Antti Hyry: Uuni

Kiitos lukupiirin Finlandia-lukusäännön, yleistä suosiota saaneen Uuni-haasteen ja muutamien kannustavien blogiarvioiden, viimeinenkin sivu on tullut nyt Uunista ulos eli kirja on luettu.

Pidin siitä kyllä. Mukava, miellyttävä, sympaattisen verkkainen ja vanhanaikainen kirja, jossa on rentouttava tunnelma. Se uunin rakentaminen oli oikeasti kiinnostavaa, vaikkakaan en ymmärtänyt asiasta juuri mitään: toistan toiveeni, että kirjassa olisi voinut olla uuninrakennusalan sanastoa tai edes kuva valmiista uunista. Jos Antti Hyryn teos Aitta on yhtään samankaltainen, voisin kuvitella lukevani senkin.

Lukemisajankohta pitäisi vain valita tarkasti. Uunia luin pienissä paloissa ja kovalla hopulla (lukupiiri-deadline lähestyi) puolitajuttomana iltaisin sängyssä. Se ei sopinut tällaiseen hitaaseen ja rauhalliseen teokseen ollenkaan, vaan oli suorastaan vääryyttä teosta kohtaan. Jos teoksen idea on, ettei siinä tapahdu mitään, vaan lukijan on tarkoitus nauttia tunnelmapaloista ja rivien välissä olevasta hiljaisista ajatuksista, pitäisi kirjaa lukea sen mukaisesti. Suosittelen tätä kirjaa mökille, lomalle, luonnon keskelle, joka tapauksessa rauhalliseen paikkaan ja elämäntilanteeseen.

Tämän kummempaa kerrottavaa minulle ei Uunista olekaan. Lukutavasta johtuen minulle jäi mieleeni enemmänkin kirjan tunnelma kuin sen tarkemmat tapahtumat. Yhtä asiaa muistan hämmästelleeni heti kirjan aloitettuani: Aluksi kirja tuntui vievän jonnekin mummola-aikaan, maaseudulle vanhan miehen elämään. Päähenkilö Pietari olikin kai vanha, mutta kirja kertoi ihan nykyajasta: maksut maksettiin euroissa. Ehkä maaseudulla on vielä näin rauhallisen mutkatonta?

Hyvä kirja-arvio Uunista löytyy Teresitan Insinöörin kirjahyllystä.

Tekstinäyte, s. 31:

Ladon kolmatta letkaa. No, vaikka turhalta tuntuu, teen nyt ainakin tämän valmiiksi. Minulla ei ole mihinkään kiire. Aina on mielessä joku, kunhan ja kunhan niin sitten, paitsi silloin kuin nukkuu, on nukahtamaisillaan. Taitaa siksi nukahtaminen tuntua mukavalta. Mutta kun näin, puoliksi nukuksissa latoo vanhoja pölyisiä tiiliä, sitten näin vähän herää ja nytkäyttää tiilet kärryille ja sitten työntää toisten viereen, järjestykseen. - - - Nyt tankkaan näitä vanhoja tiiliä, entisten ihmisten tekemiä, tuosta vain kumarrun ja otan tuon kouraan, kaunissivuisen ja vähän kaarevan.

Antti Hyry: Uuni. Otava, 2009.

Pitääkö muidenkin lukea?

Vaikka Pekka Herlin hajotti omaa perhettään, hän on saattanut viime kuukausina yhdistää muiden perheitä.

Luin paljon puhutun Pekka Herlin -elämäkerran jo kuukausi sitten, mutten saanut heti kirjoitettua siitä. En kirjoita nytkään tarkasti, sillä tästä kirjasta löytyy kyllä tekstiä netin täydeltä. Vinkkaan sinne, minne yleensäkin, kun en jaksa itse kirjoittaa: katsokaa Inan Herlin-juttuja, olen samaa mieltä. Kirja oli hyvä, vaikuttava, yllättävänkin kiinnostava ja mieleen jäävä sekä myös ahdistava ja pohdituttava ja puhututtava, lisäksi hyvin kirjoitettu. Ei siis mikään muodon vuoksi vaan tarpeeseen tehty elämäkerta. Silti yksi kierros Suomen kehittyvää bisneselämää, hissitekniikan muutoksia ja moniongelmaisen perheenisän tempauksia riittää. En lukisi Koneen ruhtinasta uudelleen, vaikka kirja ja sen tarina käyvät mielessäni aina kun näen Munkkiniemen "Koneen talon" eli jokaisella työmatkallani.

Lukukokemus oli kiinnostava ja merkittävä myös siksi, että luin pitkästä aikaa saman kirjan mieheni kanssa, vieläpä samaan aikaan (kirjaimellisesti: olen jo kertonut, että junamatkalla luimme kirjaa vuorotellen). Näin ollen olen myös pitkästä aikaa päässyt keskustelemaan jostain kirjasta kunnolla myös kotona. Arvatkaa vain, olenko ollut innoissani! Myös vanhemmilleni oli käynyt samoin joululomalla: välillä luettiin kirjaa ja sitten keskusteltiin siitä. Tiedän muitakin pareja, joilla kyseinen kirja on molempien lukulistalla. Sehän voi johtaa vaikka millaisiin yhteisiin lukuprojekteihin, jännää!

Olen siis iloinen, että mies on lukenut saman kirjan kuin minä ja ollut siitä samaa mieltä. Kerrankin. Myönnän, että en ilahdu ollenkaan, jos hän haukkuu minun suosikkikirjojani (tai lukee jotain tyhmää - minä kyllä tarkkailen, mitä se lukee).

Pääasia on kuitenkin se, että hänkin lukee, ainakin jonkin verran. Ja ihan kaikkein tärkeintä on se, että kumppani ymmärtää, että minun pitää lukea. Vaikka maailmassa (ainakin joidenkin muiden maailmoissa) on muutakin kuin kirjoja, minulle niiden merkitys on niin korostunut, että minulla ei luullakseni voisi olla puolisoa, joka ei lue. Olkoon vaan joko lapsellista tai elitististä tai molempia. Myös ystävilläni on lukuvaatimus. Olen huomannut, että vaikken juttelekaan kirjoista kaikkien tuttavieni kanssa, läheisimmät ystäväni ja muutenkin mukavimmat ihmiset ovat minusta aina niitä, joiden tiedän ymmärtävän kirjoja.

Niin että kannattaa harkita Koneen ruhtinasta jo siksi, että voi käydä kirjakeskusteluja insinöörimiesten kanssa. Ja että voi sen jälkeen ajatella, miten monenlaisia lukuelämyksiä maailmassa onkaan ja miten sympaattisia lukevat ihmiset ovat ja miten kirjat yhdistävät.

Ja illalla onkin lukupiiri. Taas nautitaan kirjoista ja kirjanystävien ystävyydestä.

Mais oui!

Hyvältä kuulostaa: ensi syksynä Helsingin kirjamessut keskittyvät Ranskan kirjallisuuteen (tarkempia tietoja täältä). Mielenkiintoista!

Olinkin unohtanut, että minun piti Tarinoiden paluun innostamana tutustua noin kolmeensataan houkuttelevan kuuloiseen ranskalaiseen kirjaan. Ehkä saankin nyt luettua, kun tiedossa on näin paljon ranskalaista kirjallisuutta ja kulttuuria. Itse asiassa juuri Hyryn Uunin luettuani voisinkin kaivata jotain nopeaa, kevyttä ja omituista ranskalaista luettavaksi nyt heti... Ranskalaiset pikku kirjat jos mitkä ovat hyviä välipaloja. Pitääpä katsella kirjahyllyä ranskalaisin silmin jo tänään ja aloittaa teemavuosi mahdollisimman pian.

Hämmästyttävä havainto: novellejakin voi lukea

Viime viikolla lukemani Tove Janssonin novellikokoelma sai miettimään novelleja yleisemminkin. Huomasin, että viimeisen parin vuoden aikana olen oppinut lukemaan novelleja ja vieläpä pitämään niiden lukemisesta.

Olen aina ennen ollut sitä mieltä, että novellit eivät ole minua varten. Usein en saa niistä mitään otetta. Juuri kun pääsen sisään tekstiin, se loppuukin. Tai jos teksti vie heti mukaansa, harmittaa, että kaikki on ohi hetkessä. Jotkut novellit taas ovat todella outoja, lyhyessä muodossa on kai helpompi olla kokeellinen. Niin tai näin, novellikokemukseni eivät ole olleet miellyttäviä.

Pari vuotta sitten luin kesälomalla Carol Shieldsin novelleja ja siitä alkoi novelleista pitäminen. Kokoelman Tavallisia ihmeitä tarinat olivat novelleiksi tarpeeksi pitkiä, niin että minäkin pääsin juttuun mukaan. Toisaalta ne olivat sen verran viihteellisiä, että idea tuli kyllä ilmi lyhyemmässäkin tekstissä, novellimuoto siis sopi näihin kertomuksiin.

Sen jälkeen luin suuresti rakastamani ja usein kehumani, sittemmin jo pari kolme kertaa lukemani Janssonin Kesäkirjan. Ja Pasi Jääskeläisen erikoisen novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha. Viime syksyn parhaimpiin lukuelämyksiin kuului Helmi Kekkosen Kotiin. Sen sijaan Juha Itkosen Huolimattomia unelmia taas ei ollut niin hyvä kuin hyvä kuin etukäteen oletin. Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat taas oli kiinnostava ja muutenkin aika hyvä, vaikken tuollaisia scifahtavia kummallisuuksia jaksakaan usein lukea.

Ainakin nuo novellikokoelmat tulivat ihan spontaanisti mieleen, kun mietin viime vuosien lukemisia. Luultavasti olen tutustunut muihinkin novelleihin, mutta en muista niitä kirjalistoja tutkimatta. Joka tapauksessa näyttää siltä, että olen päässyt eroon novellikammosta. Tästä lähtien en aio kieltäytyä suorilta käsin, jos joku suosittelee minulle novelleja.

Joskus mietin, mitä valitsisin, jos minua pyydettäisiin valitsemaan teksti Gloria-lehden novellisarjaan. En tiedä, en ole vielä niin läheinen ystävä novellien kanssa.

Tove Jansson: Nukkekaappi

Plääh, millainen viikko on takana! En ole ehtinyt kirjoittaa enkä oikein edes lukea, kestämätöntä.

Novellit sopivat onneksi kiireeseenkin. Luin nukkekotikuviini tulleen vinkin innostamana Tove Janssonin novellikokoelman Nukkekaappi. Ja jälleen kerran on todettava, että vaikka ihailenkin Muumi-maailmaa kovasti, on niin kovin, kovin sääli, että Jansson tunnetaan melkein vain Muumeista. Jos haluat lukea oivaltavaa ja ajattoman viisasta, ihmistä ymmärtävää tekstiä, tutustu novellisti-Janssoniin!

Nukkekaappi-kokoelman kirjoituksissa liikutaan sujuvasti niin täällä pohjolassa kuin hieman yllättäen Yhdysvalloissa ja Havaijillakin. Kaikkien novellien aiheet ovat aika tavanomaisia, mutta Jansson kertoo ne yllättävästi, niin että lopputulos onkin merkillinen eikä arkinen. Esim. nukkekaapin rakentaminen ei todellakaan ole vain askartelua, jos niin luulitte - kaappi saattaa saada pääosan niin kotona kuin parisuhteessakin ja johtaa absurdeihin tilanteisiin (onneksi luin tämän vasta kun oma kaappini oli valmis). Ja jos näet tämän kirjan jälkeen jonkun katselevan rautatieasemalla junia, saatat pohtia, onko hän sellainen joka vain katsoo, mutta ei koskaan matkusta.

Parissa novellissa Jansson kertoo kirjoittamisesta ja piirtämisestä. Lukijalla herää tietenkin heti mielenkiinto ja halu tulkita kirjoitus Janssonin omakohtaisiksi ajatuksiksi ja kokemuksiksi, vaikka kirjoja ei tietenkään saisi lukea niin suoraviivaisesti. Mutta esim. tämä Sarjakuvanpiirtäjä-novellin pätkä kuulostaa kovasti siltä, että kirjailija tietää, mistä puhuu (tekstinäyte s. 95):

Teidän täytyy muistaa, Fried sanoi, teidän täytyy koko ajan pitää mielessänne että jännityksen on noustava. Teillä on kolmen tai neljän kuvan sarja, hätätilassa viiden mutta ei mielellään. Hyvä. Ensimmäisessä te laukaisette edellisen päivän jännityksen. Kuva, ratkaisu, peli voi jatkua. Te rakennatte uuden jännityksen kuvassa kaksi ja vahvistatte sitä kolmannessa ja niin edelleen. Olen sanonut sen teille. Te olette hyvä mutta te syvennytte liikaa yksityiskohtiin, kommentteihin, korukuvioihin, jotka häiritsevät punaista lankaa. Sen pitää olla suora, yksinkertainen ja kulkea kohti huippua, kliimaksia, ymmärrättehän.

Hyvää viikonloppua, toivottavasti ehditte lukea paljon!

Tove Jansson: Nukkekaappi. Wsoy 2008, viides painos. (Suom. Eila Pennanen)

Tammikuun kirjalista: klassikot

Alkuvuoden innolle ei näemmä voi mitään. Keksin, että voisin listata kerran kuussa erityyppisiä ja eri tilanteisiin sopivia kirjoja ja kirjailijoita. Aloitan klassikkolistalla ja olen jo suunnitellut mm. runous-, tietokirja- ja hömppälistaa. Otan mielelläni vastaan vinkkejä niin kirjallisuuslajeista kuin yleisimmistä teemoista, kuten eri tilanteista tai fiiliksistä, joissa tarvitaan juuri tietynlaista kirjallisuutta. Kerro siis, millaisen listan haluaisit lukea! Toivottavasti edes joku haluaa lukea vinkkilistoja... Ja toivottavasti kukaan omassa blogissaan vinkkilistoja harrastava ei pahastu idean käyttämisestä, mutta kyllähän kirjalistoja maailmaan mahtuu, minun mielestäni ainakin.

Klassikkolistani ei ole superharkittu eikä varsinkaan tieteellisen tarkka, mutta rentona haluan listat pitääkin. Tässä viisi ensimmäisenä mieleeni tullutta, minuun vaikutukseen tehnyttä klassikkoa.

1. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Olen kuullut monen tuskailevan tämän 1800-lukulaisen tiiliskiven kanssa, mutta minut se vei mennessään, vaikkakin venäläisten henkilöjen nimet tuppasivat vähän sekaantumaan välillä. Tätä voi lukea kuin jännityskertomusta tai historiallista romaania, mutta erityisesti sitä kannattaa tarkastella psykologisesta näkökulmasta, tietenkin etenkin juuri rikoksen ja rangaistuksen kannalta. Pätevätkö moraalisäännöt aina, onko joskus oikeus murhiin, voiko tekonsa hyvittää kärsimyksellä? (Lue lisää esim. täältä)

2. Albert Camus: Sivullinen

Tässä ohuempi ja kevyempi versio osin samoista teemoista. Voiko ihminen olla täysin tunteeton, mikä on aitoa rehellisyyttä, voiko murhata vahingossa? Suosittelen psykologisen kerronnan sekä myös ranskalaisen kirjallisuuden ystäville. Kirja antaa ajattelemisen aihetta ja toisaalta vie auringonpaisteeseen. Luin tämän sattumalta juuri Rikos ja rangaistuksen jälkeen ja ehkä kirjat jäivät mieleen vielä voimakkaammin yhdessä kuin jos olisin lukenut ne erikseen. (Lisätietoja)

3. George Orwell: Eläinten vallankumous

Helppolukuinen totalitarismia kritisoiva satiiri, pelottavan osuvaa tekstiä. Kun luin tämän, ajattelin, että tämän pitäisi kuulua pakollisena jokaisen poliitikon tai muuten valtaa pitävän ihmisen lukemistoon! Eläinsadun muotoon puettu teos sopii nuoremmillekin lukijoille: Kun luimme tämän lukupiirissämme, myös yhden piiriläisen 10-vuotias tytär luki kirjan. Hänkin oli siitä vaikuttunut, mutta kiinnitti toki huomiota eri asioihin kuin aikuiset, koska luki tarinaa kirjaimellisemmin kuin me. (Lisätietoja)

4. Victor Hugo: Kurjat

Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta muistan, että Kurjat oli minusta ennen kaikkea hyvä lukuromaani ja pidin siitä tehdystä elokuvastakin (kumma kyllä, tiedättehän miten yleensä käy, kun on ensin lukenut kirjan ja sitten näkee elokuvan). Aikuisempi lukija löytää kirjasta mm. ihmisoikeuksiin liittyviä teemoja - Kurjat syntyikin juuri ihmisoikeuksien puolesta. (Lisätietoja)

5. Minna Canth, koko tuotanto

Huomaan, että klassikkolistani on kovin ulkomainen ja synkeä. Minna Canth olkoon kotimaan edustaja, iloisuutta ei tosin hänkään tuo listalle kuin hitusen. Ihailen Canthia ja hänen tekstiensä ajattomuutta. Esim. Papin perhe puhuttelee yhä, samoin Anna Liisa: vaikka ajat muuttuvat, ihmiset ovat samoja, se on klisee mutta totta. Yhteiskunnallisesti kantaa ottavien teosten lisäksi Canth kirjoitti myös kepeitä näytelmiä. Esimerkiksi Hän on Sysmästä on hassu myös muuten kuin nimensä takia. (Lisätietoja)

Oletko lukenut näitä klassikoita? Mitä olisit itse suositellut ja miksi?

Pelastakaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

Lupaan, etten tänään julkaise enää yhtään uutta blogikirjoitusta tämän jälkeen. Nyt on kuitenkin pakko! Jos äsken tunsin Suomensuojelijasta vilpitöntä iloa, niin nyt on vilpittömän raivon aika. Luin juuri Hesarin artikkelin:Tuleeko yliopistoille sitten niin paljon lisää voimavaroja, että ne voivat huolehtia Kotuksen tehtävistä? Millä perusteella vanhaa kirjasuomea ei enää pidäkään saattaa sanakirjaksi ja murteitakin vain osin?
Kuka julkaisee sitten Kielikello-lehteä?

Olen kiukkuinen ja huolestunut.

Ja jos joku tiedä, mikä on Kotus, niin käykää Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkosivuilla. Siellä on mm. mielenkiintoinen sähköinen arkisto.

P.S. Sain juuri Zephyriltä kommenttiosioon tärkeän linkin: vetoomus Kotuksen puolesta. Klikkaa linkkiä ja käy allekirjoittamassa, se käy hyvin helposti!

Suomensuojelija ja 2000-luvun sanat

Jos luet tätä, tiedät varmasti, mikä on blogi. Ehkä tämä blogi olisi sinusta ihku, jos tuunaisin sitä vähän. Toisaalta liian raskaaksi tuunattua blogia voisi olla hidasta katsoa ainakin mokkulalla.

Jos ymmärsit kaiken yllä olevan, et ole varmaankaan typerä pissis. Pissis ja muut 2000-luvun uudissanat löytyvät suomensuojelija Lari Kotilaisen mainiosta Suomensuojelija-blogista, kirjoituksesta Vuosikymmenen sanat.

Minä olen ajan hermolla, sillä ymmärsin kaikki Kotilaisen listaamat uudissanat, joskaan en käytä niitä kaikkia (onneksi, ihku ei ole minusta ollenkaan ihku). Minusta tämäntyyppisiä nopeita ja helppoja kielitieteellisiä juttuja on todella kiinnostava lukea, joten olen hyvin iloinen, että olen löytänyt Suomensuojelijan blogin. Jokin aika sitten kirjoitin Suomensuojelija-kirjasta. Suosittelen sitäkin edelleen.

Tämä ei sitten ollut maksettu mainos, vaan kieli-ihmisen vilpitöntä iloa kielikirjoituksista niin netissä kuin perinteisesti kirjan kansien välissäkin!

Montako kirjaa omistat?

Tuli tästä Kirsi Pihan Lukupiiri-blogin tekstistä mieleen kysyä täälläkin, että tiedättekö, kuinka monta kirjaa teillä on. Minun LibraryThing-listani ei ole edelleenkään ihan ajan tasalla, mutta sen perusteella tiedän, että meillä on noin tuhat kirjaa.

Tuhat kirjaa on jo sellainen määrä, että kirjat on pakko järjestellä genreittäin ja mielellään aakkosittainkin, jotta löytää haluamansa, etenkin kun meillä on kirjoja kolmessa eri hyllyssä (ja sitten vielä keittiössä, mutta keittokirjoja ei lasketa). Tuhat kirjaa on myös sellainen määrä, ettei kirjoja enää tulee ostettua ihan holtittomasti - rajansa kaikella, jopa kirjojen haalimisessa. Kuten vähän aikaa sitten kirjoitin, saatan yhä mennä sekaisin Akateemisessa kirjakaupassa ja ostaa paljon. Ostan tieto- ja kädentaitokirjoja sekä etenkin "käytettyjä" romaaneja (Antikvaari.fi:stä lähinnä) tasaiseen tahtiin. Minussa on myös keräilijän vikaa: jos minulla on kaikki aiemmat tietyn kirjailijan teokset, pitää se uusinkin hankkia. Mutta EN enää viitsi juurikaan ostaa hömppäpokkareita, joista tiedän, että ne ovat ihan kertakäyttökamaa, lukuvälipaloja. JA annan kirjoja myös eteenpäin ystävilleni ja kierrätän muutenkin. Osa kirjapaljoudestamme johtuu miehestäni, jolla kyllä on ties millaisia välipalaopuksia, mutta joka ei suostu käymään kirjojaan kovalla kädellä läpi. Väittää, että minä voin tehdä sen, mutta kuinka voi päättää toisen puolesta, että tämä voi luopua jostain kirjasta!

Kuten varmaan monilla muillakin lukutoukillla, minulla on tapana tarkkailla myös muiden kirjastoja. Uudessa kyläpaikassa huomaan ihmetteleväni - en sentään ääneen - jos en näe kirjahyllyä. Ja kun näen, löydän itseni aina yhtäkkiä tutkimasta sitä, vaikkei kukaan olisi sanonut kirjoista sanaakaan. No, kirjahyllyjen tutkiminen lienee pienempi paha kuin vaikka vaatekaappiin kurkkaaminen!

Vaikutelmia Antti Hyryn Uunista

Pelko pois: Uunia ei tarvitsekaan pelätä! Olen nyt lukenut nopeasti ja helposti muutaman luvun, enkä ole kertaakaan pudonnut kärryiltä, tuskastunut, nukahtanut tai tehnyt muutakaan, mitä saattaisi kuvitella "uuninrakennusoppaan" aiheuttavan. Päinvastoin, olen jopa nauttinut kirjan leppoisasta ja rauhallisen viisaasta tunnelmasta. Hyviä tunnelmapaloja verkkaisesta maalaiselämästä, mietittyjä lauseita ja ajatuksia. Jatkan lukemista mielelläni.

Ainoa moite, jonka voin jo nyt esittää on, se, ettei kirjassa ole kuvia. Haluaisin niin nähdä, millaisesta uunista on kyse. Ja millaisia erilaiset tiiliskivet ovat? Eräällä sivulla lueteltiin tiilityyppejä, enkä maallikkona hahmottanut juurikaan, mistä on kyse. Ahkera maallikko voisi varmaan vähän googlata, mutta minä en ole ahkera.

Senkin olen jo huomannut, että helppolukuisesta tekstistään huolimatta Uunia ei voi kuitenkaan lukea muun puuhan ohella. Olen hyvä keskittymään ja luen julkisten kulkuvälineiden lisäksi mm. kotona television ääressä tai miehen kanssa jutellessani. Uunia en kuitenkaan voi kuin lukea. Kaikenlainen meteli tuntuu häiritsevän lukemista, ajatus karkaa heti tekstistä muualle. Ehkä siinä on juuri Uunin menestyksen salaisuus? Sitä on kehuttu kiireettömäksi kirjaksi, oikein nykyajan vastakohdaksi. Nyt tuntuu siltä, ettei se vain kuvaa asioita kiireettömästi vaan myös opettaa kiireettömyyttä. Edes joskus voi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan.

Vielä loppuhuomautus niille, jotka pelkäävät, että kyseessä on toinen Alastalon salissa: ei ole. Uuni on selkokielinen kirja Alastaloon verrattuna!

Työmatkalukemisesta ja sosiaalisen työmatkan varjopuolista

Mies vaihtoi työpaikkaa vuodenvaihteessa. Enää minun ei tarvitse kulkea juna-bussi-yhdistelmällä tuntikausia, vaan saan aamuin illoin autokyydin ovelta ovelle. Aika säästyy eikä tarvitse palella pakkasessa. Hyvä niin.

Paitsi että en enää voi lukea niin paljon kuin ennen! Olen tottunut viettämään 2-3 tuntia päivässä julkisissa liikennevälineissä ja raahaamaan aina kirjaa mukanani. Sillä tavalla ehtii lukea viikossa paljon. Nyt kannan mukana uutta mp3-soitinta, mutta en ole toistaiseksi ryhtynyt sitäkään kuuntelemaan, kun on kerran seuraa työmatkalla. (Kävelylenkeillä olen kuunnellut mp3-soitinta ja iloinnut siitä suuresti.)

Vaikuttaa siis siltä, että kirjalliset työmatkanautintoni ja sitä kautta koko lukeminen on vähentynyt huomattavasti. Ja mikä pahinta, en voi enää vakoilla, mitä muut lukevat! Se on lempipuuhaani junassa. Useinhan ihmisillä on työmatkalla dekkareita tms. kevyttä - jossain välissä viime syksyä joka toinen tuntui lukevan Stieg Larssonia - mutta joskus näkee ihan kunnon opuksia. Toisinaan tekisi mieli kysyä, mitä kirjaa sinä oikein luet, mutta en koskaan uskalla. Uskaltaisitko sinä?

Onko sinulla tapana tarkkailla, mitä muut lukevat? Millaisia kirjoja luet itse julkisella paikalla? Työmatkakirjoista on kyllä keskusteli blogissa aiemminkin, täällä.

Uuni-tiedote

Lyhyesti vain: olen nyt saanut käsiini Antti Hyryn Uunin ja aion siis lukea sen tammikuun aikana, kuun lopussa olevaan lukupiirimme tapaamiseen. Kirjoittelen sitten aivan tammikuun lopussa tai viimeistään heti helmikuun alussa vaikutelmia blogiinkin.

Eli tervetuloa mukaan ihmettelemään uuninrakentamisen saloja... Ja ainahan kirjasta voi keskustella tammikuun jälkeenkin, kunhan nyt vain ensin saisi opuksen luettua.

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret

Miksi en ole koskaan lukenut Elina Vaaraa? Ja miksi olen lukenut niin huolimattomasti Katri Valan runoja?

Nämä kysymykset jäivät päällimmäisinä mieleeni, kun eilen lopetin Satu Koskimiehen teoksen Hurmion tytöt. Romaani kertoo faktoihin pohjaten mutta kuitenkin kuvitteellisesti Vaarasta, Valasta sekä muista Tulenkantajista, jotka uudistivat Suomen kulttuurielämää 1920-luvulta lähtien.

Viehättävä ja innostava kirja! Se ei ole kirjeromaani, mutta muistuttaa sellaista: kirja koostuu yksinomaan Vaaran ja Valan puheenvuoroista. Ensin ne käyvät kirjemäisesti dialogia keskenään, sitten, runoilijoiden erkaannuttua hieman toisistaan, kuvaavat kummankin elämää ja yhteisiä ystäviä.

Kirjeromaanimaisen rakenteen takia en ensin meinannut saada kirjasta oikein otetta: Kuka tässä nyt puhuu ja kenelle? Ovatko nämä oikeita kirjeitä tai vaikka päiväkirjaotteita? Pian teksti vei kuitenkin mennessään ja harmitti, kun kirja oli niin pian luettu. Oli ihana päästä 1900-luvun alun Helsinkiin, sen kahviloihin ja ravintoloihin - ja unohtakaa ajatukset kilteistä runotytöistä (ja -pojista), kyllä silloin juhlittiin! Taiteellisten luomistuskien lisäksi päänvaivaa aiheuttivat myös ihmissuhteet. Mieleeni jäi erityisesti se, kuinka nuori Mika Waltari astui piireihin ja sotki heti Elina Vaaran kihlauksen, joskin neidillä ja sittemmin rouvallakin taisi ollakin taipumusta ihmissuhdesotkuihin. Myös toimeentuloa pohdittiin, ja keuhkotautinen, syrjäisellä paikkakunnalla opettajan töitä tekevä Katri Vala herätti kovasti sympatiaa miettiessään terveyttään, töitään, tulevaisuuttaan.

Tätä voi lukea pienissä pätkissä tai yhdellä istumalta. Suosittelen erityisesti kirjallisuus- ja kulttuurihistorian ystäville!

Katso myös Elina Vaaran ja Katri Valan Wikipedia-esittelyt. Itse aion katsoa Katri Valan runoja: minulla on niistä kokoelmateos. Olen pitänyt siitä ennenkin, ja luulenpa, että tämän kirjan luettuani pidän vielä enemmän.

Tekstinäyte, s. 147, Elina Vaaran puheenvuoro:

Vuodenvaihteen elämys: Katin [Katri Vala] kokoelman lukeminen - kuin olisin liekkien läpi lentänyt, valaistunut kuuman auringon alla, siipien poltteesta nauttien kylpenyt suurissa tunteissa. Kaukainen puutarha... lumoava nimi! Katin runoissa ei ole mitään keskinkertaista. Hänen tunteensa ovat ehdottomia, runoissa ollaan korkealla, ylväästi, elämää kohti. Kati on elämänhurman runoilija. Uskallanko tunnustaa: kadehdin häntä. Hiukan.

Ja nyt Katin ympärillä kuohuu. - - Hänen säkeitään ihastellaan - niiden vapaamittaisuus on häikäisevä, nyt kaikkialla mainittu ja kiitetty ominaisuus.



Satu Koskimies: Hurmion tyttäret. Tammi, 2009.

Odysseus hankittu - ja kaikkea muutakin

No niin. Loppiaisena voi aloittaa luku-urakan, joka saattaakin sitten kestää loppuvuoden: James Joycen paljon puhuttu ja vielä enemmän pelätty Odysseus on nyt ikioma. Katsoin parhaaksi hankkia opuksen kotihyllyyn, koska epäilen sen lukemisen kestävän niin kauan, etteivät kirjaston lainauskerrat riitä. (Joku sparrauskonsultti voisi nyt esittää kannanoton siitä, miten oma asenne vaikuttaa haasteissa onnistumiseen...)

Kurkistin jo uteliaana ensimmäiselle sivulle. Ainakin mielenkiintoisia sanoja: Vastahakoinen ja uninen Stephen Dedalus nojasi kyynärpäänsä porraskaiteen yläpäähän ja katsoi kylmästi noita puistattavia kurluttavia kasvoja, jotka siunasivat häntä, pitkulaista hevosennaamaa, vaaleaa tonsuuritonta tukkaa, kalvaan tammen läikkeistä ja väristä. Seuraava kurkkaus osui sivulle 145: VERGILIAANISTA, SANOO PEDAGOGI. NUORI YLIOPPILAS ANTAA ÄÄNENSÄ VANHALLE MOOSEKSELLE. Mistä mahtaa olla kyse? Kai se joskus selviää. En tiedä, milloin aloitan Odysseuksen oikeasti, lähiaikoina varmasti. Ja kanssalukijaksi saa siis ilmoittautua!

Sitten kaikkea muutakin -osastolle. Miksei minulla ole porttikieltoa Akateemiseen kirjakauppaan, ainakin Helsingin keskustan Akateemiseen?!Olin vilpittömästi aikeissa hakea vain Odysseuksen, mutta ostinkin äkkiä myös kolme muuta kirjaa, mielestäni kyllä kovin fiksuja ja kaikin puolin kunnollisia opuksia. Olen jo pitkään halunnut Kjell Westön Leijat Helsingin yllä omaksi; Minna Canthin Salakari taas täydentää Minna Cant -kokoelmaani; kai myös Oscar Wilden satukokoelma on hyvä ostos, onhan.

Heti kun pääsin äänikirjapuolelle, lipsuin myös viimeksi pari päivää sitten julistamastani päätöksestä, että en halua äänikirjoja CD-levyinä enkä ylipäätään maksaa niistä kovin paljon. Mutta entä jos ne ovatkin äänirunoja? Olin iki-ihastunut ja tiesin uuden, lyyrisen ja sivistyneen aikakauden koittaneen, kun näin,että Eino Leinon ja Aleksis Kiven runoja myydään ääni-CD-koosteina. Kuvittelen, ettei mikään voi olla rauhoittavampaa kuin kävellä kotipellollamme ja kuunnella vanhaa suomalaista runoutta. Toivottavasti näin onkin. Ja toivottavasti onnistun saamaat runot jotenkin mp3-soittimeeni.

Summa summarum: Joyce-urakka on alkamassa. Kirja-alen ajaksi minun on suotavaa paeta maasta, muuten ostan koko Akateemisen.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin siitä on ollut juttua jo melkein kaikissa lehdissä ja blogeissa. Toiseksi en aivan tiedä, mitä mieltä siitä olen.

Aloitin Ihmisen osan aika epäluuloisena, sillä - toisin kuin mitä ilmeisemmin suunnilleen kaikki muut suomalaiset - en pitänyt Juoksuhaudantiestä ja muita Hotakaisia en ollut kokeillut. Aluksi olin kuitenkin valmis pyörtämään kaikki puheeni: Ihmisen osa alkoi mukaansa tempaavasti, osuvasti, nerokkaasti, harkitusti, yhtä aikaa naurattavasti ja koskettavasti. Olin ilahtunut ja vaikuttunut.

Sitten kuitenkin tapahtui jotain, kyllästyin. On hienoa, että Hotakainen saa samaan kirjaan monta tarinaa ja ihmiskohtaloa ja tarkkanäköisiä huomioita tästä ajasta, niin että kirjan lähes jokainen lause on kuin aforismi tai tärkeä kannanotto. Ironinen, kuiva huumori viehättää minua aina.

Mutta liekö syy lukuajankohdan, loman, tai toisaalta viimeaikaisten ankeiden uutistapahtumien, kirja ei vain sitten kiinnostanutkaan minua. Vaikka se liioitteli, se oli samalla suorastaan inhorealistinen. Kuka jaksaa lukea onnettomista bisnesihmisistä, aikuisten yksinäisyydestä ja köyhyydestä, epäonnistumisista, jotka vievät järjettömiin ja epätoivoisiin tekoihin? Onko ankeampaa kuin se, että aikuiset lapset valehtelevat elämästään vanhemmilleen, kun eivät kehtaa kertoa, miten elävät. Että uusperheellinen toimitusjohtaja onkin ruokaa pummiva asentaja? En oikein tiennyt myöskään, miten suhtautua siihen, että mukaan oli napattu tositarinoitakin: öykkärimies, joka ajaa pienen tytön yli autollaan ja on huolissaan vain siitä, että autosta annetaan julkisuuteen väärä mallitieto. Sen jälkeen meillä on ollut toisenkinlainen julkkis-Audi-mies, ei enää Audi-tarinoita, kiitos!

Sen sijaan voisin lukea enemmänkin kirjan päähenkilöstä, eläkkeellä olevasta lankakauppiasrouvasta. Hänellä ja hänen mykkäkoulua pitävällä miehellään oli hihityttävän mainioita mielipiteitä nykymaailman menosta ja kaiken maailman kotkotuksista. Ainakin tätä kirjatoukkaa nauratti - ja mietityttikin - heti kirjan alussa ollut arvio siitä, ettei romaaneista ole mihinkään (tekstinäyte sivulta 7):

Ihan ensiksi ja osin puolustukseksi sanon, etten pidä keksityistä kirjoista enkä niitten tekijöistä. Minua on aina ärsyttänyt, että ne otetaan tosissaan, oikein eläydytään niihin ja kuunnellaan korva tarkkana niiden tekijöitä. Puhun nyt romaaneista sun muista, jotka ovat niillä hyllyillä, joissa lukee: kaunokirjallisuus tai: suomennettu kaunokirjallisuus. Se ärsytti vielä enemmän, kun minulle ja Paavolle selvisi, että niitä keksittyjä juttuja haetaan oikein ulkomaita myöten ja kieliä lukeneet ihmiset niitä siirtävät meidän kielelle, aivan selviä valheita.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009.

P.S. Ihmisen osalla on myös omat nettisivut.

Lari Kotilainen: Suomensuojelija

Kielitiede kuuluu kaikille! Näin ainakin minun lähipiirissäni. Pyysin joululahjaksi suomen kielen tohtori Lari Kotilaisen kirjaa Suomensuojelija - ohjekirja kielen pelastamiseen. Sain sittemmin kuulla, että molemmat vanhempani ja äitini ystävä olivat lukeneet kirjani ennen joulua. Joululomalla sen luki anoppi, ja huomenna olen luvannut lainata sen siskolle.

Kuten tästä sinänsä asiaan kuulumattomasta aloituslöpinästä voi päätellä, Kotilaisen kirja on helposti lähestyttävä ja nopealukuinen, vieläpä näemmä monenlaisia ihmisiä kiinnostava. Olen ilahtunut! Kotilaisella on fiksuja mielipiteitä ja on hyvä, jos muutkin kuin kieli- ja viestintäalan ihmiset innostuvat niistä. On myös hauskaa, ettei tieteellisiä kirjoja tehdä aina supertieteellisesti ja vakavan ryppyotsaisesti: Suomensuojelija on pieni pakina- tai jopa pamflettityyppinen opas, jonka lukaisee ilman kielitieteellisiä taustatietoja. Siinä on samaa henkeä kuin muutama vuosi sitten ilmestyneessä Kielipoliisin käsikirjassa, joka tarjoaa kielenhuolto-ohjeita hauskassa ja maallikoillekin heti aukevassa muodossa. Myös niin ikään Lari Kotilaisen teos Mummonsuomi laajakaistalla kuulunee tähän sarjaan, mutta sitä en ole lukenut.

Suomensuojelija on tarkoitettu ei enempää eikä vähempää kuin kaikille suomen kielen puhujille. Teos ottaa kantaa mm. englannin kielen (ja yleisemmin kaiken kansainvälisen) ihannointiin oman kielen kustannuksella, siihen, mikä tekee kielestä elinvoimaisen ja kehittyvän, ja siihen, mitä kenen tahansa olisi hyvä ymmärtää yleisellä tasolla äidinkielen tärkeydestä. Kyseessä on "kokonaisvaltainen ohjelma suomen kielen suojelemiseksi. Tuo ohjelma on käytettävissä jokaisena päivänä työpaikasta viihteelle, päiväkodista juhlapuheisiin".

Kotilainen esittää teesinsä osuvien esimerkkien sekä seitsemän konkreettisen ohjeen kautta. Paljastettakoon nuo ohjeet tässäkin, sillä ne on kerrottu jo kyseisen kirjan takakannessa, samoin mm. Kotilaisen taannoisessa lehtihaastattelussa. Siis: 1) Leiki kielellä, 2) Luota puheeseesi, 3) Arvosta kirjakieltä, 4) Tunnusta väriä, 5) Käytä suomea, 6) Älä pelkää muita kieliä, 7) Pidä meteliä.

Kiva kirja! Minulle Kotilaisen ajatukset eivät olleet uusia, mutta viihdyin kirjan parissa hyvin. Sen lopussa oli kiinnostavia lukuvinkkejä. Kotilainen vinkkaa esimerkiksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen v. 2009 julkaisemasta kielipoliittisesta toimintaohjelmasta Suomen kielen tulevaisuus. Kuulostaa kenties raskaalta eikä kovin kiehtovalta, mutta Kotilaisen mukaan kyseinen teksti on tarkkaan harkittu ja "tästä ei asiantuntijalausunto parane". Kotilaisen vinkin ansiosta lukisin mielelläni myös englannin kielen asemasta Suomessa kertovan teoksen Kolmas kotimainen (Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008).

Lari Kotilainen pitää Suomensuojelija-blogia.

Tekstinäyte, s. 11:
Sinäkin haluat pelastaa suomen kielen. Toivot, että tulevaisuudessakin edes jossain päin maailmaa käytetään possessiivisuffikseja, taipuvaa kieltoverbiä ja paikallissijoja, suomen kielen ominaispiirteitä. Tarvitaan yhteinen toimintasuunnitelma, sillä emme halua lähteä roiskimaan punakynällä päämäärättömästi ympäriinsä. Ennen kuin voimme tehdä suunnitelman, meidän on kuitenkin pysähdyttävä hetkeksi miettimään tavoitettamme. Minkälainen on menestyvä kieli?

Lari Kotilainen: Suomensuojelija - ohjekirja kielen pelastamiseen. Wsoy, 2009.117 s.

Luku- ja blogilupaukset vuodelle 2010

En yleensä todellakaan tee lupauksia uuden tammikuun kunniaksi, koska olen sellainen, että ne lupaukset on sitten rikottu jo ennen loppiaista - vaikka tietenkin taas tässäkin tammikuussa muutun hetkeksi karkkia kaihtavaksi jumppakärpäseksi. Nyt kuitenkin listaan joitakin lukemis- ja bloggaamisajatuksiani uudelle vuodelle:

- En yritä lukea enemmän tänä vuonna. Yleensä yritän lukea aina yhä enemmän ja enemmän, mutta nyt ajattelen, ettei määrällä voi kuitenkaan korvata laatua. Yritän siis lukea fiksusti ja harkitusti, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

- Lupaan listata lukemani kirjat aiempaa täsmällisemmin. Kun ainoa "kirjallinen kirjoitushankkeeni" oli ensin luettujen kirjojen kirjaaminen Exceliin ja sittemmin LibraryThingiin, suoriuduin listaamisesta hyvin. Nyt blogi on vienyt huomiota listaamiselta ja loppuvuoden 2009 luettelointi on tekemättä. Hyi minua, lupaan parantaa tapani.

- Yritän kirjoittaa entistä useammista kirjoista. Vuoden kirjablogittamisen jälkeen olen huomannut, että ellei kirjasta kirjoita heti sen luettuaan, kirjoittaminen yleensä jää, vaikka kyseessä olisi hyväkin teos. Yritän siis kertoa entistä paremmin lukemistani kirjoista ja nostaa myös esiin löytämiäni kiinnostavia kirjoja, vaikken olisi niitä vielä lukenut. Ellen olisi kummastellut blogissani Sinun jälkeesi, Max -teosta, en olisi saanut sen lukemiseen kannustavia kommentteja enkä siis olisi tutustunut koko kirjaan.

- Osallistun kirjahaasteisiin. Kirjoitan näistä haasteista vielä lähiaikoina tarkemmin, mutta ainakin nämä haasteet ovat tiedossa: Tammikuun aikana pitäisi lukea lukupiiriin Antti Hyryn Uuni, ja tulen sitten kirjoittamaan Uunista täällä blogissakin - eli siitä vaan lukemaan, mikäli Uuni-keskustelu kiinnostaa. Lisäksi aloitan ystävän kanssa James Joycen Odysseuksen lukemisen yhteisenä kokeiluna. Saimme luettua yhdessä Alastalon, niin miksei tätäkin. Kun tarjolla on vertaistukea eikä luku-urakan lopetuspäivää ole määrätty etukäteen, onnistuu minkä tahansa teoksen lukeminen. Toivottavasti. Tähänkin lukuhaasteeseen voi virtuaaliosallistua.

- Lisäksi minua kiinnostaisi aloittaa ilmeisesti aika suosittu lukuhaaste, jossa luetaan aakkosten mukaan, joko kirjailijoiden sukunimien tai kirjojen nimien mukaan valikoiden. Jos ryhdyn aakkoslukemiseen, luen ensisijaisesti oman kotihyllyn kirjoja. Mutta mietin vielä, aloittaako Ahon Juhanista vai Alkemistista - jälkimmäiseen jos päädyn, niin taitaa jumittaa a-kirjaimeen koko juttu.

- Koetan myös parantaa blogin teknisiä ominaisuuksia, mutta ainakin tämän asian suhteen olen sen verran itseni tunteva realisti, että en nyt ala luetteloida hienoja toimintoja ja teknisiä uudistuksia. ;)

Tekikö kukaan muu lukulupauksia vuodelle 2010?