Turvallinen olo

...sillä syksyllä  on tiedossa on ainakin kolme mukavaa lukemisrupeamaa. Laitoin jo nyt Akateemiseen tilaukseen:

Siri Hustvedtin Lumouksen,

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin ja 

Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisauksen.

Akateemisen kirjakaupan lisäksi tulee näemmä kannatettua Otavaa, jonka julkaisuja nuo kaikki ovat.

Em. kirjailijat kuuluvat niihin, joihin todella luotan hyvien lukuromaanien tekijänä. Vaikkeivät kirjat olisi juuri omaan makuuni, niin ne ovat varmasti hyvin kirjoitettuja ja huolellisia, kunnollisia kirjoja. Sellaisia, jotka haluaa tilata jo etukäteen, niin että saa lukea ne varmasti ensimmäisten joukossa ja laittaa sitten omaan kirjahyllyyn.

Mikä siinä onkin, että joidenkin kirjojen ostamisesta ja omistamisesta tulee hyvä mieli? Onhan kirjastotkin keksitty, ja olenhan itsekin paasannut myös kirjojen kierrättämisen puolesta.

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Niin, olen nyt ihan oikeasti lukenut Alastalon salissa, kuten olen ehtinyt jo blogissa ylpeänä kertoakin. Yritän nyt ruotia lukukokemusta järjen fingeporillani.

Kirja oli aluksi ihana ja sitten vähemmän ihana, mutta olen ehdottoman tyytyväinen, että luin sen. Alastaloon viitataan eri yhteyksissä usein, joten on hyvä tietää, mistä puhutaan. Nyt myös tiedän, että mahdottomaltakin tuntuvan kirjan voi lukea, jopa ihan omaksi ilokseen eikä tenttiin. Ja myös, kumma kyllä pidin ihan oikeasti tästä kirjasta!

Alastalon salissa (A. S.) on oikeastaan kaksi kirjaa, A.S. osa 1 ja 2. Pääidea on nopeasti kerrottu: kustavilaisen Alastalon kotiin kokoontuu joukko miehiä parkkikokoukseen eli tehdäkseen paperit tulevan parkkilaivan omistuksesta. Miehet saapuvat Alastaloon ja allekirjoittavat laivanomistuspaperin kukin vuorollaan. Miesten puheiden ja ajatusten mukana tarinaan tulee sivukertomuksia, mutta varsinaisesti kirjoissa ei tapahdu muuta kuin laivapaperien kirjoittamiseen valmistautuminen ja itse kirjoittaminen.

Osa 1 oli mielestäni sympaattinen ja kiehtova. Ei haitannut, ettei kirjassa oikeastaan tapahtunut mitään, sillä erikoinen, yhtä aikaa viipyilevä ja hyvin tarkka kielenkäyttö vei minut mennessään. Ihastelin hauskoja ilmauksia, kuten em. järjen fingerporia ja osuvia ihmisten kuvauksia. Kirja tuntui hyvin mukavalta ja ihmistyyppien kuvaukset todella taitavilta ja harkituilta, kaikki oli elävästi ja lempeän huumorintajuisesti kerrottu. Tässä esitellään Alastalon herran tytär ja vaimo, jotka esiintyvät kertomuksessa ruoan tarjoilijoina:

On vaelto neitova ja sorja silmänviete, kun talon kukoistava kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman norja taipuu ja kukkurakantaman yltä vierasta hyvää nuorien silmien hymy ja tuoreen poskipään lymyvä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä! On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä pavun poikkimiin, huomio harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä hameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina!

Rajansa kaikella. En tiedä, oliko osa 2 oikeasti mutkikkaampaa kieltä vai alkoiko keskittymiskykyni muuten vain herpaantua siinä kohdin, mutta osan 2 luku-urakka ei todellakaan ollut nopsakas nopea. Siinä missä osan 1 kielenkäyttö oli vain kiehtovan erilaista, osassa 2 se alkoi olla paikoin jo liian erikoista. Vaikkei tapahtumien vauhti kiihtynyt lainkaan, olin kompastua kiemuraiseen kieleen. Esimerkiksi näin monimutkaisesti voidaan kuvata kahvin kaatamista, tarjoilijana edellä esitelty Siviä:

Posliinia oli, ja säälintietoa vailla se kaarekas kannuntorokin, jonka tunnoton kuro nyt valkumiltaan syöksi suun täydeltä suitsuvaa kihaa ja kiehuvaa kimmeltä kuumiensa viluja virviville hopeavarsille laseissa, ylväs yllä nöyrän alamaisparven oli korkea kannukin vaeollollansa vaiheella vartoovien lasien, kun kupumahtava hohtavin kyljin ja holhoomana kukoistan immen kaateli kallistumiltaan täytensä armoja tyhjien pyytöön, ja ane pöydällä vaihtui jäljiltä lahjivan jakajan välkyksi helmivöin maljain; ja saavuttamaton kuin leijillä ilmojen lintu liukumillaan, tai meren kalteilla haaksi henkivä purjein levitetyin tuulen entimillä, olisi ollut enää tavoittaa katse neitosenkaan, Alastalon ylpeän Siviän, tointansa tavoin ja tiedoin, nuorin neuvoin ja tyttären taidoin, valppain ja varovin hoitelevan, ellei olisi korean povessa sykkinyt sydänkin uumantaipumaa ylemmällä ja ellei olisi kaulan keno kantanut kasvojen korun ja palmikkoihmeiden ohella tyttösen pääkerän odottamatonta mieltäkin ja sitä silmien hilpaa, jota viisaankin tyttölapsen ripsiparit saattava salahymyiltänsä tuhlaten välkytellä, kun eksyvät tutuilla erheteille ja lähitienoilla joku saa, vaikkei omaa tomppeliuttensa ansiopalkoiksi hyvänhyvyyden sulalta armosuomalta sydämenmannaa kimpuiltansa semmoisen suloisen liehdon, että surku tulee saajan itseänsä, ja sydämen poltto omien rintaluiden ahtauden vuoksi, kun yhden hengenvedon huokasemilta ja samoillla palkeiden levittymillä on korjattava enemmän onnen paisua talteen kuin kehiin kunnolleen mahtuu ja saumat napisematta kestävät!

Kilpi ei siis säästele sanoja, mutta pisteiden suhteen hän on kovin kitsas. Täytyy tunnustaa, että välillä lukeminen meni aikamoiseksi harppomiseksi ja ajatukseni harhailivat, sillä en vain saanut otetta tuollaisesta kielenkäytöstä.

Tästä huolimatta lukukokemus oli kuitenkin ehdottoman positiivinen ja innostava. Kilven huumorintaju viehätti: kertomuksessa oli hauskoja yksityiskohtia ja lisäksi minua huvitti mm. se, että erään luvun esittelytekstissä kertoja itsekin toteaa, ettei luvussa tule tapahtumaan sen enempää kuin aiemmissakaan luvuissa. Myös jotkut yksittäiset sanat ja ilmaukset olivat todella hienoja, niitä oli suorastaan nautinnollista lukea. Ikävä kyllä en kirjoittanut niitä ylös, joten nyt en osaa viitata sanaston kohdalla kuin minua koko A.S.:n ajan kiusanneeseen sanaan – mikä kumma puu on pantteri? Kirjassa puhuttiin sekä panttereista että pantterivääristä.

Olen varma, etten lue Alastaloa heti uudelleen. En kuitenkaan pidä aivan mahdottomana, etten joskus lukisi taas: Kilven kielenkäytössä ja lauserakenteissa riittäisi tutkimista. Tällä hetkellä minua kiinnostavat kuitenkin enemmän Volter Kilpi -tutkimukset kuin hänen omat tekstinsä, ja olenkin haalinut pari tutkimusta omaan hyllyynikin. Turusen ym. toimittamassa esseekokoelmassa Vaihtuva muoto – tutkielmia suomalaisen romaanin historiasta (SKS, 1992) puhutaan mm. Volter Kilvestä. Pirjo Lyytikäinen taas on omistanut A.S.:lle koko väitöskirjansa Mielen meri, elämän pidot Volter Kilven Alastalon salissa (SKS, 1992).

Alastalon salia on sanottu Suomen hienoimmaksi romaaniksi. Ainakin se on epäilemättä erikoisimpia, joten kannattaa tutustua siihen jo teoksen omintakeisuuden vuoksi!

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Otava, 2008. Kolmas painos.

Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Nyt kun olen lukenut tämän kirjan, voin blogittaa kirjoista lukematta niitä!

En sentään. Houkuttelevasta, suorastaan tietoisen popularisoidusta nimestään huolimatta Pierre Bayardin kirja ei anna aukotonta kirjakeskustelutaitoa. Oikeastaan sanoisin, että hauska ja kiinnostava kirja, mutta ei siitä ole hyötyä keskusteluissa (tai katsotaan, häikäistyykö lukupiirimme puheenvuoroistani seuraavassa tapaamisessamme). 

Bayardin kirja ei kerro niinkään keskustelemisesta vaan kirjojen lukemisesta. Pariisin yliopiston kirjallisuuden professori ja psykoanalyytikko Bayard nostaa esiin eri tapoja lukea, kuten ”oikea” lukeminen ja kirjojen selailu, jotka molemmat tunnen kyllä omiksi lukutavoikseni. Bayard palaa myös tuon tuosta ajatukseen, että on harhaanjohtavaa kertoa, että on lukenut jonkun kirjan, ikään kuin lukeminen takaisi kirjan tuntemuksen. Se, mitä kirjasta jälkikäteen muistamme, ei ole tuo kirja itse, koska emme muista kaikkea ja teemme myös kirjasta ikään kuin oman versiomme ajatuksissamme. Näin ollen puhumme itse kirjan ja sen tarinan sijasta usein tuosta omasta versiostamme, virtuaalikirjasta. Ja toisaalta, kirjasta voi puhua faktaa lukematta sitä: voin kertoa kirjallisuustieteellisiä totuuksia jonkin kirjan sisällöstä ja asemasta kirjallisuuskentässä, vaikka en olisi edes nähnyt ko. kirjaa.

Lukemisen tapojen ja kirjanprosessointitaitojen lisäksi Bayard nostaa esiin monenlaisia kirjakeskustelutilanteita. Hän myöntää, että joutuu itse opettajan työssään usein puhumaan tai jopa luennoimaan kirjoista, joita ei ole lukenut. Hän on myös tavannut kirjailijoita, joiden kirjoja ei ole lukenut tai joista ei enää muista mitään. Bayardin neuvo on yksinkertainen: pysy suurissa linjoissa, kehu kirjaa ja johdata keskustelu kirjan teeman avulla yleisempään, kirjaa sivuavaan teemaan. ”Tekijä ei odota referaattia kirjastaan, eikä hän odota perusteltuja näkemyksiämme, jotka meidän on jopa parempi pitää omana tietonamme. Hän odottaa vain, että kerromme mahdollisimman ympäripyöreästi pitäneemme hänen tekstistään.” 

Lukemattomuus on hyve, ei synti

Pidin Bayardin sujuvasta kielenkäytöstä ja kiinnostavien teemojen sivuamisesta. Yksi kiehtova sivuteema oli esimerkiksi se, onko tärkeää, että parisuhteessa olevilla on samanlaisia kirjakokemuksia. Hyvin mielenkiintoinen oli myös esimerkki siitä, kuinka länsimainen antropologi luki alkuasukasheimolle Hamletia: heimo kiinnitti huomiota aivan eri asioihin kuin antropologi, eikä tarinan yhteinen käsittely onnistunut. Kirja ei siis todella ole niinkään mustaa valkoisella, vaan se, millainen käsitys ja muistijälki kertomuksesta lukijalle jää. 

Hieman yllättävänä pidin sitä, että Bayard toisteli moneen kertaan, ettei kukaan ole voinut lukea kaikkea eikä muista kaikkea lukemaansa, mutta sen voi tunnustaa. Totta kai voi! En tiedä, vaikuttaako Bayardin akateeminen asema tai erilainen kulttuuritausta tämän asian korostamiseen, mutta itse en ainakaan ole koskaan valehdellut lukeneeni kirjaa, jota olen korkeintaan selaillut (kirjallisuuden tentissä kyllä, mutta en oikeassa elämässä). 

Yllättävää oli sekin, että Bayard siteeraa sekä kirjoja että kirjailijoita, joiden mukaan kirjoja ei pidäkään lukea. Lukemalla kadottaa itsensä kirjamaailmaan. Silloin ei pysty suhtautumaan kirjan tarinaan objektiivisesti ja tajuaa, miten epätoivoinen lukijan asema on maailman kirjapaljoudessa. Jonkinlaisena ihanteena Bayard mainitseekin Robert Musilin teoksessa Mies vailla ominaisuuksia esiintyvän kirjastonhoitajan, joka tuntee valtavan kirjaston perinpohjaisesti, vaikkei lue kirjoja lainkaan. Kirjastonhoitaja keskittyy vain kirjaluetteloihin, tilastoihin, koska muuten ”liiallinen kiinnostus yhtä (kirjaa) kohtaan ajaisi hänet lyömään muut laimin”. 

Tiedän tunteen, että yhden kirjan lukeminen on muilta pois. En silti millään voi yhtyä Pierre Bayardin analyysiin em. kirjastonhoitajasta: ”Musilin kirjastonhoitajan viisaus piilee hänen ’kokonaisnäkemystä’ korostavassa ajatuksessaan, ja tunnen houkutusta soveltaa kaikkeen kulttuuriin sitä, mitä hän sanoo kirjastoista: se joka nenänsä kirjoihin upottaa, on kulttuurin ja jopa lukemisen kannalta menetetty tapaus. On siis välttämättä tehtävä valinta yleisnäkemyksen ja jokaisen yksittäisen kirjan välillä jo pelkästään olemassa olevien kirjojen suuren määrän vuoksi, ja lukeminen on aina voimien haaskausta, jos ryhtyy vaikean ja aikaa vievää yritykseen hallita kokonaisuus.” 

Summa summarum: Tämä kirja ei auta minua muista kirjoista keskustellessa. Kuitenkin keskustelisin mielelläni juuri tästä kirjasta, ja tämän kirjan lukemista koskeviin väitteisiin palaan varmasti myöhemmissä blogikeskusteluissa. 

Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena, 2008.

Jos pitäisi valita vain yksi kirja...

...mitä suosittelisit?

Salakuuntelin eilen kirjastossa erikoista ja hyvin jännittävää keskustelua.

Nuori, ehkä parikymppinen, tyttö kysyi kirjastonhoitajamieheltä, mitä hän voisi lainata, kun haluaisi "lukea yhden kirjan, ihan minkä tahansa". Mies oli ymmärrettävästi yllättynyt, mutta niin olin minäkin hänen vastauksestaan, ettei hän itse lue juuri mitään (ja kirjastossa töissä, mitä mitä?). Tyttö vain jatkoi, että ei haittaa, mutta näytä  mulle nyt joku hyvä kirja. En kuullut aivan koko keskustelua, vaikka tahallisesti lähistöllä norkoilinkin, mutta ainakin siinä puhuttiin kirjan paksuudesta, suosiosta ja siitä, saako se olla klassikko vai ei.

Tyttö päätyi lainaamaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran.

Minulle, lukutoukalle, tilanne oli todella outo ja hyvin paljon kysymyksiä herättävä: Miten joku voi tulla kirjastoon ilman mitään ennakkosuunnitelmaa, ei edes kirjan tyylisuunnasta? Miten voi kelpuuttaa minkä tahansa kirjan, jota joku toinen suosittelee? Kuulin tytön kysyvän, onko Missä kuljimme hyvä ja eikö se ole aika suosittu, ja myönteisten vastausten jälkeen lainauspäätös olikin tehty. Ja mitä, se jäi oikein vaivaamaan, olisin itse suositellut? Millaisia kartoittavia kysymyksiä olisin kysynyt ennen tietyn kirjan ehdottamista, millaiseksi olisin kokenut ehdottajan vastuun? Sillä olihan ehdottajalla, kirjastonhoitajalla, suuri vastuu. Kuvittelin dramaattisesti, että eilen hän saattoi tehdä ei-lukijasta peruuttamattomasti ei-lukijan tai lukijan.

Melkein meinasin tarjoutua kirjavinkkaajaksi, mutta en sitten uskaltanut. Toivottavasti näen tytön vielä uudestaan kirjastossa, muuallakin kuin palautustiskillä. 

Miten saada mies lukemaan Atwoodia?

Keskustelu eilen illalla.

Mies: Mitä mä lukisin?
Minä: Mä hain just postista tällasen pokkarin... Se on scifiä.
Mies: Mä luen sen!
Minä: Siis se on Margaret Atwoodia ja se kertoo geeniteknologiasta... Ja...
Mies: Joo, hyvä, anna tänne!
Minä: Atwood on kanadalainen kirjailija ja oon lukenut nyt muutaman sen kirjan ja sellainen kuin Orjattaresi oli ainakin hyvä, sekin oli scifiä... Niin ja tää uusi kertoo vähän samasta aiheesta, niin kuin maailmanlopusta...
Mies: (muminaa, ei enää kuuntele)

Toiset meistä eivät tee jokaisesta kirjan valinnasta elämää suurempaa kysymystä. Joillekin myös ne kaksi sanaa, "scifi" ja "geeniteknologia", jotka minua jopa 3,5 euron pokkaria tilatessa arveluttivat, ovat myyntivaltti.

Tuliterä ostos, Oryx ja Crake, siirtyi siis miehen yöpöydälle. Katsotaan, saako hän sen luettua ja mitä tykkää. Ainakin bloggaavat naiset ovat olleet teoksesta hyvin kahta mieltä. Joillekin toimii, toisille taas ollenkaan ei.

Tove Jansson: Kesäkirja

Pieni suuri viisas kirja!

Tove Janssonin viehättävässä Kesäkirjassa lomaelämä on aidoimmillaan. Karulla saarella veistetään puueläimiä, rakennetaan hiekka-Venetsiaa, majoitetaan yövierasta ja ihmetellään kuollutta lintua, kauhistellaan naapuriin rakentuvaa liian hienoa mökkiä.

Kesäkirja kertoo pienestä Sophia-tytöstä ja hänen isoäidistään, heidän yhteisistä kesälomistaan; myös Sophian isä esiintyy tarinoissa, mutta äiti on kuollut. Keskeisintä kirjassa on mielestäni juuri tytön ja isoäidin suhde, maailman näkeminen lapsen ja vanhuksen tavoin. Kirjan isoäiti on ehdottoman viisas ja omapäinen, oikein mainio tyyppi, melkein parasta tässä kirjassa. Isoäiti ei lelli eikä lässytä lapsenlapselleen, muttei toisaalta tyrkytä mielipiteitäänkään. Hänessä on kutkuttava annos kapinahenkeä ja erityisesti elämänymmärrystä, isoäiti on yhtä aikaa lempeä ja tiukka. Olen näkeväni isoäidin ajatuksissa jotain samaa kuin Muumimammassa tai Tove Janssonissa itsessään.

Kesätapahtumien lisäksi kirjassa kiehtoo kaunis suomalaisen saariston kuvaus. Jos rakastat merta ja saaria, rakastat tätä kirjaakin! Luin Kesäkirjan ensimmäistä kertaa viime kesänä ja näin heti perään sattumalta Tove Janssonin ja hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kesäpaikaltaan Klovharusta kuvaaman dokumentin. Hyvin kesäkirjamaisia, karuudessaan nautinnollisia maisemia.

Kesäkirjassa nautinnollista on myös kirjoitustyyli. Tämä(kin) kirja pakottaa ihailemaan Janssonia: miten joku voi sanoa asiat noin nerokkaan yksinkertaisesti mutta samalla niin tarkasti ja viisaasti? Kirjan kertomukset ovat näennäisen kepeitä ja helppolukuisia ja ne voi fiiliksen mukaan lukea joko sellaisinaan, kivoina kesävälipaloina, tai vertauskuvallisina. Esimerkiksi kertomus siitä, miten oikutteleva, kahlitsematon villikissa vaihdetaan kilttiin sohvatyynykissaan on paitsi hauska myös hyvin vertauskuvallinen, samoin kertomus siitä, miten isä yrittää luoda vehreän puutarhan keskelle saaristoa.

Suosittelen ehdottomasti kaikille tutustumista muuhunkin kuin muumi-Janssoniin, vaikka muumeja ihailenkin. Jansson itsekin halusi tulla tunnetuksi muusta kuin muumeista. Tämän olen oppinut Boel Westinin mielenkiintoisesta elämäkertateoksesta Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä (Schildts, 2008).

Tekstinäyte Kesäkirjasta, s. 8-9:

Minä tahdon uimaan, sanoi lapsi. Hän odotti vastausta, mutta sitä ei tullut. Ja niin hän riisuutui, hitaasti ja arastellen. Ei voi luottaa sellaiseen; joka aina vain antaa kaiken tapahtua. Hän pisti jalkansa veteen ja sanoi: Kylmää.

Tietysti se on kylmää, vanha nainen vastasi. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Mitä sitten kuvittelit?

Lapsi liukui veteen vyötäisiään myöten ja odotti jännittyneenä.

Ala uida, hänen isoäitinsä sanoi. Sinähän osaat.

Tässä on syvää, ajatteli Sophia, hän on unohtanut, etten minä ole koskaan uinut näin syvässä ilman että joku on ollut mukana. Ja niin lapsi tuli takaisin ylös, istahti kalliolle ja ilmoitti: Näyttää olevan kaunis ilma tänään.

Aurinko oli jo ehtinyt korkeammalle. Koko saari kimmelsi, ja meri, ja ilma oli hyvin kevyttä.

Minä osaan sukeltaa, Sophia sanoi. Tiedätkö sinä, millaista se on kun sukeltaa?

- -

Uskotko, että minä osaan sukeltaa, vaikken sinulle näytäkään? kysyi lapsi.

Uskon, uskon, isoäiti vastasi. Pue yllesi nyt, niin keritään kotiin ennen kuin isäsi herää.

Väsymys alkoi tuntua hiljalleen. Kun päästään kotiin, hän ajatteli, kun päästään sisälle taas, taidan nukkua vähäsen. Ja täytyy muistaa sanoa lapsen isälle, että se vieläkin pelkää syvää vettä.

Tove Jansson: Kesäkirja. Wsoy, 2008 (seitsemäs painos).

Emmanuel Carrère: Valhe – Huviretki painajaisiin – Viikset

Kiitos Reeta Karoliinalta ja Marjikselta saamieni vinkkien, olen viettänyt tämän viikon illat ranskalaisen Emmanuel Carrèren seurassa. Luettuani hänen koko tällä hetkellä suomennetun tuotantonsa, kolme kirjaa, voin sanoa, että hänen kirjansa ovat erikoisia, ahdistavia ja kauheita mutta silti helppolukuisia.

Aloitin kenties rankimmasta teoksesta, tositapahtumiin perustuvasta kirjasta Valheet. Siinä pienen ranskalaiskylän nuhteettomana ja menestyvänä, kaikin puolin kunnollisena pidetty lääkärimies tappaa lapsensa, vaimonsa ja vanhempansa; hänen oma itsemurhansa epäonnistuu. Paljastuu, ettei mies olekaan lääkäri, vaan hän on elännyt todellista kulissielämää, valehdellut läheisilleen jo lähes parinkymmenen vuoden ajan. Edes miehen parhaalla ystävällä tai rakastajattarella ei ole ollut aavistusta huijauksesta.

Kirjan aihe on siis kammottava, mutta rakenne oli kiinnostava. Välillä liikutaan lääkärin tarinassa ja teksti etenee kuten romaanit yleensäkin. Toisinaan kirjailija taas pohtii, millaisia ongelmia hänellä oli kirjoittaa tällaisesta aiheesta – arvatenkin hänellä oli perustelemista itselleen jo siinä, että näin sairas tapahtuma edes kiehtoo häntä. Kirjailija myös kertoo dokumentin omaisesti, miten hän käytännössä teki kirjaansa: millaisessa kirjeenvaihdossa hän oli valelääkärin kanssa, millaisia tämän oikeudenkäynnit olivat jne. Teos on mielenkiintoinen mutta hyvin ahdistava, etenkin kun tietää sen perustuvan tositapahtumiin ja kun tietää, millaisia uutisia laajennetuista itsemurhista suomalaisessakin mediassa ikävän usein on.

Huviretki painajaisiin oli aiheeltaan varsin vastenmielinen sekin, mutta mielestäni kirja oli näistä kolmesta lukemastani Carrèresta tavanomaisin. Huviretkessä arka, estynyt koulupoika lähtee luokkansa mukana kahdeksi viikoksi leirikouluun, jossa kaikki menee pieleen. Aluksi kuvataan pelokkaan pojan tavanomaisia pelkoja, kuten huolta yökastelusta. Sitten poika sairastuu ja lopulta tarina muuttuu pelottavaksi, kun lähiseudulla katoaa pieni poika; samaan aikaan myös päähenkilöpojan isä on kateissa. Tarina ei toivoakseni ole niin yleinen että se olisi uskottava, mutta koululaispojan mielenliikkeitä Carrère kuvaa mielestäni tarkasti ja osaavasti. Ken on pienenä ollut epävarma tai ylipäätään jännittänyt joskus koulutoverien joukossa, pystyy varmasti samastumaan yhtäältä pojan huoleen ja toisaalta hänen haluunsa vaikka valehdella, kunhan hänen asemansa koulutoverien joukossa pysyisi hyvänä tai edes siedettävänä.

Mieleenjäävin Carrère oli mielestäni viimeisimpänä lukemani Viikset. Se oli varsin absurdi kuvaus miehestä, joka ajaa pois viiksensä ja joutuu sen jälkeen painajaiseen, jossa hänen arkielämänsä tukipilarit romahtavat yksi kerrallaan, mikään ei ole enää niin kuin mies muistaa. Lopulta mies – tai kirjan lukija – ei tiedä, kenen todellisuus on kirjassa se oikea, miehen vai hänen vaimonsa. Carrère kuljettaa päähenkilömiestä tilanteesta toiseen ja saa lukijankin epäluuloiseksi ja tämän olon epävarmaksi: noinko epävarmaa on todellisuus, noinko helppo on seota, onko meidän kaikkien mieli noin hauras? Kirjasta jäi sekava ja epämiellyttävä olo, eikä loppu – kauhea loppu, jota en viitsi tässä paljastaa – tuonut lopullista selvyyttä asioihin.

Huviretki painajaisiin -teoksen takakannessa sanotaan, että Emmanuel Carrère ”luotaa ainutlaatuisella tyylillään ihmismielen synkimpiä ja arimpia puolia”. Se on hyvin luonnehdittu. Rankoista ja suoraan sanottuna inhottavista aiheistaan huolimatta kirjat olivat kuitenkin nopea- ja helppolukuisia, ohuudessaan ja tarkassa sujuvakielisyydessään suorastaan mukavia. Jos ei jäänyt liikaa pohtimaan kauheuksia, kirjat saattoi lukea lähes yhdeltä istumalta. Kuten Reeta Karoliina sanoi, näitä voi kuitenkin suositella kesäkirjoiksi, siis helpoksi ja mukaansa tempaavaksi luettavaksi.

Kirjailija on itse ohjannut elokuvan Viikset-teoksesta. Myös Valheesta on elokuvaversio.

Tekstinäyte teoksesta Viikset:
”Vauhti kiihtyi: Serge ja Véronique, Jaavan lomamatka, jonka Agnès vielä toissapäivänä muisti, olivat kadonneet vuorokaudessa. Nyt muutama minuutti riitti tuhoamaan hänen isänsä ilman että hän ehti edes kääntää selkänsä, ilman että edes yksi yö ehti tulla sen väliin, kun Agnès sanoi ”vanhempasi” – hän oli aivan varma, että tämä oli kysynyt: ”haluatko, että soitan vanhemmillesi?” – ja sen, kun hänen isänsä hävisi maailmasta. Koko kauheus oli tapahtunut hänen silmiensä edessä, ilman että hän mahtoi sille mitään, ja samanlaisia tulisi lisää. - - Nyt ei saanut kysyä enää mitään, oli varottava sortumasta sellaisiin leikkeihin ennen psykiatrin tuloa.”

Emmanuel Carrère: Valhe (Like, 2002), Huviretki painajaisiin (Like 2005), Viikset (Like 2002).

Emmanuel Carrère Wikipediassa.

Volter Kilpeä juhlimaan!

Volter Kilpi, kuva Volter Kilpi -seuran sivuilta.

Tänään se alkaa, tämän vuoden Volter Kilpi -viikko Kustavissa. Harmikseni en ole mukana, mutta joskus vielä menen. Varmasti. Ja Olen lukenut Alastalon salissa -paita päällä. 

Olen nimittäin lukenut! Enemmän kuin Volter Kilpeä, minua huvittaisi tänään juhlia itseäni. Sain aamulla Alastalon salissa valmiiksi ja oloni on hyvin tyytyväinen ja - helpottunut. Kerron lukukokemuksesta, kunhan ensin toivun siitä hieman. 

Kesän (ja syksyn?) lukemiset

No niin, henkilökohtainen kesäkirjalistani on valmis. Ohessa lista siitä, mitä suunnittelen (haaveilen) lukevani ennen elokuista lomaa sekä loman aikana. Listan pituudesta päätellen en ajatellut nukkua ollenkaan enkä puhua sanaakaan tulevien viikkojen aikana, luen vain.

 

Lukupiirimme kesäkirjat

Carol Shields: Jane Austen (Austenin elämäkerta)

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (tai muu Austenin teos)

Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa / Yksikään ei palannut

 

Kaunokirjallisuutta

Francoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Timo K. Mukka: Koiran kuolema

”Jokin suomalainen klassikko” – saa ehdottaa!

 

Englanninkieliset pokkarit

Olen saanut nämä kaikki lahjaksi, enkä tiedä teoksista oikeastaan mitään.

C. S. Richardson: End of Alphabet

Diana Athill: Somewhere Towards the End

Elizabet Hay: Student of Weather

 

Runoutta:

Pentti Saarikoski: Kootut runot

 

Näytelmä:

Henrik Ibsen: Villisorsa

 

Tietokirjat

Pekka Vartiainen: Länsimaisen kirjallisuuden historia

Päivi Kosonen ym: Tarinoiden paluu – esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta

Barack Obama: Dreams from my Father (sain tämän keväällä lahjaksi, pitäisi tämäkin lukea.)

 

Nostalgiaa

L. M. Montgmery: Marigoldin lumottu maailma, Sininen linna, Annan perhe

 

Lisäksi aion INAhduksia-Inan innostamana lukea Haruki Murakamin Kafka rannalla sekä Anton Tsehovin Tarpeettomia ihmisiä.

Ihanaa ja huh! Yksi asia jäi kyllä listaa laatiessani mietityttämään: miksi juuri kesäkirjalista pitää tehdä? Eihän muitakaan lukemisia niin suunnitella eikä ainakaan blogeissa huudella. Tässä marraskuun lukusuunnitelmani, hei kommentoikaa?

On tässä ainakin se mielenkiinto, että loman jälkeen voi katsoa, tuliko luettua mitään listalta. Ja tulipa tehtyä yksi lista, kun lukutoivelistani on jäänyt aivan töpöksi. Siellä on vain viisi kirjaa ja niistäkin neljä jo luettu tai hankittu.

Teetkö sinä kesäkirjalistoja tai muita lukulistoja? Oletko lukenut jotain minun listaltani?

Kirjat kiertämään

Kävin alkuviikosta Espoossa Sellon kirjastossa ja huomasin kirjankierrätyspisteen. Pisteeseen voi viedä kirjoja tai sieltä voi etsiä aarteita, kaikki aivan ilmaiseksi. Käyn Sellossa usein, joten havainto kierrätyspisteestä tuntui sekä hauskalta että hyödylliseltä. Aion hyödyntää pistettä molemmin tavoin ja katsella ympärilleni myös muissa kirjastoissa: tällaiset kierrätysmahdollisuudet ovat hyvin tervetulleita.

Jos taas haluaa luopua kirjoistaan pientä korvausta vastaan, voi niitä kaupitella perinteisesti antikvariaateille tai pistää myyntiin esim. Huuto.nettiin. Tarjolla näyttäisi olevan myös palvelu, jossa voi ikään kuin itse toimia kirjakauppiaana. Booky.fi:llä on vihreiden kirjojen palvelu, jossa kuka tahansa voi ostaa tai myydä käytettyjä kirjoja. 

Mielenkiintoista! Kun vaarini pari vuotta sitten kuoli, havittelin hänen suurta kirjastoaan ja mietin, voisiko sen myydä kätevästi netin kautta. Ajatukseksi kuitenkin jäi, sillä kirjoja oli aivan liikaa omiin nurkkiin otettavaksi, muutenkin myyminen vaikutti hankalalta (Onneksi kirjat päätyivät kirjastoon, kouluihin ja sairaalaan, sivuhuomautus. Ja iso osa päätyi tietenkin minulle...)... Tällaisella palvelulla kirjat olisi ehkä voinutkin myydä. Vaikka en yleensä olekaan laskuttanut kiertoon laittamistani kirjoista, aion pitää Bookynkin mielessä.

Kodin kirjatulvasta huolimatta nimittäin kuitenkin laitan kirjoja kiertoon, uskokaa tai älkää. Joskus annan kirjoja lahjaksi ja joskus taas kutsun perheen tai lukupiirin hamstraamaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ostan kirjoja - mutta sen helpommin myös karsin aika ajoin kirjahyllyäni. Esim. pokkarit, joita en varmasti lue uudelleen, saavat mennä. Nytkin varastossa on poistokirjojen pino. Aion alkaa kuljettaa sitä kirja, pari kerrallaan Sellon kirjastoon. Ainakin minä saan hyvän mielen, toivottavasti kirjojen löytäjäkin.

Raaskitko sinä luopua kirjoista ja miten kierrätät kirjoja? 

Kriitikko lukee Lessingiä

Aloitin Doris Lessingin omaeläkerran Ihon alla viime viikolla ja olen edennyt Lessingin kouluvuosiin afrikkalaisessa, julman ahdistavassa, nunnien pitämässä katolisessa koulussa. Olen lukenut ihastuksissani Lessingin sujuvaa ja hyvin suorapuheista tekstiä, nautiskellut kirjailijan kommenteista eri asioihin - kirjassa on tuon tuostakin "irtoajatuksia" kuin aforismeja - oikein odottanut, että saan lukea kirjaa. Lapsi-Lessingillä on ollut erikoinen elämä, rankka ja rakkaudeton, mutta hän kirjoittaa siitä hämmästyttävän tarkkanäköisesti ja ei-katkeroituneesti. Lessing myös kertoo kiinnostavasti, miten eri kokemukset ovat vaikuttaneet hänen teoksiinsa, ja mitä ei-elämäkerrallisia teoksia hän taas pitää omakohtaisina tai esimerkiksi vertauskuvallisina.

Kiinnostava kirja siis! Olinkin hieman hämmentynyt, kun satuin viikonloppuna lukemaan Turun Sanomista Tuomo Karhun ei niin innostuneen arvion samaisesta teoksesta. Karhun mukaan Lessingiltä vie uskottavuutta, että hän väittää, että muistot ovat osin ihmisten itse luomia: kun lapselle näytetään valokuvaa ja kerrotaan tarinaa lapsuuden huviretkestä, hän lopulta uskoo muistavansa kyseisen tapahtuman. Mutta niinhän se menee! Karhu kiinnittää huomiota myös siihen, että Lessing sanoo kirjoittavansa siksi, että haluaa ikään kuin puolustautua hänestä tekeillä olevia elämäkertoja vastaan: omaelämäkerta on kuitenkin omaelämäkerta. Mielestäni ymmärrettävää. Karhu toteaa olleensa hieman pettynyt Ihon alla -teokseen ja sanoo, että monet Lessingin "oikeat" kirjat kertovat hänestä enemmän. Minä en siis ainakaan teoksen alussa ole ollenkaan pettynyt ja mitä muiden kirjojen omaelämäkerrallisuuteen tulee, Lessing itse tietänee asian parhaiten. Heitto siitä, että romaanit ovat avoimempia kuin tämä elämäkerta, on muutenkin aika outo: tunteeko kriitikko Lessingin niin hyvin, että voi väittää tällaista?

Minä ja Turun Sanomien kriitikko olemme eri mieltä myös Lessingin Kissoista-kirjasta. Minä olin kirjaesittelyssäni sitä mieltä, että Kissoista sopii kissaihmisille, mutta Karhun mukaan näin ei ole: kirjassa ammutaan kissoja. Kyllä, eikä kirja muutenkaan ole mitään silittelyä, ei kissan eikä elämän, mutta yleensä eläinkirjat kuitenkin kiinnostavat eniten juuri eläimistä kiinnostuneita. Kissoista kertoo todella paljon vain ja ainoastaan kissoista, olkoonkin että jokaisella kertomuksella on tietenkin omat tapahtumapuitteensa ja ajankuvansa. Kissaihmisen, tai kenenkään, ei ole mukava lukea kissojen lopettamisesta, mutta kyllähän me tiedämme, että kissanpentuja on hukutettu vesisaaviin Suomessakin. Ja kun on lukenut esimerkiksi puolivillien kissojen elinoloista ja tavoissa Afrikassa tai toisaalta Lontoon takapihoilla, katsoo niitä omia, sohvalla viihtyviä ja pilalle lellittyjä sisäkissojakin vähän eri tavalla. 

Turun Sanomien artikkeli löytyy siis täältä. 

Klassikkolinkkejä

Edith Södergran.

Kesken tylsän työpäivän netistä saattaa löytää jotain todella ilahduttavaa, nimittäin ensin keskustelua Putkinotkosta ja sieltä taas todellisen aarrelinkin: Kotimaisen kielten tutkimuskeskuksen sähköisen klassikkokorpuksen. 

Hienoa! Kirjan pitää toki olla kirja, mutta on hauskaa löytää tekstejä verkostakin, vieläpä ilmaiseksi. Käykää lukemassa Minna Canthin, joka on muuten eräs suosikkikirjailijani, lehtikirjoituksia tai vaikka Uuno Kailaan ja Edith Södergranin runoja. 

Klassikkokorpuksesta tuli kyllä hieman haikea olo. En ole vähään aikaan lukenut suomalaista klassikkoa, eikä sellaista ole ollut lähisuunnitelmissakaan. Pitää ehkä muuttaa suunnitelmia?

Edith Södergranin kuva on Wikipedia-artikkelista. 

Christian Oster: Siivooja

Ensimmäinen ranskalainen romaani on nyt takana. Kyllä oli bizarrea luettavaa, kuten ranskalaiselta toki odottaa sopiikin: Melkein aina, kun olen kuullut puhuttavan ranskalaisista kirjoista, joku on esittänyt arvion, että ne ovat kummallisia. Tai jos joku on lukenut jotain outoa, kummallisuus-alibina toimii ”se olikin ranskalaista”.

Siivoojassa täyttyvät siis samat outouden kriteerit kuin monessa muussakin ranskalaisessa kirjassa tai elokuvassa. Se kertoo ihmissuhteista, siinä ei tapahdu oikein mitään, ja jos tapahtuukin, se on jotain hämmentävää tai erikoista. Kerronta on pienieleistä ja niukkaa, minimalistista mutta hyvin tarkkaa.

Pienen kirjasen minäkertoja Jacques on hiljattain avioliitosta eronnut ja erakoksi muuttunut mies. Jacques ei ole siivonnut kuukausimääriin, joten hän palkkaa siivoojan, nuoren ja kauniin Lauran. Laura on muuten täydellinen, mutta hänellä on kuivat hiukset eikä hän imuroi: molemmat miehelle symbolisen tärkeitä seikkoja. Kun Laurakin eroaa, hän muuttaa puoliväkisin Jacquesin luokse ja heistä tulee vähitellen pari. 

Puolet kirjasta tuore pariskunta vain katselee televisiota; sitten mies pakenee ex-vaimonsa soiton kauhistamana ystävän luokse rannikolle ja ottaa Lauran mukaan. Uidaan, otetaan aurinkoa ja sekoillaan kihlasormusten kanssa. En viitsi kertoa juonesta enempää, mutta paljastan, että tapahtumien vauhti kiihtyy loppua kohden ja epämääräinen outous muuttuu absurdiksi komediaksi. Vaikka aluksi ajattelin, että kirja on luettava muttei mieleenpainuva, lopussa jo pidin siitä ja aivan viimeiselle virkkeelle naurahdin.

Ei aivan klassikkoainesta, mutta mukava välipala- ja kesäkirja ja lajissaan tyylikäs lukuelämys. Ja nopea kurkistus ranskalaiseen outouteen, suosittelen! Luin tämän ystävän vinkistä ja seuraavaksi tartun blogissa suositeltuihin – ja kyllä, kummallisiksi mainostettuihin – Emmanuel Carrèren teoksiin. Ne odottavat jo varattuina kirjastossa. 

Tekstinäyte: 

Palatessamme rannalta kuljimme taas käsi kädessä. Ero rannalle saapumiseen oli suuri: väkijoukko oli meitä vastassa. Samoin maa. Liitimme ne yhteen, kuin olisimme halkoneet maan kahtia. Kuljimme ruumiiden yli, poljimme päitä, emme nähneet mitään. Uteliaisuutemme oli kadonnut. Mikään ei olut enää kiihottavaa, paitsi ilma, mutta edes se ei ollut, se ei ollut edes ilmaa. Se oli meidän hengitystämme. Meidän ilmaamme. Tuotimme jodia. Tunsin itseni terveeksi. Halusin vain Lauran pitkälleen hiekalle. Ajattelin että rakastelisimme usein, eikä halu jättäisi meitä, emmekä me toisiamme. Että oppisimme tuntemaan nälän, ruhtinaallisen, laadukkaan nälän, joka saisi tyydytyksensä. (s. 107) 

Osa takakannen tekstistä:

Rakkautta ja melankoliaa ranskalaisittain

Christian Osterin Siivooja on hieno ja pienieleinen tarina ihmisistä, jotka tulkitsevat toistensa käytöstä vähistä merkeistä ja usein väärin. Oster näkee ihmisen huvittavana ja pikkumaisena hätäilijänä, jota riivaa yhtä lailla hurja intohimo kuin kaiken menettämisen pelko. Viisikymppisen Jacquesin epävarma ja lähes mykkä mielenmaisema on kiusallisen tuttu, ja hänen ihastumisensa nuoreen Lauraan on hellyttävää. Kukapa ei suojelisi siivoojaansa, ettei joutuisi elämään pölynsä keskellä yksin?

Christian Oster: Siivooja. Atena Kustannus, 2009.

Christian Oster Wikipediassa (ranskaksi).

Dekkareita - miksi?

Hercule Poirot'n esittäjä David Suchet.

Dekkarit, nuo kesäkirjoista stereotyyppisimmät, tuntuvat jakavan ihmisiä kahteen lajiin: ihminen joko lukee niitä tai ei lue. Tuttavapiirissäni ei ole juurikaan välimuotoihmisiä, vaan on dekkarien ystäviä ja vihamiehiä. No, karttajia ainakin.

Itse kuulun epäilyksettä karttajiin. Juttelin juuri dekkareista toisen karttajan kanssa ja hän luonnehti dekkareita osuvasti: "Ne on sellaisia, että joku on kuollut ja sitä sitten ihmetellään." Kummallakaan ei ollut tämän syvällisempää määritelmää dekkareista eikä tarkkoja perusteita, miksi niiden lukeminen ei vain kiinnosta, ei sitten yhtään. Minulla oli aiemmin tapana vedota siihen, että luin ala-asteella (ainakin silloisen tietoni mukaan) kaikki Agatha Christiet ja pidin Christiestä esitelmän ja siinä tuli mitta täyteen. Näin 35-vuotiaana tuo tuntuu hieman jääräpäiseltä ja jämähtäneeltä selitykseltä.

Mutta miksi dekkareita pitäisi lukea, miksi kaikki lukevat niitä? Ja mitä minun kannattaisi kokeilla, jos haluaisin yrittää varovaisesti dekkarin lukemista? Myönnettäköön, että olen kyllä lukenut Leena Lehtolaisia - ensimmäiset Maria Kalliot ovat kivoja, koska Kallio asuu niissä aivan meidän kotinurkilla - ja pari Outi Pakkasta, jotka ovat saaneet minut kiemurtelemaan tuskasta ja myötähäpeästä. Ainakin niissä aina joku kuolee ja sitten ihmetellään. Mutta mitään uusia, suosittuja, kansainvälisiä dekkareita en ole lukenut. Niitä, joista kaikki aina puhuvat, mutta joiden nimiä tai tekijöitä minä en edes muista.

Lukupiirimme yhdeksi kesäkirjaksi on ehdotettu Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa, vai mikä sen poliittisesti korrekti nimi onkaan. Ehkä se vie minut suuren dekkariymmärryksen pariin.

Kirjasyksyn ennakointia

Kuka haluaisi puhua syksystä keskellä kesää? En minä ainakaan - paitsi kirjasyksystä. Ohessa linkkejä kustantamoiden ennakkotietoihin syksyn 2009 kirjoista:

Otava

Gummerus

Teos

Avain

Like

Siltala

Karisto

Wsoy

Tammi

En uskalla juuri nyt tutkia kirjasyksyä sen tarkemmin: lukemattomia kirjoja on jo aivan liian korkea pino. Palaan asiaan myöhemmin kesällä. Mutta kerro sinä, mihin uutuuksiin aiot tarttua, tai lisää linkki kustantamolistaan! Yritän päivittää listaa muutenkin sitä mukaa, kun tietoja syksyn kirjoista tulee kustantamoilta.

Luettelot kunnossa

Nyt on luetteloitu! Ystäväni on huomauttanut jo moneen kertaan, etten ole päivittänyt blogin enkä LibraryThingin lukulistoja. Nyt olen! Vuoden 2009 kirjoihin ei tosin ollut tullut kovin montaa uutta lukukokemusta kesäkuussa (tulisivatpa Alastalon sali ja muutama muu roikkuva valmiiksi, niin lukuluvut olisivat komeampia), mutta LibraryThingin kirjastooni tuli enemmänkin uusia merkintöjä.


Samalla päivitin eli maksoin LibraryThing-jäsenyyteni elinikäiseksi. Aloitin virtuaalikirjaston pitämisen vuosi sitten. Ensin käytin option 200 kirjan ilmaiseen luetteloon; se ei tietenkään riittänyt alkuunsakaan. Maksoin sitten kokeeksi vuoden jäsenmaksun. Kuitenkin jo monta kuukautta olen tiennyt, ettei sekään riitä. Kun on löytänyt hyvän ja toimivan virtuaalikirjaston ja päivittänyt sitä vuoden verran, ei harrastusta voi mitenkään lopettaa. Vuoden jäsenyyteni olisi ollut vielä tämän kuukauden loppuun asti voimassa, ja onneksi Libraryn säännöissä sanotaan, ettei kirjasto olisi sittenkään kadonnut, en vain olisi voinut enää tallentaa sinne uusia kirjoja.


Erilaisia luetteloimattomien kirjojen pinoja läpikäydessäni alkoi muodostua myös kesälomakirjojen pino. Siitä kuitenkin eri postauksessa.

Ranskalaista, voilà

Peräänkuulutin jokin aika sitten ranskalaista nykykirjallisuutta sekä blogissa että oikeassa elämässä. Kysymys aiheutti hämmennystä: "No, onhan Anna Gavalda ja... Fred Vargas.... ja... mitä?" Sekä minun että muiden oli yllättävän vaikea nimetä ranskalaisia kirjailijoita, muita kuin muinaisten klassikkojen kirjoittajia, saati sitten, että olisi lukenut uutta ranskalaista.

Asiaan on tulossa parannus! Kävin eilen Akateemisessa kirjakaupassa ja aiemmista aikeista poiketen hankin tulevalle Nizzan-matkalle järkevää ranskalaista luettavaa.

Romaaniksi otan mukaan Amin Maaloufin Samarkandin. Se on ollut jo jonkin aikaa lukutoivelistallani ja kuulostaa monitasoiselta, hienolta kirjalta. Takakannen mukaan "Amin Maalouf tarttuu lukijaa lempeästi kädestä ja johdattaa hänet 1000-luvun myyttiseen Persiaan. Alkaa huimien seikkailujen pyörre, joka hetkessä salpaa hengen." Maalouf on Ranskan tunnetuimpia nykykirjailijoita, mutta tietääkseni häneltä ei ole käännetty muita teoksia. Lisää tietoa Samarkandista Gummeruksen teosesittelystä.
Aion myös viisastua Ranskan-matkalla. Vaikka ensimmäisessä ranskalaiskirjallisuuspostauksessa toista väitin, olen nyt ostanut Avain-kustantamon Café Voltaire -sarjan ensimmäisen teoksen Tarinoiden paluu.

Kurkistus Tarinoiden paluun sisällysluetteloon osoittaa, että ranskalaisia nykykirjailijoita ovat ainakin nämä: Nathalie Sarraute, Alain Robbe-Grillet, Michel Butorin, Marguerite Duras, Georges Perec, Milan Kundera, Michel Tournier, J.-M.G. Le Clézio, Eric-Immanuel Schmitt, Amin Maalouf, Christian Jacq, Maryse Condé, Annie Ernaux, Camille Laurens, Emmanuèle Bernheim, Hervé Guibert, Anna Gavalda, Marie Darriessecq, Didier Daenickx, Michel Houlleboecq, Frédéric Beigbeder, Jean Echonez, Raphaël Confiant sekö Virginie Despentes.

En tuntenut edellä mainituista kovin montaa ja vielä harvempia olen lukenut, mutta loman jälkeen on kaikki toisin. Lisää ranskalaiskirjalijoita löytyy Rauman kaupunginkirjaston kirjavinkkilistalta.