tiistai 30. maaliskuuta 2010

Onnea Sofi!

Sofi Oksanen on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Hienoa! Puhdistus on palkintonsa ansainnut. En vielä blogittanut sen aikoihin, mutta olen lukenut teoksen sekä näytelmänä että romaanina ja kumpikin oli todella vaikuttuva. Olen lähes varma, että luen ainakin romaanin vielä uudestaankin. Se kuuluu minusta kotimaisiin nykykirjoihin, jotka kaikkien kuuluisi lukea tai ainakin tuntea, monestakin syystä - sekä sisällöllisistä että muodollisista.

Eli ei muuta kuin onnea vielä kerran!

****

P.S. Ja jos ihmettelet, eikö tähän blogiin tulee enää yhtään kirja-arviota, niin sanon, että toivottavasti tulee jo lähiaikoina. En tajua, miten yleensä suht leppoinen elämäni on muka nyt niin kiireistä, etten ehdi kirjoittaa ainakaan kirjoista. Lukemaan olen ehtinyt jonkin verran. Anne Tyler kirjoittaa hyviä lukuromaaneja, Carol Shieldsin uusin alkaa kiinnostavasti, Elina Hirvosen uusin on vaikuttava. Ja niistä tulee joskus tänne juttua. Lupaan.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Espoolaiset huomio!

Bongasin eilen Tapiolan Akateemisesta kirjakaupasta mielenkiintoisen teoksen, Kylä-Espoo. Se kertoo Espoon ja espoolaisen nimistön historiasta.

Nyt tiedän, mistä meidän kotikylämme erikoinen nimi (luultavasti) johtuu, ja millaista kotipeltojemme asutus ja maanjako oli vuonna 1540. Se on mielenkiintoista tietoa - ja tärkeääkin, erityisesti koska peltoja aletaan lähivuosina rakentaa ja vuosisatoja kestänyt maanviljelys loppuu. Ennen kuin kaikki menee uusiksi, haluan tietää, mitä oli ennen, mutta aiemmin en ollut löytänyt siitä näin täsmällistä tietoa.

Nimien ja maanjakoasioiden lisäksi kirjassa on tietoa mm. kyläkasveista eli sellaisista kasveista, jotka vaativat kasvaakseen tietynlaiset olosuhteet eli ihmisasutusta; kasvien perusteella on voitu tehdä mielenkiintoisia päätelmiä asutushistoriasta. Kirjassa oli myös kerrottu, mitkä noista kyläkasveista esiintyvät edelleen eri puolilla Espoota. Harmi, että maa on lumen vallassa, muuten olisin lähtenyt heti kyläkasvikotiseuturetkelle!

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Uutuus puun takaa

Pieni postaus kesken työpäivän... Hämmästyin kovin, kun sain kirjakaupan e-kirjeen ja siinä oli tällainen Anna-Leena Härkösen uutuus, Vääränlainen mies. Kirja on ilmestynyt alkuvuodesta enkä minä ole kuullut siitä mitään! Kun vähän googlailin, huomasin, että moni muu oli kuullut, koska kirjasta oli netissä monia arvioita.

Hassua. Yleensä Härkösen teokset eivät mene ohi, koska niistä puhutaan niin paljon ja itsekin melko aktiivisesti seuraan Härkösen tekemisiä. Ehkä laulunsanakokoelma ei ole niin kiinnostava aihe, että se olisi nostettu joka naistenlehden kanteen? Tuskin tätä itsekään ihan heti luen, joskus ehkä kuitenkin.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Kokemuksia Anne Tyleristä?

Onko kukaan lukenut Anne Tyleriä ja erityisesti teosta Nooan kompassi?

Minä en ole lukenut Tyleriä, mutta Nooaa olen hiplannut kirjakaupassa parikin kertaa. Kannattaisiko ostaa? Kirjastosta teosta ei näytä saavan ainakaan ihan lyhyellä odotuksella. Kirja vaikuttaa minusta mielenkiintoiselta ja sujuvakieliseltä, mutta en haluaisi ostaa mitään liian höttöistä, sellaista, jota en varmasti lue toiseen kertaan.

En ole siis saanut oikein selville, onko kyseessä (aiheestaan huolimatta) kevyt kirja vai ihan oikea, vakavasti otettava lukuromaani. Jos jollain on parempaa tietoa, saa kertoa!

Esittelyssä kukkakirja

Täällä.

Kyllä kustantajat saavat olla iloisia meistä kirjabloggareista. Jos en olisi taannoin lukenut Anu Rannan ihanasta Hienohelma ja vanhapoika -kirjasta Kirjasiepon blogista, ei minulle olisi ehkä tullut pakkomiellettä kyseisen kirjan ostamisesta.

Nyt tuli, ja hyvä että tuli, sillä kirja on kaunis, kiinnostava ja rentouttava. Ehkä minun puffini saa nyt jonkun muunkin ostamaan sen. Kirjabloggaus on hauskaa mutta kallista.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Maaliskuun kirjalista: tietokirjoja

Helmikuun lista kotimaisesta nykykirjallisuudesta oli niin haastava, että päätin siirtää ulkomaisen nykykirjallisuuslistan hamaan tulevaisuuteen. Tällä kertaa siis tietokirjoja.

Valitsin kirjat sisällön ohella myös muodon perusteella: nämä kirjat ovat kiinnostaneet minua aiheen lisäksi myös kirjallisina elämyksinä, olen lukenut niitä kuin romaaneja. Myönnän, että kun minun ei tarvitse lukea tietokirjoja työn tai opiskelun vuoksi, en saa luettua kokonaan läpi kuin muutamia harvoja faktateoksia. Ja koska voin em. syistä valita ne vapaasti, aiheissa korostuvat usein kieli ja kirjallisuus, joskin pyrin valitsemaan tälle listalle muutakin.

1. Anna Kortelaisen kirjat, erityisesti Virginie
Pidän Anna Kortelaisen subjektiivisesta tavasta kirjoittaa. Kortelainen kertoo tutkimuskohteensa lisäksi myös tutkimuksenteosta, ja usein ihanan innostuneesti. Into tarttuu lukijaankin ja kirjoja lukee lähes jännittyneinä: mitä arkistot kulttuurihistorioitsijalle paljastavatkaan? Virginien lisäksi olen pitänyt Naisen hysteriasta ja L. Onerva -elämäkerrasta, mutta Päivä naisten paratiisissa -tavaratalokirja jäi kesken, osin koska se ei ollut niin eloisasti kirjoitettu. Ihan uusimpia Kortelaisen kirjoja en ole lukenut.

2. Sisko Ylimartimo: Anna ja muut ystävämme
Tämä kirja sen sijaan ei saanut jännittämään lainkaan kirjoittajan puolesta, mutta kylläkin ihastelemaan hänen työtään: miten nostalginen ja hauska tutkimusaihe! Ylimartimo vie lukijan paitsi Anna-kirjojen maailmaan, myös L. M. Montgomeryn elämään ja Prinssi Edwardin saarelle. Kaikkea vaatekaappien aarteista lemmikkieläimiin ja sodan vaikutuksiin käsitellään. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon muistan Annoista jo ihan lapsuuden lukukokemuksien perusteella (vaikka olen lukenut ne aikuisenakin) - enkä ollut ymmärtänyt, että ihmiset tekevät vieläkin "Anna-matkoja" Kanadaan. Viehättävää!

3. Alan Weisman: Maailma ilman meitä
En ole todellakaan luonnontieteen asiantuntija, joten en osaa arvioida, paljonko tästä kirjasta on tieteen popularisointia kenties liioitellen tai liikaa oikoen, vai onko ollenkaan. Joka tapauksessa kirja oli jopa yllättävän kiinnostava. Se alkoi mielestäni hyvin mikrotasoisesti ajatuksella, miten tavallinen talo rapistuisi ilman ihmisiä (ei omakotiasujan lempilukemista). Välillä liikuttiin hyvinkin laajoissa, globaaleissa teemoissa ja sitten taas aivan jokapäiväisissä. Mieleeni on jäänyt erityisesti pelottava luku siitä, ettei muovi koskaan häviä. En halua enää käyttää esim. ihonkuorinta-aineita, joissa on mitään poly-alkuista: pienenpienet muovihiukkaset kulkeutuvat pesuveden mukana luontoon ja häiritsevät sitä ikuisesti.

4. Ulla Ahvenniemi ja Laura Lähteenmäki: Mistä on omat talot tehty
Tämä kirja taas kertoo, miten tavallinen talo tehdään. Tai oikeastaan kaksi taloa, espoolainen kivitalo ja jyväskyläläinen puutalo. Luin tästä ensin Teresitan arvion ja kiinnostuin. Elämänmakuinen ja sujuva kirja, jota en saattanut laskea käsistäni, kun kerran aloitin. Pienet arkiset anekdootit rakentajaperheiden elämästä ja kirjoittajien ajatuksista ja tunteista tekivät kirjasta kiinnostavan ja toivat tekstin lukijan lähelle. Tätä kirjaa on tarkoitus esitellä blogissa joskus tarkemminkin. Suosittelen joka tapauksessa talojen ja niiden tarinoiden ystäville.

