perjantai 4. syyskuuta 2009

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä - ja yleistä juttua näytelmäteksteistä

Se on tehty. Pehmeä sohva ja kainalossa kehräävä kissa auttoivat minua suorittamaan viimeisenkin Larssonin loppuun. Ei enää lisää purnausta, mutta sen vielä totean, että trilogiassa oli maailmankaikkeuden lattein viimeinen lause, joka taisi osin kyllä olla suomentajankin syytä. En viitsi paljastaa.


Onneksi yöpöydältä löytyi vastalääkkeeksi jotain lyhyttä, ytimekästä ja dialogimuotoistaReko Lundánin näytelmäteksti Tarpeettomia ihmisiä. Löysin sen taannoin vahingossa kirjaston tietokannasta, kun olin varaamassa Tsehovin samannimistä novellikokoelmaa.


Olen lukenut vasta alkua, mutta voin todeta, että teksti on hyvää ja toimivaa. Ei tarvita larssonmaisia faktatietoiskuja eikä dokumenttimaista kuvaustapaa, kun jo tavallisten ihmisten keskustelulla voidaan kuvata elävästi henkilöhahmoja, tunnelmia ja elämänkohtaloita. Näytelmän aihe ei ole ratkiriemukas – oikeastaan olisin kaivannut jotain kepeää Larssonin kauheiden teemojen jälkeen – mutta muutamalla repliikillä Lundán saa lukijan uskomaan, että on ahdistavaa olla ammattiyhdistysliikkeeseen pettynyt työtön asentaja. Ja että toisen työttömyys koettelee parisuhdetta, etenkin jos työllistetty osapuoli menestyy työssään. Että keski-iän kynnyksellä on vaikeaa, miehillä etenkin. Teksti on ihmeen elävää, vaikken ole nähnyt tekstin teatteriversiota eikä tekstissä ole yhtään selittävää riviä (ei huoneiden kuvauksia, ei ”katsoo ärtyneenä ja kuiskaa” -opastuksia).


Hyvältä siis vaikuttaa. Lisäksi on virkistävää lukea näytelmätekstiä pitkästä aikaa.


Näytelmien lukeminen ei olisi tullut mieleenikään ilman muinaista yleisen kirjallisuustieteen draamakurssia, jossa niitä oli pakko lukea. Aluksi lukeminen tuntui oudon epämääräiseltä, mutta nykyisin luen näytelmiä mielelläni, joskaan en usein. Ihailen tekstejä, joissa rakennetaan kokonaisia maailmoja dialogin avulla: sellaisessa tekstissä ei useinkaan ole mitään liikaa eikä liian vähän. En olisi uskonut, että joihinkin näytelmäteksteihin voi uppoutua kuin kertoviin romaaneihin ja nähdä tapahtumat edessään. Upeaa!


Tärkeisiin näytelmä-lukukokemuksiini kuuluvat mm. Sofi Oksasen Puhdistus, Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi sekä Minna Canthin näytelmät. Yöpöydällä on odottamassa myös Ibseniä, josta myös pidän.


Ihanaa, elämää on vielä dekkarien jälkeenkin!

Luetko sinä näytelmiä? Miksi luet, miksi et?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti