sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Onneton Odysseus-haaste

Kuka keksi Odysseus-haasteen? Miksi minun piti innostua siitä?

Sitten viime Odysseus-kirjoitukseni, eli helmikuun alun (!), en ollut lukenut kyseistä järkälettä sivuakaan ennen tätä viikkoa. En, vaikka olin päättänyt saada kirjan luettua kesäkuun puoliväliin mennessä. Niin juuri, todella kiehtova opus, oikea lukuromaani.

Luulin olevani kovinkin ovela, kun lähdin tällä viikolla muutaman päivän lomamatkalle ja pakkasin mukaan vain yhden kirjan, tuon kauhean O:n. Ajattelin, että nyt sitä tulee luettua, kun ei ole vaihtoehtoja.

Ei tullut. Ekana matkailtana en lukenut mitään ennen nukkumaanmenoa. Toisena iltana luin kännykän kautta blogeja. Kolmantena iltana luin kyllä Odysseusta ja etenin sivulle 205, mutta en tajunnut kirjasta mitään.

Voi kauheus. Aion kuitenkin jatkaa urakkaa taas joskus. Luullakseni tai ainakin toivoakseni.

Onko kukaan muu edistynyt kirjassa?

Kyselee
Nimim. Epätoivoinen lukija

maanantai 24. toukokuuta 2010

Oi nuoruus! -kirjoituskilpailu

Miten sinä muistat nuoruuttasi ja nuoruutesi Suomea? Mitä on olla nuori nyt? Kerro oma tarinasi!

Ystävä lähetti linkin kaikille avoimeen kirjoituskilpailuun. Lue lisää ja osallistu!

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina


Aikamatkustajan vaimo oli ensimmäinen kirja, jonka luimme lukupiirissämme, kun se perustettiin muutama vuosi sitten. En osannut silloin sanoa, oliko se hyvä, enkä osaa oikein vieläkään. Pidin kyllä sujuvasta kerronnasta, erikoisesta aikamatkustusideasta jossa oli välillä makaaberejakin piirteitä, päähenkilönaisen taiteen tekemisen kuvailusta, ylipäätään kirjan tunnelmasta... Jotenkaan en silti ymmärtänyt, miksi niin kirja sai niin paljon huomiota. Ei se nyt NIIN hyvä ollut, eikä muistaakseni kirjallisilta ansioiltaan mitenkään erityinen.

Jotain siinä silti näemmä kuitenkin oli, sillä kun kuulin, että Audrey Niffeneggeriltä tulee uusi suomennos, oikein kärkyin, milloin sen saa varata kirjastosta. Kirjan kuulosti kivalta: parikymppiset, amerikkalaiset kaksostytöt perivät tädiltään asunnon Lontoossa. Asunto on hautausmaan vieressä ja siellä kummittelee. Odotin mukavaa, ei aivoja liikaa rasittavaa ja täysin mukanaan vievää viihdyttävää lukuelämystä. Toisaalta olin myös lukenut Zephyrin hyvän esittelyn kirjasta, enkä odottanut kirjasta liikoja, pettymyksiä ei siis pitänyt olla luvassa.

Alussa olin iloisesti yllättynyt. Kirja on jo palannut kirjastoon, mutta olen tehnyt siitä heti lukemisen alussa pari muistiinpanoa. Ensinnäkin pidin alkukohtausta tehokkaana ja se vei minut heti mukanaan kirjan maailmaan. Toiseksi pidin siitä, että kirjassa oli muutakin kuin kummitusjuttuja; koska en ole varsinaisesti jännitys- tai kummituskertomusten ystävä, minua ei haitannut, että kirjassa oli paljon varsinaista tarinaa taustoittavia juttuja. Päähenkilötytöt olivat hassuja ja epäuskottavia, mutta kuitenkin sympaattisia. Vaikutti siis lupaavalta.

Lopulta luin kirjan kuitenkin harppoen ja aika ajoin hampaat irvessä loppuun. Siinä ei tapahtunut juuri mitään! Kummittelu oli ihan kiinnostavaa, mutta loppu oli aika ennalta arvattava. Kirja oli aivan liian pitkä siihen nähden, miten vähän siinä tapahtui. Henkilöhahmot olivat paitsi epäuskottavia myös suurimmaksi osaksi epämiellyttäviä. Kaikilla heillä oli monenlaisia ongelmia, ja joidenkin henkilöiden mukana olo oli pääjuonen kannalta aivan turhaa.

En siis kehu. Tämä on ihan ookoo kirja, jos etsit heppoista lukemista lomareissuun: matkustaessani luen tämäntasoisia kirjoja mielelläni englanniksi. Mutta jos et ole lukenut vielä yhtään Niffeneggeriä, lue ehdottomasti Aikamatkustajan vaimo tämän sijasta. Aikamatkustajan muistan hyvin vielä nytkin, mutta Hänen varjonsa tarina kadonnee mielestäni aika pian.

Vielä yksi moite. Ystävä huomautti, että kirjan nimi on suomennettu oudosti. Teoksen alkuperäinen nimi on Her Fearful Symmetry.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina. Gummerus, 2010. suom. Paula Korhonen

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

E niin kuin Eugenides

Kirjailijan kuva Otavan kirjailijaesittelystä.

Aakkoshaasteen E-kirja oli helppo valita. Luin Jeffrey Eugenidesin Middlesexin heti kun se oli suomennettu vuonna 2003 ja tiesin jo silloin, että luen tämän vielä uudestaan. Kun alkuvuodesta päätin aloittaa aakkoslukemisen, oli selvää, että Middlesex pääsee sen turvin uudestaan luettavaksi.


Middlesexiä luonnehditaan takakannen tekstissä "täysin virtuoosimaiseksi tarinaksi nuoresta hermafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien". Ensimmäiseltä lukukerralta muistankin sen juuri hermafrodiittiaiheisena romaanina, kiinnostavana ja koskettavana kertomuksena amerikkalaisesta Calliope-tytöstä, jolla havaitaan teini-iässä olevan molempien sukupuolten sukuelimet ja josta kasvaa mies nimeltä Cal. Muistan pohtineeni lukiessani mm. kasvatuksen ja ympäristön sekä toisaalta geenien vaikutusta ihmisen persoonaan, toisaalta myös sukupuolen vaikutusta siihen, miten ympäristö ottaa yksilön vastaan. Muistan, että Calliopen/Calin ääni oli niin vakuuttava, että lukiessa tunsin lukevani tosipohjaista elämäkertaa.


Tällä lukukerralla hämmästelin sitä, kuinka paljon muutakin tässä kirjassa on. Kirja muistuttaa Melania Mazzuccon Vita, elämäni -teosta ja Frank McCourtin romaaneja. Calliope/Cal kertoo sukunsa tarinan 1900-luvun alusta vuosisadan loppupuolelle. Hänen isovanhempansa joutuvat pakenemaan poliittisia levottomuuksia ja jättävät taakseen pienen, piskuisen kreikkalaiskylän, jossa lähes kaikki ovat tavalla tai toisella sukua toisilleen. Isovanhemmat, oikeasti veli ja sisko, päättävät lähteä laivalla siirtolaisiksi Amerikkaan. Laivalla kukaan ei tiedä heidän sukulaisuudestaan, joten isovanhemmat teeskentelevät tutustuvansa vasta laivassa: Amerikkaan he saapuvat avioparina. Amerikassa odottaa heidän serkkunsa, ja ajan myötä perheen sisäsiittoisuus lisääntyy edelleen; tuloksena on hermafrodiitti lapsi.


Romaanissa ei ole kuitenkaan kyse vain siitä, miten vaikeaa on olla hremafrodiitin kaltainen kummajainen: ei tarvitse olla hermafrodiitti, jotta voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi. Kirjaa voi myös lukea, vaikkei teema sukupuoliroolien ristiriidoista kiinnostaisi ollenkaan. Kirjassa on mielenkiintoista ajankuvaa mm. Detroitin (auto)teollisuudesta, viinan salakuljetuksesta ja salakapakoista, luokka- ja roturistiriidoista, menneestä maailmasta. Toisaalta se kertoo ihmisyydestä ylipäätään. Lainatakseni tällä kertaa kirjan etulievettä: "Kertomus muodonmuutoksesta ja kreikkalais-amerikkalaisen suvun värikkäistä vaiheista kasvaa mahtavan homeeriseksi panoraamaksi, yhtä aikaa komediaksi ja tragediaksi, jossa ylistyslaulunsa saavat niin syntymä, kuolema kuin sukupuoli-identiteettien ja kulttuurin kirjo".


Lyhyemmin tämän voisi sanoa: erinomainen lukuromaani.

Tekstinäyte s. 34-35:
Lääketieteen näkökulmasta minä vien voiton Gottliebistäkin. Siinä määrin kuin sikiöaikaiset hormonit aivojen kemiaan ja kudosrakenteeseen vaikuttavat, minulla on miehen aivot. Mutta minut on kasvatettu tyttönä. - - Minä osaan sanoa oikeastaan vain sen, että tässä kertomuksessa on miehisistä aivoistani huolimatta jotakin perusnaisellista kaartelua. Olen päälauseeseen päättyvän virkkeen viimeinen osa, ja virke alkaa kaukana menneisyydessä aivan eri kielellä ja se on luettava alusta saakka, jotta pääsisi loppuun eli minun syntymääni.

Jeffrey Eugenides: Middlesex. Otava, 2003. Suom. Juhani Lindholm

P.S. Lue myös Hesarin arvio!


D niin kuin Dickens

Uskokaa tai älkää, olen jatkanut aakkosten mukaan lukemista, vaikkei siitä ole ollut blogissa juuri merkkejä.

Jumituin pitkäksi aikaa D:hen, tarkemmin Charles Dickensin Oliver Twistiin. Olin päättänyt, ettei aakkoskirjaa saa jättää kesken, mutta Oliver Twist oli kesken ainakin pari kuukautta, ennen kuin luovutin.

En oikeastaan tiedä, miksi Oliverin tarina jäi kesken. Siinä ei ollut mitään vikaa, vaan päin vastoin, kirjan alku oli mielenkiintoinen sekä samanaikaisesti hauska ja koskettava. Ja ainahan olisi ollut kiva sanoa, että olen lukenut tämänkin klassikon...

Mutta jokin Dickens-esto minulla on. Näin on nimittäin käynyt aina kun olen yrittänyt lukea Dickensiä, Saiturin joulu -teoksen kohdalla jopa useaan kertaan.

Siispä sen sijaan, että analysoisin D-kirjaa, kysyn, miten saisi edes yhden Dickensin luettua. Onko kellään kokemuksia, neuvoja, suosituksia?

E-kirja on onneksi jo luettu ja F odottaa yöpöydällä, joten aakkoshaasteella on toivoa D-jumituksesta huolimatta.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Toukokuun kirjalista: Elämäkerrat

Tiedän ihmisiä, joiden mielestä elämäkerrat ovat kirjoista parhaimpia. Itsekin pidän niistä kovin, mutta en jaksa lukea niitä, jos ne ovat kovin luettelo- tai oppikirjamaisia. Silloin kiinnostavastakin henkilöstä kertova teos jää helposti kesken. Kun ajattelen lukemiani elämäkertoja, parhaiden listalle nousevat kaunokirjalliseen ja osin jopa fiktiiviseen tyyliin kirjoitetut elämäkerrat.


1. Rakel Liehu: Helene

Tämä Helene Schjerfbeckistä kertova romaanimuotoinen elämäkerta teki minuun suuren vaikutuksen, kun luin sen vuosia sitten. Vannoin lukevani teoksen uudestaan, mutta vielä en ole sitä tehnyt... Muistan, että teos herätti runsaasti kysymyksiä paitsi Schjerfbeckistä itsestään myös kirjailijan oikeudesta kertoa kohteestaan: kuinka syvälle toisen elämään saa sukeltaa, mitä kaikkea saa (edes kuolleen) toisen ihmisen nimissä esittää todeksi? Hieman samantapaisia mutta ei yhtä mullistavia lukukokemuksia olivat Helena Sinervon teos Runoilijan talossa, joka kertoo Eeva-Liisa Mannerista, sekä Barbara Mujican Frida, jonka aiheena taas on Frida Kahlon elämä. Kummatkin ovat nk. fiktiivisiä elämäkertoja.


2. Simone Berteaut: Piaf. Jumalani, kuinka olen elänyt!

Pariisin harmaavarpusen, Edith Piafin kummallinen elämä jaksaa kiehtoa. Luin tämän ensi kerran teini-iässä ja toisen kerran aikuisena, ja vieläkin pidin kirjasta, joskin se on myös hyvin surullinen. Miten joku voi olla niin lahjakas ja suuri ja silti niin pieni, sairas ja onneton?


