sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Erno Paasilinna: Timo K. Mukka

Minulla on päähänpinttymä: kun matkaa ulkomailla, on luettava ulkomaankielistä kirjaa, kun taas Suomessa, pitää matkakirjan olla suomalainen ja suomenkielinen.

Talviloma kului Rukan maisemissa. Olen aiemmin lukenut siellä mm. romaanin Maa on syntinen laulu, tänä vuonna luin sen kirjoittajan, Timo K. Mukan, elämäkerran.

Suosittelen ehdottomasti tätä Erno Paasilinnan teosta. Sillä on ensimmäkin kaunokirjallisia ansioita: teosta voi lukea ”kirjana” eikä vain kronologisena raporttina taiteilija Mukan elämästä. Toiseksi kirja on hyvin monipuolinen. Se esittelee Mukan teoksia ja niiden vastaanottoa, kirjoittajan elämänvaiheita ja persoonaa sekä sitä, millaista köyhän kirjailijan elämä on. Mukka oli hyvin kantaaottavainen mm. taiteilijoiden sosiaaliturvaa koskevissa asioissa. Hänen oma elämänsä oli penninvenytystä ja velkaantumista, mutta Paasilinnan mukaan Mukan lausunnoilla oli vaikutusta tukijärjestelmien kehittymiseen.

Kun kerroin ystävälleni aikeistani lukea tämän teoksen, hän totesi: ”Eikö Mukka harrastanut viinaa ja naisia ja eikö se tehnyt itsarin?” No, viinaa ja naisia se harrasti, mutta vain ajoittain, ja oma perhe, etenkin vaimo, oli loppuun asti tärkeä. Kuolemakin johtui hoitovirheen takia huomaamatta jääneestä sydänviasta. Sairas sydän taas ei kestänyt Hymy-lehden rankkaa artikkelia ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”, siitä järkytyksestä se ei enää toipunut.

Kirjasta jäi Mukan elämänvaiheiden ohella vahvana mieleen hänen elinympäristönsä. Paasilinna, Mukan tuttu itsekin, tuntee Lapin maisemat ja kuvailee elävästi mm. yhteisiä tunturivaelluksia ja luonnon merkitystä Mukalle. Myös pohjoisen kyläyhteisön kuvaus on luontevaa ja uskottavaa.

Mielenkiintoista oli myös lukea paitsi Mukan ilmestyneistä teoksista myös siitä, millaisia teoksia hän suunnitteli tekevänsä ja miksi. Usein Mukan kunnianhimoinen suunnitelma kutistui häthätää kyhätyksi romaaniksi tai novellikokoelmaksi, teoksissa myös kierrätettiin samoja aiheita ja jopa kohtauksia. Mukka oli itse sitä mieltä, että taloudellinen ahdinko ajoi hänet ”huonoihin” kirjoihin, muuten teokset olisivat olleet pidempiä, valmiimpia, monitahoisempia. Tiedä häntä, mutta minua elämäkerta kannustaa lukemaan lisää Mukkaa. Toistaiseksi olen lukenut Maa on syntisen laulun ja Kyyhkyn ja unikon – kumpikin mystisen vaikuttavia – ja yrittänyt kahlata novellikokoelmaa Lumen pelko. Se on elämäkerran mukaan Mukan hankalin teos, joten ehkäpä etsin käsiini vaikkapa teoksen Ja kesän heinä kuolee. Se kertoo mm. taiteilijan luomistyön vaikeuksista ja kirjailijan työn haasteista.

Tekstinäytteet:

Maa on syntinen laulu -teoksesta:
Timo sai selittää kirjaansa. Kansan Uutisten kyselyyn hän vastasi: ”Kirjan pohjana ei ole mikään tuntematon ihminen, tarina, juttu, balladi, se on vain masentava kuvaus ihmisen toivottomuudesta, maahansidonnaisuudesta, uskontojen vallalle alttiudesta, typeryydestä, oppimattomuudesta ja loppujen lopuksi syvästä inhimillisyydestä sijoitettuna länsipohjalaiseen pikkukylään” (Kansan Uutiset 27.9.1964).

Yksinäisyydestä, luovuuden tuskasta, julkisuudesta:
Yksinäisyys on harvoin kenellekään vapaaehtoinen valinta. Timolle se merkitsi erakoitumista välttämättömyyksien edessä. Hän pakotti itsensä hyväksymään tilanteen, sen että julkisuus muutti henkilöä tämän omasta tahdosta riippumatta, koska se muutti ihmisten suhtautumistavan. Kirjoittaminen Pellossa vuodesta toiseen merkitsi sellaista olemisen pääsisältöä, jolla ei ollut tavallisessa elämässä vaihtoarvoa. Kirjoittajan oli torjuttava itsensä voidakseen lausua pari ymmärrettävää sanaa enemmistön harrastuksista ja voidakseen samalla peittää kiusallisen originaalisuutensa pahemmin näkymästä.

Luonnosta:
Pahimmat rimpisuot oli ylitettävä juoksevin askelin. Suot jatkuivat kilometrimääriä. Kiertelevät pienet rahkakannakset muodostivat laineikon, joka johti meren selälle. Suot levisivät pitkinä jonoina kauas karttalehtiemme ohi. Suosaarekkeisssa keittelimme kahvia kanervien tuoksussa. Valkoiset hillankukat hohtivat etäisyydessä kuin jään reuna.

Erno Paasilinna: Timo K. Mukka, legenda jo eläessään. WSOY, 2002. Neljäs painos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti