Bloggaaja näkee unia

Hyvät blogini lukijat,

Minulla on jäänyt muutama kirjajuttu rästiin. Viikolla en saanut kirjoitettua muilta kiireiltä, eilen en taas jaksanut aamuisen 4,5 tuntia kestäneen megalomaanisen lumityöurakan jälkeen (miksi ensin koko viikko uutisissa puhuttiin vain siitä, että pudottakaa ne kattolumet NYT, ja sitten kun on uhrannut kaiket voimansa lumelle, eilen iltauutisissa sanottiin, että ei, älkää pudottako, se on vaarallista!)

En ole kuitenkaan unohtanut blogia. Kirjoitin sitä unissani koko viime yön! Muutamakin blogitus syntyi. Arvioin teille esimerkiksi Katja Kallion uudesta Syntikirjasta, että "Katja Kallio on vakavoitunut". Heräsin siinä vaiheessa, kun olin unessa avannut tietsikan vielä uudelleen, koska olin unohtanut kertoa kirjasta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville erään tärkeän seikan: "On vielä lisättävä, että vaikka kirja kertoi toisen maailmansodan kauhuista, se teki sen inhimillisesti, tavallisten ihmisten näkökulmasta ja kauheuksia liikaa korostamatta - en tarkoita, etteikö sodasta saisi ja pitäisi puhua, mutta vakavat sotakirjat ovat asia erikseen."

Ettäs tiedätte. Yritän kirjoittaa mm. nuo kirjajutut tänne kokonaankin, kunhan kivistävä jumitus lapaluiden tienoolla ja lievän venähdyksen aiheuttama turvotus parissa sormessa on laskenut. Lukutoukan ei pitäisi koskaan joutua sen ruumiillisempaan työhön kuin tietokoneella kirjoittaminen.

Kirjallisuuslehti(kö)

Viime aikoina silmiini on sattunut usein kaupan lehtitelineestä LukuNaiset-lehti. En sano tätä hyvällä, vaan elitistisesti, feministisesti ja ilkeästi. En siis ole katsellut kyseistä julkaisua kovinkaan hyvällä silmällä, vaan lähinnä hämmentyneenä: mihin tuollaista hömppälehteä tarvitaan? Millaisina lukevia naisia oikein pidetään? Kansi ei ole ainakaan kovin kaunokirjallisen oloinen.

Nopea tutkimus osoitti, että kyseessä ei ole uusi julkaisu, vaan lehti lanseerattiin jo pari vuotta sitten. Kyseessä on "uusi tapa lukea" (tuon linkin takaa löytyy myös lukunäyte). Ilmeisesti tavalla on kannattajansa, kun meitä lukunaisia on hemmoteltu jo kaksi vuotta omalla lehdellä.

En oikein hahmota, mikä on tuon lehden markkinarako. Meillä on jo naistenlehdet jatkokertomuksineen - naistenlehtiä luen itsekin, vaikka yleensä skippaankin jatkokertomukset. Joka kioskista saa nykyisin halpoja pokkareita, ja Harlekiinejakin on yhä tarjolla, jos keveämpi ja romanttisempi tarjonta kiinnostaa. Mielenkiintoista, että viihdekirjallisuutta voi kaiken tämän lisäksi myydä näemmä myös aikakauslehden muodossa (mutta mitä tapahtui bookazinelle, ilmestyikö Härkösen keittokirjan jälkeen enää muuta?).

Sen hahmotan, ettei Suomessa ole juurikaan - tai ainakaan minun tietääkseni - kirjallisuuslehtiä, ei ainakaan keveitä sellaisia. Ryhdyinkin pohtimaan, millainen olisi naistenlehtimäinen, helposti lähestyttävä kirjallisuuslehti. Mielestäni sen ei pitäisi olla yhtä pitkää kertomusta, vaan maallikkotasoisia artikkeleja kirjailijoista ja kustantajista, uusista ja vanhoista kirjoista, lukijoista, kirjakaupoista, lukupiireistä ja vaikka kirjahyllyistä, siis samoista aiheista, joissa lukemisen harrastajien blogeissakin puhutaan. Mitä mieltä olette, lukisiko sellaista kukaan nainen? Tai peräti mies? Vai pitääkö kirjallisuudesta kertoa tieteellisesti ja hienosti, akateemisesti?

Vuoden 2010 kirjat

1. Kari Hotakainen: Ihmisen osa
2. Satu Koskimies: Hurmion tyttäret
3. Tove Jansson: Nukkekaappi
4. Antti Hyry: Uuni
5. Veikko Huovinen: Lemmikkieläin
6. Veikko Huovinen: Porsaan paperit, eläinaiheiset lyhyet erikoiset
7. Veikko Huovinen: Puukansan tarina (osin)
8. Veikko Huovinen: Pojan kuolema
9. Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (osin)
10. Jhumpa Lahiri: Tuore maa (osin)
11. Lotta Sonninen (toim.): Minä, Mauri Kunnas
12. Juhani Aho: Papin tytär
13. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
14. Richard Bach: Lokki Joonatan
15. Catherine Sanderson: Petite Anglaise
16. Minna Canth: Salakari
17. Ulla Ahvenniemi ym.: Mistä on omat talot tehty
18. Laura Honkasalo: Eropaperit
19. Katja Kallio: Syntikirja
20. Mary Ann Shaffer, Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
21. Vicky Myron: Kirjastokissa
22. Halldor Laxness: Salka Valka (osin)
23. Johanna Matero ym.: Lukupiirikirja
24. Saila Routio: Oman pihan suunnittelu
25. Marjatta Kurenniemi: Kuinka Kum-Maa on kaikkialla
26. Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
27. Claudie Gallay: Tyrskyt
28. Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita

Aakkoshaaste: C niin kuin Canth

Luin aakkoshaasteen kolmannen kirjan jo parisen viikkoa sitten, mutta unohdin raportoida. D-kirjaa en ole saanut edes päätettyä, saati luettua. Hyvin menee. Mutta samanlaista hitaasti eikä edes kovin vakaasti etenevää aakkostaminen on vissiin ollut muillakin (ja Odysseus-haaste, ei puhuta siitä).

C-kirjan luin kuitenkin mielelläni. Ihailen Minna Canthin sujuvaa, osuvaa ja hämmästyttävän aikaa kestävää, oikeastaan ajatonta, kielenkäyttöä. Lisäksi monitoiminainen kiinnostaa minua henkilönä; joskus vielä luen Canthin elämäkerran muualtakin kuin Wikipediasta.

Salakari ei ole Canthin tunnetuimpia teoksia, mutta voisi hyvin olla. Siinä on samanlaista kantaa ottavuutta kuin esim. Anna Liisassa ja Papin perheessä. Yhtäläistä on myös se, että myös tässä teoksessa kerrotaan asioista yksilön näkökulmasta, tavallisten ihmisten kautta, ja taas canthmaisen tarkalla, realistisen psykologisella otteella.

Teoksen päähenkilö on monen lapsen äiti Alma Karell, rehtorin rouva. Pariskunnan eloa kuvataan perinteiseksi: mies on työteliäs ja paljon pois kotoa, vaimo huolehtii lapsista ja kodista. Kaikki on hyvin.

Kun maailma alkaa järkkyä, se järkkyy kunnolla. Alma on elänyt kunnollista, suojattua elämää ja pysynyt jotenkin hyvin naivina lapsistaan ja avioliitostaan huolimatta. Näin hän on myös alttiina houkutuksille eli aviorikokselle - joka vielä kuvataan Canthille poikkeuksellisen eroottisesti ja toisaalta suorasukaisesti, kuten teoksen alkupuheessa luonnehditaan.

Paha saa palkkansa. Olin hieman pettynyt teoksen liialliseen loppudramatiikkaan. Jo pelkästään syyllisyydentunnoista ja avioliiton sekä kyläyhteisön yleisen moraalin merkityksestä olisi saanut kelpo kirjan, mutta nyt tuntui, että kirja olikin tarkoitettu, toisin kuin Canthin teokset yleensä, silmien avaamisen sijasta opettamaan: älä tee huorin. Kuin kostoksi Alman huikentelevaisuudesta perheen vanhin lapsi, ainoa poika, sairastuu ja kuolee. Hurjaa syyllisyyttä tunteva äiti menettää ensin järkensä ja sitten hänkin henkensä. Ei siis mikään onnellinen loppu, eikä oikein edes opettavainen, vaan lähinnä pelottelevainen.

Suosittelen kirjaa kuitenkin Minna Canthin ystäville. SKS:n julkaisema Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan, jossa tämäkin teos on julkaistu, kannattaa myös tutustua. Ensinnäkin sarja tarjoaa mahdollisuuden tutustua edullisesti klassikkokirjallisuuten; suurin osan sarjan pokkareista on halpoja. Toiseksi kirjoissa on aina myös esipuhe, jossa kerrotaan kyseisestä kirjailijasta ja kirjasta ja esitellään mm. aikalaiskritiikkiä. Olen itse huono syventymään tällaiseen faktatietoon toden teolla, mutta perusteellisemmalle lukijalle esipuhe on varmasti hyvä, lukukokemusta monipuolistava lisä.

Tekstinäyte, s. 81:
Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta ylhäältä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin. Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa asennossa.
"Joko lähdemme?"
Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta sitä hän ei tuntenut.
"Alma, elä ole lapsellinen."
Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös.
"Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemanhetkelläkään tule huuliltani. Alma, armas, tottele minua."

Minna Canth: Salakari. SKS, 1996. (kirjan ensipainos v. 1887)

Laura Honkasalo: Eropaperit

Joopa joo. Ensin vaikutti ilahduttavasti siltä, että Laura Honkasalon uusin romaani Eropaperit on yhtä taitava kuin esikoinen Sinun lapsesi eivät ole sinun. Sitten tarina muuttui venytetyksi ja epäuskottavaksi, eikä lopputulos ollut sen mieleenjäävempi kuin Honkasalon Tyttökerho. Onneksi tämä uusin ei ollut sentään yhtä hömppäinen.

Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta ja siitä, miten se vaikuttaa perheen lapsiin ja aikuisiin, uusiin ja menneisiin ihmissuhteisiin. Plussaa siitä, että tässä tarinassa, vaikka lapset jäävät äidilleen, he eivät menetä isänsä puolen isovanhempia, vaan ex-anopin ja ex-miniän suhde kestää yli vuosikymmenten. Kiitosta myös siitä - tätä ovat muutkin tässä teoksessa kehuneet - että aikuisten riitoja ja koko aikuisten maailman käsittämättömyyttä kuvataan myös lasten silmin, ei vain aikuisten kautta.

Aluksi siis pidin kirjasta, erityisesti sen kieli viehätti. Ihailen Honkasalon tarkkaa ja elämänmakuista kirjoitustapaa, jossa kertomus tehdään eläväksi pienten, konkreettisten tapahtumien ja havaintojen kautta. Tosiaan, kesäkalliolla istuskellessa polvet tuoksuvat auringolta. Honkasalon tekstiin on helppo hypätä mukaan.

Jossain vaiheessa tarina vain jotenkin tuntui karkaavan käsistä. Tiedän, että erossa aikuiset ovat idiootteja ja lapset saavat kärsiä siitä. Mutta moniko isä pakottaa lapsensa kutsumaan isän uutta puolisoa heti kättelyssä "äidiksi"? Moniko äitipuoli alkaa heti kutsua uuden kumppaninsa lapsia omiksi lapsikseen ja siekailematta haukkua pienille lapsille näiden oikeaa äitiä? Ainakin toivon vilpittömästi, että se, että lasten biologista äitiä päätetään kutsua isän perheessä Paskikseksi, on juuri niin absurdi juttu kuin miltä se kuulostaakin.

Jäi sellainen jälkimaku, että eikö erokoukeroista ja eron traumoista olisi voinut kirjoittaa ilman ylilyöntejäkin. Ja toisaalta, onko ero niin absoluuttisen kauhea asia, että se sotkee vääjäämättä koko perheen ja suvun vuosikymmeniksi, rikkoo kaikkien mielen? Tässä kirjassa kaikki ihmiset olivat jotenkin ongelmallisia ja ahdistuneita, paikoilleen jumittuvia. Ja vaikka heitä saattoi sääliä, heistä kenestäkään ei saattanut pitää.

Ei siis mikään kevyt kirja, vaikka nopealukuinen olikin. Teos sopinee niille, jotka haluavat märehtiä ihmissuhteiden katkeruutta. Niille, jotka uskovat toiveikkaasti, että vaikeidenkin aikojen jälkeen voi kokea vielä onnea, tämä kirja aiheuttanee vain turhautumista ja ärtymistä.

Tekstinäyte s. 226:
"Raisa on sulle parempi äiti", isä sanoi. "Mä haluan että sä sanot Raisaa äidiksi."
"Mutta mä sanon äitiä - " Sara yritti ja rapsutti housunpaikkaa. Valkeita pikkukukkia ruskealla pohjalla.
"Kahta äitiä ei voi ihmisellä olla, siinä sä olet oikeassa", isä sanoi. Hän virnuili ja katseli Raisaa. He olivat kaksi tuhmaa lasta. Sellaisia jotka sulkivat pienempiä pyöräkellariin niin että talonmies suuttui, koska pyörävarasto ei ollut mikään leikkipaikka. "Miksihän sä voisit kutsua Sinikkaa?"
Raisa hihitti. "Sinikka on liian nätti nimi. Sen nimi pitäisi olla ruskeakki, koska se on täynnä paskaa."
"Paskis", isä sanoi. "Tästä lähtien sä sanot Sinikkaa Paskikseksi."