3. Doris Lessing: Ihon alla

Doris Lessingin puolesta lukijan taas ei tarvitse huolestua ollenkaan, Lessing on luja nainen ja pärjää kyllä! Olen kirjoittanut Lessingin omaelämäkerran ensimmäisestä osasta jo aiemmin, toista osaa, Varjoissa vaeltaja, odotan yhä kirjastosta.


4. Erno Paasilinna: Timo K. Mukka & Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Nämä kirjat kannattaa lukea tietenkin silloin, jos Timo K. Mukka tai Pentti Saarikoski kiinnostavat, mutta suosittelen niitä myös hyvinä ajankuvina sekä kirjallisina teoksina. Mukka-elämäkerrasta olenkin jo kertonut blogissa. Kilpikonna ja olkimarsalkka taas sai minut kiinnostumaan sekä Tuula-Liina Variksen itsensä että etenkin Pentti Saarikosken tuotannosta, jota tunnen suorastaan hämmästyttävän vähän. Teosta voi lukea taiteilijaelämäkerran lisäksi myös hankalan avioliiton kuvauksena. Samantapaisin sanoin suosittelisin myös Märta Tikkasen miehestään Henrikistä kirjoittamaa teosta Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.

Yläasteikäisenä muistan lukeneeni hyvin kiinnostuneena Marie Curien elämästä. Kaikkein kiehtovin lapsuuden elämäkertamuisto on kuitenkin taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä kertova Punainen mylly. En tiedä, kuinka nuorena luin sen, mutta ilmeisesti aika varhain, koska suuri lukumotivaattori oli vanhempieni kielto, ettei siinä iässä voinut vielä lukea tuollaista kirjallisuutta. Luin teoksen siis salaa ja ehkä juuri siitä johtuen muistan vieläkin, millaista oli ramman kääpiötaiteilijan elämä Pariisin pahamaineisissa paikoissa.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Kreetta Onkeli: Kutsumus


Käsi sydämelle: kuka lukutoukka ei olisi haaveillut kirjailijan ammatista? Tai työstä kustantamossa? Niin minäkin, molempia ja usein.


Pahimpaan haaveilutuskaan kannattaa lukaista Kreetta Onkelin uusin romaani, hyvin nopealukuinen ja sujuvasanainen, hullunhauska Kutsumus. Siitä selviää, että kustannusalalle tai jopa kirjailijaksi voi päätyä lähes vahingossa, siis ilman suurta kutsumusta. Kirja myös kertoo ironisesti, millaista taiteilijaelämä on pahimmillaan. No juuri sellaista kuin muuallakin on kuvattu: luomisentuskaa, köyhyyttä, suhteellisuudentajun puutetta. Outoja edustustilaisuuksia ja sivullisuudentunnetta, haahuilevaa elämää. Yhdellä hetkellä ollaan huipulla, sitten tulee taas uusi median suosikkikirjailija.


Kirjan päähenkilöt eivät olleet kovin kiinnostavia eivätkä varsinkaan sellaisia, että heihin - kahteen kirjailijanaiseen, naistenmies-kustannustoimittajaan - mitenkään kiintyisi. Pidin kirjasta kuitenkin, sillä se oli onkelimaisen laadukasta tekstiä: napakkaa, hauskaa, osuvaa. Vähän samantyyppistä kuin Hotakaisen Ihmisen osassa, ja kirjojen teemat liippaavatkin osin toisiaan.


Suosittelen tätä tragikoomikseksi välipalakirjaksi etenkin pöytälaatikkokirjailijoille. Voisin myös kuvitella, että tämä joko naurattaisi tai suututtaisi kustantamoväkeä. Ystäväni, jolla on teini-ikäinen tytär, sanoi nauttineensa erityisesti Kutsumuksen päähenkilökirjailijan ja tämän nuoren tyttären kipakasta dialogista; ystäväni tytärtä taas äidin ääneen lukemat dialoginpätkät eivät olleet naurattaneet lainkaan.


Tekstinäytettä ei nyt tule, koska palautin kirjan epähuomiossa jo kirjastoon. Kustantajan kirjaesittely löytyy täältä.


Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko, 2010.


tiistai 11. toukokuuta 2010

Toven luona

Eilen oli se suuri päivä: Tove Jansson -kirjailijanimikkoseura vieraili Tove Janssonin ateljeekodissa Helsingin Ullanlinnankadulla.

Olen koko päivän pohtinut, mitä tuosta vierailusta voisi sanoa. Miten kertoa jostain, joka oli niin pakahduttavan mielenkiintoista, että siitä haluaisi kertoa kaiken, mutta ei osaa oikein silti sanoa mitään? Visiitti oli suuri elämys kaltaiselleni Tove Janssonin, kirjojen ja kauniin arkkitehtuurin ystävälle.

Ensimmäinen havainto oli tuoksu. Asunnossa tuoksui samalta kuin toisessa mummolassani ennen, eli vanhoilta huonekaluilta, paksuilta matoilta ja pölyisiltä kirjoilta. Oikealta vanhan ajan kodilta, eikä ollenkaan museolta.

Sitten tuli valo, ihastuttava valo. Ateljeen katto oli kuuden metrin korkeudessa ja huoneessa oli niin monta ikkunaa, että Tove oli kuulemma tukkinut niistä yhden, etelän puolella olevan, suurella kirjahyllyllä. En ole tainnut käydä kauniimmassa kerrostalohuoneistossa enkä ikinä niin korkealla kattojen yllä olevassa yksityiskodissa.

Alusta asti oli selvää, että tämä on taiteilijan ja taiteenystävän koti. Sisääntulon yhteydessä oli pieni asuinhuone, jonka seinillä oli Toven kumppanin Tuulikki Pietilän teoksia. Janssonin omia teoksia oli mm. hienossa katosta roikkuvassa taulutelineessä. Raili ja Reima Pietilä olivat vastanneet sen ja mm. lähes kaikki seiniä kiertävien kaappien ja hyllyjen suunnittelusta. Kirjoja oli kaikkialla, varmasti tuhansia ja tuhansia.

Lisäksi joka puolella oli löytöjä, kuten pieniä koriste-esineitä, simpukoita ja muun muassa kiviä. Kivet ja muut luonnon taideteokset olivat arvossaan koko Janssonin perheessä ja niitä pidettiin kuulemma parhaimpina aarteina. Ne ovatkin!

Ateljeessa oli iso parvi, josta pääsi pujahtamaan aivan pienestä - Toven kokoisesta - ovesta vielä pienemmälle parvelle. Siellä oli sänky. Kiiruhdimme pian sen ohi, koska, kuten joku sanoi, siellä tuntui melkein liian intiimiltä. Mikä oikeus meillä oli tulla Toven kotiin?

Sillä Toven koti se oli yhä. Siellä oli - edelleen jotakuta kirjallisuusseuralaista siteeratakseni - muumimainen tunnelma. Minusta siellä oli myös Toven henki, samanaikaisesti klassinen ja boheemi, aito ja iloinen Toven henki.

Ateljeeta esitteli hauskasti ja eloisasti Janssonin veljentytär Sophia Jansson. Hän kertoi, ettei ateljeeta ole tarkoitus museoida eikä sinne pääse vierasryhmiä kuin harvoin. Oli siis todella etuoikeutettua päästä Toven luokse - yhä tuntuu, että olisin saanut ainutlaatuisen lahjan.


***
Tove Janssonin ateljeesta löytyy kuva esimerkiksi täältä (eilen emme tietenkään saaneet kuvata). Ystävä ehti jo kysyä - ja tiedoksi teillekin, kyllä, istuin siellä Toven omalla sohvalla, ison kirjahyllyn edessä (Artekin pöytä ja kattolamput oli tuotu tilaan vasta Toven kuoltua)! Kirjahyllyssä oli kuulemma tarkoituksella kovin erikokoisia hyllyjä, Toven mielestä niin piti olla. Oli jotenkin hyvin helppo uskoa, ettei Tove pitänyt liian jämptistä meiningistä. 

Claudie Gallay: Tyrskyt


Toivottavasti kukaan Hesarin toimittaja ei lue tätä, sillä aion syyllistyä hyvin henkilökohtaiseen kirja-arvioon.

Sain perjantaina suru-uutisen. Kaukana asuva ystävä, vähän kuin toinen äitini, oli menehtynyt kauan sairastettuaan. Lähes päivälleen vuosi sitten meidän piti tavata pitkästä aikaa, mutta sairaus tuli väliin, emmekä siis tavanneet enää koskaan. Vaikka kuolinviesti ei ollut yllätys, se sai mielen silti apeaksi, ja olo oli koko viikonlopun tyhjä ja hiljainen, vaikka sainkin tehtyä kaikenlaista (puutarhanhoito ja kissantassuterapia auttavat kaikkeen).

