maanantai 21. syyskuuta 2009

Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus


Voi. Olisin niin mielelläni pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan uusimmasta romaanista. Olen lukenut kaikki hänen kaunokirjalliset aikuistenkirjansa, ja parista olen pitänyt kovasti, nimittäin Sudenvuodesta ja Alastonkuvista. Muutkin kirjat ovat olleet hyvin luettavia. Huolellista ja sujuvaa kieltä, kirjailijan sivistyneisyys ja viitseliäisyys ovat näkyneet tekstissä: laadukasta viihdettä. Sympatiseeraan Hämeen-Anttilaa myös ulkokirjallisista syistä. Hän vaikuttaa kaikesta oppineisuudestaan ja monialaisuudestaan huolimatta hyvällä tavalla nöyrältä ja maalaisjärkiseltä ihmiseltä, mukavalta ja viehättävältä.


Otin siis uusimman Hämeen-Anttilan romaanin ilahtuneena vastaan. Ilahtuneisuus vaihtui kuitenkin ensin ällistykseksi ja sitten pettymykseksi, kun tämä kirja ei vain puhutellut minua eikä vienyt mukanaan. Ei Päivänseisaus huono ollut, mutta ei hyväkään. Se oli liian tasainen, liian harkittu, toisin sanoen tylsä.


Päivänseisaus kertoo neli-viiskymppisistä Paulasta ja Erikistä. Kumpikin on eronnut ja hieman henkisesti tuuliajolla elämässään, sekä menneen että tulevan kanssa. Viulisti Paula ja kirjailija Erik ovat tunteneet nuoruudessa Paulan edesmenneen, psyykensairaan ja itsemurhallaan Paulan traumoittaneen siskon kautta. Kun Paula ja Erik osuvat nyt uudestaan yhteen, heistä tulee ystäviä ja lähes rakastavaisiakin. Kumpikin saa toisesta tukea elämänhaahuilussaan, kumpikin kiinnostuu toisen omimmasta. Paula haluaa lukea Erikin romaanin ja Erik ponnistelee kovasti ymmärtääkseen musiikin tärkeyden Paulalle ja ihmisille ylipäätään. Kumpikin miettii, josko tuossa olisi nyt se oikea, mutta kaikki jää mietinnän tasolle, mitään repäisevää ei kirjassa tapahdu. Lopussa tosin kumpikin päähenkilö tekee nopean, ennalta arvattavan mutta epäuskottavan, päätöksen elämässään. Se ärsytti minua kovasti: ensin haahuillaan vuositolkulla, fundeerataan ja pohditaan ja jännitetään kaikkea, sitten yhtäkkiä ollaankin rohkeita ja hypätään uuteen elämään.


Ärsyyntymistä lukuun ottamatta lukukokemus oli lattea. En tiedä, oliko Hämeen-Anttila yrittänyt kirjoittaa astetta vakavamman romaanin tällä kertaa – tulos oli jotain vakavan ja viihderomaanin väliltä. Kirjassa sivutaan useita rankkoja teemoja kepeästi, mutta päähuomio on rakastaa-ei rakasta-tarinalla. Annan latteuspisteitä myös siitä, että kirjassa kuvailtiin kovasti ihmisten vaatteita ja ruokia. Ehkä sen piti tuoda kirjaan lähestyttävyyttä, uskottavuutta ja viihteellisyyttä, mutta mieluummin olisin lukenut vaikka Paulan ex-miehen ajatuksista enkä siitä, mitä ruokaa hän oli aikonut tehdä koulukiusatulle pojalleen. En olisi myöskään suonut Erikin teitittelevän Paulan ex-miestä suuttuessaan: oletteko koskaan tavanneet suomalaista mustasukkaista miestä, joka teitittelee samalla kun huutaa kilpailijalleen?


Toivottavasti Hämeen-Anttila palaa seuraavassa romaanissa taas yliopistomaailmaan ja humanististen tieteiden pariin, niin tämäkin humanisti voi taas olla tyytyväinen!


Tekstinäyte, s. 142:

Erik pitää merkitsevän tauon, eli hän ei ole vakuuttunut. – Ostin muuten yhden musiikista kertovan kirjan Akateemisesta kirjakaupasta matkalukemiseksi, hän sanoo sitten. – Tuntui, että pitäisi opetella ymmärtämään paremmin musiikkia. Olen lukenut sitä alkuun, sivulle 51. Siinä on monta asiaa, jotka todella panevat ajattelemaan. Alleviivailen koko ajan lauseita. Mutta se kiusaa, että lukijan odotetaan tuntevan musiikkikappaleita. Vastaan tuli yksi mistä sen ollut koskaan kuullutkaan. - -

-Minulla on se levyllä, voit tulla kuuntelemaan.

-Se olisi kilttiä, kiitos.

Minua hymyilyttää. Erik on kuin nuori rakastunut poika, ponnistelee ymmärtääkseen sitä mikä minulle on elämän pääsisältö, ja tahtoo näyttää sen. - -Kunhan Erik ei etene liian nopeasti. Ei, sitä hän ei tee. Hän on liian tarkka. Hän kuuntelee jokaista sananpainoani.


Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus. Otava, 2009.


P.S. Pettymystäni kirjasyksyyn ei lievennä ainakaan se, etten pidä myöskään suursuosikkini Westön uusimmasta ainakaan ensimmäisen sadan sivun perusteella. Plääh ja surku ja hämmennys.

4 kommenttia:

  1. Samoja hyvin vaihtelevia kokemuksia Hämeen-Anttilasta... Ihailen yltiösivistyneitä Hämeen-Anttiloita suuresti, mutta olisiko rva H-A vähän liian tuottelias?

    Odotan mielenkiinnolla miten Westö etenee ja katson milloin uskallan itse ryhtyä siihen urakkaan, jos uskallan. Hesarihan kehui kyllä kovasti, joten vastavetoja odotellessa!

    VastaaPoista
  2. Ina, mullakin kävi mielessä sama, liiallinen tuotteliaisuus. Tai sitten olen vain kade: olen jo vuosia ihmetellyt, miten rouva H-A saa kaiken muun lisäksi kirjoitettua kirjan joka syksyksi...

    Olin jo heittää Westön nurkkaan, mutta sinnikkäästi olen jatkanut. Luulen, että juuri äsken aamujunassa tapahtui ratkaiseva käänne. Kirjaan tuli toinen tarina, joka tuntuu vievän mukanaan paremmin kuin eka. Yritän saada Westön loppuun viikonloppuna ja raportoin sitten.

    VastaaPoista
  3. Haa, ovela kakkostarinakikka siis! ;) Mielenkiintoista!

    VastaaPoista
  4. Joo, toinen tarina (joka yhtyi sitten ekaan tarinaan) toi mielenkiintoa Westöön ja muutenkin kirja parani loppua kohden. En kuitenkaan tiedä, tykkäsinkö siitä vai en. Luettu se nyt kuitenkin on, ja kun saan ajatuksiini jotain tolkkua, kirjoitan teoksesta enemmän.

    VastaaPoista