5. Lari Kotilainen: Suomensuojelija
Tätä kirjaa taas olenkin jo esitellyt ja kehunut blogissa. Kehun taas! Suomen kieli on tärkeä asia ja tällaiset kaikille kielestä kiinnostuneille lukijoille sopivat kirjat ovat tärkeitä sanansaattajia (vaikka saisivat näitä muutkin kuin kielestä kiinnostuneet lukea, havahtuisivat ehkä hieman!). Muista samantyyppisistä kirjoista mainittakoon Mummonsuomi laajakaistalla sekä Kielipoliisin käsikirja.

Lisäksi mainitsen vielä kirjafanien toivesarjan, Avain-kustantamon Café Voltairen. Olen esitellyt itse sarjan ensimmäisen osan; toisenkin osan omistan ja muut aion hankkia. Claude Lévi-Straussin Tropiikin kasvotkin olen hankkinut, mutta en ole vielä lukenut. Nostan senkin vielä kuitenkin tälle listalle, koska olen kuullut, että tämäkin kirja on varsin luettava - ja lisäksi aiheeltaan hyvin mielenkiintoinen.

Veikkaan, että lukisin tietokirjoja nykyistä useammin, jos minulla olisi enemmän lukuaikaa. Voin elää tässä luulossa ainakin niin kauan kuin minulla ei ole nykyistä enemmän vapaa-aikaa.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Kolmen päivän kirjalama

Mihin aika karkaa ja energia valuu? Minusta tuntuu, että kaikki kirjalliset asiani ovat olleet viime aikoina aivan retuperällä. En ole lukenut mitään pitkään aikaan, eivätkä blogikirjoituksenikaan ole siirtyneet aivoista blogiin asti.


Aamulla olin jo ihan kärttyinen asian takia. Kun nyt katson, olen kuitenkin kirjablogannut viimeksi kolme päivää sitten. Tällä viikolla minulla oli myös kolmen päivän tauko, jonka aikana en lukenut mitään kirjaa. Se loppui viime yönä, kun en saanut unta ja aloitin Aino Kallas -elämäkerran (kieli ei ole maailman eloisinta, mutta vaikuttaa muuten kovin kiinnostavalta!). Eli ehkä asiat eivät ole oikeasti niin huonosti, olen vain tullut kirjojen lisäksi riippuvaiseksi myös kirjablogista.


Aika monelle muulle kolmen päivän kirjatauko ei nimittäin tuntuisi missään, veikkaan, ei nyt ainakaan ilmenisi ahdistuksena ja kärttyisyytenä. Vai miten on muilla lukutoukilla, tuleeko koskaan edes päivien lukutaukoa? Vaikka viikonloppukin on täynnä ohjelmaa, toivon, että saan silloin luettua ja lojuttua edes pari tuntia putkeen - psyykeni vaatii kirjaan uppoutumista ja kirjasta innostumista. Toivon myös, että saan purettua blogi-ideoita joskus tänne blogiin asti, niin siitäkin huolesta päästään.


Hullua, että maailman rentouttavin harrastus aiheuttaa tällaista.


Olen sentään järjestellyt kirjahyllyn. Järjestelen aina tätä uutta, siistiä hyllyä, koska kahden vanhan kaaoshyllyn siivoaminen onkin sitten ihan oma juttunsa.


Yksi asia, jota EN ole saanut aikaiseksi, on Odysseuksen lukeminen. Olen melkein unohtanut koko haasteen! Kertokaa siis kaikki muut O:n lukijat, että olette jo pitkällä, niin minullekin tulee kiire ja saan lukuputken taas päälle.


Toivotan hyväntuulista ja lukevaista viikonloppua, älkää ainakaan kärttyilkö kirjojen takia!

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Katja Kallio: Syntikirja

Olen lukenut melkein kaikki Katja Kallion kirjat. Jotkut ovat olleet minusta viihdyttäviä, toiset vähemmän. Kaikissa on kuitenkin ollut sama ansio: vaikka Kallio ei kenties kirjoitakaan maailmankirjallisuuden klassikkoja, hän on nokkela ja osuva, hauska kielenkäyttäjä.

