maanantai 30. marraskuuta 2009

Lukuhaaste

Tässä vastaus Inalta tulleeseen lukuhaasteeseen.


1.Mikä kirja itketti?

Olen ehkä estynyt, mutta en muista itkeneeni kirjan tai leffan takia. Moni kirja on kuitenkin varsinkin lapsena järkyttänyt minua niin, etten ole saanut nukuttua. Esimerkiksi Elsa-leijonakirjan tieto, että jollain ammutulla leijonalla oli "lapsen pään kokoinen kallo", kauhistutti minua 8-vuotiaana jostain syystä niin, että näin leijonapainajaisia ja muistan siis vieläkin tuon hirvittävän faktan.


2.Mikä nauratti?

Estyneisyyden lisäksi olen tylsä, sillä en osaa nimetä yhtään tiettyä naurattavaa kirjaa. Mutta melkein kaikissa hyvissä kirjoissa on jotain naurattavaa, vähintäänkin yksittäisiä kohtia tai toteamuksia, jotka pistävät hymähtämään ja saavat mielen läikähtämään. Oudoimpiin lukukokemuksiini kuuluu se, että Alastalon salin kertojan itseironinen kommentti alkoi naurattaa minua ääneen ruuhkajunassa. Vähemmälläkin on hullun leima ansaittu.


3.Mikä oksetti?

Kaikki Grassin Peltirummun lukeneet ymmärtävät, jos vastaan, että ankeriaat.


4.Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Eikö hyvän kirjan merkki ole se, että siinä on ainakin yksi samastuttava hahmo tai joka tapauksessa jotain, joka vie mukanaan? Näin ollen samastun melkein aina lukiessani... En osaa tässäkään kohdassa antaa täsmällistä vastausta, mutta ainakin Muumeja ja muita Janssoneita lukiessani olen toivonut, että minulta löytyisi samaa huoletonta mutta silti harkittua elämänasennetta kuin vaikka Muumimammalta tai Kesäkirjan isoäidiltä.


Lapsena samastuin vissiin Nalle Puhin maailmaan, sillä leikin aina Risto Reipasta. Samastuin myös Swanin ja Montgomeryn tyttökirjoihin ja kehittelin itsekseni tyttökouluja ja muita mielikuvitusmaailmoja.


5.Minkä kirjan jätit kesken?
Olen keskeyttänyt montakin kirjaa! Olen päättänyt tietoisesti, että maailmassa on liikaa kirjoja huonojen lukemiseen. Olen juuri keskeyttänyt pinon kotimaisia kirjoja. Hankin kirjaston poistomyynnistä mm. Verrosta, Möröä, Korhosta ja Saisiota, enkä ole edennyt ensimmäisessäkään alkua pidemmälle. Niin, ja kuten vähän aikaa sitten täälläkin kerroin, Coelhon Alkemisti jäi sivulle 33. Ja siellä pysyy.


6.Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?

Minun olisi pitänyt pysyä huonot vs. hyvät kirjat -linjalla (ks. edellinen kohta) eikä lukea kesällä koko Larssonin Millennium-trilogiaa. Jälkikäteen ajatellen en ymmärrä, miksi minun oli luettava ne kaikki, kun kerran kärsin aika paljon jo ensimmäisestä ja kärsimys vain lisääntyi osa osalta.


7.Minkä kirjan luit uudestaan?

Lähes aina hyvän kirjan lukiessani ajattelen, että tähän vielä palaan. Oikeasti olen palannut lähinnä vain nopealukuisiin ja nostalgisiin lastenkirjoihin (Montgomeryt, Onneli ja Anneli) ja jo mainittuun Janssonin Kesäkirjaan. Olen ollut koko syksyn aikeissa lukea Peltirummun uudelleen, mutten ole lukenut.


8.Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun varta vasten kysytään)?

En ole lukenut mitään niin kummaa, etten voisi siitä kertoa. Lähinnä harmittaa, että vielä jokin vuosi sitten luin aika vähän ja viihteellisesti, mutta se johtui silloisesta työstäni, tein hämppäkirja-arvosteluja. Viihdettäkin tarvitaan, mutta ei ainoana lukemisena.


9.Mitä kirjaa suosittelet?

Olen huono suosittelemaan kirjoja, koska minusta onnistunut lukukokemus on niin monen asian summa. Joskus hyväkään kirja ei kolahda, jos ei ole juuri sille otollinen lukuolo. Viimeisin monelle suosittelemani kirja on Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Olen suositellut sitä niin monelle, että vähän jo kauhistuttaa, jos olenkin ainoa, joka siitä pitää... Yleisesti ottaen suosittelen lukemaan mahdollisimman monipuolisesti eikä vain sitä samaa kirjailijaa ja lajityyppiä, jota on aina ennenkin lukenut.


10.Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?

No minäpä olen lukenut Alastalon salissa, kuten blogia lukeneet tietävät! Ja olen siitä ylpeä ja kerron sen blogissa usein, kuten lukijat ovat myös varmasti huomanneet. ;)

Oikeasti olen ylpeä siitä, että luen myös klassikkoja ja muita vanhempia kirjoja, vaikka uutuuskirjoja on niin paljon, että voisi hyvin keskittyä lukemaan vain niitä.


*******

PUUUH! Olen vastannut, olkaa hyvä. Ofelian esittämään haasteeseen vastaan, kunhan saan skannerin ja netin toimimaan kotona. Aion nimittäin skannata siihen erään kuvan.


Laitan tämän haasteen eteenpäin tasapuolisesti kaikille blogini lukijoille. Vastatkaa joko tämän kirjoituksen kommenttikenttään tai jos vastaatte omiin blogeihinne, tulkaa kertokaa se tänne. Kiitos!


Haasteen kysymykset voi kopioida tästä:

1.Mikä kirja itketti?
2.Mikä nauratti?
3.Mikä oksetti?
4.Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
5.Minkä kirjan jätit kesken?
6.Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
7.Minkä kirjan luit uudestaan?
8.Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
9.Mitä kirjaa suosittelet?
10.Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?

Haastavaa

Lyhyt ilmoitus: olen saanut peräti kaksi nettihaastetta. Ofelia haastoi minut jo jokin aika sitten paljastamaan seitsemän satunnaista asiaa itsestäni. Nyt Ina haluaa tietää lukuisia kirjallisia salaisuuksiani.

Kiitän haasteista ja pahoittelen, etten ole saanut vastattua vielä edes Ofelian haasteeseen, vaikka olen jo suunnitellut vastaukseni suurin piirtein. Lupaan parantaa tapani ja vastata molempien haasteeseen vielä tämän viikon aikana. Vannon ja vakuutan.

Viime aikoina on ollut haasteellista myös se, ettei meillä ole ollut nettiyhteyttä kotona. Kaltaiseni blogiriippuvaiselle nörtille se on ollut aivan kauheaa. Ainakin kolme kirjajuttua on rästissä ja sielu kärsii, kun en voi käydä blogistaniassa milloin haluan! Nettikorjaaja saapuu parin päivän päässä, joten toivoa paremmasta on.

Minulla ei ole tällä kertaa mitään varsinaista kirja-asiaa, paitsi että oho, Loisto-pokkarit saattavat kadota ihan lähitulevaisuudessa.

torstai 26. marraskuuta 2009

Suomenkielisiä äänikirjoja?


Ohessa on näkymä Adlibriksen mp3-kirjasivulle. Periaatteessa valikoima on ihan monipuolinen ja mukana on klassikkojakin, mutta... En nyt oikein tiedä. Ei tuossa kovin montaa minua kiinnostavaa kirjaa ole.

Kysymys kuuluukin: mistä muualta voi ostaa ja ladata suomenkielisiä äänikirjoja? Olen kyllä nähnyt kirjoja CD-levyversioina esim. Akateemisessa kirjakaupassa, mutta haluaisin mieluummin vain "aineettomia" kirjoja. Abdlibriksen kirjalataus kyllä toimii hyvin ja helposti, olen sitä joskus jollain ilmaiskoodilla kokeillut.

Minulla ei ole vieläkään omaa mp3-soitinta, mutta olen kirjoittanut jo asiasta joulupukille. Ja edelleen ajattelen usein äänikirjoja ja radio-podcasteja ja niistä aiemmin käytyä mielenkiintoista keskustelua. Oikein jo odotan ensimmäistä työmatkaäänikirjakokeilua!

lauantai 21. marraskuuta 2009

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max


“Puolikas”, sanoi Max. “Niin me kutsumme muita.”

Kiitos Onna, Mari ja muut kannustajat ja keskustelijat. Kiitos flunssan eilinen paluu, joka sai suivaantumaan niin, että raahauduin viime voimillani töistä kirjakauppaan ja ajoin sitten reteästi taksilla kotiin lukemaan. Ja kiitos myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintolautakunta. Ilman kaikkea edellä mainittua en olisi lukenut Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Maxia joko ollenkaan tai ainakaan näin pikaisesti.

Nyt olen siis Parkkiseni lukenut, enkä tiedä, mitä sanoisin. Haluan kirjoittaa heti tästä kirjasta, mutta olen lähes mykistynyt. Merkillinen ja merkillisen hyvä kirja! Taianomainen, kuten Onna sanoikin. Sellainen kirja, joka muistuttaa, että absurdeista, epäuskottavista ja epämiellyttävistäkin asioista voi lukea mielellään, kunhan kirja on hyvin kirjoitettu. Ja tämä on.

Olin lukenut vasta 15 sivua, kun olin jo innoissani kirjoittanut muistiinpanolapulle seuraavat sanat ja asiat: ”eurooppalainen, kansainvälinen, vanhanaikainen, ajaton, ihanaa Helsinki-kuvausta, vie heti mukanaan, kiehtova”. Yleensä en kirjoita kirjoista ollenkaan muistiinpanoja enkä innostu jo ensimmäisistä sivuista. Sinun jälkeesi, Max oli kuitenkin ihana, aito lukuromaani ensimmäiseltä sivulta lähtien, enkä muista vähän aikaan lukeneeni näin taitavaa, harkittua ja laadukasta kotimaista romaania.

Kirja kertoo Maxista ja Isaacista, Saksassa 1800-luvun loppupuolella syntyneistä siamilaiskaksosista. Veljekset elävät suhteellisen tavanomaisen lapsuuden syrjäisessä maalaistalossa, tosin eivät vanhempiensa kanssa. Vanhempana he päätyvät friikkisirkuksiin, kabareihin ja bordeilleihin muiden kummajaisten sekaan. He asuvat mm. Pariisissa ja Helsingissä, rakastuvat samoihin ja eri naisiin, jakavat kaiken. Kuitenkaan veljekset eivät ole yksi, vaan selvästi kaksi: Max on fyysisesti vahvempi ja suoraviivainen, kirjan minäkertoja Isaac taas ruumiltaan heikompi ja luonteeltaan syrjäytyvämpi, pohdiskeleva ja herkkä. 1920-luvun kieltolaki-Helsingissä miehet tutustuvat boheemiin ja erikoiseen Irikseen, jonka tarinasta tulee tärkeä osa kirjaa.

Oikeastaan enempää en halua juonesta kertoakaan. Sanon vain, että erikoisesta aiheestaan ja surumielisestä yleissävystään huolimatta kirja oli hyvin lämminhenkinen, elämää ja ihmisiä, erilaisuutta ja yksinäisyyttä ymmärtävä. Se oli todella hyvin kirjoitettu: omituisistakin henkilöhahmoista piirtyi elävä, uskottava kuva ja heistä alkoi pitää. Kirja ei siis ollut lainkaan ahdistava tai pelottava, kuten etukäteen luulin! Päinvastoin, se oli niin hieno yhdistelmä laajaa ajankuvaa, yksittäisiä ihmiskohtaloita ja kohtauksia, harkittuja ja humoristisiakin repliikkejä sekä aforisminomaisia ajatuksia, että voisin lukea sen heti uudestaan. Harva kirja on sekä satumaisen kummallinen että yleismaailmallisen inhimillinen samanaikaisesti, mutta Max oli. Tietyllä tavalla lukukokemus muistutti minusta Grassin Peltirummun lukemista. Siinäkin tapahtuu kaikkea omituista, mutta koska teos on niin hienosti ja ”romaanimaisesti” kirjoitettu, sen hyväksyy ja outouskin tuntuu lukiessa luonnolliselta (toivottavasti joku ymmärtää, mitä tarkoitan!).

Kirjasta on vaikea nostaa esiin vain yhtä kohtausta, mutta tässä kuitenkin tekstinäyte, jossa näkyy, että veljekset ovat kaksi persoonaa jo lapsina ja etteivät he eroa paljonkaan tavallisista pikkupojista:

Lopulta minun oli alistuttava Maxin maatessa minun päälläni. Puhumaan hän ei pystynyt minua pakottamaan. Mykistyin kolmeksi päiväksi. En puhunut edes tädille, vaikka hän maanitteli minua. Lopulta Max luovutti ja pyysi anteeksi.
”Me emme koskaan eroa”, hän lupasi.
”Vannotko?”
”Minkä kautta?”
Minä mietin. Halusin jotain juhlallista, jotain oikeaa. Joitain hienompaa kuin poikakirjojen vakuuttelut.”’
”Sinun kätesi.”
Max mulkaisi minuun. Puristin suun tiukaksi viivaksi.
”Hyvä on.”
Minä en halannut Maxia. Maatessani hänen vieressään uimakalliolla rakkaus hulvahti varpaisiin. Työnsin suuni aivan Maxin korvaan ja puhalsin.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Teos, 2009. 2. painos.
LISÄHUOMAUTUS: Luin äsken tarkemmin uudelleen HS:n perustelut palkinnon myöntämisestä tälle romaanille. Myös palkintoraati vertasi tätä kirjaa Peltirumpuun. En kuitenkaan ainakaan tietoisesti ole huomannut tätä vertausta aiemmin, vaan kirjoitin sen äsken ihan omana huomionani. ;)

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Onnea Leena Parkkinen!

Leena Parkkinen on saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoiskirjasta. Onnittelut!

Hesarin oma artikkeli aiheesta löytyy täältä. Onko kukaan lukenut Parkkisen kirjaa? Se kuulostaa melkoisen erikoiselta - mistäköhän idea tuollaiseen kirjaan on lähtöisin? Kiinnostaisi kyllä ainakin selailla Sinun jälkeesi, Maxia, jos se tulee sopivasti vastaan.

tiistai 17. marraskuuta 2009

L. M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Atwood oli flunssalukemiseksi vähän liian rankkaa, mutta Montgomery on ihanaa. Hänen kirjojensa avulla voi palata lapsuuden olotilaan, jossa vain luki ja luki, aikaa oli ihan mahdottomasti.

Tämä nyt lukemani Vanhan kartanon Pat on Minerva Kustantamon tämän syksyn suomennoksia; Montgomeryn ei-Anna-tai-Emilia-kirjojahan on suomennettu ja suomennetaan aina silloin tällöin.

Pat on viihdyttävä ja mukava kirja, mutta ei aivan niin vauhdikas ja hauska kuin muut lukemani Montgomeryt. Yhtäläisyyksinä muihin kirjoihin on se, että tässäkin on kyseessä tytön kasvutarina lapsesta nuoreksi naiseksi kauniilla Prinssi Edwardin saarella, kiehtovan luonnon keskellä. Ja Pat on samanlainen kuin muutkin Montgomeryn sankarittaret: pohdiskeleva ja runollinen, syvästi kokeva ja paljon ajatteleva, vakavakin luonne. Hän ei ole kuitenkaan niin pippurinen kuin muut sankarittaret eikä kiinnitä elinympäristössään yhtä paljon huomiota; lapsena Patilta myös puuttuu muille tytöille ominainen paras kaveri, läheinen tyttöystävä.

Kyseessä on siis 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva kanadalaistytön kasvutarina. Tarina on paikoin lapsellinen ja vähän epäuskottava, mutta eipä sitä aikuisten kirjaksi tai dokumentaariseksi kuvaukseksi ole kirjoitettukaan. Ja ovathan ajatkin muuttuneet – ehkä ihmiset ennen puhuivat hauskan teatraalisesti ja runollisesti, en tiedä. Ainakin kiihkeä puhetapa tekee kertomuksesta elävän ja mukaansa tempaavan.

Ja kun lukee kirjaa tarkemmin, huomaa siinä rohkeuttakin. Kuvittelisin ainakin, että kirjan kirjoittamisen aikaan oli edes vähän kapinallista nimetä tyttökirjan luku otsikolla Mustaa magiaa, ja pohtia ko. luvussa, voiko ihminen olla noita.

Kirja on leppoisaa laatuviihdettä. Kirjan keskeiset teemat ystävyys, ihmissuhteet ja muutos koskettavat aikuistakin – yksi pääteemoista on se, että Pat inhoaa aivan kaikenlaisia muutoksia puun kaatamisesta isän viiksien leikkaamiseen ja isosiskon kotoa muuttoon.

Kirjan tekee perinteistä tyttökirjaa ja mukavaa luettavaa kiinnostavammaksi se, että jo takakannessa mainitaan juuri Patin muistuttavan Montgomeryn sankarittarista eniten kirjailijaa itseään. Kirjassa on myös kiinnostava suomentajan loppukirjoitus sekä kuva talosta, joka on kirjassa olevan Patin kotitalon Silver Bushin esikuva. Talolla on kirjassa niin tärkeä rooli, että se on oikeastaan kuin yksi päähenkilöistä: talo edustaa pysyvyyttä, kun ihmiset muuttuvat.

Loppukirjoituksen ja takakannen tekstin perusteella innostuin hankkimaan myös Sisko Ylimartimon tietoteoksen Anna ja muut ystävämme. Kyseessä on aivan ihastuttava tietopaketti kirjailija Montgomeryn elämästä, Prinssi Edwardin saaresta ja Montgomeryn sankarittarista. Esittelen kirjan lähiaikoina blogissa ja lupaan sen jälkeen keskittyä vähän aikuisempiin kirjoihin. Mutta – jotkut lukevat rentoutuakseen rakkausromaaneja, toiset rikoskertomuksia, minä näemmä vanhoja tyttökirjoja. Niin kiehtovaa ja rentouttavaa!

Tekstinäyte:
Pat käpertyi pyöreän ikkunan eteen ja katseli, kuinka satavan lumen salaperäinen vaippa peitti puutarhat, niityt ja kukkulat ja kuinka se täytti myös kaivonvierustan vaahterassa olevat pienet tyhjät pesät.
”Rakastan lumimyrskyä”, hän sanoi kiihkeästi Judylle.
”Oi joi, onko mitään, mitä sie et rakastais, kallehin?”
”On mukavaa rakastaa kaikkea, Judy.”
”Jospa et rakastais liikaa. Jos rakastat... Sie tuut saamaa haavoi.”
”En Silver Bushista. Silver Bush ei koskaan loukkaa minua, Judy.”
”Entä ku siun on lähettävä täält?”
”Tiedäthän, että en ikinä jätä Silver Bushia, Judy... en ikinä. Voi, katso kuinka Usvien kukkula on valkoinen. Ja kuinka yksinäiseltä Yksinäinen talo näyttää. Kunpa voisin mennä sytyttämään sinne lämmittävän valkean. Silloin siitä tuntuisi paremmalta.”
”Oijoi, et kai aattele, jot talot toella tuntisi jotaki?”
”Voi, Judy, olen varma, että ne tuntevat. - - ”


L. M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat. Minerva Kustannus, 2009.

Leena Laulajainen: Tulen ja jään saari

Koska lukeminen ja kirjat ylipäätään ovat olleet minulle niin tärkeitä pienestä pitäen, minusta on mielenkiintoista seurata, mitä tämän päivän pienet lukevat. Jokin aika sitten löysin Rouva Huun monipuolisen Lastenkirjahylly-blogin. Siellä on esitelty monenlaisia lasten ja nuorten kirjoja. Vaikka en lue niitä, on kiva tietää, millaisia on tarjolla.

Jokin aika sitten ko. blogista löytyi vinkki Leena Laulajaisesta ja kirjasta Tulen ja jään saari. Ilahduin kovasti, sillä olin juuri miettinyt, tehdäänkö nykyisin enää ”vanhanaikaisia satuja”.

Luettuani Laulajaisen kirjan sanoisin, että tehdään ja ei. Satukokoelma oli osin todella virkistävää ja nostalgista luettavaa, sillä se vei juuri sellaiseen maailmaan, jollaisena lapsuuden sadut muistankin. Esimerkiksi nimikkosadussa Tulen ja jään saari on kaksi haltiaa, joista toinen hallitsee jäätä ja toinen tulta. Seuraa perinteinen ottelu kahden puolen välillä, ja luonto kärsii, ilmasto mullistuu. Lopuksi löytyy sopusointu haltioiden, ihmisten ja luonnon välillä. Vaikka tämäntapaisia satuja on varmasti kerrottu ennenkin, koin että tässä oli tuotu vanhaan satumaailmaan luonnonsuojeluaatetta ja ilmastostonmuutosteemaa. Samaa asiaa oli tuotu myös esimerkiksi satuihin Satu sademetsästä ja Tyttö joka muuttui perhoseksi. Se loppuu mielestäni hyvin nykyaikaisesti: ”Olen nyt aikuinen ja opiskelen hyönteistiedettä. Olen nähnyt, miten perhosen munasta kehittyy toukka, toukasta kotelo ja kotelosta siivekäs, jonka elinvoima on valtava ja lentokyky uskomaton. Mutta olen myös nähnyt, mihin rajaton kasvu johtaa.”

Nykysaduissa on siis vanha muoto mutta osin uusi sisältö. Ja niin kai sen pitäisi ollakin, sillä alkuaan sadut eivät olleet vain lasten juttu ja niiden tarkoituskin oli opettaa. En osaa sanoa, kuinka selviä näiden satujen opetukset ovat lapsille, mutta itse löysin joka sadusta jotain opetusta, onneksi sitä ei kuitenkaan tyrkytetty.

Seikkailu satujen maailmassa ja Leena Laulajaisen seurassa jatkuu, sillä antikvariaatista löytyi Laulajaisen keräämä kiinnostava satukokoelma Poika ja Kivisilmäsankarit (Tammi, 1991). Se on kokoelma itäisten suomalais-ugrilaisten kansojen satuja. Kirja tullee olemaan opettavainen jo yleissivistyksen vuoksi.

Tekstinäyte sadusta Tulen ja jään saari, sadun alku:
Aikojen alussa valtameren kaukaisella saarella asui kaksi vanhaa mahtavaa haltiaa, joiden nimet olivat Hun ja Hann. He elivät kahden korkealla vuorella, jonka rinteillä kasvoi metsää. Ihmisiä saarella ei vielä niihin aikoihin asunut lainkaan.
Vuosi oli jaettu tasapuolisesti kahteen hallituskauteen, joista toinen kuului Hunille, toinen Hannille. Hun hallitsi tulta ja Hann jäätä. Hun sytytteli tulia saadakseen lähteet kiehumaan, sillä hän tarvitsi kuumaa vettä. Hän näet pesi lähteiden vedellä liehuvahelmaisia kukkamekkojaan ja pestyään levitti ne vuorenrinteille kuivumaan. Jääkarhun taljaan verhoutunut Hann oleskeli vuoren huipulla tai laakson varjoissa, huurruttaen alueensa lumeen ja jäähän.


Leena Laulajainen: Tulen ja jään saari. Tammi, 2009.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Margaret Atwood: Penelopeia - Oryx ja Crake

Viimeaikojen lukukokemuksiini on kuulunut kaksi hyvin erilaista Margaret Atwoodin kirjaa. Kumpikin oli kiinnostava, mutta kumpikaan ei päässyt lempikirjojeni joukkoon. Mutta sellaisia Atwoodin kirjat taitavat olla: mielenkiintoisia, erikoisia, eivät kuitenkaan mitään miellyttäviä lukuromaaneja. Atwood haluaakin luultavasti herättää keskustelua erilaisista epäkohdista, eikä niinkään tulla tunnetuksi hyvänä romaanikirjailijana.

Penelopeia on nopealukuinen ja hauskahko kirjoitus siitä, miltä Homeroksen kuuluisa Odysseia kuulostaisi, jos se olisi kerrottu Odysseuksen vaimon Penelopen näkökulmasta. Kun Odysseus palasi kotiin pitkältä retkeltään, kotona odotti joukko hänen vaimonsa kosijoita – ja vaimon kaksitoista palvelusneitoa hirtettiin. Miksi? Mikä oli totuus tapahtumista, mitä Penelope tiesi tai ei tiennyt mm. kosijoista ja palvelusneidoista?

Kirja yhdistää eri aikausien kirjoitustraditioita ja ilmiöitä. Sen voi lukea ilman Odysseus-tietämystä, mutta tietämys auttaa, samoin em. kirjoitustraditioiden tuntemus. Tuntui, että Atwood oli halunnut kyseenalaista sitä, ettei kaikki ole aina sitä, miltä se näyttää, ja kertoa, että passiiviset ja heikot naiset voivat olla oikeasti aktiivisia ja vahvoja. Kirjoitustyyli oli kepeä, jotenkin kieli poskessa kirjoitettu. Tämän kirjan innoittamana muuten lainasin antiikin jumaltaruja parodioivan teoksen Huonosti käyttäytyvät jumalat, mutta se vasta kieli poskessa kirjoitetulta tuntuukin. Taitaa jäädä kesken.

Atwoodin Oryx ja Crake taas vie aivan erilaiseen maailmaan, tulevaisuuteen. Aikana, jolloin geeniteknologiasta puhutaan tuon tuosta ja hetkenä, jolloin itsekin sairastan oletettavasti sikainfluenssaa, oli vähän ahdistavaa lukea siitä, mihin geenimanipulointi voi kuvitteellisesti johtaa. Oryxissa ja Crakessa on eletty ensin maailmassa, jossa on mm. kasvatettu iljettäviä kanan ”irto-osia” ruoaksi ja sitten koettu suuri kato, kun vaarallinen epidemia on päässyt laboratoriosta väärälle tielle; myös mm. ilmastonmuutos on tuhonnut maapalloa. Tarinan kertoo Lumimies, joka oli ihmisten maailmassa tavallinen koulupoika ja opiskelija Jimmy, mutta josta tulee maailman ainoa normaali, ”vanhanaikainen” ihminen. Kirja ei ollut niin scifiä kuin pelkäsin, eikä edes vaikealukuinen, mutta aika hidas ja ahdistava silti, oikeastaan epämiellyttävä. Kirjan hieman epäselvä loppu jätti tarinaan hieman toivoa, mutta muuten kertomus oli jokseensakin toivoton.

Tekstinäytteet:

Penelopeia:
Tässä vaiheessa minun täytynee puuttua moninaisiin ilkeämielisiin juoruihin, joita minusta on kiertänyt viimeksi kuluneet kaksi-kolmetuhatta vuotta. Ne tarinat ovat täyttä puppua. - - Jotkut esimerkiksi väittävät, että minä makasin Amfinomoksen kanssa, joka oli kosijoista kohteliain. - - Pitänee myös paikkansa, että minä rohkaisin kosijoita ja annoin eräille salaisia lupauksia, mutta se oli pelkkää taktikointia. Tätä taktiikkaa minä käytin hyväkseni muun muassa nyhtääkseni kosijoilta kalliita lahjoja – mitätön palkka kaikesta mitä miehet olivat syöneet ja haaskanneet – ja tahtoisin muistuttaa, että Odysseus itse näki ja hyväksyi toimeni.

Oryx ja Crake:
BioYhtymän muurien ja porttien ja valonheittimien ulkopuolella elämä oli arvaamatonta. Sisäpuolella se oli samanlaista kuin Jimmyn isän lapsuudessa, ennen kuin tilanne muuttui vakavaksi, tai niin Jimmyn isä ainakin sanoi. Jimmyn äiti väitti, että Piiri oli kuin huvipuisto, ettei entisiä aikoja saanut enää takaisin, mutta Jimmyn isä kysyi: miksi mollata? Täällä saattoi sentään liikkua pelkäämättä, vai mitä? Ajella polkupyörällä, istuskella katukahvilassa, ostaa jäätelötötterön? Jimmy tiesi, että isä oli oikeassa, sillä hän oli itse tehnyt tätä kaikkea.
Silti TurPon miehet – ne joista isä sanoi meidän pojat – joutuivat jatkuvasti olemaan valppaina. Kun pelissä oli niin paljon, ei voinut tietää mitä vastapuoli saattaisi keksiä. - - Oli muita yhtiöitä, muita maita, useita lahkoja ja siipiä ja juonittelijoita. Liikkellä oli liikaa rautaa, Jimmyn isä sanoi. Liikaa rautaa, liikaa softaa, liikaa vihamielisiä eliöitä, liikaa kaikenlaisia aseita.

Margaret Atwood: Penelopeia. Tammi, 2005.
Margaret Atwood: Oryx ja Crake. Otava, 2004.

Siri Hustvedtista

Kirjoitin taannoin Siri Hustvedtin Lumouksesta. Luettuani Hesarin artikkelin samasta kirjasta teki melkein mieli poistaa oma kirjoitukseni: ai näin hyvä kirjako se oli, näinkö se olisi tullut lukea. No, allekirjoitan kaiken Hesarin kirjoituksessa ja muistan itsekin tehneeni kirjasta samoja havaintoja. Jotenkaan kirja ei vain kiehtonut tai koskettanut minua sen enempää, joten minusta ei ollut noin tarkkaan analyysiin.

Kannattaa lukea myös HS:n kirja-arvion perässä oleva Poiminta-juttu "Siri Hustvedt: Olen liekeissä". Siinä Hustvedt kertoo, että hän on kirjoittanut taas pari uutta kirjaa. Milloinkohan ne suomennetaan? Ja palaan jo edellisen Hustvedt-kirjoituksen ihmetykseeni: miten jotkut ovatkin noin tuotteliaita?

Mutta hyvä että ovat. Lumousta lukuun ottamatta olen pitänyt kovasti lukemistani Hustvedteista, Kaikki mitä rakastin -teoksesta suorastaan lumouduin. Mitä mieltä muut ovat Hustvedtista? Tuttavapiirissäni ainakin juuri Kaikki mitä rakastin tuntuu jakaneen ihmisiä melko jyrkästikin kyllä- ja ei-leireihin.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Imperiumin perilliset


Kun lähdin lokakuisilta Helsingin kirjamessuilta, minulla oli koko ajan sellainen olo, että olen unohtanut jotain. Sitten välähti: Imperiumin perilliset! Olin vakaasti päättänyt hankkia Avain-kustantamon Café Voltaire -sarjan kakkososan, mutta messuilla se unohtui.

Onneksi olen nyt paikannut asian ja käynyt Akateemisessa. Café Voltaire -sarjassa kerrotaan yleistajuisesti eri maiden nykykirjallisuudesta, ja Imperiumin perilliset vie brittiläisen kirjallisuuden ja kulttuurin maailmaan.

En ole vielä lukenut kirjaa kunnolla, mutta hyvältä vaikuttaa. Ihastuin jo sarjan ensimmäisen osan, Ranskan nykykirjallisuudesta kertovan Tarinoiden paluun, kohdalla sarjan ideaan. Kirjoissa on esseitä kohdemaan kirjailijoista. Esseisteillä on enemmän tai vähemmän kirjallinen tausta, ja he lähestyvät tutkittaviaan hauskan erityyppisesti: joku joku tieteellisen objektiivisesti, toinen myös omakohtaisesti. Kaikkia esseitä yhdistää kuitenkin sellainen selkokielisyys, että ne voi lukea, vaikkei olisi opiskellut kirjallisuutta eikä tuntisi alaa terminologiaa ja metodeja.

Kesällä löysin Tarinoiden paluusta hurjasti lukuvinkkejä. Imperiumin perillisten kohdallakin näin käynee, sillä kirjassa esitellään minulle ihan tuntemattomiakin kirjailijoita. Toistaiseksi en ole kuitenkaan tutustunut näihin esseisiin, vaan olen lukenut pätkiä esim. Doris Lessingin, Zadie Smithin, Helen Fieldingin ja Nick Hornbyn tuotantoa esittelevistä kirjoituksista. Minusta on hauskaa, että kirjassa kerrotaan muistakin kuin ”vakavista klassikoista”, kun kuitenkin Bridget Jonesia on myyty varmasti useaa ”hienoa, oikeaa kirjaa” enemmän. Lisäksi on kiinnostavaa lukea tieteellistä tekstiä populaari-ilmiöistä. Erityisesti odotan J. K. Rowling -esseen lukemista. En ole nimittäin saanut luettua kuin puoli Harry Potteria, mutta Potterit kiinnostavat minua ilmiönä. Olen vähän kade nykynuorille, kun he voivat fanittaa yhdessä tiettyjä kirjoja ja kirjailijoita. Minun teini-iässäni fanitettiin vain Dingoa.

Kirjallisen tuotannon ohella kirjoista saa käsityksen eri kirjailijoiden elämäntarinoista. Sekin on aina mielenkiintoista, ja tällaisia kirjoja saisikin olla minusta mieluusti enemmänkin. Koska joka kirjaa ei ehdi lukea eikä kaikkiin asioihin paneutua, tällaiset helpot ja mukavat mutta kuitenkin kunnolliset kirjat toimivat hyvänä työvälineenä, joiden avulla voi tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin.

Päivi Kosonen, Päivi Mäkirinta, Eila Rantonen (toim.): Imperiumin perilliset – Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Avain, 2009.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Paulo Coelho: joukkoharha vai oikeasti hyvä?

Oletko lukenut Paulo Coelhoa? Minä olen vain yhden ja tietääkseni hieman tuntemattomamman kirjan verran. Luin vuosi, pari sitten teoksen Veronika tahtoo kuolla. Se oli minusta vähän omituinen ja epäuskottava, ei hyvä eikä huono, kauheasti siitä ei jäänyt muistijälkiä.


Näitä puhutumpia, tunnetumpia Coelhoja en ole lukenut, enkä ole halunnutkaan. Olen vierastanut tarinan muotoon puettua self help -kirjallisuutta. Ja kirjojen ylistäminen tyyliin "jos luet vain yhden kirjan, lue tämä" on aina varma keino saada minut epäluuloiseksi.


Eilen kuitenkin yllättäen ostin Coelhon. Kirjaston poistohyllyssä oli Coelhon kenties tunnetuin teos Alkemisti myynnissä 50 sentillä, joten pitihän se ottaa mukaan ihan uteliaisuudesta. Selailin kirjaa vähän heti illalla, enkä edelleenkään ole kiinnostunut. Kertokaa minulle, onko Coelhoissa oikeasti jotain lukemisen arvoista vai onko kyseessä vain lempeänmakeiden tarinoiden muodossa tarjoiltua latteuksia ja lässytyksiä. Millaisia Coelhon kirjat ovat? Ainakin Alkemistin alku kuulostaa aika lattealta, enkä ole vielä päättänyt, voinko heti pari kuukautta dekkarikokeilun jälkeen altistaa itseni Coelho-kokeilulle. Maailmankaikkeuden Sielu, hmmm.


Tekstinäyte Alkemistin sivulta 33:

OLEN SALEMIN KUNINGAS, vanhus oli sanonut.

"Miksi kuningas puhuisi paimenelle?" poika kysyi häpeissään ja ihmeissään.

"Siihen on monta syytä. Mutta sanokaamme tärkeimmäksi syyksi sen, että olet onnistunut löytämään elämäntiesi."
Poika ei tiennyt mitään elämäntiestä.

"Se on kaikkea mitä olet halunnut aina toteuttaa elämässäsi. Jokainen tuntee nuorena elämäntiensä. Siinä vaiheessa kaikki on selvää ja mahdollista eivätkä ihmiset pelkää unelmoida tai toteuttaa haaveitaan. Mutta kun aika kuluu, jokin mystinen voima alkaa toistaa ihmiselle, että elämäntietä ei voi seurata."

Poika ei ymmärtänyt mitään vanhuksen sanoista. Hän halusi kuitenkin kuulla "mystisistä voimista". - -

"Ne ovat näennäisesti negatiivisia voimia, jotka auttavat sinua kuitenkin löytämään elämäntiesi. Ne valmistavat henkeäsi ja tahtoasi, sillä tätä maapalloa hallitsee yksi perustotuus: on ihminen kuka on tai tekee mitä tekee, toive joka pursuaa syvältä sydämestä on lähtöisin Maailmankaikkeuden Sielusta. Unelmansa toteuttaminen on ihmisen tehtävä maan päällä."


Paulo Coelho: Alkemisti. Bazar, 2005.

tiistai 3. marraskuuta 2009

Helmi Kekkonen: Kotiin

Nyt loppui valittaminen: syksyn lukulistalta löytyi sittenkin jotain ilahduttavaa. Tartuin Helmi Kekkosen novellikokoelmaan Kotiin vähän epäröiden, koska en oikein pidä novelleista, mutta kirja olikin niin hyvä, että luin sen yhdeltä istumalta.


Yhteen putkeen ei voi tietenkään lukea kuin pienen kirjan. Kotiin on pieni paitsi kokonsa myös kerrontatapansa puolesta: pienimuotoisia, rauhallisia tarinoita jokseenkin arkisista aiheista ja tavallisista ihmisistä.


Kirja ei kuitenkaan ollut lainkaan tylsä. Jokainen tarina kuvasi hienosti oman pienen maailmansa: nuoren perheen identiteetin etsimisen, tyttären tuntoja äidin kuoleman alla, lapsettoman parin tuskan ja toivon. Vaikka kuvaustapa oli siis pienimuotoinen, ei todellakaan mitenkään irrotteleva tai alleviivaava, tuntui kuin olisi katsellut elokuvaa. Teksti oli elävää ja vei mennessään. Eri novellit limittyivät kiinnostavasti toisiinsa. Sisällysluettelo, jossa oli mukana novellien avainlauseita, oli kiehtova!


Erityisen elokuvamainen ja minua jopa vaivaamaan jäänyt oli vanhasta, yksinäisestä miehestä kertova novelli Aatos. Se loppui niin yllättävästi, että luin novellin toistamiseen ja etsin johtolankoja, mistä ihmeestä on kyse. Tekisi mieli kertoa novellin koko idea - mutta ei, lukekaa itse.


Tekstinäyte novellista Ilona:

- Miten niin, mistä sinä puhut? Vastahan me ajoimme rannalle, sinä, minä ja isä. Aikaisin aamulla.. Sinä pakotit minut ottamaan kengät pois että tuntisin hiekan jalkojeni alla.

Viisitoista vuotta. Siitä on melkein viisitoista vuotta. Kurkkua kuristaa, haluaisin huutaa ääneen. Miten sinä et voi tajuta että siitä päivästä rannalla on melkein viisitoista vuotta, että siinä päivässä ei ole mitään muistamisen arvoista. Samanlainen kylmä päivä kuin kaikki muutkin, isän horjuva katse, sinun tekopirteä äänesi. Isä on jo kuollut ja sinä makaat täällä kuin pieni lapsi. Tuomas ei tule ja miksi helvetissä minun pitää hoitaa kaikki tämä yksin.

- Kyllä minä sen muistan. Sinä, minä ja isä rannalla.

- Paljain jaloin.

- Niin. Paljain jaloin.


Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain, 2009.