maanantai 4. toukokuuta 2009

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Tunnen ihmisiä, jotka eivät saa luetuksi Tarua sormusten herrasta, koska se on liian paksu. Tai he ajattelevat, että se on liian fantasiaa, liian satu, liian lapsellinen. Suosittelen heille Hobittia, Sormusten herran esiosaa. Kirja on ohuempi ja nopealukuinen, ja siitä saa esimakua Tolkienista.

Luin Hobitin juuri ja pidin siitä yhtä paljon kuin Sormusten herrastakin, jonka olen lukenut muutamaan kertaan - kaikki kerrat muuten vasta aikuisena. Hobitin tarina kertoo lyhyesti kiteytettynä hobitti Bilbo Reppulin ja kääpiöiden matkasta aarretta vartioivan lohikäärmeen luokse; myös viisas velho Gandalf esiintyy kertomuksessa. Tolkienin tapaan matkan varrella tavataan erilaisia olentoja ja joudutaan monenlaisiin seikkailuihin ja olosuhteisiin. Mukana ovat kaikki Tolkienin teoksissa tärkeät suuret teemat: hyvän ja pahan taistelu, ystävyys ja luottamus, epäonnistuminen ja onnistuminen, sopivassa suhteessa jännitystä ja onnellisia hetkiä, lisänä ripaus empatiaa ja huumoria.

Lue! Aikuisetkin tarvitsevat satuja. Hobitissa ja Tarussa sormusten herrasta on sitä, mitä suomalaisen romaanin historiasta kertovasta kirjassa Vaihtuva muoto (Risto Turunen ym. 1992, SKS) mainitaan 1840-luvun näkemykseksi romaanin "alkuluonteesta": "lempi, sen helyttävä onni, sen itkettäwä onnettomuus", vaikkeivat ne rakkauskertomuksia olekaan.

Tekstinäytteet:
Muutoksia oli tapahtunut jopa aivan viime vuosina, sen jälkeen kun Gandalf oli saanut täältä viimeksi tietoja. Suuret tulvat ja sateet olivat nostattaneet itään virtaavat vedet ja maanjäristyksiä oli ollut useampi kuin yksi (monet olivat valmiita syyttämään lohikäärmettä - johon viitattiin kirouksella ja pahaenteisellä nyökkäyksellä vuorta kohti). Suot ja rämeet olivat vallanneet alaa joka puolella. Monia polkuja ei enää ollut ja moni kulkija ja ratsumieskin oli kadonnut yrittäessään löytää olematonta tietä soiden poikki. Kääpiöiden Beornin neuvosta valitseman metsän halki vievän tien tämä pää oli epämääräinen ja vähän käytetty; vain joki tarjosi enää varman pääsyn Synkmetsän pohjoisilta liepeiltä vuorien varjostamille tasangoille, ja joka vartioi metsähaltioiden kuningas. (s. 195)

"Kaikki aikanaan!" Gandalf sanoi. "Seikkailu lähestyy nyt loppuaan, mikäli en ole vallan erehtynyt. Lähitulevaisuus voi olla hankala, mutta pysyttele rohkealla mielellä! Ties vaikka selviäisit ehjin nahoin. On tekeillä sellaista mistä korpitkaan eivät ole kuulleet. Hyvää yötä!"

Hämmentyneenä mutta toiveikkaammalla mielellä Bilbo jatkoi kiireesti matkaansa. Hänet ohjattiin turvalliselle ylityspaikalle ja hän pääsi joen toiselle rannalle kuivana ja sitten hän hyvästeli haltiat ja kipusi varovasti takaisin Portille. - - Keskiyöllä hän herätti Bomburin ja sitten hän käpertyi vuorostaan samaan nurkkaan kuuntelematta vanhan kääpiön kiitoksia (joita hän ei erityisesti tuntenut ansainneensa). Pian hän oli täydessä unessa ja unohti kaikki huolensa aamuun asti. Jos totta puhutaan, hän näki unta munista ja pekonista." (s. 277)

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin. WSOY, 1992. Viides painos.