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava, 2009. 2. painos.

Tietoa Kamomillapihasta?

Kuva: Yle

Yle Teemalta tuleva draamasarja Kamomillapiha kiinnitti huomiotani, koska sillä on niin kiva kesäinen nimi. Olen vähän vilkuillutkin sarjaa, mutta en varsinaisesti ole seurannut, katsonut vain että on menneen maailman tuntua, sarja on luultavasti joko tosi viehättävä tai puuduttavan tylsä.

Onko kenelläkään parempaa tietoa? Oikeastaan minua kiinnostaa (yllättäen!) enemmän Mary Wesleyn kirja, johon tv-sarja pohjautuu. Yle Teeman sivuilta löytyvä kirjan/sarjan esittely kuulostaa mukavalta ja kiinnostavalta:

Kamomillapiha on Mary Wesleyn romaaniin pohjautuva viiden serkuksen kasvutarina viiden vuosikymmenen ajalta. Tarinan keskiössä ovat Calypso, Walter, Polly, Oliver ja Sophy, jotka kohtaavat sukulaistensa Helena ja Richard Cuthbertsonin kotipaikassa Cornwallissa, Lounais-Englannissa. Sinne he ovat kokoontuneet viettämään kesää, niin kuin aina aiempinakin vuosina, keskelle tuoksuvaa kamomillaniittä. - - Kohtaaminen sukulaistalossa Cornwallissa merkitsee serkuksille nuoruuden ja viattomuuden loppua. Kesällä 1939 leikitään viimeiset leikit ennen toisen maailmansodan alkua. Sarja käsittelee serkusten ja lähipiirin kohtaloita ja elämänvalintoja sotavuosina. Serkuksia yhdistävät yhteiset lapsuuden muistot ja onnen hetket sekä menetykset sekä vahvat perhesiteet. Yhä uudestaan he palaavat muistoissaan lapsuutensa kesiin, onnen ja vapauden aikaan, jonka sota katkaisi.
(lähde ja lisätietoa täältä)

Minusta kuulostaa mukavalta lukuromaanilta. Ja ihan kesäkirjalta! Olen tänä vuonna hyvissä ajoin liikkellä, kun kesäkirjalistan ensimmäinen kandidaatti on tullut vastaan jo ennen hiihtolomaa.

Verkon uumenista - ja uumeniin

Yritin eilen löytää netistä listaa suomalaisista nykykirjailijoista, mutta en osunut yhdellekään mielestäni kelvolliselle sivustolle.

Sen sijaan löysin valtavan verkkoarkiston tai oikeastaan arkistojen kokoelman. Olen kyllä käynyt Suomalaisen kirjallisuuden seuran Kirjallisuusarkistossa, mutta jostain syystä en ole huomannut, että Verkkoaineistot-sivulta löytyy linkkejä kymmeniin eri arkistoihin ja sivustoihin. On Kalevala-tietopakettia, juhlatietoutta, terminologiaa, kansankirjoittajien aineistoja ja verkkolehtiä.

Käy katsomassa. Itse en uskalla, sillä katoaisin varmasti tiedon syövereihin. Miten tulimmekaan toimeen ilman internetiä?

Helmikuun kirjalista: uutta suomalaista

Kuukauden kirjavinkit -sarja on edennyt jo toiseen osaansa. :) Aava pisti aika pahan, kun toivoi tammiklassikkojen yhteydessä listaa uusista kirjoista. Päätin listata ensin uudet kotimaiset, sitten ulkomaalaiset. Yllättävän hankalaa oli ainakin näiden suomalaisten kanssa. En ole lukenut juurikaan uutta kotimaista, tai ainakaan moni niistä ei ole jäänyt todella mieleen. Pitemmittä puheitta, tässä kuitenkin lista:

1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Rakastetun lastenkirjailijan Laura Lumikon kokoon kutsuma kirjailijaseura saa joukkoonsa uuden jäsenen. Pian koko pieni paikkakunta on sekaisin, kun salaperäinen Peli on alkanut uudestaan. Kustantamon luonnehdinta "monitasoisesta mysteeriromaanista" pitää paikkansa: kirja on todella erikoinen sekoitus todentuntuista, realistista kerrontaa ja toisaalta absurdeja juonenkäänteitä. Teos on aiheeltaan erinomainen kaikille kirjojen ja kirjoittamisen ystäville! (Lisätietoja)

2. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Ainakin tämän kaikki ovat varmaan lukeneet - huomaan, etten ole lukenut ainakaan mitään kovin tuntematonta tai erikoista suomalaista, valitan. Tämä oli joka tapauksessa ensimmäinen Sinisaloni ja myös vaikuttavin. Ihailin erityisesti kirjan rakennetta, jossa itse tarinan lomassa oli mm. muka aitoja otteita vanhasta peikko-tiedekirjallisuudesta. Tätä lukiessa on pakko uskoa peikkoihin tai ainakin kyseenalaistaa viralliset dokumentit. Ja lopussa olo on hyvin hämmentynyt. (Lisätietoja)

3. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Jos luet yhden Honkasalon, lue tämä. Pidin tästä kovasti: tarkkaa, tunnelmallista, muistaakseni myös uskottavaa kerrontaa. Honkasalolla on myös hieno yksityiskohtien taju: sellaista se oli se 70-luvun lapsuus, silloin tosiaan luettiin Elli-Velli Karamellia, enpä olisi muistanut. Tätä voin suositella hyvänä lukuromaanina, mutta Honkasalon seuraavaa, Tyttökerhoa, korkeintaan jaarittelusta pitäville hömpän ystäville. Uusin, Eropaperit, on minulla juuri kesken, enkä oikein pidä siitäkään. (Lisätietoja)

4. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Ja jos joku ei ole vielä tutustunut Itkoseen, niin suosittelen häneltäkin esikoisteosta. Sittemmin hän on tehnyt Honkasalot ja olen ollut kirja kirjalta pettyneempi, vaikka Itkonen onkin laadukas kirjailija. Tästä kirjasta olin kuitenkin vaikuttunut. En olisi ikinä uskonut, että amerikkalaisen mormonipojan kokemukset Suomessa kiinnostavat, mutta niin ne tekivät. Itkonen kuvaa aidon oloisesti, millaista on olla pois kotoa, tuntea ristiriitaa maailmankatsomuksestaan, rakastua. Yhden asian haluaisin häneltä kuitenkin kysyä: mistä ihmeestä hän keksi aiheen tällaiseen kirjaan? (Lisätietoja)

5. Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Saman kysymyksen voisi esittää Parkkisellekin. Hänen kirjaansa olenkin jo blogissa kummastellut ja kiitellyt.

Tuntuu, että listasta tuli ilmiselvä, pitäisi kai perehtyä enemmän suomalaisiin nykykirjailijoihin. Markus Nummea en ole lukenut, mutta häntä kehutaan usein. Omia suosikkejani ovat em. lisäksi myös Leena Krohn ja Petri Tamminen - ja tietysti Sofi Oksanen ja Kjell Westö, mutta kaikki ovat jo lukeneet heitä, joten en viitsinyt nostaa heitä listalle. Helmi Kekkonen ja Elina Hirvonen ovat lupaavia.

Ja nyt kun tämä on kirjoitettu ja pian julkaistu, keksin varmasti miljoona listalta puuttuvaa kirjaa. Niin kävi ainakin klassikkojen kanssa.

Vastaus haasteeseen: 7 asiaa minusta

Hyvää ystävänpäivän iltaa! Ystävänpäivän kunniaksi päätin vihdoin ja viimein ja uskomatonta kyllä lopultakin vastata Ofelialta nolostuttavan kauan sitten tulleeseen haasteeseen, jossa sääntöinä on yksinkertaisesti kertoa seitsemän asiaa itsestään. Koska en ole varma, kiinnostaako ketään esimerkiksi tietää, että minulla on silmälasit, rajaan vastaukset koskemaan tämän blogin aihepiiriä eli kirjoja, lukemista ja kirjoittamista.

1. En muista, milloin ja miten opin lukemaan, mutta tiedän, että olen aina pitänyt kirjoista. Jokin kuukausi sitten vanhempieni kätköistä löytynyt lastenkirja Mattilan isännän karjatarha oli äitini mukaan aiheuttanut isässäni voihketta ja tuskallisia muistoja. En osannut kuulemma vielä edes puhua, kun vaadin isääni lukemaan kyseistä loisto-opusta kerran toisensa jälkeen ja suutuin hirmuisesti, jos isä luki väärin tai yritti anteeksiantamattomasti oikaista tarinassa. En muista tästä itse mitään, mutta voin hyvin uskoa tarinan.

2. Sen muistan, että osasin kirjoittaa ainakin omasta mielestäni tosi hyvin jo ekalla luokalla. Sain silloin lahjaksi kovakantisen, sidotun tyhjäsivuisen kirjan, jonka kanteen oli painettu nimeni. Katsokaa yläkuvasta, miten sen täytin. Eläinsadut ja prinsessatarinat olivat kova juttu, ja näemmä peikostakin olen pitänyt. Eläimet ja peikot ovat kivoja edelleenkin.

3. Jatkoin kirjoittamista koko kouluajan. Ala-asteella kirjoitin Onneli ja Anneli -tyyppisen 100-sivuisen romaanikäsikirjoituksen, hakkasin sitä koko kesän kirjoituskoneella. Aikuisena olen kirjoittanut pöytälaatikkoon sitä sun tätä. Jokin vuosi sitten kuitenkin tiesin, että kaunokirjoittaminen ei olekaan minun juttuni. Olen mieluummin lukija kuin kirjoittaja, eikä minun edes tee enää mieli kirjoittaa fiktiota.

4. Blogia kirjoittaisin vaikka kuusi kertaa päivässä, jos voisin omistautua vain kirjoille ja bloggaamiselle! Kirjoista kirjoittaminen ja keskusteleminen tekee lukemisesta vielä antoisampaa kuin pelkkä sohvalla kirjan kanssa köllöttely, vaikka sekin on hyvin nautinnollista.

5. Käyn aina kylässä tarkastamassa kirjahyllyt, vaikka minua ei kehotettaisikaan tai edes kannustettaisi moiseen. En voi sille mitään, kirjat vetävät minua puoleensa.

6. Kirjahyllyt eivät vedä puoleensa kirjoja meillä kotona. Vaikka meillä on kolme isoa kirjahyllyä, yksittäisiä kirjoja sekä varsinkin kirjapinoja löytyy kaikilta pöydiltä ja hyllyiltä, usein myös lattialta. Otan usein 1-3 kirjaa mukaan, kun vaihdan oleskelupaikkaa kotona huoneesta toiseen. Eihän sitä voi ikinä olla ihan varma, mitä haluaa lukea! Tai jos yksi kirja loppuu kesken, olisi ajanhukkaa nousta ja kävellä hakemaan toinen kirja. (Kyllä, luen kirjoja ristiin rastiin ja vaihdan kirjaa lennossa: aloitan samalla sekunnilla uuden, kun yksi loppuu.)

7. Jos saan lottovoiton, perustan maailman sympaattisimman kirjakauppa-antikvariaatti-kahvila-taidegallerian. Konsepti on jo valmis, vain rahoitus puuttuu.

Sellaisia höpinöitä tänään. En haasta ketään - paitsi kommentoimaan kaikki tämän lukijat, kirjan ystävät. Kertokaa jotain teihin ja kirjoihin liittyvää! Millaisia varhaisia lukumuistoja teillä on?Onko joku ryhtynyt lukutoukaksi vasta aikuisena? Tätä kirjoittaessani ajattelin, että lukutoukkaisuus tuntuu olevan minussa ja monessa muussakin ihan lapsuudesta asti ollut ominaisuus. Ehkä se tosiaan kulkee geeneissä. Mummini diagnosoi minut jo pienenä isäni ja vaarini suvun edustajaksi, koska siinä suvussa oli paljon ihmisiä, jotka vain "lukkee ja makkaa".

Aakkoshaaste: B niin kuin Bach

Voi bah. Arvoin pitkään, otanko tämän b-kirjaksi, ja päätin sitten ottaa, kun kirja olisi ainakin nopealukuinen (toisena vaihtoehtona ollut Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta olisi varmasti venyttänyt aakkoshaastetta heti kuukausilla). Minulla oli kyllä jo aloittaessani aavistus, että kirja, joka muistaakseni joskus yläasteella oli mielestäni ihan ok, voisi nyt olla aikamoista lässytystä ja sanahelinää.

Näin olikin. Sinänsä tarinassa ei ollut mitään vikaa, sillä ainahan on kai hyvästä lukea opettavaisia kasvutarinoita itsensä voittamisesta ja erilaisuuden hyväksymisestä, ei vertauskuvallisuuskaan pahasta ole.