Heti uutisen kuultuani menin kirjakauppaan. Olin jo jokin aika aiemmin kuullut Avaimen uudesta käännösromaanista, Claudie Gallayn Tyrskyt-teoksesta. Se kuulosti täydelliseltä kirjalta: ranskalaista hieman outoa tapahtumattomuutta ja meri. Kun vielä kaipasin itsekin jonnekin maailman ääreen yksin merenrannalle miettimään, kirja oli pakko ostaa. Lohtukirjaksi ja muistoksi.

Olen lukenut vasta puolet, mutta voin jo sanoa, että kirja oli erinomainen hankinta sekä lohdun ja rauhan että ihan lukemisenkin kannalta. Kirjassa on meri ja myrsky, kummatkin asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja kiehtovasti sekä kiihdyttäviä että rauhoittavia. Kirjassa on ihmisiä, jotka ovat menettäneet rakkaitaan. Kuitenkaan se ei ole surullinen, vaan ehkä pikemminkin runollinen. Juuri se ranskalaisen kepeä, hieman hidas ja kummallinen, tunnelma tekee sen, että lukiessa olo on kuin katselisi kaunista maisemaa pastista siemaillen tai seuraisi pienimuotoista elokuvaa. Ja vähän kuin olisi matkalla, rauhoittavalla ja rentouttavalla mutta samalla innoittavalla matkalla.

En suosittele kirjaa fantasian ja vauhdin ystäville, mutta hyvien lukuromaanien ystäville kyllä. Voi olla, että kirjoitan kirjasta vielä tarkemmin, kun olen lukenut sen kokonaan. Tai sitten en, sillä ehkä haluankin pitää tämän lohduttavan lukukokemuksen itselläni ja rikkomattomana.

Harmi kyllä en löytänyt netistä arvioita tästä kirjasta. Toivottavasti niitä tulee, sillä kirja on ansainnut tulla esiin, myös hieman objektiivisempien kirjoitusten kautta.

Tekstinäyte s. 38:
Kävelin nopeasti. Myrskyn jälkeen halusin nähdä pesät, olivatko ne kestäneet ja miten linnut käyttäytyivät. - -
Kaikki pesät olivat kestäneet lukuun ottamatta yhtä, joka kuului nuorelle merimetsoparille. Pesä oli rakennettu huonosti, kärsimättömästi, tuuli oli repinyt sen mukaansa kolmine poikasineen.
Kiipesin istumaan isolle kivelle, joka kohosi meren ylle.
Muutaman metrin päähän asettui vartijalintu. Piirsin sen. Merkitsin sen värit muistiin. Sen jälkeen menin pitkäkseni selkä kiveä vasten, suljin silmät. Olin katsonut liikaa aurinkoon. Luomieni sisäpuolella tanssi väritäpliä, kuin pieniä liekehtiviä merihevosia.

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010. Suom. Titia Schuurman

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Voihan Tove! Tällä menolla en lue kesäisin enää muuta kuin Janssonia. Kesäkirja on kuulunut kesäriitteihin jo pari vuotta, ja nyt löytyi toinen lomakirjaksi sopiva Janssonin novellikokoelma. Tiedän palaavani tähän jo tänä kesänä.


Kuvanveistäjän tytär on osin omaelämäkerrallinen, tai ainakin useilla novellien hahmoilla on ollut vastineensa oikeassa elämässä. Lukiessa tällä ei kuitenkaan ollut väliä. Minua ei kiinnostanut pohtia, oliko Janssonin isä oikeasti juhlivaa sorttia, kun hyvin kirjoitettu teksti on kiinnostavaa ja uskottavaa joka tapauksessa, oli se totta tai ei.


Minä rakastan isän juhlimisia. Ne saattavat kestää monta yötä, ja silloin sitä välillä herää ja nukkuu taas ja keinuu savussa ja musiikissa, sitten yhtäkkiä tulee ulvahdus, joka menee kylmänä lämmön lävitse jalkoihin asti. (novelli Juhlimisista)


Kokoelmassa oli pari oudompaakin novellia, mutta kokonaisuutena siis pidin tästä valtavasti. Esimerkiksi hauskan ja jännittävän Kiven alku oli tehokas ja vahvan visuaalinen. Samaa visuaalisuutta oli muissakin teksteissä, kuten kuvataiteilijalta voikin odottaa:


