perjantai 10. huhtikuuta 2009

Taina Teerialho: Hiljainen kevät

Nopea- ja helppolukuinen, paikoin sympaattinen ja kaunis, kuitenkin tavanomaisuudessaan ja moitteettomuudessaan mitäänsanomaton lukukokemus.

Kirja kertoo kuuroutuvasta pienen lapsen äidistä Hannasta, jolla on etäinen ja väljähtänyt, oikeastaan olematon, suhde aviomieheensä. Hannan opinnot ovat jääneet kesken, raskaus on tuonut liikakiloja, ystäviä ei juurikaan ole, ainoakin on epäluotettava. Hanna pohtii elämäänsä, mutta ei tee juuri mitään sen eteen. Ystävyys toisen miehen kanssa saa suuren merkityksen, vaikka siinäkään suhteessa ei oikein tapahdu mitään. Hämmästelyä, jahkailua, Hannan kokemusten ja ajatusten peilaamista luonnon ja erityisesti lintujen kautta. Lopuksi syntyy jonkinlainen ratkaisu.

Tätä on luettu ennenkin, etenkin suomalaisissa kirjoissa. Ei näissä ole mitään vikaa, mutta ei aina jaksaisi samaa tapahtumattomuutta. Tarina ei siis sykähdyttänyt, mutta kuuroutuminen oli kiinnostava aihe, jota olisi voinut käsitellä enemmänkin. Lisäksi linnuista ja luonnosta oli kirjoitettu hyvin, vain paikoin kliseisesti - enkä yleensä edes ole luontokuvausten ystävä. Luontokohdissa oli jotain samaa kuin Eva Kilven kesäkertomuksessa Unta vain. Luontokuvausten ja yleensäkin huolitellun kielen takia jaksoi lukea loppuun, sekä siksi, että tämä on lukupiirikirja.

Tekstinäyte:
"Kevät on ensin kuin etäinen, nouseva tuuli tai yksinäinen ja käheä puhallus pulloon. Kunnes veden horisontista tai metsän latvojen takaa kuuluu kaksi, kolmekin hanhen huutoa, ja riemukkaasti ilmaantuvat nämä taivaalliset kalkkunat näkyviin, hanhien luku kasvaa ja huipentuu pakahduttaviksi, monien tuhansien lintujen ketjuiksi, parviksi, jotka laskeutuvat märkään peltoon ruokailemaan. Tai ei, kevät antaa merkkinsä jo silloin, kun ensimmäiset peipot aloittavat laulunsa lauhtuvassa säässä. Pienet, urheat ja värikkäänkauniit peipot, jotka selviävät hengissä vain lintulautojen siemenillä.
Pienet ja vähän tyhmät peipot, jotka jäävät niin helposti haukkojen saaliiksi. Muut linnut jo vaikenevat haukan nähdessään, mutta peippo jatkaa ääntelyä.
Se on auringosta ja keväästä sokea, luottavainen, rakastava."
(s. 8)

Taina Teerialho: Hiljainen kevät. Wsoy, 2008.

3 kommenttia:

  1. "Tätä on luettu ennenkin, etenkin suomalaisissa kirjoissa. Ei näissä ole mitään vikaa, mutta ei aina jaksaisi samaa tapahtumattomuutta."

    Tiivistit jotain tosi olennaista suomalaisesta kirjallisuudesta huonoimmillaan! Ei sitä tosiaan jaksa, sanon minäkin, vaikka suuri kotimaisen kirjallisuuden ystävä olenkin.

    VastaaPoista
  2. Joo, minulla on jonkinlainen viha-rakkaussuhde kotimaista kirjallisuutta kohtaan. Monet lempikirjailijoistani ja -kirjoistani ovat suomalaisia, mutta välillä tulee silti sellainen olo, että nyt en kyllä lue vähään aikaan mitään suomalaista, en ainakaan mitään uutta suomalaista. Sanotaanko, että kotimaisen kirjan on oltava tosi hyvä ja erikoinen, ettei se menisi tuolle "mitään ei tapahdu, ollaan ahdistuneita, kaikki on latteaa" -linjalle. Kärjistetysti sanottu, mutta pointti tullee selväksi. Ikävä kyllä tämä koskee etenkin naisten kirjoittamia arkisia ihmissuhdekuvauksia - jos ei arjesta saa kuin arkista aikaiseksi, pitääkö kirjoittaa?

    VastaaPoista
  3. http://sitaatti-inspiraatioita.blogspot.com/2008/11/taina-teerialho-hiljainen-kevt-wsoy.html

    Linkissä on ihan mukavasti löydetty jotain muuta, ja samalla siinä on näkökulma, miksi jokin kerrontatapa vaikuttaa 'tapahtumattomalta' - tunnelma ja lukijan kyky rauhoittua ovat lukemisen vaikeimpia asioita kenties maailmassa. Ei siinä mitään, kunhan oppii etsimään juuri niitä kirjoja, mitkä parhaimmin sopivat.

    VastaaPoista