tuntuisia tilanteita, kuvia, muutamalla rivillä:

Eräänä tuulettomana päivänä marraskuussa vähän ennen auringonnousua hän näki venerannassa oravan. Se istui liikkumatta lähellä vettä, hämärässä sitä tuskin edes näkyi, mutta hän tiesi että se oli elävä orava eikä hän ollut pitkään aikaan nähnyt mitään elävää. Lokkeja ei oteta lukuun, ne ovat aina menossa pois, ne ovat kuin tuuli aalloilla ja ruohon yllä.

Pidän Janssonin teksteissä siitä, että toisinaan ne ovat pienimuotoisia, joskus taas kovinkin yllätyksellisiä – mutta aina kieli on kaunista ja tekstissä on pieniä viisauksia, aforismejakin. Kun on lukenut Janssonia ja Janssonista enemmänkin, löytää teksteistä myös omaelämäkerrallisuutta. Esimerkiksi tämän kokoelman novellissa Wladyslaw kiinnitin huomiota siihen, että novellin päähenkilöt Mari ja Jonna kulkivat toistensa luokse ullakon poikki. Näin myös Tove kulki kotoaan Tuulikille.

Ihastuin siis tähänkin teokseen. Kokoelman lopussa minua myös nauratti kovasti. Olisi hauska tietää, ovatko novellin Kirjeenvaihtoa kirjeenpätkät kuviteltuja vai saiko Jansson oikeasti tällaisia tai tämän tyyppisiä yhteydenottoja.

Otamme teihin yhteyttä vuoden marmeladikampanjan merkeissä, ensi sijassa ajatellen mahd. aiemmin julkaisematonta muumisarjakuvaa teemanaan marmeladi

***

Älkää nyt pelästykö, mutta ettekö lainkaan ymmärrä mitä teidän lehtisarjakuvanne voivat aiheuttaa odottaville äideille, millainen vastuu teillä on? Ettekä käsitä mitä odottaville äideille voi merkitä se että he koko ajan, koko ajan joutuvat tekemisiin näiden nenien kanssa – miltä te luulette että seuraava sukupolvi näyttää

Yksi Kirjeenvaihtoa-novellin kirje oli kovin koskettava:

Dear Jansson san

Kiitos viisaasta kirjeestänne.

Minä ymmärrän että Suomessa metsä on suuri ja meri on

suuri mutta Teidän talonne on hyvin pieni.

On kaunis ajatus että kirjailija pitäisi kohdata vain kirjailijan

teoksissa.

 Minä opin koko ajan.

Toivotan teille hyvää terveyttä ja pitkää ikää.

Teidän Tamiko Atsumi

Lopuksi: kohdatkaa Tove Jansson, kohdatkaa monipuolisesti! Tähänkin Jansson-fanikirjoitukseen on pakko lisätä se huomautus, jonka aina Toven kohdalla toistan. Vaikka Muumit ovat nerokkaita, Tove Jansson kirjoitti on muutakin kuin Muumeja. Lukekaa Toven novelleja ja romaaneja!
Tove Jansson: Viesti, valitut novellit 1971-1997. Wsoy, 2009. 4. painos

I niin kuin Isomäki

Ja I niin kuin iik, saako aakkoskirjan jättää kesken...

Aakkoshaasteen I-kirjaksi sattui Risto Isomäen Litium 6. En ollut lukenut jännityskirjaa aikoihin, ja niitä sentään luen joskus mieheni kirjapinosta, vaikka esim. dekkareita vältän. Lisäksi Isomäen Sarasvatin hiekkaa oli mielestäni kiinnostava, joskin kirjallisilta ansioiltaan vain kohtuullinen. Olin vaikuttunut Sarasvatin teemoista ja tiedosta, mieleenjäävyydestä, mutta kaunokirjallisesti se ei ollut mielestäni Finlandia-ehdokkuuden arvoinen.

Tämä Litium ei ainakaan ole. Ydinvoima ja sen väärinkäyttö on tärkeä aihe, mutta aiheen käsittelytapa oli aika puisevaa luettavaa. Tylsää luennointia, epäuskottavia ihmisiä ja ihmissuhteita, toisinaan ällöttäviä kohtauksia. Aivan alun jälkeen kirja ei ollut mielestäni kiinnostava tai edes jännittävä. Luinkin teoksen vain aakkoshaasteen takia, ja koko ajan yhä enemmän hampaat irvessä ja sivulta toiselle harppoen. En voi siteerata kirjaa, koska en nyt, noin viikko lukemisen jälkeen, en muista siitä juuri mitään, eikä kirja ole nyt tässä lähettyvillä.
Ehkä tämä vetoaa niihin, jotka yleensäkin pitävät trillereistä. Minuun ei. Sinänsä sääli, sillä Risto Isomäki vaikuttaa sympaattiselta ja fiksulta ja hänellä on kiinnostavia ideoita ympäristön suojelemiseksi.

Risto Isomäki: Litium 6. Tammi, 2007.

Kirjasyksyn pakolliset - tai ei sittenkään pakolliset?

Kai minunkin pitää kirjoittaa kunnon kirjabloggarin tavoin kirjasyksystä.

Tänä vuonna minulla ei vain ole kirjasyksyhuumaa. Yleensä olen jo heinäkuussa käynyt kaikkien keksimieni kustantamojen sivuilla silmät kirjanhimosta kiiltäen ja tehnyt etukäteistilauksia verkkokauppoihin. Tänä syksynä en. Yritän pitää kirjaostokset aisoissa ja olen päättänyt seurata kirjasyksyä vain sen verran, kun se näyttäytyy minulle vahingossa. Ei siis nettisurffailua, ei Hesarin kirjalistan kiihkeää alleviivausta.

Maltillisesta välttelystä huolimatta olen onnistunut samaan selville hyviä uutisia kotimaisen kaunokirjallisuuden puolelta. Märta Tikkanen, kuten jo aiemmin iloitsin, julkaisee isovanhempiensa suhteesta kertovan romaanin ja Miina Supinen, jonka esikoisesta pidin kovasti ja jonka blogia luen, kertomuskokoelman, joka kiehtoo jo nimensä Apatosauruksen maa takia. Myös merkillisiä, kiinnostavia tarinoita kertovalta Pasi Ilmari Jääskeläiseltä ilmestyy uusi teos. Näistä ainakin Märta Tikkanen on saatava omaan hyllyyn, ja muutkin on vähintään luettava.

Muuta kiinnostavaa en olisi havainnutkaan, ellen olisi saanut käsiini Avaimen syyyskatalogia. Löysin sieltä uutuuksia sekä itselleni että miehelleni.

Meille molemmille voisi sopia Rebecca Stottin tieteenhistoriallinen, evoluutioteorian keksimisaikoihin johdattava trilleri Korallivaras. Luulen, että miestä kiinnostaisi myös Logicomix – nerouden ja hulluuden rajalla. Kuvastoa lainaten tämä teos ”esittelee värikkään sarjakuvan keinoin modernin tieteen merkittävimmän edistysaskeleen: logiikan kehityksen kohti tekoälyn ja tietokoneiden keksimistä”. Avaimen ilmeisesti jo kesällä julkaisema Anne Frankin elämäkerta sopisi ainakin äidilleni. Ja itselleni haluaisin vielä lahjakkaiden kirjailijoiden Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin luovan kirjoittamisen oppaan 100 sivua - Tekstintekijän harjoituskirja. Vaikka en kirjoita kaunokirjallisuutta, luen aika ajoin kirjoitusoppaita. Lisäksi Avaimen Café Voltaire -nykykirjallisuussarja saa näemmä jatkoa Saksan nykykirjallisuutta käsittelevällä osalla, ja koska minulla on jo sarjan ranskalaisesta ja brittiläisestä kirjallisuudesta kertovat julkaisut, en voi kuin jatkaa Café Voltairen keräämistä.

Niin, keräämisestä. Olen huomannut myös sen, että Juha Itkonen ja (joka syksy julkaiseva!) Virpi Hämeen-Anttila ovat kirjoittaneet taas uudet romaanit. Niistä tulikin tenkkapoo. Jos on lukenut tiettyjen kirjailijoiden kaikki kirjat ja omistaa ne ja ostaa uuden romaanin aina heti kun se ilmestyy, niin voiko tämän syksyn uusimmat jättää väliin, jos ne eivät kiinnosta? Tänä syksynä minulla ei ole yhtään Hämeen-Anttila-oloa, eikä Juha Itkosen uusinkaan vaikuttanut innostavalta, kun selasin sitä kirjakaupassa. Mutta miten on, saako lukemis- ja keräilytradition noin vain lopettaa? Ehkä joku antaa em. teokset minulle lahjaksi, niin minun ei tarvitse päättää itse.

Olipa kerran...

Luonto, ihminen, viittaus, asenne, ihmissuhde, aikakausi, ahdinko ja uni sekä aamu, huoneet ja liike, muun muassa. Olipa kerran alku, kaiken a ja o.


Olen ahminut koko viikonlopun kirjallisuustieteellistä uutuutta, Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen laajaa tietoteosta Aloittamisen taito. Se esittelee kuuluisia ja vaikuttavia kirjanaloituksia Suomesta ja maailmankirjallisuudesta ja pohtii, mihin niiden voima perustuu.


Kirja on oikea lukutoukan toiveopus! On mielenkiintoista ja kiehtovaa lukea tuttuja aloituksia uudestaan ja tutustua uusiin teoksiin. Tämä on juuri sellainen kirja, joka kasvattaa lukutoivelistan kilometrien pituiseksi ja saa kaipaamaan myös jo kertaalleen luettujen kirjojen ääreen. Teos käy myös kirjoittamisen oppaasta. Todellakin, tekstin voisi aloittaa jopa hajun kuvauksella. Patrick Süskindin Parfyymi ei kuitenkaan tee niin. Ehdin ajatella sitä itsekin ja kirjoittajat kertovat, että niin hekin, mutta ”hajukirjoista” tunnetuin alkaakin päähenkilön esittelyllä; yleinen kirjanaloitustapa sekin.


Lukuisien, monipuolisten ja lukuhermoja syyhyttävien kirjallisuusviitteiden lisäksi olen ihastunut tässä teoksessa siihen, että kirjoittajat esittävät myös omia ajatuksiaan ja tulkintojaan aloitussitaateista. Jotkut pohdinnat vaikuttivat hieman ylianalysoinneilta, mutta monista olin samaa mieltä – tämä kirja on kirjoitettu sopivasti tavallisen lukijan eikä yltiösivistyneen kirjallisuustieteilijän näkökulmasta. (Tiesittekö muuten, että tavallisuuden korostaminen, itsensä alentaminen eli humilaatio, on yksi puhetaidon ja kirjanaloitustapojen peruskeinoista sekin? Juice Leskinen käytti sitä taitavasti teoksessaan Siinäpä tärkeimmät.)


Mieltä jäi kutkuttamaan myös Neimalan ja Papinniemen väite, että suomalaisen pitää tunnistaa vähintään viisi kotimaista kirjanaloitusta: ”Raamatun, Kalevalan, Seitsemän veljeksen ja Linnalta kahden romaanin alku, ja hyvä olisi myös osata ne ulkoa.”


Jaa.... Mutta miksi se alku on niin tärkeä? Neimala ja Papinniemi huomauttavat, että alku on hyvässäkin kirjassa usein se, joka jää mieleen: alkuja siteerataan, loppuja ei . Alku on myös usein se, joka määrää, jatkaako lukija kirjan parissa. ”Kirjallisuus on viettelyä. Kirjailijan on saatava lukija avaamaan kirja ja jatkamaan lukemista, muuten millään mitä on kirjoitettu ei ole merkitystä.”


Tulin vietellyksi. Aloittamisen taito on jo nyt hiirenkorvilla. Ensin yritin kohdella sitä kunnioittavasti, mutta kymmenien sivujen väliin tungettujen paperilappusten jälkeen päätin, että tästä kirjasta saa tulla heti luetun näköinen: aion palata tähän etsiessäni lukuvinkkejä, tarvitessani taustatietoa kirjoista ja kirjailijoista – teoksessa on hyvä, selkeä hakemisto – ja kaivatessani innoitusta omiin kirjoitustöihini.


Tästä teoksesta pitää tietenkin esittää tekstinäytteenä kirjan alku (s. 9):


Moni on saanut – tai antanut - selkeitä neuvoja siitä, miten kertomus pitäisi aloittaa. ”Mene suoraan asiaan”, ”älä aloita repliikillä” tai ”jos ampaisee heti täyteen vauhtiin niin kuin tassunsa polttanut kissa, yleisö putoaa kärryiltä”. Kaikki ehdottomat ohjeet ovat väärässä, sillä aina voi aloittaa toisin ja silti hyvin. Ainoa yleispätevä ohje on: aloita. Aloita ihan miten tahansa.

Kaisa Neimala, Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain, 2010.






P.S. Olen kirjoittanut aiemmin samojen kirjoittajien niin ikään monipuolisesta teoksesta Lukukirja, kirja kirjoista.

H niin kuin Helakisa

Aakkossarjalle heti jatkoa G niin kuin Gavaldan jälkeen. Vuorossa on Kaarina Helakisa ja lastenromaani Ainakin miljoona sinistä kissaa. I-kirjakin on jo lähes luettu.

H viihdytti minua paljon enemmän kuin G. Törmäsin tähän kirjaan nettiantikassa, kun etsin kirjoja kissakirjojen kokoelmaani. Kirjan nimi oli niin kiehtova, että teos oli pakko hankkia heti.
Tässä kirjassa on paljon samaa kuin perinteisissä, opettavaisissa saduissa. Pieni, vähän syrjäytynyt poika Samuel tapaa pullonhenki Arielin. Ariel opettaa: Sen minkä ihmismieli keksi kerta, se mielessä: siis olemassa on.

Samuel ei ymmärrä, että tässä piilee myös riskinsä – pitää varoa, mitä toivoo ja kuvittelee. Samuelin mieli loihtii sinisiä kissoja. Ensin yhden, sitten useampia... Pian koko kaupunki on täynnä eriskummallisia kissoja. Ensin kaikki vaikuttaa hyvältä, joskin oudolta. Samuelin isä, valokuvaaja, menestyy kissakuvillaan ja äitikin voi vähentää työntekoa. Mutta sitten kissoja on liikaa, ihan liikaa. Samuel kuvittelee vahingossa myös hurjan taistelijakissan, jotkut ihmisetkin tuntuvat olevan oikeasti kissoja... Ja joku mainostaa kissaturkkeja. Samuel on onneton, eikä keksi, miten saa kuviteltua tilanteen takaisin rauhalliseksi. Juuri tästähän Ariel häntä varoitti, vieläpä moneen kertaan.
Kuten kunnon saduissa, loppu hyvin, kaikki hyvin – tai ainakin melkein, sillä loppu jää hieman avoimeksi. Luulen, että avoin loppu oli yksi syy, miksi Salla aiemmin lastenkirjakeskustelussa kommentoi, että tämä kirja pelotti häntä lapsena. Arvelen myös, että lapsia saattaa sinänsä kiehtovassa tarinassa pelottaa myös se, että mitä jos kuvitelmat oikeasti toteutuvat – etenkin lapsenahan sitä kuvittelee yhtä sun toista, ei aina suinkaan loppuun asti harkittua.