Se oli hiiliröykkiön ja tavaravaunujen välissä parin lankunpätkän alla ja luojan ihme oli, ettei kukaan ollut löytänyt sitä ennen minua. Koko toinen kylki kimalsi hopeaa, ja jos hieroi pois hiilisirut, näki että hopeaa oli kiven sisässäkin. Se oli valtavan iso kivi ja pelkkää hopeaa eikä sitä ollut löytänyt vielä kukaan. - - Se täytyi viedä kierittämällä. Jos joku tulisi estämään, minä istuisin kiven päällä ja huutaisin täyttä kurkkua. Voisin purrakin sitä ihmistä kun sen yrittäisi kiven nostamista. Voisin tehdä mitä tahansa.
(novellista Kivi)

Luin kirjan saaristossa ja sinne se sopikin erinomaisesti. Monessa novellissakin ollaan saaressa tai meren äärellä. Novelli Merioikeutta tuntui kovin tutulta, sillä se tuntui vievän samaan merelliseen maailmaan, jossa liikutaan myös Kesäkirjassa, Muumipappa ja meri -teoksessa, Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharu-kesämökkidokumentissa (katsokaa ihmeessä, jos tarjoutuu tilaisuus!) ja Boel Westinin Jansson-elämäkerrassa. Hyvin saman oloisia paikkoja ja erityisesti samanlaisia tunnelmia.


Teoksessa oli merellistä myös se, että sen ääressä tuntui, ettei muita kirjoja tarvita, jos on yksi hyvä, johon palata aina uudestaan. Merelläkin tulee sellainen olo, että muu maailma on hyvin kaukana ja saa ollakin.


Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär. Wsoy 2008, 9. painos. Suom. Kristiina Kivivuori

maanantai 3. toukokuuta 2010

Vielä lyhyemmin Elina Hirvosesta

Elina Hirvosen huikea Kauimpana kuolemasta ei jätä rauhaan, vaikka kirjan lukemisesta on jo joitakin viikkoja. Tämä ei johdu edes siitä, että Hirvosen haastatteluja on nyt kaikkialla ja olen keskustellut kirjasta monien kanssa. Ei, Kauimpana kuolemasta oli vain niin vaikuttava ja kiinnostava elämys, että kirja on luettava pian uudestaan. Ehkä kesälomalla, joka tapauksessa joskus ihan ajatuksella ja ajan kanssa.


Ilahduin, kun huomasin Marjiksenkin kirjoittaneen tästä kirjasta ja kuvailleen sen kieltä. Olen nimittäin ihan samaa mieltä, että teoksen kieli oli kovin taidokasta ja runollista, paikoin jopa lähes liian kaunista. Useinhan raja aidosti kauniin ja tietoisen, harkitun "hienon ja oppineen" kielen lähellä tuntuu olevan häilyvä, mutta Hirvonen ei onneksi sorru ylilyönteihin vaan kirjoittaa tyylikkäästi, silti luontevasti.


Aloitin jo Hirvosen Afrikasta-kolumnikokoelmaakin. Se on kiinnostava teos itsenäänkin, mutta myös Kaiumpana kuolemasta -teoksen taustoittajana. On mielenkiintoista pohtia, miten Hirvosen oikeat Afrikka-kokemukset heijastuvat kaunokirjalliseen tekstiin.


On ollut myös kiinnostavaa huomata, että Hirvonen on todella hyvä, osuva ja vakuuttava asiakirjoittajanakin. Kun aloin lukea kolumnikokoelmaa, mietin, miten sama ihminen osaa kirjoittaa näin hyvin sekä faktatekstiä että kaunokirjallisuutta. Sitten mieleeni tuli lukion äidinkielenopettajani neuvo: "Kielellä saa leikkiä vasta sitten, kun osaa ensin perussäännöt."


Ja Elina Hirvonen osaa kaikenlaisen kirjoittamisen säännöt uskottavasta asiatekstistä hyvin kuvailevaan kaunokirjallisuuteen. Toistan itseäni, kriitikoita ja kanssabloggaajia, mutta suosittelen tutustumaan Hirvosen teoksiin jo ihan niiden kielenkäytön kannalta!


LISÄYS: Ai niin, Elina Hirvonen on huomenna Helsingin Kirjan ja ruusun päivän tapahtumassa, ja hänen lisäkseen samaan syssyyn haastatellaan Anna-Leena Härköstä ja Anna Kortelaista. Toivottavasti pääsen edes hetkeksi paikalle!