Tämä uusin teos, Syntikirja, olisi saattanut jäädä lukematta, ellei sitä olisi kehuttu Helsingin Sanomien arviossa. Sain arviosta (joka oli paperilehdessä nettiversiota pidempi) sellaisen kuvan, että tämä on nyt erilaista Kalliota, astetta aiempaa vakavampaa – jo Karilla-teos antoi siitä viitteitä.

Ja vakava tämä olikin, muttei tylsä tai ahdistava. Aiheena ovat tuttuun kalliomaiseen tapaan ihmissuhteet. Miltä tuntuu, kun pitkä avioliitto päättyy, tai kun alle nelikymppisenä on eronnut jo kolmesti? Tai kun ei saa läheisiinsä kontaktia, kun jotain tuntuu puuttuvan, kun ihastuu varattuun mieheen, löytää uuden rakkauden 60-vuotiaana? Vaikka tällaiset asiat saavat olon syntiseksi, lainaan Hesaria ja sanon, että Kallion näkökulma ihmissuhteiden kipeyteen on kuitenkin armollinen. Kirjassa on useita henkilöhahmoja, joiden kulissit ovat – tai ainakin ovat olleet – kunnossa, mutta kukaan ei ole silti oikeasti täydellinen. Itseään ei pidä vähätellä eikä periksi tarvitse antaa, mutta epätäydellisyys on silti hyvä muistaa ja hyväksyä. Se ei ole mullistava ajatus, mutta aina tärkeä kuitenkin.

En varmaankaan lue tätä koskaan uudelleen, mutta olen iloinen, että luin kirjan nyt. Kirjaan oli helppoa tarttua, sillä heti alussa selvisi, että teksti on sujuvaa ja vie mennessään, vaikkakin useimmat henkilöt olivat mielestäni ärsyttäviä - ehkä tarkoituksella? Lisäksi se antoi näennäisestä kepeydestään huolimatta ajattelemisen aihetta. Pidän myös Kallion elokuvamaisesta kirjoitustavasta: henkilöt ja tapahtumat ihan näkee edessään.

Tekstinäyte, s. 239:
Eikö hän tuntenut myötätuntoa poikia kohtaan? Hehän olivat jonkun lapsia.
Kaikki ovat jonkun lapsia. Ei se ole mikään selitys.
Mutta entä jos he olisivat kuolleet? Jos se kauimmas liukunut olisi kuollut? Silloin Henri olisi ollut osasyyllinen.
Eikä olisi. Mitäs menivät sinne. Sitä paitsi oli aivan sattumaa, että hän edes päätyi koko paikkaan. Ei sieltä lähteminen ollut mikään rikos.
Ei ehkä rikos.
Vaan mikä? Syntikö?
Niin kai.
Synti, tiedätkö mitä minä ajattelen todellisesta synnistä?
Perisynti oli itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta.

Katja Kallio: Syntikirja. Otava, 2009. noin 300 s.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Kirjablogin uudet vaatteet

Minun blogini ei aio pukeutua näihin vaatteisiin, mutta tiedoksi, jos jotakuta muuta kiinnostaa: blogipohjia sisältävässä Keisarin uudet vaatteet -blogissa on nyt uusi Lukupiiri-sivupohja.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville


Vihdoin pieni arvio tästä kirjasta, muutenkin kuin unessa laadittu.


Ensinnä siteeraan Kirjasieppoa, että kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus omituisesta nimestä ja imelästä kannesta piittaamatta. Kirja ei ole ensivaikutelmastaan huolimatta kermakakkua vaan, no, pikemminkin elämänmakuista perunankuoripaistosta.


Kakkumaista siinä on kyllä kepeys. Päähenkilö Juliet on kirjoittamisella itsensä elättävä vilkas ja eläväinen nuori nainen. Hän on mm. kirjoittanut Brontë-elämäkerran, ja Perunankuoripaistoskin ammentaa brontëmaisesta, janeaustenmaisesta ja montgomerymäisestä maailmasta. Yllätyksiä ja väärinkäsityksiä, ystävyyttä, rakkauden oikuttelua ja tietenkin tosirakkautta. Kaikki lämminhenkisen humoristisen kerrottuna, vanhan ajan tyttökirjakamaa siis.


