keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Ketä veikkaat nobelistiksi tai Finlandia-voittajaksi?

Hesarin toimittajat veikkaavat, että se on joku näistä.

Minä en osaa veikata noista ketään. Täytyy tunnustaa, että suurin osa Nobel-listan nimistä on minulle aivan tuntemattomia.

Huomasin juuri, etten ole tänä vuonna veikannut edes Finlandia-voittajaa. Viime vuonna olin keväästä asti eli Puhdistuksen luettuani varma, että Sofi Oksanen pärjää. Tänä vuonna ei kai ole ollut sellaisia suuria kirjoja, joista "kaikki" olisivat puhuneet. Jos on, virkistäkää muistiani eli kertokaa!

tiistai 29. syyskuuta 2009

Kuulutko kirjakerhoon?

Minä kuuluin nuorena pariinkin kirjakerhoon. Pakotin kavereitakin kerhojen jäseniksi, jotta sain mm. kahvinkeittimen, radion ja Mika Waltarin historiallisten romaanien sarjan ensimmäiseen omaan kotiini. Sitten päätin, että haluan hankkia kirjani vapaasti, ja erosin kaikista kerhoista.


Kaikki meni hyvin aina tähän kevääseen asti, jolloin sain kesken tylsän sairasloman mainoksen kahdestakin kädentaitokirjallisuuteen keskittyvästä kerhosta. Ja minä tyhmä liityin!

Toinen kerho on ihan ok, vaikken varmaan ikuisesti jäsenenä pysykään. Kirjat ovat kivoja, nekin, jotka ovat tulleet minulle vahingossa, kun olen unohtanut peruuttaa kuukauden kirjan.


Mutta se toinen. Yhtäkkiä sain sieltä ukaasin, että ellen maksa laskuani, se menee perintätoimiston käsiteltäväksi. En ollut edes tiennyt saaneeni laskua. Se oli tullut sähköisenä, eikä suinkaan kerhon nimellä, vaan sellaisen lähettäjän nimellä ja niin otsikoituina, että luulin sitä mainokseksi. Huomautin asiasta, maksoin laskun ja samalla irtisanoin kerhojäsenyyteni. Luulin, että kaikki olisi nyt kunnossa, tosin loppulasku olisi kuulemma vielä tulossa.


Sain juuri tuon loppulaskun. Siihen oli lisätty kaikenlaisia irtisanomis- ja käsittely- ja ties mitä asiointikuluja melkein kahdenkymmenen euron verran. Lisäksi tässäkin laskussa oli ukaasi, että tämä on jo muistutuslasku samasta aiheesta. Vaikka kuinka tutkin sähköistä arkistoa, en ihan varmasti ollut saanut ko. laskua aiemmin. No, nyt se on kuitenkin maksettu, kiroilun kera.


Tästä lähtien minulla on kolme syytä olla kuulumatta kirjakerhoon. Haluan valita kirjani vapaasti. En halua maksaa kirjoista ylihintaa. Enkä halua miettiä, menetänkö luottotietoni kirjakerhon omituisen laskutuksen takia.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Montgomery-sivusto

Lyhyt nosto, kopio Katjan kesäiseen Montgomery-keskusteluun jättämästä viestistä:

"Montgomeryn tuotannon lumoamana aloitin pienen projektin ja kaipaisin siihen mukaan muita Montgomerysta pitäviä. Löysin tämän blogin mutta en suoraa sähköpostiosoitetta, joten kokeilen tätä lähestymistapaa. Projekti on aivan alkutekijöissään vielä, mutta talven mittaan etenee.

http://lukevan.nettisivu.org/

Käykää katsomassa ja antakaa palautetta."

Minä jo kävin katsomassa ja huomasin, että sivuston ensimmäinen kirjoitus käsittelee Montgomery-suomennoksia. Suomentaminen on kiinnostava aihe: aion itse vertailla lähiaikoina Grassin Peltirummun käännösversioita.

Blogini sähköpostiosoite on muuten kokolailla (at) gmail.com, se löytyy myös blogin sivupalkista. :)

maanantai 21. syyskuuta 2009

Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus


Voi. Olisin niin mielelläni pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan uusimmasta romaanista. Olen lukenut kaikki hänen kaunokirjalliset aikuistenkirjansa, ja parista olen pitänyt kovasti, nimittäin Sudenvuodesta ja Alastonkuvista. Muutkin kirjat ovat olleet hyvin luettavia. Huolellista ja sujuvaa kieltä, kirjailijan sivistyneisyys ja viitseliäisyys ovat näkyneet tekstissä: laadukasta viihdettä. Sympatiseeraan Hämeen-Anttilaa myös ulkokirjallisista syistä. Hän vaikuttaa kaikesta oppineisuudestaan ja monialaisuudestaan huolimatta hyvällä tavalla nöyrältä ja maalaisjärkiseltä ihmiseltä, mukavalta ja viehättävältä.


Otin siis uusimman Hämeen-Anttilan romaanin ilahtuneena vastaan. Ilahtuneisuus vaihtui kuitenkin ensin ällistykseksi ja sitten pettymykseksi, kun tämä kirja ei vain puhutellut minua eikä vienyt mukanaan. Ei Päivänseisaus huono ollut, mutta ei hyväkään. Se oli liian tasainen, liian harkittu, toisin sanoen tylsä.


Päivänseisaus kertoo neli-viiskymppisistä Paulasta ja Erikistä. Kumpikin on eronnut ja hieman henkisesti tuuliajolla elämässään, sekä menneen että tulevan kanssa. Viulisti Paula ja kirjailija Erik ovat tunteneet nuoruudessa Paulan edesmenneen, psyykensairaan ja itsemurhallaan Paulan traumoittaneen siskon kautta. Kun Paula ja Erik osuvat nyt uudestaan yhteen, heistä tulee ystäviä ja lähes rakastavaisiakin. Kumpikin saa toisesta tukea elämänhaahuilussaan, kumpikin kiinnostuu toisen omimmasta. Paula haluaa lukea Erikin romaanin ja Erik ponnistelee kovasti ymmärtääkseen musiikin tärkeyden Paulalle ja ihmisille ylipäätään. Kumpikin miettii, josko tuossa olisi nyt se oikea, mutta kaikki jää mietinnän tasolle, mitään repäisevää ei kirjassa tapahdu. Lopussa tosin kumpikin päähenkilö tekee nopean, ennalta arvattavan mutta epäuskottavan, päätöksen elämässään. Se ärsytti minua kovasti: ensin haahuillaan vuositolkulla, fundeerataan ja pohditaan ja jännitetään kaikkea, sitten yhtäkkiä ollaankin rohkeita ja hypätään uuteen elämään.


Ärsyyntymistä lukuun ottamatta lukukokemus oli lattea. En tiedä, oliko Hämeen-Anttila yrittänyt kirjoittaa astetta vakavamman romaanin tällä kertaa – tulos oli jotain vakavan ja viihderomaanin väliltä. Kirjassa sivutaan useita rankkoja teemoja kepeästi, mutta päähuomio on rakastaa-ei rakasta-tarinalla. Annan latteuspisteitä myös siitä, että kirjassa kuvailtiin kovasti ihmisten vaatteita ja ruokia. Ehkä sen piti tuoda kirjaan lähestyttävyyttä, uskottavuutta ja viihteellisyyttä, mutta mieluummin olisin lukenut vaikka Paulan ex-miehen ajatuksista enkä siitä, mitä ruokaa hän oli aikonut tehdä koulukiusatulle pojalleen. En olisi myöskään suonut Erikin teitittelevän Paulan ex-miestä suuttuessaan: oletteko koskaan tavanneet suomalaista mustasukkaista miestä, joka teitittelee samalla kun huutaa kilpailijalleen?


Toivottavasti Hämeen-Anttila palaa seuraavassa romaanissa taas yliopistomaailmaan ja humanististen tieteiden pariin, niin tämäkin humanisti voi taas olla tyytyväinen!


Tekstinäyte, s. 142:

Erik pitää merkitsevän tauon, eli hän ei ole vakuuttunut. – Ostin muuten yhden musiikista kertovan kirjan Akateemisesta kirjakaupasta matkalukemiseksi, hän sanoo sitten. – Tuntui, että pitäisi opetella ymmärtämään paremmin musiikkia. Olen lukenut sitä alkuun, sivulle 51. Siinä on monta asiaa, jotka todella panevat ajattelemaan. Alleviivailen koko ajan lauseita. Mutta se kiusaa, että lukijan odotetaan tuntevan musiikkikappaleita. Vastaan tuli yksi mistä sen ollut koskaan kuullutkaan. - -

-Minulla on se levyllä, voit tulla kuuntelemaan.

-Se olisi kilttiä, kiitos.

Minua hymyilyttää. Erik on kuin nuori rakastunut poika, ponnistelee ymmärtääkseen sitä mikä minulle on elämän pääsisältö, ja tahtoo näyttää sen. - -Kunhan Erik ei etene liian nopeasti. Ei, sitä hän ei tee. Hän on liian tarkka. Hän kuuntelee jokaista sananpainoani.


Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus. Otava, 2009.


P.S. Pettymystäni kirjasyksyyn ei lievennä ainakaan se, etten pidä myöskään suursuosikkini Westön uusimmasta ainakaan ensimmäisen sadan sivun perusteella. Plääh ja surku ja hämmennys.

torstai 17. syyskuuta 2009

Haruki Murakami: Kafka rannalla


Japanilaisen Haruki Murakamin teos Kafka rannalla on varsin persoonallinen. Päätasolla on kaksi tarinaa. Ensimmäinen kertoo 15-vuotiaasta Kafka Tamurasta, joka karkaa kotoa etäisen isänsä luota, koska haluaa selvittää, minne jo aiemmin kotoa lähteneet äiti ja sisko ovat menneet. Kafka haluaa myös selvittää, miksi isä on langettanut hänen ylleen ”oidipaalisen ennustuksen”. Toinen tarina liittyy kuusikymppinen Nakata, joka on jäänyt jälkeenjääneeksi sodanaikaisen mystisen onnettomuuden takia. Nakata kommunikoi ihmisten kanssa kuin lapsi, mutta osaa puhua kissojen kieltä.


Kafka ja Nakata osuvat samaan kaupunkiin ja heidän tarinansa alkavat limittyä. Mukaan tulee myös tarinoita sekä muita hahmoja, joista ei oikein tiedä, ovatko he oikeita vai tarinan tasollakin kuvitteellisia. Myös kaikkea omituista alkaa tapahtua. Esimerkiksi taivaalta sataa kaloja.


Kokonaisuutena Kafka rannalla oli hyvin unenomainen ja erikoinen, monimutkainen ja moniteemainen, mutta silti helppolukuinen. Vaikka kirjassa oli joitakin hyvin iljettäviäkin kohtauksia ja teemoja, kertomistyyli oli jotenkin sympaattinen ja mukava. Lukeminen oli nopeaa ja vaivatonta. Kirja kestäisi toisenkin lukukerran ja tarkemman lähiluvun: tarkalla analyysilla siitä paljastuisi varmasti hurjasti vertauskuvallisia ja myyttisiä elementtejä. (Parnasson kesänumerossa tällaista analyysia olikin, mutten löytänyt artikkelia verkosta.)


Murakami oli itselleni uusi tuttavuus, mutta häneltä on suomennettu muitakin teoksia. Kirjailija lienee erikoistunut kummallisiin kirjannimiin: teoksia ovat mm. Sputkik-rakastettuni ja Suuri lammasseikkailu.


Tekstinäyte, s. 72:

”Niinkö?” Nakata sanoi pää kallellaan. ”Nakata on nyt jo paljon päälle kuudenkymmenen. Kun täytin kuusikymmentä, olin jo ehtinyt tottua olemaan tyhmä ja siihen, ettei kukaan halunnut olla tekemisissä minun kanssani. Kyllä ihminen voi elää, vaikka ei matkustaisi junalla. Isä on kuollut, niin että kukaan ei enää lyökään minua. Äitikin on kuollut, niin että hänkään ei itke. Jos sinä nyt sanot, että olen aika älykäs, niin se tuntuu huolestuttavalta. Nimittäin jos minä en olekaan tyhmä, niin kuvernööri ei anna minulle aburahaa enkä saa bussilippua. Jos kuvernööri sanoo: ’Et sinä olekaan tyhmä’, niin Nakata ei tiedä mitä sanoisi. Tyhmänä oleminen sopii minulle oikein hyvin.”


Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi, 2009.

torstai 10. syyskuuta 2009

So many books so little time

Ihanankamalaa. Kirjakaupasta tuli juuri viesti, että uusi Hämeen-Anttila on haettavissa. Uuden Westön pitäisi ilmestyä huomenna. Kafka rannalla on kesken. Kirjastossa odottaa Peltirummun uusi suomennos, joka pitäisi lukea ensi viikoksi lukupiiriä varten.


Pitäisikö ostaa kofeiinitabletteja, perua viikonlopun menot ja häätää mies ja kissatkin pois kotoa? En kestä. Haluan lukea noi kaikki, heti! Varsinkin Westön.


Ja sitten vielä Helsingin kirjamessujen ohjelmakin ilmestyi. Sama runsaudenpulaongelma vaanii varmasti siinäkin. En ole vielä katsonut, millaista messuilua on tällä kertaa tarjolla.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Montako, mitä ja missä?

Luetko useaa kirjaa yhtä aikaa? Luetko erilaisia kirjoja eri tilanteissa?


Minä vastaan kyllä kumpaankin kysymykseen. Arkipäiväni alkaa työmatkakirjalla, jonka on oltava joko helppolukuinen tai sellainen, että sitä voi lukea pienissä pätkissä. Kirjan tulee olla pieni ja kevyt; tyypillisesti luen pokkaria, joko romaania tai aika usein tietokirjaakin.


Kotona on oltava aina lukuromaani, se voi mieluusti olla paksu ja sisällöltään työmatkakirjaa vaativampi. Tällä hetkellä luen teosta Kafka rannalla. Välillä lukaisen jonkun ohuen romaanin kesken ”varsinaisen” lukuromaanin tai luen useampaa romaania samanaikaisesti, vuorotellen.


Tällä hetkellä minulla on kaksi keskeneräistä tietokirjaa, Pekka Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia ja iät ja ajat mukana roikkunut Panu Rajalan Mika Waltari -elämäkerta. Välillä plärään muita lukujonossa olevia kirjoja. Erityisesti viikonloppuisin tulee luettua vähän sitä sun tätä.


Tämänhetkinen tilanne on melko tyypillinen, yleensä kirjoja on noin monta ja suunnilleen tuon tyyppisiäkin. Olen huomannut, että saan luettua enemmän, kun en yritäkään lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan. Muut kirjat valitsen kiinnostukseni mukaan, mutta työmatkakirjan valinnassa vaikuttavat siis myös kirjan koko ja paino. Se, etten kehtaa lukea dekkaria junassa, oli vitsi, mutta ihan kaikkea en silti työmatkalle kelpuuta sisällönkään puolesta. Annat ja Iris rukat sekä muut lapsellisuudet saavat jäädä kotiin, ne eivät vain sovi aamuruuhkaan.

maanantai 7. syyskuuta 2009

Vieraalla kielellä lukemisesta

Kuten olen maininnutkin, en lue yleensä vieraskielisiä kirjoja kuin matkoilla. Tänä kesänä olen tehnyt poikkeuksen. Matkalla luin suomenkielisiä kirjoja ja kotona olen yrittänyt madaltaa lahjaksi saatujen englanninkielisten pokkareiden pinoa.


Tänään alkoi kolmas pokkari, Diane Athillin Somewhere Towards The End. Se kertoo vanhenemisesta ja kuoleman läheisyydestä, siitä, millaista on olla niin vanha nainen, että on nähnyt ystävien jo lähtevän eikä itse voi enää ottaa koiranpentua, koska ei jaksaisi ulkoiluttaa sitä eikä näkisi sen kasvavan. En usko, että olisin tarttunut kirjaan, ellei sitä olisi lähettänyt minulle ei niin kovin vanha, mutta vakavasti sairas nainen. Kirjan, jo fyysisen esineenkin, tarina puhuttelee minua.


Muuten vieraankieliset kirjat eivät yleensä kosketa. Tätä ennen luin Carol Shieldsin Small Ceremonies enkä saanut siitä oikein mitään irti. En, vaikka Shields on minusta mukavan leppoisaa ja ihmisläheistä lukemista ja vaikka kirjan aihe kiehtoi. Kirjassa kirjailijanainen varastaa kertomuksen idean harrastelijakirjoittajalta – vain huomatakseen, että se varastetaan edelleen häneltä. Itsekin jonkinlaisena kirjoittajana (entisenä toimittajana, nykyisenä copywriterina) minua kiinnosti se, että kaikki on jo keksitty. Vaikka oma teksti tuntuisi kuinka tärkeältä, joku voi viedä sen, tai vain keksiä saman asiaan samaan aikaan.


Tuota teemaa lukuun ottamatta tarinasta ei jäänyt mieleeni mitään. Kielitaitoni ei ole niin hyvä, että osaisin uppoutua vieraskieliseen tekstiin samalla tavalla kuin suomenkieliseen. Ajatukseni alkaa harhailla, tai sitten takerrun liikaakin yksittäisiin sanoihin, joita en tunne. Lyhyesti, muulla kuin suomen kielellä lukeminen ei ole minulle nautinto. (Vieraskielisten kirjojen ostaminen ja omistaminen on kuitenkin nautinto: muuten en kai ostaisi kirjoja aina matkustaessani.)


Suomenkielisessä tekstissä minua kiehtoo paitsi se, että ymmärrän kaiken lukemani, myös se, että voin tunnustella ja tutkia sanoja ja lauserakenteita. Olen huomannut, että jos en pidä kirjan kielestä, täytyy itse tarinan olla todella hyvä, että kehuisin kirjaa. Siksi kai dekkarien lukeminenkin oli minusta niin puuduttavaa, kun niiden kielessä ei ollut mitään, mihin tarttua, ei mielenkiintoisia sanavalintoja, ei nyansseja, ei mitään erityistä.


Kirjallisuustieteen kursseilla on aina kehotettu lukemaan teokset alkuperäiskielellä, jotta lukukokemus olisi mahdollisimman autenttinen. Minä en lue, ellei ole pakko. Minä tavoitan autenttisen lukemisen nautinnon vain äidinkielelläni olevista kirjoista.

perjantai 4. syyskuuta 2009

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä - ja yleistä juttua näytelmäteksteistä

Se on tehty. Pehmeä sohva ja kainalossa kehräävä kissa auttoivat minua suorittamaan viimeisenkin Larssonin loppuun. Ei enää lisää purnausta, mutta sen vielä totean, että trilogiassa oli maailmankaikkeuden lattein viimeinen lause, joka taisi osin kyllä olla suomentajankin syytä. En viitsi paljastaa.


Onneksi yöpöydältä löytyi vastalääkkeeksi jotain lyhyttä, ytimekästä ja dialogimuotoistaReko Lundánin näytelmäteksti Tarpeettomia ihmisiä. Löysin sen taannoin vahingossa kirjaston tietokannasta, kun olin varaamassa Tsehovin samannimistä novellikokoelmaa.


Olen lukenut vasta alkua, mutta voin todeta, että teksti on hyvää ja toimivaa. Ei tarvita larssonmaisia faktatietoiskuja eikä dokumenttimaista kuvaustapaa, kun jo tavallisten ihmisten keskustelulla voidaan kuvata elävästi henkilöhahmoja, tunnelmia ja elämänkohtaloita. Näytelmän aihe ei ole ratkiriemukas – oikeastaan olisin kaivannut jotain kepeää Larssonin kauheiden teemojen jälkeen – mutta muutamalla repliikillä Lundán saa lukijan uskomaan, että on ahdistavaa olla ammattiyhdistysliikkeeseen pettynyt työtön asentaja. Ja että toisen työttömyys koettelee parisuhdetta, etenkin jos työllistetty osapuoli menestyy työssään. Että keski-iän kynnyksellä on vaikeaa, miehillä etenkin. Teksti on ihmeen elävää, vaikken ole nähnyt tekstin teatteriversiota eikä tekstissä ole yhtään selittävää riviä (ei huoneiden kuvauksia, ei ”katsoo ärtyneenä ja kuiskaa” -opastuksia).


Hyvältä siis vaikuttaa. Lisäksi on virkistävää lukea näytelmätekstiä pitkästä aikaa.


Näytelmien lukeminen ei olisi tullut mieleenikään ilman muinaista yleisen kirjallisuustieteen draamakurssia, jossa niitä oli pakko lukea. Aluksi lukeminen tuntui oudon epämääräiseltä, mutta nykyisin luen näytelmiä mielelläni, joskaan en usein. Ihailen tekstejä, joissa rakennetaan kokonaisia maailmoja dialogin avulla: sellaisessa tekstissä ei useinkaan ole mitään liikaa eikä liian vähän. En olisi uskonut, että joihinkin näytelmäteksteihin voi uppoutua kuin kertoviin romaaneihin ja nähdä tapahtumat edessään. Upeaa!


Tärkeisiin näytelmä-lukukokemuksiini kuuluvat mm. Sofi Oksasen Puhdistus, Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi sekä Minna Canthin näytelmät. Yöpöydällä on odottamassa myös Ibseniä, josta myös pidän.


Ihanaa, elämää on vielä dekkarien jälkeenkin!

Luetko sinä näytelmiä? Miksi luet, miksi et?

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia


Loma on takana ja on aika ryhdistäytyä myös kirjablogin suhteen. Heti alkuun teen tunnustuksen: olen käyttänyt loma-aikaani dekkareihin. Eikä vain yhteen, vaan peräti kolmeen dekkariin. Vaikka en ymmärrä, miksi dekkareita luetaan!


Ennalta arvattavasti minäkin olen lukenut ruotsalaisen, jo edesmenneen Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Larssonin kirjahan ovat niitä, joita suositellaan sanomalla, että ellet muuten pidä dekkareista, niin nämä kannattaa kuitenkin lukea.


No. En ole huonovointinen enkä aivan nääntynyt, mutta aika uupunut enkä kovin innostunut. Viimeisin trilogian osa on vielä kesken, vaikka olen lukenut sitä sinnikkäästi jo ainakin viikon. Hyvän, paksunkaan kirjan ahmimiseen minulle ei mene yleensä kuin muutama päivä, joten tuo jo kertoo jotain…


Ensiksi kuitenkin ruusuja. Trilogian ensimmäisen osan, Miehet jotka vihaavat naisia, luin muutamassa päivässä. Aluksi kirja ei vaikuttanut lainkaan kiinnostavalta, mutta se parani loppua kohden. Se oli myös hyvin kirjoitettu, teksti oli sujuvaa ja helposti seurattavaa, vähän kuin olisi elokuvaa katsellut. Mistään pelkästä ”joku on kuollut ja sitä ihmetellään” -juonesta ei todellakaan ollut kyse, vaikka murhamysteeriä ratkottiinkin. Päinvastoin, kirjassa oli hurjasti teemoja ja vielä tärkeitä teemoja: murharikollisuuden lisäksi bisnesmaailman julmuutta, insestiä ja sukurutsaa, tietoturva-asioita, epätasa-arvoa, sosiaalihuollon toimintatapojen kyseenalaistamista, ties mitä. Tällaista teosta ei varmasti kirjoiteta hetkessä, vaan kirja on vaatinut runsaasti taustatyötä ja suunnittelua: lopputulos olikin vähän liian pitkä mutta muuten huolellinen. Trilogian muissa osissa mukaan tulee vielä runsaasti muitakin teemoja.


Mutta. Risuja. Muun muassa Larssonin dekkareita on kiitetty siitä, että ne nostavat esiin tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja ja puuttuvat epäkohtiin. Totta, mutta miksi niin monta asiaa pitää tunkea samaan kirjaan? Ja onko dekkari ainoa tapa käsitellä ko. aiheita? Mielestäni tärkeiltä asioilta vei uskottavuutta se, että ne kaikki tungettiin samaan kertomukseen, joka eteni vauhdikkaasti eikä aina niin uskottavasti. Koska inhoan räiskettä ja mässäilyä, huomioni kiinnittyi esim. ällöttäviin murhayksityiskohtiin eikä niihin tärkeisiin teemoihin ja kannanottoihin.


Kaikkein eniten minua häiritsivät kuitenkin kirjan henkilöhahmot. Keskeistä naishahmoa, yhteiskunnasta syrjäytynyttä, lapsen kokoista, huippuälykästä hakkeria Lisbeth Salanderia on nostettu jonkinlaiseksi supersankarittareksi ainakin joissain naistenlehtien kirja-arvioissa. Minusta Salander ei ollut lainkaan kiehtova vaan täysin epäuskottava. Kirjan keskeisin mieshahmo, toimittaja Mikael Blomqvist oli asteen normaalimpi, mutta en ymmärtänyt, miksi kaikki naiset lankesivat häneen. Mitä tämä vastustamattomuus tuo kirjoihin? Miksi kaikkien pitää sekoilla keskenään? Rasittavaa. Onneksi hahmot olivat sentään moniulotteisia eikä mitään Da Vinci -koodi-kamaa.


Myös kirjojen kieli oli sujuvuudestaan huolimatta rasittavaa. Paikoin tunsin lukevani raporttia tai kuuntelevani moraalista puheenvuoroa: näin huonosti asiat ovat, usko se (ks. tekstinäyte 1). Faktaosuudet olisi voinut esim. upottaa dialogiin, niin ne eivät olisi olleet niin silmille hyppiviä. Vaikka kirjat tavallaan olivatkin ihan ok lukemista, niin minulle jäi kaikesta edellä mainituista ristiriitainen ja ärsyyntynyt olo: oliko tarkoitus viihdyttää lukijaa vauhdikkaalla juonella ja oudoilla ihmisillä ja ihmissuhteilla vai kenties pysäyttää hänet ajattelemaan ihmisten ja yhteiskunnan julmuutta?


Olen puhunut! Anteeksi pitkä sepustus, mutta jos ihminen kerran elämässään lukee dekkarin, niin siitä riittää puhistavaa. Olisin kyllä voinut vain linkittää blogini Inan dekkariarvioon, sillä niin samaa mieltä olin.


Joka tapauksessa, olen suoriutunut kolmannen Larssonin viime sivuja lukuun ottamatta dekkari-ihmiskokeesta. Ymmärrän aavistuksen verran paremmin dekkarinlukijoita, mutta en niitä, jotka lukevat vain dekkareita. Itse tuskin luen niitä jatkossakaan.



Tekstinäytteitä kirjasta Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

1, s. 239:

Holhous taas tarkoittaa huomattavasti tiukempaa valvontaa, silloin päämies ei itse saa käyttää omia rahojaan eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä tietyissä asioissa. Täsmällisesti ottaen holhooja epää päämieheltä koko oikeustoimikelpoisuuden. Ruotsissa on yli 4000 henkeä, joilla on holhooja.

2, s. 496:

Lisbeth Salanderin silmät leimahtivat yhtäkkiä tukahdetusta vihasta. Mikael jatkoi kiireesti.

”En minä väitä, että ihmiset ovat yksinomaan kasvatuksen tulosta, mutta luulen, että kasvatus näyttelee suurta osaa. Gottfriedin isä hakkasi poikaansa vuosikaudet. Sellainen jättää jälkensä.”

”Paskapuhetta”, Lisbeth toisti. ”Gottfried ei ole ainoa poika, jota on pahoinpidelty. Ei se anna hänelle oikeutta murhata naisia. Sen valinnan hän teki aivan itse. Ja Martin samoin.”


Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Wsoy, 2009. Yhdeksästoista painos.