Mutta täytyykö se pukea näin kliseisiksi jutuiksi? Kun uskot siihen, mitä haluat, saat sen ja sinusta tulee ainutlaatuinen. Älä välitä muista, tavoittele haavettasi! En oikein jaksanut paneutua yksinäisen sankarilentäjä-superliitäjälokki Joonatanin tarinaan. Minua ärsytti jo se, että Joonatanin koko nimi kirjassa oli Joonatan Livingston. Kirjassa esiintyivät myös mm. lokit Henry Calvin ja Martin William - miksi?

Tämä taitaa olla kirja, joka jakaa mielipiteitä Coelho-tyyppisten teosten tapaan: joko ihastut tarinaan tai pidät sitä todella makeana ja lattena, jo useasti kuultuna; tavallaan ymmärrän tästä tykkäämistäkin, vaikken itse oikein innostunut. Toivottavasti en suututa ketään Joonatan-fania, kun haukun vielä teoksen kielenkäyttöäkin tai ainakin käännöstä. Muutama lokki-valokuvasivun jälkeen uusi tarinan osa alkaa yhtäkkiä: "Sitten ne tulivat illalla ja tapasivat Joonatanin yksinään liitelemässä rauhallisesti halki taivaan, jota se rakasti." Ketkä NE? Heti seuraavassa virkkeessä käy ilmi, että kyseessä on kaksi lokkia, jotka ovat kirkkaita kuin tähdentuike, mutta miksi ne esitellään näin töksähtäen.

Ja ne kuvatkin. Toivottavasti uudemmissa painoksissa on selvempiä kuvia. Minun versiossani lokkien lentokuvat, jotka olisivat voineet pelastaa tarinaa paljonkin, olivat nekin suttuisia.

Ei siis ollut mun kirja. Olen silti tyytyväinen, että luin tämä, onhan tämä kuuluisa teos. Ja onneksi nopealukuinen.

Tekstinäyte, s. 61:
- Jos haluat, voimme ryhtyä harjoittelemaan ajalla, jotta oppisit lentämään menneisyyteen ja tulevaisuuteen, sanoi Tsiang. - Ja sen jälkeen oletkin valmis opettelemaan kaikkein vaikeinta, voimallisinta ja hauskinta. Olet valmis lentämään ylöspäin ja saamaan selville ystävällisyyden ja rakkauden merkityksen.
Kului kuukausi tai jonkinlainen ajanjakso, joka tuntui suunnilleen kuukaudelta, ja Joonatan oppi suunnattomalla vauhdilla. Se oli aina oppinut nopeasti tavallisen kokemuksen perusteella, ja kun se nyt oli itsensä lokkivanhimman nimikko-oppilas, se omaksui uusia ajatuksia kuin virtaviivainen höyhenpeitteinen tietokone.

Richard Bach: Lokki Joonatan. Gummerus, 1993. 16. painos. (suom. Kaija Kauppi)

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Joskus kannattaa lukea kirja kahteen kertaa. Olin lukenut tämän teoksen, kun se oli uusi, ja silloin se ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta. Asia jäi jotenkin vaivaamaan, kun tiesin, että kirjaa pidettiin yleisesti ottaen todella hyvänä ja se on käännetty monelle kielelle. Vuosien varrella olen lukenut Elina Hirvosen haastatteluja ja saanut hänestä fiksun kuvan. Sitten tuli vielä tieto, että häneltä ilmestyy tänä keväänä parikin mielenkiintoisen kuuloista kirjaa... Lukupiirimme päätti ottaa tämän esikoisteoksen kuukauden kirjaksi.

Onneksi päätti, sillä tällä kertaa Että hän muistaisi saman oli mielestäni hyvä, taitava ja tärkeä teos. Aina kirjan ei pidä olla pitkä tai monimutkainen, jotta se sisältäisi monta teemaa ja jäisi mieleen. Tässä on juuri hyvä esimerkki nopealukuisesta ja ohuesta kirjasta, jossa on silti paljon asioita - ja jotka kaikki kuitenkin saadaan taitavasti ja hallitusti liitettyä yhteen.

Kyseessä on yhden päivän romaani. Kirjan päähenkilö, nuori nainen Anna, haluaisi lukea kirjaa, mutta joutuukin lähtemään mielisairaalaan katsomaan siellä potilaana olevaa veljeään. Annan ajatusten mukana lukijalle esitetään monta kertomusta: Annan lapsuudenperheen tarina, muistoja Annan kouluvuosilta, veljen sairastuminen, aina isoisän sotavuosien traumaattisista kokemuksista tähän päivään yltävät varjot.

Toisenlaisen, ja toisaalta hyvin samanlaisen, näkökulman tarjoaa Annan poikaystävän, amerikkalaisen yliopiston opettaja Ianin, tarina surkeine lapsuuksineen, identiteetin etsimisineen ja syyskuun 11. päivän terroristi-iskujen seurauksineen.

Kuten kirjan takakannessa sanottiin, teos kiinnittyy vahvasti omaan aikaamme, mielestäni muutenkin kuin viittaamalla tosielämän tapahtumiin. Toisaalta siinä oli jotain hyvin ajatonta ja yleisinhimillistä. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, ihmismieli on yhtä haavoittuvainen kaikissa ajoissa.

Tärkeistä teemoista ja hienoista tarinoista huolimatta pidin kuitenkin eniten kirjan kielestä. Se oli todella huolellista ja harkittua, tekstissä ei tuntunut olevan mitään ylimääräistä. Siinäkin mielessä tämä oli kiinnostava ja ilahduttava kokemus: kielelläkään ei pidä kikkailla, kun tietää, mitä haluaa sanoa. Ja Elina Hirvonen selvästi tietää. Todella valmis kirja, ja vielä esikoisteos, hienoa!

Tekstinäyte, s. 40-41:

Olisiko pitänyt piirtää se kuva Ianille ja sanoa katso, tässä on meidän tarinamme, tässä on piste, josta kaikki alkoi? Niin olisin halunnut tehdä. Olisin halunnut löytää sen pisteen. Tehdä avaimenreiän, jonka läpi näkisin elämän. Isoisä, mummi, isä, äiti, Joona, minä. Meidän tarinamme alku. Mutta sellaisia asioita ei sanota muille. Ne kuvitellaan yksin, salakavalasti, unta tai bussia odottaessa. Ja seuraavassa hetkessä se kaikki kuvitellaan uusiksi.

"Miksi sinun isäsi käyttäytyi niin?"

Ian puristi minua kädestä ja olin uneksinut siitä kauan, mutta nyt vedin käteni pois.

"Mistä helvetistä minä tiedän." Astuin kaueammas ja työnsin kädet taskuun, kävelin niin nopeasti, että Ian jäi taakse.

"Anna", hän sanoi hiljaa ja tarttui liehuvasta kaulahuivistani kiinni. "Olen pahoillani."