4 kommenttia:

  1. Hobitissa on myös tärkein kirjallisuudesa esitetty kysymys. "Mitä minulla on taskussa?"

    VastaaPoista
  2. Kyllä, se jäi mainitsematta.:) Ratkaisevan tärkeä kysymys.

    VastaaPoista
  3. Luin Tarun sormusten herrasta ensimmäisen kerran kuudennella luokalla, enkä ymmärtänyt kirjasta mitään. Odotin vain koko ajan, milloin kirja "alkaa". Ehkei matkantekemisen ja pahuuden teema vielä oikein avautunut sen ikäiselle. (Saman voi todeta myös Sinuhe, egyptiläisestä. Ei avautunut edes suhteellisen fiksulle ala-asteikäiselle, yllättäen... :)

    Hobitin luin sen jälkeen, kun olin parikymppisenä lukenut TSH:n toiseen kertaan. Innostuin TSH:sta todella, se viehätti vuoden yliopistossa historiaa opiskellutta minua varmaankin erityisesti siksi, että tarinan historia on niin syvä. Kaikella on taustansa, alaviitteet kertovat, ettet tiedä vielä koko tarinaa. Ihan kuin oikeissa historiankirjoissa.

    Kun sen jälkeen luin Hobitin, se oli liian satu. Liian yksinkertainen, liian ohut. Toisessa järjestyksessä luettuna tunne olisi voinut olla aivan eri.

    PS. Sinuhen olen lukenut ala-asteen jälkeen kerran parikymppisenä ja viime vuonna kuunnellut äänikirjana melkein kokonaan. Sekin on parantunut kerta kerralta.

    VastaaPoista
  4. Minulla on muutama vuosi edellisestä TSH-lukukerrasta, siksi oli kai hauska saada, kuten sanoin, esimakua siitä maailmasta Hobitin kautta. TSH on liian hyvin mielessä, että juuri nyt lukisin sitä uudelleen, vaikka siitä varmasti aina uutta löytäisikin, mutta tämä sai muistelemaan myös sen kirjan kertomuksia.... Mutta siinä olet oikeassa, että Hobitti on lapsellisempi, satumaisempi, kaikin puolin paljon kevyempi kuin TSH, joka tosiaan käy aikuisten kirjasta. Jos vain toinen pitäisi lukea, niin sitten TSH. (Mutta nyt molemmat luettuani minua kiinnostavat muutkin Tolkienit sekä Tolkienin elämäkerta.)

    Minulla on vähän sama kokemus Sinuhesta. Yritin ja yritin lukea sitä ala-asteella, mutta ongelmaksi muodostui jo kirjan fyysinen koko: meillä oli vain jättikokoinen kuvitettu laitos, jota ei voinut lukea sängyllä loikoillen. Jossain vaiheessa ala-asteen lopulla tai yläasteen alussa, luullakseni, sain pokkari-Sinuhen ja luin sen melkein yhdellä istumalla. Sen jälkeen olen lukenut sen ainakin pari kertaa. VIimeksi aloitin viime kesänä taas, mutta myönnettäköön, että vaikka teos on upea, se on yhä kesken. Yhtäältä siksi, että tiedän liian hyvin, mitä siinä tapahtuu, toisaalta siksi, että entisen huiman seikkailun sijasta huomioni kiinnittyi nyt vain kaikkeen ahdistavaan ja kauheaan teoksessa (mm. orjien asema, muutenkin sen ajan yhteiskuntajärjestys, se, miten Sinuhe on naisen vietävissä, muutenkin ihmisten kauhea käytös...). Aion kyllä jatkaa lukemista pienissä paloissa. Sinuhea voi lukea jo siksi, että voi ihmetellä, kuinka joku on voinut kirjoittaa tällaisen kirjan! (Niin, on mulla Waltarin elämäkertakin kesken...)

    VastaaPoista