Aikuista kirja ei pelottanut, sen sijaan viihdytti kovastikin. Tässä oli jotain samaa kuin Marjatta Kurenniemen saturomaaneissa, joista pidän paljon – ja joista Onnimannin ja Puuhiset olen lukenutkin vasta aikuisena; Onneli ja Anneli taas oli yksi lapsuuden tärkeimmistä kirjoista. Kiitosta myös Jori Svärdin hauskoille mustavalkoisille kissakuville. Uskon, ettei tarvitse olla edes suuren suuri kissanystävä pitääkseen niistä!

Tekstinäyte – ja tämäkin voisi salaperäisyydessään olla lapsesta aika pelottava, jopa uhkaava kohta, luulen (s. 71):

Siniset kissat eivät myöskään poikineet. Ne vain lisääntyivät. Äänettömästi niitä nousi kellareista ja katukuiluista; joskus puistossa saattoi nähdä, miten jonkin puun takaa liukui nopein käpälin esiin pieni kissa, ja näkijä olisi voinut vannoa, ettei puun taakse äsken ollut kissaa eikä mitään muutakaan mennyt, ja niin näkijän oli palattava ymmällään kotiinsa, jossa tavallisella sinisellä kangaskissalla leikkivä lapsonen sai näkijän olon tuntumaan niin epätodelliselta, ettö hänen oli kiireimmiten keitettävä itsellensä kupillinen malvateetä rauhoittuakseen.


Kaarina Helakisa: Ainakin miljoona sinistä kissaa. Wsoy, 1978. Kuvitus Jori Svärd.

P.S. Olen lueskellut kissakirjojani silloin tällöin. Kissakirjajuttu tulossa joskus syyskuussa, luulen.

Jos Kalevala olisi rakennus

...niin se näyttäisi tältä:

Ja tulee näyttämäänkin.

Luin juuri Hesarin sivuilta uutisen, että Helsingin Seurasaareen on tulossa Kalevalakehto-niminen rakennus. Se kuulosti niin mielenkiintoiselta, että piti heti etsiä netistä lisää tietoa. Löytyi tuo kuva ja löytyi lisää tietoa. Kuva ja ikkunavalmistajan kommentteja on täällä. Kalevalakehto toimii kokous- ja juhlapaikkana. Olisikohan tuo hyvä paikka esimerkiksi lukupiirin syyskauden avajaisiin? :)

G niin kuin Gavalda

Aakkoshaaste oli vaarassa tyssätä G:hen. Kotihyllystä ei löytynyt yhtään suomalaista G-kirjailijaa, ja ulkomaisissakin vaihtoehdot olivat Grisham-tyylisiä. Hain sitten lopulta kirjakaupasta Anna Gavaldan pokkarin Lohduttaja.

Nimestään huolimatta kirja ei paljon lohduttanut, vaan aakkoshaaste oli uhattuna koko teoksen ajan. Jos haastetta ei olisi ollut, en olisi lukenut tätä loppuun saakka.

Olin aiemmin lukenut Gavaldalta ainakin Kimpassa ja Viiniä keittiössä. Kumpikaan ei kuulu suosikkikirjoihini, mutta niitä lukiessani olen ymmärtänyt Gavaldan suosion: hän kirjoittaa hauskasti, pienimuotoisesti, jotenkin todella sympaattisesti ja kauniistikin. Näiden kirjojen parissa on helppo viihtyä.

Lohduttajassa oli jotain samaa em. teosten viihdyttävyydestä, mutta ensimmäkseen se oli vain puiseva ja liian pitkä. 47-vuotiaan arkkitehtimiehen suhdevaikeudet ja koko elämänarvojen pohdinta eivät jaksaneet kiinnostaa minua 620 sivun verran, vaikka kirjassa olikin kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Silti, tylsä mikä tylsä.

Lisäksi olin aivan tuskainen kielenkäytön takia. Kirjassa ei käytetty hän-pronominia juuri lainkaan! Ensin se toimi tyylikeinona, tosin arvelin jo alusta asti, että ranskan kielessä tuo tyylikeino on parempi. Sitten se alkoi tympiä. Sivulta 538 löytyi sitten vihdoin luvun aloitus, joka sopii sekä kirjan tekstinäytteeksi että tarjoaa selityksen, miksi hän on unohtunut kirjasta.

"Jatkoa sanotaan onneksi, ja onni on hyvin kiusallista.

Sitä ei voi kuvata.

Niin väitetään.

Ihmiset väittävät.

Onni on imelä, boring ja aina raskas ruokalaji.

Onni tylsistyttää lukijan.

Tappaa rakkauden.

Jos kirjailijalla olisi penninkään vertaa arvostelukykyä, kirjailija käyttäisi tässä ellipsiä.

Harkitsi sitä. Katsoi kirjoitusoppaastaan:

ELLIPSI. Eheän rakenteen edellyttämien sanojen pois jättäminen kuitenkin niin, että käytetyt sanat ilmaisevat asian niin hyvin, ettei se jää epäselväksi eikä epävarmaksi."

Sulki kirjan tuskastuneena ja mietti, ettei sittenkään lue Anna Gavaldan uusinta teosta, vaikka oli niin ajatellut. Ihmetteli, mikä tyylikeino se sitten oli, ettei kirjan etukannen lohduttaja-sanassa ollut pistettä j-kirjaimen päällä.

Anna Gavalda: Lohduttaja. Gummerus, 2010. Suom. Lotta Toivanen

Voi Märta Tikkanen!

Oi että. Juuri kun kirjoitin, että Aila Meriluodon lukeminen sai minut kaipaamaan Märta Tikkasen kirjoja, havaitsin tänään kirjakaupassa, että Tikkaselta on tulossa tänä syksynä uusi kirja. Mikä yhteensattuma!

Melkein ostin kirjan, Emman & Unon, ruotsiksi, mutta hillitsin itseni viime hetkellä. En halua lukea tätä sanakirjan kanssa taistellen, vaan kuten muutkin Tikkaset, tarinaan uppoutuen ja kielenkäyttöä ihaillen.

Kirja ilmestyy suomeksi lokakuun alussa. Lisätietoa kustantajan esittelystä.

Voi Aila Meriluoto!

Voi kauhistus ja voi ihastus.


Olen lukenut Aila Meriluodon päiväkirjoja, runokokoelman Lasimaalaus, lastenkirjan Vihreä tukka sekä romaanin Peter Peter. Vasta nyt kuitenkin tiedän kunnolla, miten Aila Meriluoto kirjoittaa.

Sain valmiiksi Panu Rajalan Meriluoto-elämäkerran, jota kehuin jo alkuunsa. Kehun sitä yhä. Kyllä, etenkin kirjan keskivaiheilla puidaan jopa puuduttavassa määrin Meriluodon kummallisia miessuhteita – mutta Meriluoto siirsi suhteensa ja kokemuksensa teksteihinsä, niin että suhdepuintiin on syynsä. Ja kyllä, Panu tuo ilmi, että hänellä oli sutinaa Ailan kanssa – mutta senkin sutinan Aila julkisti teoksissaan, Panun hämmennykseksi.

Eli kannattaa tutustua Aila Meriluodon erikoiseen, lukijasta melko ahdistavaan elämään, niin tutustuu hänen teoksiinsakin. Muistan ihmetelleeni Peter Peterissä, voisiko suomalainen nainen oikeasti jättää kaiken ja lähteä pohjoisruotsalaiselle pikkupaikkakunnalle sikäläisen papin jalkavaimoksi. Voi. Meriluoto teki niin ja vei mukanaan neljä lastaankin. Ja ystävystyi papinvaimon kanssa.

Meriluodon elämästä ei ole siis puuttunut ainakaan uskomattomia käänteitä. Kuitenkin niitä kaikkia (lue: suhteita hankalien, jopa vakavista mielenterveysongelmia kärsivien miesten kanssa) leimaa tietty ajautuminen: tuntuu, ettei Aila ole tehnyt kovinkaan tietoisia päätöksiä, vaan on vain naiivisti kulkeutunut tilanteesta toiseen. Vaikka ilonhetkiäkin on ollut, kiitos etenkin lasten ja ystävien, tuntui elämäkertaa lukiessa siltä, että voi onnetonta taiteilijaparkaa. Ujo runotyttö joutui lähes vahingossa naimisiin Lauri Viidan kanssa ja sen jälkeen suhteisiin ties kenen kanssa. Missä oma tahto, missä onni, mielenrauha?

Olikin ihanaa huomata, että vihdoin se löytyi. Noin 70-vuotiaana, jälleen hankalassa liitossa, Aila Meriluoto kirjoitti (toisesta aviomiehestään, juuri edesmenneestä Jouko Paakkasesta) kauneimmat ja kypsimmät rakkausrunonsa:

Ei kukaan sano enää: Olet kaunis.
Hän sanoi.
Kaikille minun uurteilleni, harmaalle tukalleni, unohtuville aivoilleni:
olet kaunis.


Minä hymyilin: en tietenkään...Tietysti!
Meillä oli hauskaa.
Hymyjen kertyvä lämpö,
tuhat kerrosta päällekkäin.


Rajalan kielenkäyttö oli paikoin hyvin tarkkaa ja osuvaa, vaikkei tämä ollutkaan kaunokirjallinen teos. Ja pääasia: elämäkerrasta tuli varmuus, että haluan lukea lisää Meriluotoa. Muistin myös Märta Tikkasen – en ole pitkään aikaan lukenut häntäkään. Meriluodon runoissa ja ajatuksissa ja esim. Tikkasen viiltävässä Vuosisadan rakkaustarina -runokokoelmassa sekä Kaksi-taiteilijaelämäkerrassa tuntuu olevan jotain hyvin samaa.

Aloitin jo Meriluodon lukemisen uudesta näkökulmasta teoksen Lauri Viita avulla. Aila kertoo, ettei voinut kirjoittaa kuin kevyesti niin rankasta aiheesta, moniongelmaisesta ja edesmenneestä ex-aviomiehestä, lastensa isästä. Lauri Viita oli liian läheinen.

Viita-elämäkerran kieli oli lopuksi paikoin puisevaa ja raportoivaa, varsinkin alussa taas kuulasta ja kaunista. Monet Meriluodon havainnosta olivat äärimmäisen tarkkoja – siitäkin tuli hyvä mieli, eihän hän niin sinisilmäinen ja miesten ja maailman viiltävissä ollutkaan.
Ote kirjan alusta, taiteilijoiden tapaaminen (s. 11):

Lauri kumartui äkkiä, kosketti sormellaan isoavarvastani ja kysyi:
-Vetääkö?
Ällistys, oivallus ja nauru, vihreitten silmien hilpeä tuike. Sehän on kiva ihminen. Ihan hirmuisen kiva. Ja lämmin.
Minä, ujoudesta melkein mykkä siihen aikaan, rupesin äkkiä puhumaan. Jopa inttämään vastaan. Tälle ihmiselle kun melkein uskalsi.

Viimeksi lopetin Meriluoto-aiheisen blogimerkkinnän huudahdukseen ”Hyvä Panu”. Nyt on pakko kehua: Hyvä Aila!

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta. Wsoy, 2010.
Aila Meriluoto: Lauri Viita. Wsoy, 2008. (ilm. 1. kerran 1974

Kaksi ekokirjaa

Huomatkaa, että olen koulutukseltani humanisti, enkä koskaan lue tiedelehtiä, saati että ymmärtäisin niistä jotain jos lukisinkin. Se, että minä olen kiinnostunut näistä kirjoista, ei tarkoita, että ne olisivat enemmän matemaattisluonnontieteellisen lukijan mielestä muuta kuin yksioikoista tieteen popularisointia. (Esim. Bill Brysonin suosittu Lyhyt historia lähes kaikesta on minusta vaikeaselkoisen oloinen, mutta miehestäni, tiedelehtiä suurkuluttavasta insinööristä, se oli ”ihan hyvä, mutta ei siinä ollut mitään uutta tietoa, aika heppoinen.”)

No, kuitenkin. Kuluneen vuoden aikana olen lukenut kaksi maailman tilasta kertovaa kiinnostavaa ja mieleenjäänyttä kirjaa.

Ensimmäisestä, Maailma ilman meitä, olen kertonut blogissa aiemminkin, ja osin samoin kuin nyt. Tämä on näistä kirjoista yleisempi: se kertoo koko maapalloa koskettavista ilmiöistä, niin luonnon kuin ihmisten toimien kannalta. Kirja on paikoin todella kiinnostava: tiesittekö, että on olemassa Mannahatta-projekti, jossa kartoitetaan, millainen New Yorkin alue oli ennen kaupungistumistaan? Enimmäkseen kirja on kuitenkin aika karmaiseva, mikä on hyvä:. se pistää ajattelemaan asioita laajemminkin. Esimerkiksi muovin käytöstä puhuttaessa ajatellaan usein vain muovin raaka-ainetta, öljyä, ja sitä, ettei muovi koskaan maadu kaatopaikoilla. Mutta muovi on pahasta muutenkin. Esimerkiksi monissa ihonkuorinta-aineissa on mukana muovia (sen tunteen poly-alkuisesta ainesosasta tuoteselosteessa) ja nämä pienet muovihiukkaset siirtyvät pesuveden mukana maaperään ja vesistöön ja pieneläimistön ruoaksi eli myrkyksi. Entäs sodat? Ne eivät ole pahoja vain ihmisten kannalta, vaan myös ympäristön.

Toinen ekokirja kuvaa yksilön tasolla maailman nykytilaa ja yhden perheen yritystä auttaa maailman pelastamisessa omalta osaltaan. Ekovuosi Manhattanilla kertoo, millaista on asua suurkaupungissa ja välttää muovin lisäksi pahvia, paperia, yli 170 km:n päässä valmistettua ruokaa, julkista liikennettä, ties mitä! Sujuvakielinen ja paikoin hauskakin kirja on hätkähdyttävää luettavaa sekin. Miten pieniä arjen valinnat ovatkaan – ja silti niin suuria. Esim. kuka tahansa voi kyllä ainakin välillä käyttää nenänsä pyyhkimiseen talouspaperin sijasta kangasnenäliina... Harva lienee valmis sulkemaan sähköt kerrostaloasunnostaan tai pesemään kaiken pyykkinsä käsin, mutta joka tapauksessa: kirja pistää miettimään omia kulutustottumuksiaan ja sitä, mitä minä voisin tehdä. Kirjan ehdotukset tai ajattelemaan kehottaminen eivät toki ole mitään ainutkertaista, mutta yhtä kaikki tärkeitä juttuja. Kunhan ei välitä kirjan paikoin luennoivasta tai toisaalta amerikkalaistyyliin intoilevasta tyylistä, tämä on varsin kelpo kirja. Luin sen yhdessä iltapäivässä, mutta muistan sen varmasti paljon kauemmin.

(Mitä sanoo mies? Maailma ilman meitä löytyi toissajouluna hänen lahjapaketistaan ja hän on nyt saanut luettua siitä puolet. Mitä ilmeisimmin kirja ei hänestä ole niin mullistava ja uutta tietoa tarjoava kuin minusta. Ekovuotta hän ei ole toistaiseksi edes aloittanut.)

Alan Weisman: Maailma ilman meitä. Atena, 2008. Suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla. Otava, 2010. Suom. Soili Takkala

Vinkkejä venäläisestä nykykirjallisuudesta?

Huomaan olevani (taas) samoilla linjoilla kuin Ina: klassikkonovelleihin keskittyvä lukupiirikirja Venäläisiä kertojia herätti kysymyksen, millaista Venäjän nykykirjallisuus sitten on. Puhuimme tästä lukupiirissäkin, mutta kukaan ei tiennyt, eikä asia selvinnyt äsken googlaamallakaan.


Siis: onko joku lukenut uutta venäläistä kirjallisuutta ja jos, niin millaista se oli?

Ilahduttava ja kauhistuttava paluu lapsuuden kirjoihin

Ystävä kävi kylässä ja tuli puhetta siitä, mitä lapsuuden aikaisia kirjoja olemme lukeneet aikuisina ja miltä ne ovat tuntuneet. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta aina se on minusta kiinnostava aihe.
Kumpikin oli lukenut Anni Swanin teoksia. Minusta lukukokemus oli vain rentouttava ja nostalginen ja lisäksi kiinnostava, sillä olen aikuisena perehtynyt Anni Swanin elämään mm. lukemalla hänen saduistaan tehdyn kirjallisuustieteen väitöskirjan (Sirpa Kivilaakso: Lumometsän syli). Ystävä taas oli hämmentynyt Iris rukasta: hän oli kuulemma ymmärtänyt sen aikuisena aivan eri lailla kuin lapsena. Hän oli lukenut Iriksen heti kun oli oppinut lukemaan ja pieni lapsi oli käsittänyt monet asiat väärin.

Minulle ehkä mielenkiintoisimmat paluu lapsuuteen -lukukokemukset ovat tarjonneet L. M. Montgomeryn Anna-kirjat. Luin niitä lapsena vain ihastuttavan vanhanaikaisina, kauniista ja huolettomasta maailmasta kertovina romaaneina. Aikuisena olen joskus jopa tuskaillut joidenkin kirjojen tai ainakin kohtauksien tylsyyttä ja/tai lapsellisuutta, mutta toisaalta olen nauttinut kirjoista jopa enemmän kuin lapsena. Ne ovat tarjonneet mielenkiintoista ajankuvaa ja vieneet Kanadaan, jossa olen viettänyt vuoden elämästäni (en kyllä suinkaan Prinssi Edwardin saarella). Ennen kaikkea olen kuitenkin hämmästellyt ilahtuneena, kuinka kantaaottavia ja hauskoja kirjat ovat. Niistä löytyy feminismiä ja ironiaa, jotka eivät auenneet pikkutytölle ollenkaan. Lisäksi kissanomistajana olen kiinnostunut havainnosta, miten paljon kissoja kaikissa Montgomeryn kirjoissa onkaan ja miten suuria persoonia ne ovat. Jossain kirjassa (olisiko ollut Vanhan kartanon Pat) Montgomery vielä tuo – taas ironiseen sävyyn – ilmi, ettei tuohon maailman aikaan ollut lainkaan normaalia, että lemmikit olivat perheenjäseniä ja kissat saivat nukkua sängyssä. Oikeastaan vielä tuolloin ei ehkä edes pitäisi puhua lemmikeistä ainakaan kissojen kohdalla.

Kolmas kirjailija, joista puhuimme, oli Astrid Lindgren. Luin Marikkia lukuun ottamatta kaikki kirjahyllystäni löytyvät Lindgrenit eräänä kesänä. Rakastin Ronjaa yhä, Mio ei sytyttänyt edelleenkään, Veljeni Leijonamieli taas oli todella hämmentävä lukukokemus.

Luin kirjan yhä uudestaan ja uudestaan lapsena ja nautin sen tunnelmasta ja jännittävyydestä: kaikkein jännittävintä minusta oli tietenkin hurja Katla-lohikäärme.

Aikuisena olin tyrmistynyt, kun Leijonamieli olikin täynnä kuolemaa. Kun tarina käy mahdottomaksi, veljekset Leijonamieli hyppäävät aina seuraavaan aikaan ja näkevät valon. Kirjassa tehdään muistikuvieni mukaan (en jaksa nyt tarkistaa, mutta eiköhän tämä ole monelle tuttuakin tutumpi kirja) ainakin kaksi tai kolme kertaa itsemurha. Lapsena en toki lukenut kertomusta ihan noin suoraviivaisesti, mutta aikuisena luin – ja muistin, että naapurintäti varjeli lapsiaan tältä kirjalta ja ymmärrän nyt paremmin, miksi. Pitäisi lukea Leijonamieli vielä kertaalleen, niin kyseenalainen muistikuva siitä jäi.

Sitten ovat tietysti Tove Janssonin Muumit. Niitä en kuitenkaan muista erityisemmin lukeneeni lapsena, vaikka varmasti olenkin lukenut... Aikuisena luen niitä ihanan rentouttavina ja toisaalta hyvin opettavaisina kirjoina. Mitä kielenkäyttöä, millaista elämänfilosofiaa! Jos Muumimamma olisi olemassa, hän voisi lyödä rahoiksi kirjoittamalla tervejärkisiä lastenkasvatusoppaita.

Venäläisiä kertojia

Tänään illalla meillä on historiallinen lukupiirin tapaaminen: kukaan ei taida olla lukenut koko kirjaa. Sellaista se kesälukeminen on, ja vielä hieman vaikeasti luettavaksi saatavan uutuuskirjan kanssa... Mutta pääasia, että tavataan: lukupiiri on kuukauden kohokohta ja elämän ilo!

Ennakkoimme kesän lukulaiskuutta (lue: kesälomamatkojen aiheuttamia lukukatkoksia, ei suinkaan oikeaa laiskuutta) valitsemalla tietoisesti kuukauden kirjaksi novelleja. Novellikirjasta voi lukea vain osan ja jo niistä saa käsityksen, millainen kirja on kyseessä.

Venäläisiä kertojia oli erinomainen valinta muullakin tavalla. ”Kaikkihan” haluavat lukea venäläisiä klassikkoja vähintäänkin yleissivistyksen vuoksi ja monet suunnittelevat lukevansa niitä juuri kesäisin... Jos haluat aloittaa kevyesti, valitse tämä kirja. Monipuolisessa kokoelmassa on erinomainen, perusteellinen esipuhe, jossa kerrotaan kaikista kokoelman kirjailijoista. Ja kun on novellien kautta makustellut eri kirjailijoita, on helpompi punnita, keneen tutustuisi tarkemmin, jos venäläinen kirjallisuus kiinnostaa.

Minä en ole siis makustellut kuin tuota esipuhetta ja kokoelman ensimmäisiä novelleja. Ilahduin heti myönteisesti: Unohtakaa stereotypia raskassoutuisista, vaikeaselkoisista, kovin hitaista venäläisklassikoista. Puškinin Patarouva on hauska, nopea ja helppo. Nautin juonenkäänteistä ja paikoin viiltävän ironisesta, suorastaan nasevasta tekstistä. Mainio veto sijoittaa tällainen novelli heti kokoelman alkuun, se poistaa varmasti monen lukijan venäläispelkoa.

Kirjan tarkempi esittely löytyy kustantajan sivuilta. Tekstinäytettä ei tule, koska kirja on lukiskaverilla lainassa.

Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Avain, 2010.

Parasta lomalla

Pieni tervehdys vain: täällä ollaan, vaikkei blogi olekaan toviin päivittynyt. Olen koko elokuun lomalla, ja loman alku on ollut kovin puuhakas. Nyt tuli kuitenkin blogia niin ikävä, että piti varastaa aamuhetki ihan vain sille. Lomatahti on muutenkin vähitellen hidastumassa, ja aikomukseni on kirjoittaa elokuussa kirjajuttuja enemmän kuin koskaan. Jää nähtäväksi...

Mutta niin, tiedättekö mikä on parasta lomalla? Tai ylipäätäänkin, mutta yleensä siihen ei ole muuten aikaa? Se on aamukirja.

Aila Meriluoto -elämäkerta on edelleen kesken, mutta äsken luin sitä tunnin verran sängyssä. Jossain vaiheessa kävin keittämässä kahvia ja sitten jatkoin taas. Kissat tulivat kainaloon ja kaikki oli täydellistä. Onneksi emme matkusta lomalla minnekään, kun rentoutuminen käy näin helposti kotioloissakin. Olen ennenkin huomannut, että jos päivä alkaa aamukirjalla, siitä tulee hyvä päivä. Suosittelen! Kyllä sen Hesarin ehtii lukea myöhemminkin tai katsomaan verkosta maailman uusimmat käänteet. Ja aamu-tv, sitä sietää varoa! Jos vaihtoehtona on telkkarin mölinä tai hyvän mielen hetki lempiharrastuksen parissa, vain hullu avaa telkkarin.

Toiseksi parasta lomalla on yökirja. Lukeminen tuntuu tavallistakin hauskemmalta, kun voi lukea milloin vain, arkielämän aikatauluista piittaamatta.

Ja joo, on sekin aika mukavaa, että aloittaa lomansa vasta, kun muut jo palailevat töihin. :)