Hän seisoi minun edessäni.

Hänen takissaan oli lunta.

Hän kiersi kätensä ympärilleni ja piponi putosi maahan.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain, 2007. 3. painos.

Aakkoshaaste: A niin kuin Aho

Sain tänä viikonloppuna vihdoin aloitettua aakkoshaasteen. Tarkoituksena on siis lukea aakkoset läpi valitsemalla kirjat kirjailijan sukunimen alkukirjaimen mukaan. Ainakin Marjis ja Hreathemus ovat mukana haasteessa.

Itse aion lukea ensisijaisesti oman hyllyn kirjoja. Sen verran olen jo kirjojani katsellut, että siellä riittää joko ensimmäistä tai uusintalukemista odottavia kirjoja vaikka muutamankin aakkoshaasteen verran. Todella hyvä idea tämä aakkostaminen siis!

Aloitin suomalaiskansallisesti Juhani Ahosta. Olen aiemmin lukenut häneltä ainakin Juhan ja Papin rouvan, joka oli muutama vuosi sitten tenttikirjana. Pidin silloin kovasti kirjan selkeästä ja uskottavasta, tarkkanäköisestä ja ajattomasta kerronnasta. Tällaisia ovat hyvät klassikot: kestävät aikaa ja vaikka useita lukukertoja.

Tuolloin en ehtinyt lukea Papin tytärtä, joka sijoittuu ajallisesti ennen Rouvaa. Nyt sen tein, ja vaikka voisin luonnehtia teosta kaikilla Rouvan mainesanoilla, en ollut tästä teoksesta yhtä vaikuttunut. Tai ainakaan en pitänyt siitä yhtä paljon.

Papin tytär kertoo Ellistä, tytöstä joka elää hyvin suojattua ja kurinalaista elämää maalaispappilan pienissä ympyröissä. Ellin pappi-isä on ankara ja vanhoillinen ja äiti mukautuu hänen tahtoonsa, vaikka hänellä onkin salaisesti isää inhimillisempiä ja avarakatseisempia ajatuksia lastenkasvatuksesta ja elämästä ylipäätään. Tarina seuraa Ellin elämää lapsuudesta koululaiseksi ja kaupunkilaiseksi ja aina siihen, kunnes Elli palaa taas kotiinsa ja hänet suorastaan pakkonaitetaan isän valitsemalle miehelle.

Kertomus muuttui kiinnostavammaksi Ellin vanhenemisen myötä. Lapsuusajan tarinat muistuttivat Iris-rukkaa tai Montgomeryn sankarittarien elämää: köyhä luonnonlapsi ei osaa pukeutua eikä käyttäytyä kaupunkilaiskoulussa. Lapsena Elli tietysti lähinnä vain kärsi erilaisuudestaan, mutta myöhemmin hänen itseluottamuksensa kasvoi ja tyttö muuttui tiedostavammaksi. Sen takia olikin raivostuttavaa, että sekä Elli että hänen fiksu äitinsä eivät kuitenkaan saaneet ajatuksiaan juuri kuuluviin, vaan alistuivat Ellin vanhanaikaisen ja yksioikoisen isän toivoiden mukaan. Mutta ymmärrän kyllä, että Ahon teokset olivat aikoinaan aivan uudenlaisia - hän tosiaan taitaa psykologisen realismin.

Tekstinäyte, s. 118-119:
Vähän päästä tuli siihen äiti. Maisteri oli mennyt ja Elli istui yhä entisellä sijallaan.
- Täällä oli maisteri... oliko puhetta siitä?
- Oli.
- Uudistiko hän kysymyksensä?
- Uudisti...
- Ja mitäs sinä?
- Minä suostuin.
- Vaan rakastatko sinä häntä siis todellakin oikein? kysyi äiti arasti.
- Sinähän sanoit, äiti, kerran, että tytön täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää...
Äiti katsoi tytärtään tutkivasti. Olikohan noissa hänen sanoissaan jotain ivaa? Äitistä tuntui, että niissä ainakin oli joku salainen syytös häntä kohtaan. - - Mutta ovessa mennessä häntä omatunto löi jostain hämärästä synnistä. Vaan samassa sanoi toinenkin ääni, ehkä niin kuitenkin oli parasta kuin oli. Jos vaan olisi tiennyt, mikä oli oikein. Mutta siitähän hän ei koskaan selville päässyt.

Juhani Aho: Papin tytär. SKS, 2000. (alkuteos v. 1885)

Alkuvuoden kirjalöytöjä

Yritin viime vuonna pitää blogissa lukutoivelistaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Olen palannut epäjärjestelmälliseen muistikirja-, post it -lappu- ja tekstiviestiluonnos-muistiinpanotekniikkaan. Tässä kuitenkin joitain viime aikoina netistä bongattuja kiiinnostavia kirjoja. Kiitos kanssabloggaajat, teiltä saa ihanasti ja melkein liiaksikin lukuvinkkejä!

Kaunokirjallisuutta
Richard Powers: Muistin kaiku - kuulostaa kiinnostavalta ja koskettavalta ja lísäksi hyvältä lukuromaanilta
Patricia A. McKillip: Serren metsissä - välillä pitää lukea satuja


Dekkari (!)
Yrsa Siguardottir: Kolmas merkki - puolustuspuhe: olkoon vaan dekkari, mutta kertoo Islannista ja noitavainoista. Pahoittelen, että kirjailijan nimi on kirjoitettu väärin.


Tietokirjoja laidasta laitaan
Maarit Leskelä-Kärki ym.: Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta.- Aino Kallas on kiinnostanut minua siitä asti, kun luin Sudenmorsiamen: olen jo kauan suunnitellut perehtyväni Kallaaseen paremmin.
Johanna Matero ym.: Lukupiirikirja - täytyyhän lukupiiriläisen tietää, mistä siinä on oikeastaan kyse!
Jorge Luis Borges: Kuvitteellisten olentojen kirja - kirja vaikuttaa niin kummalliselta, että sitä olisi hauska vähintäänkin selailla
Ulla Ahvenniemi ym.: Mistä on omat talot tehty - en ikipäivänä haluaisi rakentaa tai rakennuttaa taloa, mutta olen aina ollut kiinnostunut taloista ja niiden tarinoista, myös tekniseltä kannalta
Anu Ranta: Hienohelma ja vanhapoika - rakkaat huonekasvit. - Olen ilmeisesti päässyt keski-ikäistymään pahasti, kun tämä kuulostaa minusta mukavalta kirjalta.


Mielessä on tietenkin myös kaikkea jo aiemmin löydettyä, ja lisäksi kirjakevät tuo tullessaan kiinnostavia uutuuksia. Voi voi. Ystäväni kysyi kerran, miksei ole askartelijan tai ylipäätään harrastajan ammattia. Minä voisin kysyä, miksei ole lukijan ammattia.

Oliko joku noista listaamistani teoksista tuttu? Myös muista houkutuksista saa vinkata.

Minä, Mauri Kunnas

Lisää tällaisia tietokirjoja, kiitos. Tämä oli kaikin puolin helposti lähestyttävä, mukava ja helppolukuinen mutta silti monipuolinen opus. Mauri Kunnaksen elämäkerta on hyvä siinäkin mielessä, että se sopii niin lapsille kuin aikuisille, eikä kirjasta iloitakseen tarvitse tuntea Kunnaksen piirrostaidetta tai kirjoja ollenkaan etukäteen. Lisäksi tämä on siitä hyvä kirja, että se sopii niillekin, jotka eivät niin lukemisesta välitä. Kirjassa on runsaasti kuvia, sekä piirroksia että valokuvia.

Tuliko tarpeeksi kehuja? Yksi vika kirjassa oli: se sai ainakin minut kiinnostumaan Kunnaksen teoksista niin, että nyt harmittaa, etten ole lukenut niistä kuin pienen murto-osan enkä voi kaikkia varmaan koskaan lukeakaan, sillä monet ovat jo keräilyharvinaisuuksia. Ja vaikka kirja ei annakaan piirtäjä-kirjailijan ammatista helppoa kuvaa, saa se silti nk. positiivisesti kadehtimaan, että tuollaisiakin elämäntapoja ja -uria on.

Sain lukiessani Mauri Kunnaksesta sympaattisen ja huumorintajuisen, kaikesta menestyksestä huolimatta hyvällä tavalla tavallisen ja vaatimattoman kuvan. Ammatillisten seikkojen lisäksi jäi erityisesti mieleen Kunnaksen kiinnostus sukunsa ja kotipaikkansa historiaan. Kirjaan olikin tallentunut hauskoja anekdootteja suvun henkilöistä. Esimerkiksi Yrjö-enosta kerrottiin, että "hauska ja leppoisa Yrjö Lastunen oli pohjimmiltaan kapinallinen: hän eli puolisonsa kanssa vuosikymmeniä vihkimättä ja toi jouluksi tupaan kuusen sijasta männyn". Monet sukulaiset ovat myös siirtyneet enemmän tai vähemmän omaa itseään muistuttavina Kunnaksen kirjojen hahmoihin.

Suosittelen! Vaikkei Mauri Kunnaksen piirustuksista pitäisikään - onko muka sellaisia? - niin kannattaa lukea jo siltäkin kannalta, että kyseessä on mielenkiintoinen tietoteos kirjoittajan ja piirtäjän työmenetelmistä. Kunnaksella on valtava yleissivistys, muuten ei voisikaan kirjoittaa kirjoissaan historiaa osin tahallisesti uusiksi. Minä en tiennyt joistakin asioista edes sitä alkuperäistä oikeakaan versiota, joten sikälikin opettava teos.

Tekstinäyte, Koiramäen talossa -teoksen synty, s. 92:
Kun Suomalaisen Tonttukirjan kuvat lähtivät kustantajalle, ei Mauri enää ollut tietämätön kaupunkilaispoika, vaan hänen päässään oli valtavasti tietoa 1800-luvun talonpoikaiskulttuurista. Hän oli ehtinyt huomata kuvakirjanteon olevan mukavaa puuhaa ja päätti tehdä samasta aihepiiristä heti perään toisen lastenkirjan pila-, piirros- ja sarjakuvatöidensä ohella. - - "En jaksanut miettiä kauaa, jotain piti piirtää - päätin, että olkoon vaikka koira. Olisi se voinut olla sarvipää tai kissakin." Jälkeenpäin Mauri huomasi, että koira on yleishahmona ylivoimainen, koska niitä on niin monennäköisiä ja -kokoisia. "Koirien imagogin on hyvä", Mauri hymähtää. "Vähän tylsä mutta hyvä."

Lotta Sonninen (toim.): Minä, Mauri Kunnas. Otava, 2009.
Kustantajan esittely

Catherine Sanderson: Petite Anglaise

"Löysin netistä ohjeet, joiden mukaan kuka tahansa saattoi muutamalla klikkauksella luoda oman pienen Intenet-tukikohtansa. Ehkä minäkin voisin perustaa blogin, ajattelin itsekseni. Jouduin usein istumaan tietokoneen ääressä ilman sen kummempaa tekemistä. Se voisi olla hauskaa. Miksikäs ei?" (s. 47)

Aloitin helmikuun todellisella hömpällä, mutta bloginpitäjän mielestä mielenkiintoisella hömpällä. Catherine Sandersonin kirja Petite Anglaise on tosipohjainen kertomus siitä, millaista on blogittaa ja mihin kaikkeen blogi voi johtaa.

Englantilainen, Pariisissa asuva nainen on tylsistynyt elämäänsä ja päättää ajatuksiaan selvittääkseen ja ehkä uusiin ihmisiin tutustuakseen perustaa blogin. Se saa nimekseen Petite Anglaise eli pieni englantilainen; sillä nimellä ranskalaiset kutsuvat nuoria englantilaistyttöjä.

Aluksi "Petite", niin kuin kaikki blogittajat, ihmettelee, mihin hän on ryhtynyt ja mitä blogiin voi kirjoittaa - ja kenelle, kuka niitä tekstejä oikein lukee? Ja voiko tai pitääkö blogista kertoa ystäville ja läheisille? Hämmästyksekseen Petite saa pian paljon lukijoita ja kommentoijia, jotkut lähettävät hänelle sähköpostiakin.

Pian blogi alkaa kuin elää omaa elämänsä. Petite kertoo yhä henkilökohtaisempia juttuja. Hän paljastaa, että suhde poikaystävään ja lapsen isään "Sammakkoon" on väljähtänyt, eikä mies tahdo naimisiin. Petiten lukijat valpastuvat, blogin suosio kasvaa. Petite Anglaisesta tulee henkireikä, sillä siellä on ihmisiä, joille voi kertoa mitä vain. Toisaalta Petite huomaa, että hän on verkossa rohkeampi, nokkelampi ja kiinnostavampi kuin oikeassa elämässä, eikä todellakaan oikeasti kerro nettiystävilleen mitä vain. Hän on hämmentynyt verkko- ja oikean elämänsä erojen ja yhtäläisyyksien keskellä. Sotku kasvaa yhä suuremmaksi, kun Petite alkaa kirjeenvaihtoon erään miespuolisen lukijansa kanssa ja ajautuu lopulta suhteeseen tämän kanssa. Mullistuksien keskellä blogin merkitys kasvaa: sieltä Petite saa tukea (myös haukkuja) ja siellä hänen blogiminänsä voi esittää asiat fiksusti, vaikka pää olisikin oikeasti sekaisin.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu, mutta hieman liian pitkä. Rakkaustarinaa kiinnostavampaa oli seurata Petiten blogiminän kehittymistä ja miettiä samalla omaa suhdettaan blogikirjoittamiseen. Vaikka omat blogini ovat harrastepohjaisia eivätkä henkilökohtaisia tilityksiä, tunnistin Petiten ajatuksista ja kokemuksista myös omiani, sekä blogin kirjoittajana että blogien lukijana ja toisten bloggaajien "blogiystävänä". Bloggaaninen antaa paljon, mutta aina välillä pitää miettiä, voiko jostain jutusta kirjoittaa tai haluaako kertoa blogista "oikeille" ihmisille; joskus olen myös perustellut, että miksi ihmeessä pidän edes tällaista neutraalia blogia.

Teos on siis tosipohjainen ja sikäli tarina jäi harmittavasti kesken. Kirjassa Petite blogitteli ahkerasti myös työaikaan, kuten minäkin paraikaa, mutta kirjan aikana hän ei vielä saanut blogin takia potkuja. Tosielämässä näin kävi, ja Petite Anglaise sai yhä enemmän lukijoita ja siitä tehtiin tämsä kirjakin. Tosielämässä Petite näyttää myös saaneen juuri lapsen, mutta siitäkään ei kirja kerro mitään. Pitänee tutkia Petite Anglaise -blogin arkistoa.

Tekstinäyte, s. 139:

"Mitä uutisia? Tarkoitatko, että he tietävät jo... meistä?" Sammakko istahti hetkeksi sängyn laidalle epäuskoinen ilme kasvoillaan. "Mitä hemmettiä oikein olet kirjoittanut?"

"Älä ole huolissasi", ehätin sanomaan ja ymmärsin samalla, kuinka käsittämättömältä päätökseni hänen silmissään varmasti vaikutti. "Kirjoitin hyvin kunnioittavasti. Itse asiassa toivon että pidät siitä, mitä kirjoitin, kun pystyt lukemaan sen. Kirjoitin sen sinulle...."

"Olet tehnyt meidän elämästämme jonkinlaisen saippuaoopperan ja minun pitäisi vielä hyväksyä se, niinkö? - - Mutta mieti toki pitkään ja hartaasti ennen kuin kirjoitat lisää."

Catherine Sanderson: Petite Anglaise. (Petite Anglaise). Tammi, 2008. Suom. Turun yliopiston suomentajaseminaari.

Minä ja Aleksis

Hehkutus jatkuu. Vaikka ulkona on talvi ja pimeä ja kylmä, minäpä olen käynyt tänään kesäisessä Kaukametsässä ja nauttinut muutenkin Suomen kesäisestä luonnosta. Vaikka on näyttänyt siltä, että tarvon kohti bussipysäkkiä, mieleni on ollut jossain ihan muualla.

Olen siirtänyt mp3-soittimeeni alkuvuodesta ostamani Aleksis Kiven runojen kokoelman. Olen ihastunut! Katsokaa, miten kaunis kansi CD-kotelossa on (yllä) ja miten kiehtovilta CD:t näyttävät (alla). Parasta ovat tietenkin Kiven runot ja Hannu Huuskan miellyttävä lukutapa, mutta kyllä kaltaistani materialistia ilahduttaa myös se, että omistan jotain näin houkuttelevaa. Kunhan olen kuunnellut runoja enemmän, kerron tarkemmin niistä sekä ylipäätään kirjallisuuden kuuntelemisesta.


Voi myös olla, että kirjoitan pian otsikolla Minä ja Joel. Lainasin eilen kirjastosta Joel Hahtelan teoksen Elena äänikirjana. En ole aiemmin edes lukenut Hahtelaa.

Onnen hinta on 20 senttiä

Arvatkaa, olenko etsinyt Maria-Liisa Nevalan monipuolista tietokirjaa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja jo vuosia. Siis vuosia, antikoista ja kaikkialta. Arvatkaa, löysinkö sen eilen kirjaston poistopisteestä, hintaan 20 senttiä! Uskomatonta mutta totta.

Pitäisi käydä Espoon Sellon kirjastossa joka päivä, kun se on niin ilahduttava paikka. Olen jo kehunut mm. kirjaston yllätyskirjaideaa. Lisäksi siellä on aina paljon poistokirjoja, hyviä tärppikirjoja esillä ja tänä keväänä myös mm. kirjaston oma lukupiiri. Ja kirjasto on nyt auki jo aikaisin aamulla, toimii itsepalveluperiaatteella.

Mahtavaa! Oikein hätkähdin, kun onnistuin vihdoin näkemään tuon kaipaamani kirjan ja sain sen vielä omaksi. Poistohyllystä tarttui mukaan muutakin samaan pilkkahintaan. Olen ikuinen Islannin-matkahaaveilija, nyt on jo matkakirjakin valmiina.

Odysseuksen armoilla

Kiitos julkisen Odysseus-lukulupauksen, kirjaurakka on nyt aloitettu. Ensimmäinen luku James Joycen järkäleestä on selvitetty, enkä ole päästänyt yhtään ilonkiljahdusta. Muutama ärtynyt murahdus ja kirosana on saattanut kuulua.

Odysseus tuntuu edustavan sitä lajia kirjoja, joista kyllä ymmärtää joka sanan (toisin kuin uuninrakentamisesta Hyryn Uunissa) mutta ei silti oikein hahmota mitään. Olen saanut selville, ketkä asuvat naapureina ja kenen äiti on kuollut. Yleisvaikutelma ihmisistä ja tapahtumapaikasta on meluinen, likainen ja hieman luotaantyöntävä, sekava. Jotkut yksittäiset sanat ovat kyllä olleet ilahduttavia - auringon vasama, koska en ollut sellaisesta kuullutkaan, ja suopunki, johon en olisi arvellut törmääväni tässä teoksessa.

Mutta huh, silti! Ainakin toistaiseksi ymmärrän hyvin, miksi Wikipedia tietää kertoa, että "monelle lukijalle Odysseuksen saattaminen loppuun on osoittautunut mahdottomaksi urakaksi", sillä mitä ilmeisemmin kirja muuttuu jatkossa todella omituiseksi ja sekavaksi. Vaan periksi ei anneta. Opin Wikipediasta senkin, että Dublinissa vietetään joka kesäkuun 16. päivä Bloomsdayta tämän kirjan innoittamana. Jospa tuota päivää voisi juhlia ensi kesänä Suomessakin - Odysseuksen selättämisjuhlana. Otan sen nyt vakaaksi tavoitteekseni.