Sotateema tekee teoksesta muutakin kuin viihdekirjan. Kirjan henkilöille on tapahtunut toisen maailmansodan aikana kauheitakin asioita, mutta kirja ei mitenkään korosta niitä. Pääasiassa kuvataan sitä, miten sota vaikeutti aivan tavallisten, englantilaisella Guernseyn saarella elävien ihmisten ja eläintenkin elämää. Ulkona ei saanut liikkua, sikaa ei saanut omistaa - ja viholliseen ei tietenkään olisi saanut rakastua.


Osin kirja herätti ihan ajatuksiakin, mutta ensisijassa se oli minusta kuitenkin vain hyvä välipalakirja. Eniten minua taisi kiinnostaa siinä rakenne: teos koostuu pelkistä kirjeistä. Ensin ajattelin, etten pysy kirjeromaanissa lainkaan kärryillä, mutta yllättävän hyvin kuitenkin pysyin. Kirjerakenne toi kirjaan lämpöä ja koskettavuutta, kun ulkopuolisen kuvailun sijasta tekstissä oli koko ajan joku, joka kertoi asioista omin sanoin ja puhui ystävälleen.


Suosittelen pientä, herttaista hyvän mielen kirjaa kiireettömään sunnuntai-iltapäivään, jolloin et jaksa lukea mitään kovin vaativaa ja jolloin voit lukea vaikka koko kirjan kerralla.


Kirjasiepon lisäksi kirjasta on kertonut Satu.


Tekstinäyte s. 32-33, kohdasta, jossa päähenkilö kertoo joutuneensa hylkäämään sulhon alttarille, koska tämä oli yhteenmuuttoa valmistellessa piilottanut päähenkilön kirjoja kellariin - anteeksiantamatonta kyllä, olen samaa mieltä:


Hän kohotti katseensa ja sanoi: "Hei, rakas. Älä välitä sotkusta, talonmies lupasi kantaa nämä kellariin." Hän nyökkäsi kirjahyllyjeni suuntaan ja sanoi: "Eikö näytäkin hienolta?"

Siihen ei ollut sanoja! En pystynyt kauhistukseltani puhumaan. Sidney, joka ainoa hylly, joilla oli ollut kirjoja, pursui urheilupalkintoja: hopeapokaaleja, kultapokaaleja, sinisiä ruusukkeita, punaisia nauhoja.

Minä pystyin vain kirkumaan: "Kuinka sinä uskallat? Mitä sinä olet TEHNYT?! Pane minun kirjani takaisin!"

No, tästä se alkoi. Sanoin jotain sen tapaista kuin etten ikinä voisi naida miestä, joka on onnellisimmillaan mätkiessään pieniä palloja ja lintuja. Rob vastasi kommentilla saamarin sinisukista ja pahansisuisista akoista.


Mary Ann Shaffer, Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava, 2010. Suom. Jaana Kapari-Jatta. n. 300 sivua.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Kerro Veikko Huovisesta

Veikko Huovisesta kerätään nyt muistoja SKS:n kirjallisuusarkistoon.

Minun muistoni liittyvät ensijaisesti siihen, että isä patisteli minua Havukka-ahon kimppuun. Hyvä että patisteli, koska Havukka-aho niin hieno kirja. Ja nyt meillä on sovittuna isän kanssa Havukka-aho-leffatreffitkin!

Olen lukenut Huovista tänä vuonna muutaman kirjan verran, mutta yllättäen nekin jutut ovat kirjoittamatta. Yritän paikata puutteen ja kertoa lähiaikoina Pojan kuolemasta, joka on eleettömän tyylikäs, surumielinen kirja.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Kirjoja, joilla on esinearvoa

En ole vieläkään toipunut lumitöistä niin, että pystyisin kertomaan teille tarkemmin, miten Katja Kallio on vakavoitunut. Aivot ovat jumissa ja sormia särkee, en pysty kirjoittamaan paria riviä pidempiä tekstejä. Pystyin sentään eilen kuvaamaan jokin aika sitten hankkimaani houkutusta, teosta 500 Handmade Books. Vaikka näissä kirjoissa ei taida olla lukemista juurikaan, eivätkä kaikki kirjat edes näytä kirjoilta, teos on lukutoukasta kovin kiehtova. Osatapa tehdä tällaisia! Tai, astetta realistisemmin, saadapa tällaisia lahjaksi, niin laittaisin ne kotona kunniapaikalle.





Hankin vähän aikaa sitten myös kirjainkirjan. Se on niin esinemäinen, että päätin esitellä sen kirjablogin sijasta kotiblogissa.